Tultuamme iltapäivällä leiriin totesimme, että tasavallassa oli
kapina. Se oli vaikuttanut rautatierakennuksen hallintoon ja
työmiehiin, jotka muodostivat valtion valtiossa. Miehistön huonoin
aines oli mennyt kapinoitsijain puolelle, mutta joutui heti
tappiolle. Osa kaatui, toiset pakenivat de los Andesiin. Molemmat
puolueet olivat yhtenä miehenä roistoja vastaan. Rautatie oli
molempien puolueiden yhteisen isänmaan omaisuutta. Toverit olivat
ennättäneet vähän ennen meitä leiriin. Rautatien rakennustyö oli
keskeytetty. Leirissä oli hiljaista. Seuraavana päivänä saapui
tasavallan molempien puolueiden sotamiehiä vahdin pitoon.
Parin päivän kuluttua matkustimme alamäkeä Limaan ja edelleen
Callaoon. Siellä täällä näkyi sotamiehiä vartioimassa rataa. Me neljä
toverusta ja Chimb istuimme yhdessä koko junamatkan. Chimb aikoi
jäädä Limaan tai jatkaa Callaoon, riippuen siitä, missä parhaiten
tarvittiin haavoittuneiden hoitajia. Matka oli monivaiheinen. Väliin
juna luisui kiskoilta, väliin oli vesikaivo eli oikeastaan kuoppa
kuivunut tyhjäksi, jolloin miehissä kannettiin veturiin vettä puolen
virstan takaa.
Viimeinen ja jännittävin tapaus ennen Limaan tuloamme oli seuraava.
Oli pitkä alamäki, jossa rautatie kulki korkeiden puusiltojen
ja syvien rotkojen poikki rakennettujen riippusiltojen yli. Se
puoleksi katettu vaunu, jossa me viisi ystävystä olimme, oli junan
loppupäässä. Vain kaksi avonaista vaunua oli takanamme. Yht'äkkiä
rupesi juna kulkemaan kovemmin. Huomasimme, että viimeisen vaunun
jarru oli lakannut toimimasta vähän matkan päässä korkeasta
puusillasta jota ennen rautatie teki jyrkän mutkan vasempaan.
-- Hypätään alas, sanoi Charley.
-- On jo myöhäistä hypätä, sanoi Chimb.
Odotimme joka sekunti, että juna suistuisi rotkoon. Mutta niin ei
käynyt. Sivuutimme sillan kunnialla, ja aioimme hypätä junasta.
Miettiessämme ja valitessamme parasta paikkaa mihin loikata,
lisääntyi junan vauhti syystä, että toisenkin vaunun jarrulaite oli
särkynyt. Nyt juna kulki ihan vimmatusti pitkät matkat, kuitenkaan
suistumatta kiskoilta. Ajattelimme jo, ettei se aiokaan suistua,
koska joku korkeampi voima on toisin päättänyt.
-- Jos vielä säilymme puolen virstan verran, olemme pelastetut,
sanoimme me miehet.
-- Pitäkää pojat varanne, kohta tämä leikki loppuu. Ensimmäisessä
käännöksessä oikealle menemme nurin. Nyt! Chimb, joka oli ennustanut
nurinmenoa, antoi merkin ja hyppäsi ensin junasta ja me heti hänen
jäljestään.
* * * * *
Tuli pian ilta ja pimeä. Emme voineet tehdä mitään sinä päivänä.
Totesimme vain, että olimme eheät. Ruokaa Chimbillä oli riittävästi
meille kaikille viidelle; ei siis hätää pariin vuorokauteen. Muista
emme välittäneet. Seuraavana aamuna päivän valjetessa aloimme
korjata rataa ja nostaa kiskoille kelvollisia vaunuja; rikkinäiset
saivat jäädä tien viereen. Veturi oli eheä. Kolmantena päivänä
puolipäivän aikaan saavuimme Limaan. Liman ja Callaon välinen
rataosa oli epäkunnossa. Jatkoimme siis tuon viidentoista virstan
lopputaipaleen jalkaisin. Seuraavana aamuna heräsimme mr. Michel
Kellyn boarding-housissa (matkustajakoti merimiehiä varten). Me neljä
olimme nukkuneet samassa huoneessa, mutta Chimb erikseen.
Michel Kelly oli yksi noita tavallisia verenimijöitä, joita
siihen aikaan tapasi -- ja kukaties nytkin tapaa -- kaikissa
satamakaupungeissa. Hänen ammattinansa oli nousta vasta saapuneeseen
laivaan houkuttelemaan miehistöä karkaamaan. Useimmiten joku
tarttui onkeen. Nämä poistuivat laivasta vähää ennen sen lähtöä
ja piilottelivat, kunnes laiva oli jättänyt sataman. Sitten
boardingmaster möi heidät toiseen, miehien puutteessa olevaan
laivaan. Yhden tai kahden kuukauden palkan boardingmaster nosti
etukäteen, olipa mies asunut hänen luonaan pitkän tai lyhyen ajan.
Tuon karanneen miesraukan ainoa korvaus oli pari perinpohjaista
humalaa, saippuatanko ja naulan verran tupakkaa. Mutta hänen harminsa
oli se, että oli menettänyt monen kuukauden, usein vuodenkin palkan.
Boardingmastereilla oli sitä paitsi juoksukoiria, runnareja, jotka
saivat eri suuruisen maksun jokaisesta taloon hankkimastaan miehestä,
riippuen tämän arvosta ja ulkonäöstä.
Satamakaupunkien boardingmasterit ja runnarit olivat melkein kaikki
roistoja, etenkin ne, jotka harjoittivat liikettänsä Etelä- ja
Keski-Amerikassa sekä Yhdysvaltain etelävaltioissa. Mutta Michel
Kelly oli roistojen roisto. Chimbillä ei ollut valitsemisen varaa
ja hänen oli pakko viettää meidän neljän turvissa tämä ensimmäinen
yö. Syötyämme aamiaisen, johon kuului paljon ja hyvää lihaa
ynnä salaatinlehtiä sekä keitettyinä että raakoina, oli Chimb
valmis lähtemään sairaalaan Punaisen Ristin hoitajattareksi.
Kaduilla kulki sotamiehiä, ja kiväärinlaukaus kajahti silloin
tällöin. Katukapakoissa oli kaatunut muutamia kymmeniä miehiä,
ja haavoittuneita oli viety sekä Punaisen Ristin että kaupungin
sairaalaan. Muuten kapina näytti lapselliselta ja leikkisotamaiselta,
niin kuin on tavallista Etelä-Amerikan pikku valtioissa, joissa
melkein joka vuosi kapinoidaan ja nelistetään sapeleita, etteivät ne
pääsisi ruostumaan. Lähdimme kaikki yhtaikaa ja saatoimme Chimbin
sairaalaan.
Tuima upseeri seisoi ovella. Hän kysyi meiltä, mitä joukkoa olemme ja
mihin puolueeseen kuulumme.
-- Olemme puolueettomia Oroyan rautatien rakentajia vastasimme.
-- Onko teillä todistuksia?
-- Tässä on, sanoimme ja vedimme esille likaiset, rikkinäiset
paperimme.
Chimb meni sairaalaan. Häneltä ei kysytty mitään; hänen pukunsa
ja ristinsä turvasivat hänet. Upseeri vei meidät toverukset
lähellä olevaan vahtikonttoriin, jossa rintaamme neulottiin
puolueettomuuden merkki, pyöreä messinkilevy, jossa oli "Peru".
Aloimme kävellä rantaan päin. Keskellä rantatoria oli suuri,
ravistunut ja puoleksi mädäntynyt laivanhylky. Tämä samoin kuin
pari muuta torilta jo poistettua hylkyä olivat aikoinaan komeita
purjelaivoja. Niiden ollessa satamanselällä viisi vuotta sitten, oli
suunnaton nousuveden aalto maanjäristyksen tai oikeammin merenpohjan
järistyksen yhteydessä kohottanut merenpinnan kuusi syltä tavallista
korkeammalle. Laivojen ankkurikettingit, joita ei ennätetty tarpeeksi
pian lisätä, olivat katkenneet, ja monta laivaa syöksyi aallon myötä
kuivalle maalle.
Satamassa, laituriin kiinnitettyinä, oli useita eri maista
kotoisin olevia laivoja. Nämä tulivat useimmiten pohjalastissa,
muutamat lautatavaralastissa. Puutavara on kallista Etelä-Amerikan
länsirannikolla, koska täällä ei kasva honkia eikä kuusia.
Täältä, itse Callaosta, ei viety juuri muuta kuin vähän raakoja
nahkoja Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Mutta Callao oli
määräystenantopaikka. Täällä odottivat laivat määräystä, mihin
paikkaan niiden piti lähteä ottamaan kallisarvoista guanoa --
maailman parasta apulantaa. Tavallisimmat guanon lastauspaikat
Perun rannikolla olivat siihen aikaan Huanillas mannermaalla ja
Chinsi-saaret lähellä rannikkoa.
Perun rannikko, jonka viljelykselle soveltuva alue on kapea kaistale
mahtavan de los Andesin edustalla, on erinomaisen viljava ja
hedelmällinen. Kuinka se voi olla mahdollista, kysyy varmasti se,
joka tietää, ettei Perussa de los Andesin länsipuolella koskaan sada.
Siellä ei todellakaan koskaan sada. Yökaste vain kostuttaa maan.
Aamulla auringonnousun aikana juoksee kastevesi pieninä puroina alas
vuorenrinnettä. Miksi ei Perussa de los Andes -vuorten länsipuolella
sada, on kysymys, johon ei kukaan voi antaa varmaa vastausta. Siihen
aikaan, josta nyt on kysymys, luultiin ihmeen johtuvan siitä, että
täällä aina puhaltava kaakkoispasaadi vie pilvet mukanaan jonkin
matkan päähän merenrannasta, jossa ne vasta putoavat sateena alas
mereen.
De los Andesin itäpuolella sataa kuten muuallakin maapallolla.
Ikuinen pouta pitää länsipuolelta kulkutauteja loitolla. Eiköhän Peru
liene terveellisin seutu maan päällä.
Ainoa kulkutauti, joka täällä viihtyy, on "Peruvian mountain fever"
(Perun vuorikuume). Se kestää ainoastaan pari päivää, eikä ole
tappava. Samalla leveysasteella Brasiliassa raivoaa sen sijaan
keltarutto. Sadekautta seuraavassa kuumuudessa nousee suopaikoista
höyryn mukana keltaruttomoskiitto levittäen laajalti kauhistusta.
Saavuttuamme Michel Kellyn asunnolle oli siellä hirveä melu. Aluksi
aioimme pysyä loitolla, kunnes melu lakkaisi. Mutta kun kuului naisen
huuto, joka ei voinut olla kenenkään muun kuin Chimbin, oli aika
rientää apuun. Ovi oli lukittu ja naisen huuto lakkasi hetkeksi.
-- Ei suinkaan se ollut hänen äänensä, on niitä muitakin samanäänisiä
tässä maassa, tuumi Mack.
-- Olipa ääni kenen hyvänsä, naisen se kumminkin oli. Ehkä naisparka
jo on heittänyt henkensä.
-- Ovi on rikottava miehissä, sanoi Charles Clark.
Ryntäsimme ovea vastaan. Se oli vahva, mutta antoi viimein perään.
Pääsimme talon päähuoneeseen, joka oli samalla sali, ruokasali ja
kokoontumishuone. Eteistä ei "hotellissa" ollut. Nurkassa seisoi
Chimb, ympärillään kolme villiintynyttä pirua, nimittäin Michel
Kelly ja kaksi runnaria. Kelly puristi Chimbiä kurkusta, ja runnarit
koettivat ryöstää hänen rahansa, jotka oli ommeltu puseron alle.
-- Kestäkää vielä hetkinen, signorita, huusi Charles.
Tyttöparka ennätti huomata, että apu oli lähellä. Roiston käden
kovasta puristuksesta huolimatta Chimb antoi tälle tuntuvia iskuja
vasten naamaa. Ei olisi Chimb parka kuitenkaan enää montaa minuuttia
voinut suojella henkeänsä. Tuo entinen hienopukuinen toverimme,
rikkaan tehtaanomistajan ainoa perillinen, Oxfordin ylioppilas ja
mainio nyrkkeilijä toimi kuin salama. Onhan syystä sanottu, ettei
englantilainen gentlemanni pidä kiirettä. Mutta tällä kertaa ei
sananlasku pitänyt paikkaansa. Käden käänteessä oli Michel Kelly
saanut iskun, joka saattoi hänen kätensä heltiämään Chimbin kurkusta.
Pedot käänsivät nyt huomionsa meihin neljään ja jättivät Chimbin
rauhaan. Taistelu oli tuskin päässyt alkuun ja roistot ruvenneet
kaivamaan esille puukkojaan, kun Charles antoi molemmille runnareille
iskun sydänalaan. Enempää ei tarvittu. Roistot ryömivät ovesta ulos.
Kadulla kulkevalle sotilaspatrullille he kertoivat koettaneensa
vangita meidät kapinallisina...