"Totisesti perin ihmeellistä", sanoi Lancelot herra; ja sitten hän
laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta
siihen päivään saakka. "Minusta näyttää", hän sanoi, "että juuri tänä
päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana
tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on
kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään
näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella
istuva." Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden
Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur
kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.
Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: "Herra, jos te
menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan.
Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä,
ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun."
"Se on totta", kuningas sanoi, "mutta minä iloitsin niin suuresti
Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja
reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa
tapaani."
Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.
"Herra", hän sanoi kuninkaalle, "minä tuon teille kummia sanomia."
"No, mitä sitten?" kuningas sanoi.
"Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan
veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä."
"Tahdonpa nähdä sen kumman", kuningas sanoi.
Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat
joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi
ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea
miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla
kirjoitettuja sanoja.
Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:
_"Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun
on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari."_
Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot
herralle:
"Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma
siitä, että te olette maailman paras ritari."
Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:
"Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen
kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu.
Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä
haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä
tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin
seikkailu on alkava."
Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.
Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa
koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei
hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.
"Herra", Gawaine sanoi, "koska te käskette minua, niin tahdon
totella." Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut
sitä liikahuttaa.
"Kiitän teitä", kuningas sanoi.
"Gawaine herra", Lancelot sanoi, "tietäkää nyt, että tämä miekka on
teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett'ette ikinä
olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman
linnan tässä valtakunnassa."
"Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä", Gawaine herra
virkkoi.
Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän
oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.
"Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle", vastasi
Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti
sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten
siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että
tarttuivat siihen käsillänsä.
"Nyt te saatte mennä päivällisellenne", Kay herra sanoi kuninkaalle,
"sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun."
Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari
tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat
ritareita, palvelivat heitä.
Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi
Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus -- kaikki
ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa
pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.
Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.
"Jalot toverit ja lordit", hän sanoi, "me olemme tänä päivänä nähneet
ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä
suurempia ihmeitä."
Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan
valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän
toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa
varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen
sivullaan.
"Rauha olkoon teille, lordit!" vanhus sanoi. Sitten Arthurille:
"Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista
syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin
ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään."
Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle:
"Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka
on teidän kanssanne."
Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla
hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen
kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille:
"Herra, seuraa minua", ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle,
jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen
ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:
"Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin."
"Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän", vanhus sanoi ja asetti
hänet vakavasti istumaan istuimelle.
Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: "Herra, te saatte nyt palata,
sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja
sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle
minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain
saatan."
Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä
jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.
Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun
hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento
iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että
Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:
"Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei
ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että
hänen on käynyt huonosti."
Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.
"Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan",
Bors herra sanoi kumppaneilleen.
Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat
Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari
saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle
sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.
"Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella", kuningatar sanoi, "että
hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen
nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on
varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä."
Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit
nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja
nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad
herralle ja sanoi:
"Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava
kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän
Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut."
Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: "Herra te olette
tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään
Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään
ritari ole voinut." Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas
palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.
Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden
ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.
"Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa",
Arthur kuningas sanoi Galahadille, "oikein hyvät ritarit ovat
koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut."
"Herra", Galahad sanoi, "se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei
ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua
odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani
riippuu huotra." Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen
veti kivestä ja pisti huotraan. "Nyt se on tekevä parempia tekoja,
kuin ennen."
"Jumala lähettää teille kilvenkin", kuningas sanoi.
"Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin
Raju", Galahad sanoi, "ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla
hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin
surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat
toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan
vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka
ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet
parannan."
Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka
valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä
kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko
Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: "Täällä olen,
jalo neito."
Silloin nainen sanoi itkien:
"Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun
jälkeen!"
"Neiti, miksi te niin sanotte?" Lancelot virkkoi.
"Minä sanon totuuden", neito sanoi, "sillä tänä aamuna te olitte
vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se
valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja
sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette
uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä.
Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst'edes enää
saa luulla olevanne maailman paras ritari."
"Vai niin", sanoi Lancelot herra, "mutta minä olen aina tietänyt,
etten koskaan ole ollut parhain."
"Kyllä olette ollut", neito sanoi, "ja olette vieläkin paras kaikista
syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää
sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan
on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon
sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi
ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa."
Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.
Viimeiset turnajaiset.
"No nyt", Arthur kuningas sanoi, "te Pyöreän pöydän ritarit
varmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa
enää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon
nähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan
Camelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä
mainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä
päivänä."
Tähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen
tjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä
tarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä
kuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.
Niin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine
naisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad
kuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani
kypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka
kuningas kuinka hartaasti pyysi.
Gawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen
käteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja
alkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat.
Sillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli
kaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot
herraa ja Percival herraa hän ei voittanut.
Guinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä
alas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen
kasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: "Totisesti
uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei
milloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä
vuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari."
Muuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:
"Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?"
"Tulee, totisesti", kuningatar sanoi, "sillä sekä isänsä että
äitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja
korkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja
Galahad herra ovat maailman jaloimmat miehet."
Sitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin,
ja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät
illalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he
olivat ennenkin tehneet.
Äkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka,
jossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä
valahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin
he koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa
paistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella
toinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen
oli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi
ainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin
olisivat olleet mykkiä.
Silloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä,
mutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko
sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista
ruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli
kannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin
ettei kenkään tietänyt, minne se joutui.
Sen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja
Arthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta,
jonka hän oli heille lähettänyt.
"Niin", Gawaine herra sanoi, "meitä on tänä päivänä ravittu
kaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet,
mutta yksi asia meiltä on puuttunut -- me emme ole saaneet nähdä
Pyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi
tahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen
viipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen
kulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava
takaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian
selvemmin, kuin se täällä nähtiin."
Kun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin
useimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän
lupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.
Arthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi
varsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.
"Oi voi", hän sanoi Gawaine herralle, "te melkein viette minulta
hengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen
kautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat
ritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä
nähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma,
etten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe,
sillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä.
Ja minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa
henkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti
murehduttaa."
Ja niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"Oi Gawaine, Gawaine", hän sanoi, "suureen suruun te olette minut
saattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen
ritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva."
"Malttakaa mielenne", Lancelot sanoi, "sillä jos kuolemmekin Pyhän
Graalin etsinnässä, niin se on oleva meille suureksi kunniaksi, paljo
suuremmaksi kuin jos me kuolisimme jossain muussa toimessa; sillä
varhain tai myöhään, kuolema meidät kuitenkin varmasti tapaa."
"Ah, Lancelot", kuningas sanoi, "se suuri rakkaus, jota minä olen
tuntenut teitä kohtaan kaikkina elämäni päivinä, saattaa minut
täten valittamaan. Sillä ei milloinkaan ole kenelläkään kristityllä
kuninkaalla ollut niin useita arvon miehiä pöytänsä ääressä, kuin
minulla on tänä päivänä ollut Pyöreän pöydän ympärillä, ja se on
minun suuri suruni."
Kun kuningatar, ladyt ja vallasnaiset saivat tietää nämä uutiset,
niin he tulivat niin raskaalle mielelle, ettei sitä voi kieli kertoa,
sillä nuo ritarit olivat heitä rakastaneet ja pitäneet kunniassa.
Mutta kaikista enimmän suri Guinevere kuningatar.
"Minua ihmetyttää", hän sanoi, "että minun herrani kuningas sallii
heidän lähteä luotansa."
Niin koko hovi oli suruissaan noiden ritarien lähdön vuoksi. Mutta
muutamat ladyt, jotka rakastivat ritareita, tahtoivat lähteä
puolisojensa ja rakastajiensa keralla, ja olisivat tehneetkin niin,
jollei muuan iäkäs, hengelliseen pukuun puettu ritari olisi tullut
heidän luoksensa.
"Jalot lordit, jotka olette vannoutuneet Pyhän Graalin etsintään",
hän sanoi, "Nacien erakko lähettää teille täten sanan, että älköön
kenkään viekö ladyä tai vallasnaista mukanaan, sillä se on vaikea ja
korkea toimitus. Ja sitäpaitsi sanon teille suoraan, että se, joka ei
ole puhdas synneistä, ei saa näitä salattuja asioita nähdä."
Tämän jälkeen kuningatar meni Galahadin luo ja kysyi, mistä hän oli
ja mistä maasta. Galahad sanoi sen hänelle.
"Ja Lancelotin poikako?" kuningatar kysyi; mutta siihen Galahad ei
vastannut mitään.
"Totisesti", kuningatar sanoi, "isäänne teidän ei tarvitse hävetä,
sillä hän on upein ritari ja polveutuu maailman parhaimmista
suvuista, molemmin puolin kuninkaallisesta huoneesta. Senvuoksi pitää
teistäkin tulla kunnon mies ja oiva ritari, -- ja olette todellakin
suuresti hänen näköisensä."
Galahad tuli hieman hämilleen ja sanoi:
"Rouva, koska te sen varmaan tiedätte, niin miksi te kysytte? Se,
joka on minun isäni, tulee ajallansa yleisesti tunnetuksi."
Sitten he menivät kaikki levolle. Ja suuren ja korkean sukuperänsä
vuoksi Galahad vietiin Arthur kuninkaan huoneeseen ja hän lepäsi
kuninkaan omassa vuoteessa.
Heti kun päivä koitti nousi kuningas, sillä hän ei ollut koko yöhön
saanut surultansa levätyksi. Sitten hän meni Gawainen ja Lancelot
herran luo, jotka olivat nousseet mennäkseen kirkkoon.
"Oi, Gawaine, Gawaine", kuningas sanoi, "te olette pettänyt minut.
Sillä koskaan ei ole minun hovini entiseen loistoonsa tuleva."
Ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiansa. "Oi, ritari
Lancelot", hän sanoi, "minä pyydän teitä neuvomaan minua, sillä
minä soisin että tämä etsintä jäisi tekemättä, jos se vain olisi
mahdollista."
"Herra", Lancelot sanoi, "te näitte eilen niin monen arvon ritarin
siihen vannoutuvan, että he eivät millään tavalla voi jättää sitä
tekemättä."
"Sen tiedän varsin hyvin", kuningas sanoi, "mutta minua surettaa
heidän lähtönsä niin kovin, etten saa mistään lohdutusta."
Sitten kuningas ja kuningatar menivät tuomiokirkkoon.
Lancelot ja Gawaine antoivat miehilleen käskyn tuoda heidän aseensa
ja kun he olivat täysissä aseissa, paitsi kilpeä ja kypäriä, niin he
olivat valmiit menemään tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen kuningas halusi tietää, kuinka moni oli
päättänyt lähteä Pyhän Graalin etsintään; ja kun laskettiin, niin
heitä saatiin sata ja viisikymmentä, ja kaikki olivat Pyöreän pöydän
ritareita.
Sitten he panivat kypärit päähänsä ja lähtivät ja sulkeutuivat kaikki
kuningattaren suosioon, ja suuri oli itku ja suru. Ja Guinevere
kuningatar meni kammioonsa, niin ettei kukaan näkisi hänen suurta
murhettansa.
Lancelot herra kaipasi kuningatarta ja meni häntä hakemaan kammiosta,
ja kun kuningatar näki hänet, niin hän parkaisi:
"Oi, Lancelot herra, te hylkäätte meidät! Te viette minulta hengen,
kun sillätapaa jätätte kuninkaanne!"
"Armollinen rouva", Lancelot sanoi, "minä pyydän, ett'ette surisi,
sillä minä palaan takaisin niin pian kuin kunniani sallii."
"Voi", kuningatar sanoi, "että minä koskaan teitä näin! Mutta
Hän, joka ristinpuulla kärsi kuoleman kaiken ihmiskunnan edestä,
Hän johtakoon ja suojelkoon teitä, ja samoin kaikkia teidän
kumppaneitanne!"
Kohta sitten Lancelot herra lähti ja tapasi kumppaninsa odottamassa.
He nousivat ratsuillensa ja ratsastivat läpi Camelotin katujen,
ja kovasti itkivät sekä rikkaat että köyhät, ja kuningas kääntyi
poispäin, eikä saanut itkultaan puhutuksi.
Niin Pyöreän pöydän ritarit ratsastivat pois Pyhän Graalin etsintään.
Sinä yönä he lepäsivät eräässä Vagon nimisessä linnassa, jonka herra
oli hyvä vanhus ja kestitsi heitä parhaansa mukaan. Aamulla he
päättivät kaikki erota toisistansa. Ja niin he lähtivät seuraavana
päivänä ja kukin ritari lähti kulkemaan sitä tietä, mikä hänestä
näytti parhaimmalta.
Galahad herran valkoinen kilpi.
Galahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman
seikkailuja.
Neljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten
luostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella
vastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa.
Silloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli
Bagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen
mielihyvissään hänet nähdessänsä.
"Herrat", virkkoi Galahad, "mikä seikkailu toi teidät tänne?"
"Olemme kuulleet", he vastasivat, "että tässä luostarissa on
sellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu
kolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko
elämänsä ajaksi."
"Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi", sanoi Bagdemagus
Galahadille; "ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte
ottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu."
"Tehdään niin", Galahad sanoi, "sillä minulla ei ole kilpeä."
Aamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi
Bagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki
vei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen
kuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.
"Herra", munkki virkkoi, "tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään
ritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari;
senvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen
koskette."
"Hyvä on", virkkoi Bagdemagus kuningas, "tiedän kyllä, etten ole
maailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa."
Ja hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: "Jos
sallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää,
kuinka minun käy."
"Tahdon odottaa teitä täällä", virkkoi Galahad.
Bagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi
Galahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes
kaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen
edustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli
ratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan
kuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus
kuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista
ritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän
murskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri
siinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.
Sitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven
Bagdemagukselta, sanoen:
"Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä
ei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan
elävien joukossa."
Sitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: "Vie
tämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi
häntä minulta."
"Herra", asemies sanoi, "mikä on teidän nimenne?"
"Älä sinä huoli minun nimestäni", ritari virkkoi, "sillä sinun ei
sitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen."
"Mutta jalo herra", virkkoi asemies, "sanokaa minulle taivaan tähden,
minkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta."
"Koska sinä minua siten vannotat", ritari sanoi, "niin tätä kilpeä ei
saa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra."
Asemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti
haavoittunut vai eikö.
"Olen totta tosiaankin", tämä vastasi, "tuskinpa henkiin jään."
Asemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen
luostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet
pantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän
makasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.
Asemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.
"Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus", Galahad virkkoi. Sitten hän
otti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven
kaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa
tehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi,
ettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin,
lukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.
Kotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli
valkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti
toinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen
kilven tarinan.
Sen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen
eräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien
kanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni
Evelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen,
ja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten
tämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton
vihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli
verhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa,
niin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät
ristin, ja masentuivat.
Sen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi,
niin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.
Sodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa
hänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin
Evelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin
tapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin
Suureksi Britanniaksi.
Ei kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli
kuolemaisillaan.
Evelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään
jotain muistomerkkiä.
"Sen tahdon mielelläni tehdä", virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski
hänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla
verellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.
"Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan", hän
virkkoi, "sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua
ajattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä
konsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes
se aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun
sukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä."
Silloin virkkoi Evelake kuningas: "Minne minä nyt panen tämän kilven,
että se jalo ritari sen saisi?"
"Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan
kuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä
päivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut."
"Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette
saanut kilven", ritari sanoi Galahadille. "Ja siinä samassa
luostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles
kuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua."
Ja sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.
Kummallinen kultakruunu.
Heti kun asemies kuuli, mitä valkoinen ritari sanoi Galahadille,
hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja polvistui Galahadin jalkojen
juureen ja pyysi että hän saisi kulkea hänen kerallaan, kunnes
Galahad olisi tehnyt hänet ritariksi. "Ja sitä arvoa olen Jumalan
avulla kunniassa pitävä", hän lisäsi. Niin Galahad herra suostui
hänen anomukseensa. Sitten he palasivat siihen luostariin, josta
olivat tulleet, ja suuresti iloittiin Galahad herrasta, ja siellä he
lepäsivät sen yötä.
Aamulla Galahad ritaroitsi asemiehen, ja kysyi hänen nimeänsä ja
mistä suvusta hän polveusi.
"Herra", tämä virkkoi, "ihmiset kutsuvat minua Saaren Meliaaksi ja
minä olen Denmarkin kuninkaan poika."
"Vai niin, jalo herra", Galahad virkkoi, "koska te polveudutte
kuninkaista ja kuningattarista, niin katsokaa että kunnialla kannatte
ritariarvoa, sillä teistä pitää tulla kaiken ritariuden esikuva."
"Herra, te puhutte totta", Melias virkkoi. "Mutta koska te olette
tehnyt minut ritariksi, niin teidän pitää suostua minun ensimäiseen
pyyntööni, jos se on kohtuullinen."
"Se on totta", Galahad sanoi.
"Sallitteko sitten minun ratsastaa kerallanne Pyhää Graalia
etsimään?" kysyi Melias.
Ja Galahad suostui siihen.
Melias herralle tuotiin sitten varukset, peitsi ja ratsu, mutta
Galahad herra ja hän saivat ratsastaa koko viikon, ennenkuin
kohtasivat mitään seikkailuja.
Eräänä maanantaina aamulla varhain, lähdettyään eräästä luostarista,
he tulivat ristille, josta lähti kaksi tietä, ja siinä ristissä oli
kirjoitus, joka kuului näin:
"Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi
tietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä
tieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka
kulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti
voita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan."
"Herra", Melias sanoi Galahadille, "sallitteko minun kulkea tätä
vasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella
voimiani?"
"Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi", Galahad virkkoi,
"sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te."
"Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä
sitä tietä."
"No, menkää sitten Jumalan nimessä", virkkoi Galahad.
Silloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi
kaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle
niitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa
tuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä
oli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta
herkullista ruokalajia.
Melias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä,
mutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui,
otti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin,
joka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:
"Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja
puolustautukaa!"
"Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!"
rukoili Melias.
Sitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä
Melias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että
tämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja
meni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut
liikahtaakaan.
Silloin sattui kaikeksi onneksi Galahad herra tulemaan sitä tietä ja
hän näki Meliaan makaavan maassa kuoleman kielissä.
"Oi Melias, kuka teidät on haavoittanut?" hän virkkoi. "Olisi ollut
parempi ratsastaa toista tietä."
"Herra, älkää Jumalan tähden jättäkö minua tähän metsään kuolemaan",
Melias sanoi, "vaan viekää minut tuonne läheiseen luostariin, että
voisin ripittää itseni ja saisin taivaallista lohdutusta."
"Se on tapahtuva", virkkoi Galahad, "mutta missä on se, joka teidät
haavoitti?"
Sillä hetkellä Galahad herra kuuli läpi puiden äänekkään huudon:
"Ritari, pysy loitolla minusta!"
"Oi, herra, varjelkoon!" Melias virkkoi, "tuo se on, joka minut löi
tantereeseen."
"Herra ritari, tulkaa turmioonne!" Galahad herra vastasi.
Sitten he kumpikin kannustivat hevosiaan ja syöksyivät yhteen, ja
Galahad työnsi peitsensä niin rajusti vieraaseen ritariin, että se
meni läpi tämän toisen olan ja vei hänet maahan ratsun selästä ja
siinä putoomuksessa Galahadin peitsi katkesi. Samassa ryntäsi toinen
ritari esiin puiden takaa ja katkaisi peitsensä Galahadiin, ennenkuin
tämä oli ennättänyt kääntyäkään. Silloin Galahad paljasti miekkansa
ja löi poikki ritarin vasemman käsivarren, ja silloin ritari pakeni.
Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Galahad herra palasi Meliaan
luo ja asetti hänet varovasti ratsulleen, hyppäsi hänen taakseen ja
piti häntä sylissään ja vei hänet luostariin. Siellä hänen haavaansa
huolellisesti hoidettiin, ja muuan vanha munkki, joka oli entisaikaan
ollut ritarina, sanoi Galahadille, että hän toivoi haavan paranevan
noin kuudessa viikossa. Galahad herra oli iloinen sen kuullessaan ja
sanoi että hän jäisi luostariin kolmeksi päivää.
Kolmen päivän kuluttua hän sanoi: "Nyt minä tahdon lähteä, sillä
minulla on paljon tekemistä; moni oiva ritari näkee sangen paljo
vaivaa sen asian tähden, ja tämä ritari ja minä olimme myös Pyhää
Graalia etsimässä."
"Syntiensä vuoksi hän sillä tapaa haavoittui", virkkoi muuan vanhus.
"Ja ihmettelenpä", hän lisäsi Meliaalle, "kuinka te uskalsitte ottaa
vastaan ritariuden korkean arvon, ripittämättä itseänne synneistänne,
ja se juuri oli syynä siihen, että niin ankarasti haavoituitte.
Sillä oikealla kädellä oleva tie osoittaa meidän Herramme Jesuksen
Kristuksen valtatietä ja hurskaasti ja hyvin elävän ihmisen tietä.
Ja se toinen tie osoittaa syntisten ja harhauskoisten tietä. Ja kun
perkele näki teidän ylpeytenne ja röyhkeys vietteli teidät Pyhän
Graalin etsintään, niin sen tähden te jouduitte häviöön, sillä sitä
työtä ei saa suorittaa kukaan muu kuin jaloavuinen ihminen."
"Niin myöskin ristin kirjoitus tarkoitti taivaallisia tekoja ja
ritarillisia tekoja Jumalan töissä, eikä ritarillisia tekoja
maailmallisissa töissä; ja ylpeys on kaikkien kuolemansyntien pää,
joka saattoi sinun, Melias, lähtemään pois Galahad herran seurasta.
Ja kun sinä otit kultakruunun, niin sinä teit ahneuden ja varkauden
synnin. Ne eivät olleet ritarillisia tekoja. Ne molemmat ritarit,
joita vastaan Galahad, tuo pyhä ritari, taisteli, tarkoittivat niitä
molempia kuolemansyntejä, ylpeyttä ja ahneutta, jotka asustivat
Melias herrassa, ja he eivät voineet vastustaa Galahad herraa, sillä
hän on ilman kuolemansyntejä."
Nyt Galahad herra lähti heidän luotansa ja sanoi heille kaikille
hyvästi.
"Herrani Galahad", Melias virkkoi, "niin pian kuin vain voin
ratsastaa, olen etsivä teidät."
"Jumala suokoon teille terveyttä", virkkoi Galahad, ja otti ratsunsa
ja lähti.
Neitojen linna.
Galahad herra teki monta päivämatkaa edes ja takaisin, niinkuin
sattuma johti häntä, ja viimein hän eräänä päivänä tuli vuorelle,
jolla hän näki vanhan kappelin eikä ketään siellä sisällä, sillä
kaikki oli autiota. Sitten hän polvistui alttarin eteen ja rukoili
hyvää neuvoa, ja rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: "Mene
Neitojen linnaan, sinä seikkailunhaluinen ritari, ja poista sieltä ne
ilkeät tavat."
Kun Galahad kuuli sen, niin hän kiitti Jumalaa ja otti ratsunsa.
Hän oli ratsastanut vain puolen penikulmaa, kun hän näki eräässä
laaksossa edessänsä vahvan linnan syvine kaivantoineen; ja sen
vieressä virtasi kaunis joki, Severn nimeltä, ja siellä hän kohtasi
oikein vanhan ukon. Kumpainenkin tervehti toistaan, ja Galahad kysyi
häneltä linnan nimeä.
"Hyvä herra", hän virkkoi, "se on Neitojen linna."
"Se on kirottu linna", virkkoi Galahad, "ja kaikki ne, jotka ovat sen
yhteydessä, sillä kaikki armeliaisuus on sen ulkopuolella ja kaikki
julkeus ja ilkikuri sen sisällä."
"Senpä vuoksi minä neuvon teitä, herra ritari, kääntymään takaisin."
"Herra, tietäkää että minä en saa takaisin kääntyä", sanoi Galahad
herra.
Sitten hän tarkasti aseitaan, ettei mitään häneltä puuttunut, ja
asetti kilpensä eteensä, ja silloin tuli häntä vastaan seitsemän
ihanaa neitoa.
"Herra ritari", he sanoivat, "te ratsastatte tänne suuressa
hulluudessa, sillä teidän on kuljettava virran yli."
"Miksipä en kulkisi virran yli?" Galahad virkkoi. Ja niin hän
ratsasti heidän luotansa.
Sitten tuli häntä vastaan muuan asemies, joka sanoi:
"Herra, tämän linnan ritarit vaativat sinua taisteluun ja kieltävät
sinua menemästä edemmäksi, ennenkuin saavat tietää, mitä sinä haluat."
"Hyvä herra, minä tulen hävittämään tämän linnan ilkeitä tapoja."
"Herra, jos sinä pysyt siinä aikomuksessasi, niin saatpa paljo
tekemistä."
"Menkää te vain", Galahad virkkoi, "ja ilmoittakaa heti isännillenne,
mitä minä aion tehdä."
Silloin asemies astui linnaan. Ja kohta tuli linnasta ulos seitsemän
ritaria, jotka olivat kaikki veljeksiä. Kun he näkivät Galahadin, he
huusivat: "Ritari, ole varoillasi, sillä hengestäsi me sinut varmasti
päästämme!"
"Kuinka, aiotteko te kaikki yhdellä haavaa käydä minun kimppuuni?"
Galahad virkkoi.
"Aiomme niinkin", he vastasivat, "siitä saat olla varma."
Galahad syöksyi heitä kohden peitsi tanassa ja sysäsi etumaisen
maahan, niin että hän melkein katkaisi kaulansa, ja sen perästä
iskivät toiset veljet Galahadin kilpeen niin rajusti peitsensä,
että ne katkesivat. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja ahdisti
heitä niin kiivaasti, että oli oikein ihmeellistä sitä katsella,
ja sillä tapaa hän suurella voimallaan pakoitti heidät pakenemaan
taistelutantereelta. Ja hän ajoi heitä takaa, mutta he ennättivät
hänen edellään linnan sisään ja ajaa karauttivat suoraan läpi linnan,
ja pääsivät pakoon toisesta portista.
Siellä Galahad herra silloin kohtasi erään hengelliseen pukuun
puetun vanhuksen, joka sanoi: "Herra, tässä saat linnan avaimet."
Sitten Galahad avasi portit ja silloin paljo kansaa tungeskeli hänen
ympärilleen, niin ettei hän voinut laskeakaan, kuinka monta niitä oli.
"Herra", sanoivat he kaikki, "te olette tervetullut, sillä kauan me
olemme täällä vapautustamme odottaneet."
Sitten tuli hänen luokseen muuan vallasnainen. "Nuo ritarit ovat
kyllä paenneet", hän virkkoi, "mutta he tulevat tänä yönä takaisin ja
alottavat taas ilkeitä tapojansa."
"Mitä te tahdotte minua tekemään?" kysyi Galahad.
"Että te lähetätte hakemaan tänne kaikki ne ritarit, jotka ovat tämän
linnan vasalleja ja vannotatte heitä, että he taas ottavat käytäntöön
ne tavat, joita täällä entisaikaan harjoitettiin."
"Sen teen mielelläni", Galahad virkkoi.
Nainen toi hänelle norsunluisen torven, joka oli runsaasti kullalla
koristeltu, ja virkkoi: "Herra, puhaltakaa tätä torvea; sen ääni
kuuluu kahden penikulman päähän linnan ympäristöön."
Kun Galahad oli puhaltanut torvea, niin hän meni lepäämään, ja
silloin hänen luokseen tuli muuan pappi, joka kertoi hänelle linnan
tarinan:
"Siitä on juuri seitsemän vuotta", hän virkkoi, "kun nämä seitsemän
veljestä tähän linnaan tulivat ja asettuivat asumaan Lianor herttuan
luokse, joka oli kaiken tämän maan herra. Kun he näkivät herttuan
tyttären, joka oli sangen kaunis nainen, niin he olisivat tahtoneet
kaikki hänet naida ja lopulta he joutuivat kiivaaseen kahakkaan
keskenänsä. Herttua olisi hyvyydessään eroittanut heidät, mutta
kiukuissaan nämä löivät hänet ja hänen vanhimman poikansa kuoliaaksi.
Sitten he anastivat tytön ja kaikki linnan aarteet. Senjälkeen he
suurella voimallaan pitivät kaikkia tämän linnan ritareita ankarassa
kurissa ja kiristyksessä ja sen ohella he ryöstivät ja rosvosivat
rahvas raukalta kaikki mitä sillä oli. Niin tapahtui yhtenä päivänä,
että herttuan tytär sanoi: 'Te olette tehneet minulle suurta
vääryyttä, kun surmasitte minun oman isäni ja minun veljeni ja
pidätte tällä tapaa meidän maitamme hallussanne. Mutta te ette saa
pitää tätä linnaa monta vuotta, sillä tulee ritari, joka teidät on
voittava.' Siten hän ennusti seitsemän vuotta sitten. 'Vai niin',
sanoivat nuo seitsemän ritaria, 'koska te niin sanotte, niin ei
yksikään lady eikä ritari saa kulkea tämän linnan ohi, vaan on heidän
jääminen tänne vastoin tahtoansa, taikka sitten kuoleminen, kunnes se
ritari tulee, jonka kautta me tämän linnan menetämme.' Senvuoksi tätä
linnaa kutsutaan Neitojen linnaksi, sillä moni kaunis lady on täällä
perikatoon joutunut."
"Vai niin", virkkoi Galahad, "onko täällä myös se neito, jonka tähden
tämä linna menetettiin?"
"Ei ole", pappi virkkoi, "hän kuoli ennenkuin kolme yötä oli kulunut
tuon ennustuksen jälkeen. Ja siitä asti nuo ritarit ovat pitäneet
vankeudessa hänen nuorempaa sisartansa, joka monen muun ladyn kanssa
täällä kärsii suurta vaivaa ja kidutusta."
Sillä aikaa maan ritarit olivat saapuneet. Silloin Galahad pani
heidät tunnustamaan valtiaakseen herttuan nuoremman tyttären, joka
vielä oli elossa, ja vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, ja hän
tyynnytti ja rohkaisi suuresti heidän mieliään. Ja seuraavana aamuna
muuan mies toi viestejä että Gawaine, Gareth ja Uwaine olivat
surmanneet nuo seitsemän veljestä.
"Hyvin tehty!" Galahad virkkoi ja otti varuksensa ja ratsunsa ja
sanoi hyvästi Neitojen linnalle.
Näky metsäkappelissa.
Jätettyään Neitojen linnan Galahad herra ratsasti, kunnes hän
saapui avaraan metsään, ja siellä hän kohtasi Lancelot herran ja
Percival herran, mutta he eivät tunteneet häntä, sillä hän oli äsken
muuttanut pukua. Lancelot herra ratsasti oikopäätä häntä kohden ja
katkaisi peitsensä häneen ja Galahad herra iski häntä niin ankarasti
takaisin että ratsu ja mies kaatuivat maahan. Sitten hän veti
huotrasta miekkansa ja kääntyi Percival herraan päin ja iski häntä
kypäriin, niin että se halkesi teräslakkiin asti; jollei miekka olisi
luiskahtanut syrjään, niin Percival herra olisi saanut surmansa;
iskun voimasta hän nyt suistui maahan.
Tämä aseleikki tapahtui erään luostarin edustalla, jossa asui muuan
erakkonainen, joka oli Percival herran oikea täti, vaikkei hän sitä
sillä hetkellä tietänyt. Kun erakkonainen näki Galahadin, niin hän
sanoi: "Jumala olkoon sinun kanssasi, maailman paras ritari! Oi,
aivan varmaan", hän sanoi kovalla äänellä, niin että Lancelot ja
Percivalkin sen saattoivat kuulla, "jos nuo molemmat ritarit olisivat
tunteneet sinut niin hyvin kuin minä, niin he eivät olisi hyökänneet
sinun päällesi."
Kuullessaan hänen siten puhuvan, Galahad pelkäsi kovin tulevansa
tunnetuksi ja ratsasti senvuoksi äkkipikaa pois. Silloin molemmat
ritarit huomasivat, että heidän voittajansa oli Galahad, ja he
hyppäsivät ratsuilleen ja karauttivat kiivaasti hänen peräänsä, mutta
hän oli jo poissa näkyvistä. Niin he kääntyivät takaisin apein mielin.
"Kyselkäämme jotain tietoja tuolta erakkonaiselta", Percival virkkoi.
"Tehkää niin, jos teitä haluttaa", Lancelot virkkoi, mutta kun
Percival meni erakon asuntoon, niin hän jatkoi matkaansa yksinään.
Ristiin ja rastiin hän ratsasti jylhässä metsässä, eikä seurannut
mitään polkua, vaan kulki sattuman varassa. Viimein hän saapui
jykevälle ristille, joka osoitti kahta erämaahan vievää tietä; ristin
vieressä oli kivi, joka oli marmoria, mutta oli niin pimeä, että
Lancelot herra ei voinut sitä oikein nähdä.
Lancelot herra katseli ympärilleen, ja lähettyvillä hän näki vanhan
kappelin, jossa toivoi tapaavansa väkeä. Hän sitoi ratsunsa puuhun ja
otti kypärin päästänsä ja ripusti oksaan. Sitten hän meni kappelin
ovelle, mutta näki että se olikin autio ja tyhjä. Ja katsoessaan
sisään hän näki kauniin alttarin, joka oli komeasti koristeltu
pelkällä silkillä, ja alttarilla seisoi loistava kynttilänjalka,
jossa oli kuusi isoa kynttilää, ja kynttilänjalka oli hopeasta.
Kun Lancelot herra näki tuon valon, niin hänen teki kovasti mielensä
mennä kappeliin, mutta hän ei löytänyt paikkaa, johon olisi astunut,
ja se suretti ja ihmetytti häntä suuresti. Hän palasi ratsunsa luo,
otti pois satulan ja suitset ja antoi sen mennä syömään; sitten hän
irroitti kypärinsä ja riisui vyöltään miekkansa ja paneutui maata
kilvelleen marmoriristin eteen.
Niin hän vaipui uneen ja puoleksi valveilla puoleksi unissaan hän
näki näyn.
Hän näki kulkevan ohitsensa kaksi hevosta, sangen kaunista ja
valkoista, jotka kantoivat paaria ja paareilla makasi sairas ritari.
Tultuaan lähelle ristiä paarit seisahtuivat, ja Lancelot herra kuuli
ritarin sanovan:
"Oi, laupias Jumala, koska pääsen minä tästä vaivasta? Ja koska se
pyhä astia on näyttäytyvä, jonka kautta minä armon saan? Sillä kauan
olen minä tätä saanut kärsiä pienen hairahduksen takia."
Sillä tapaa ritari kotvan aikaa valitteli, ja Lancelot herra kuunteli
häntä.
Sitten Lancelot herra näki kynttilänjalan kuusine vahakynttilöineen
tulevan marmoriristin eteen, eikä hän nähnyt ketään, joka sitä
kantoi. Samoin tuli sinne hopeainen pöytä ja Pyhän Graalin pyhitetty
astia, jotka Lancelot oli entisaikaan nähnyt Pelles kuninkaan
huoneessa.
Samassa sairas ritari nousi ja kohotti molemmat kätensä ja rukoili
Jumalaa ja polvistuen hän suuteli pyhää astiaa ja hetikohta hän
parani.
"Herra Jumala, minä kiitän sinua, sillä minä olen parantunut tästä
sairaudesta", hän virkkoi.
Ja kun Pyhä Graal oli ollut ulkona pitkän aikaa, se meni taas
kappeliin kynttilänjalkoineen ja kynttilöineen, niin ettei Lancelot
herra tietänyt, minne se joutui. Sillä hän oli oman synnillisyytensä
tunnon painama, eikä hänellä ollut voimaa nousta seuratakseen pyhää
astiaa.
Silloin sairas ritari nousi ja suuteli ristiä ja asemies toi hänelle
hänen varuksensa ja kysyi, kuinka herransa jaksoi.
"Totisesti, Jumalan kiitos, oikein hyvin", tämä vastasi, "pyhä astia
paransi minut. Mutta minä ihmettelen suuresti tuota nukkuvaa ritaria,
jolla ei ollut voimaa herätä, kun tämä pyhä astia tänne tuotiin."
"Uskallanpa varmasti vakuuttaa", virkkoi asemies, "että hänessä asuu
jokin kuoleman synti, jota hän ei koskaan ole katunut."
"Kautta kunniani", ritari virkkoi, "ken hän lieneekin, onneton hän
on; minusta näyttää, että hän on Pyöreän pöydän ritareita, jotka ovat
lähteneet Pyhän Graalin etsintään."
"Herra", virkkoi asemies, "kas tässä ovat kaikki teidän aseenne
paitsi kypäriänne ja miekkaanne, ja senvuoksi te minun mielestäni
voisitte nyt ottaa tuon ritarin kypärin ja miekan."
Niin ritari teki sen; ja kun hän oli täysissä aseissa, niin hän otti
myös Lancelot herran ratsun, sillä se oli parempi kuin hänen omansa.
Ja niin hän ja hänen seuralaisensa lähtivät ristiltä.
Lancelot herran katumus.
Silloin Lancelot herra heräsi heti ja nousi ja mietti mielessään,
mitä hän oli nähnyt ja oliko se unta vai ei. Samassa hän kuuli äänen,
joka sanoi:
"Lancelot, sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin on puu ja
paljaampi ja kuivempi kuin on viikunapuu! Lähde senvuoksi täältä ja
poistu tästä pyhästä paikasta."
Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hänen mielensä kävi kovin apeaksi,
eikä hän tietänyt mitä tehdä; niin hän nousi katkerasti itkien ja
kirosi sitä hetkeä, jolloin oli syntynyt, sillä hän luuli, ettei
hän koskaan enää pääsisi kunniaan. Sillä nuo sanat tunkivat hänen
sydämeensä, ja viimein hän ymmärsi, miksi häntä siten oli nimitetty.
Hän meni hakemaan kypäriänsä, miekkaansa ja ratsuansa, mutta huomasi,
että ne kaikki oli viety pois. Silloin hän kutsui itseään kurjaksi
raukaksi ja onnettomimmaksi kaikista ritareista. "Syntini ja
pahuuteni ovat minut saattaneet suureen häpeään", hän virkkoi. "Sillä
kun minä etsin maallisia seikkailuja maallisia haluja tyydyttääkseni,
niin minä ne aina sain suoritetuiksi ja pääsin joka paikassa voitolle
enkä koskaan missään ottelussa joutunut tappiolle, oli se sitten
oikea tai väärä. Ja nyt minä rupesin etsimään pyhiä seikkailuja,
mutta minä näen ja ymmärrän, että minun vanha syntini esti minua ja
saattoi minut häpeään, niin ettei minulla ollut voimaa liikahtaa eikä
puhua, kun tuo pyhä astia ilmestyi minun eteeni."
Sillä tapaa hän murehti, kunnes päivä koitti ja hän kuuli pienen
linnun laulavan; silloin hän sai hiukan lohdutusta.
Mutta kun Lancelot herra oli kadottanut ratsunsa ja aseensa, niin
hän tajusi, että Jumala oli häneen tyytymätön. Hän lähti ristiltä
jalkaisin metsään ja saapui aamun sarastaessa korkealle kukkulalle,
jolla muuan erakko asui. Lancelot tapasi erakon juuri aamuhartauttaan
alkamassa ja polvistui hänen kanssaan ja huusi Herralta armoa pahojen
tekojensa tähden. Kun heidän rukouksensa oli päättynyt, niin Lancelot
puhui erakolle ja pyysi häntä kristillisestä rakkaudesta kuulemaan
hänen elämänsä tarinaa.
"Varsin mielelläni", virkkoi erakko. "Ettekö te ole Arthur kuninkaan
hovista ja Pyöreän pöydän ritareita?"
"Olen kyllä ja minun nimeni on Järven Lancelot, josta on sangen paljo
puhuttu, ja nyt minun hyvä onneni on muuttunut, sillä minä olen
kaikkein kurjin mies maailmassa."
Erakko katsoi häneen ja ihmetteli, miksi hän oli niin alakuloinen.
"Herra", erakko virkkoi, "teidän tulisi kiittää Jumalaa enemmän kuin
kenenkään muun, sillä Hän on antanut teidän saada enemmän maallista
kunniaa, kuin kenenkään muun ritarin maan päällä. Mutta teidän
röyhkeytenne, kun te, vaikka vielä vaelsitte kuoleman synnissä,
uskalsitte katsella Hänen pyhää kalkkiansa, oli syynä, ett'ette
saanut nähdä sitä maallisilla silmillä. Sillä Hän ei näyttäydy
siellä, missä on moisia syntisiä, muuten kuin heidän turmiokseen
ja suureksi häpeäkseen. Eikä ole ketään ritaria maan päällä, jonka
tulisi kantaa Jumalalle sellaista kiitosta, kuin teidän. Sillä Hän on
antanut teille kauneutta ja komean ulkomuodon ja suurta väkevyyttä,
enemmän kuin kenellekään muulle ritarille, ja senvuoksi te olette
enemmän velvollinen, kuin kukaan muu, Jumalaa rakastamaan ja Häntä
pelkäämään; sillä vähä teitä auttaa voimanne ja miehuutenne, jos
Jumala on teitä vastaan."
Silloin Lancelot herra itki suuresti murheissaan ja virkkoi: "Minä
tunnen ja tiedän kyllä, että te minulle totta puhutte."
"Herra", virkkoi tuo hyvä mies, "älkää salatko minulta yhtäkään
vanhaa syntiänne."
"Totisesti, tuiki haluton olen niitä tunnustamaan", Lancelot herra
sanoi. "Sillä neljääntoista vuoteen en ole mitään tunnustanut ja
senvuoksi minä nyt valitan häpeääni ja onnettomuuttani."
Silloin Lancelot herra kertoi erakolle koko elämänsä ja kuinka hän
rakasti kuningatarta yli kaiken määrän ja oli rakastanut kauemmin,
kuin hän saattoi vuosia laskea.
"Ja kaikki suuret asetekoni, joita minä olen tehnyt, tein minä
enimmästä päästä kuningattaren vuoksi ja hänen tähtensä minä
taistelin, oli se sitten väärin tai oikein; enkä minä milloinkaan
taistellut vain Jumalan kunniaksi, vaan voittaakseni itselleni
kunniaa ja mainetta; ja vähä taikka en ensinkään minä siitä kiitin
Jumalaa." Sitten Lancelot herra sanoi: "Minä pyydän teitä neuvomaan
minua."
"Tahdon neuvoa teitä", erakko virkkoi, "jos te lupaatte minulle,
ett'ette ikinä mene tuon kuningattaren lähettyville, jos vain voitte
sitä välttää."
Silloin Lancelot herra lupasi hänelle lujasti, ettei hän menisi.
"Katsokaa että teidän sydämenne ja suunne sitä noudattaa", virkkoi
tuo hyvä mies, "ja minä vakuutan teille, että saatte enemmän kunniaa,
kuin teillä konsanaan on ollut."
"Minä ihmettelen, mikä se ääni oli, joka sanoi minulle nuo
kummalliset sanat, mitkä teille kerroin", virkkoi Lancelot herra.
"Älä ihmettele", erakko virkkoi, "sillä näkyy kyllä, että Jumala
sinua rakastaa. Ihmiset saattavat tuntea, että kivi on kova ja toinen
laji kovempi kuin toinen, -- sillä tarkoitetaan _sinua_, Lancelot
herra. Sillä sinä et tahtonut luopua synnistäsi, vaikka Jumala oli
suonut sinulle niin paljo hyvyyttä; sen vuoksi sinä olet kovempi
kuin kivi; etkä sinä tahtonut pehmetä, et vedellä etkä tulella, --
ja senvuoksi Pyhä Henki ei voinut astua sinun sydämeesi. Huomaa
nyt tarkoin; koko maailmassa ei ole yhtäkään ritaria, jolle meidän
Herramme olisi osoittanut niin suurta armoa, kuin hän on sinulle
osoittanut. Sillä Hän on antanut sinulle kauneutta ja komean
ulkomuodon; Hän on antanut sinulle ymmärrystä eroittaa hyvän pahasta;
Hän on antanut sinulle miehuutta ja rohkeutta; ja on antanut sinun
otella niin uljaasti, että sinä joka kerta olet päässyt voitolle
taisteluissa. Ja nyt meidän Herramme ei tahdo enää kärsiä sinua
enempää, vaan sinä olet tunteva Hänen kätensä lepäävän raskaana
päälläsi, jos tahdot taikka et.
"Ja miksi tuo ääni kutsui sinua kitkerämmäksi kuin puu; -- missä
sangen paljo syntiä asustaa, siellä saattaa olla vain vähä makeutta,
ja senvuoksi sinua verrataan vanhaan lahoon puuhun. Nyt olen
selittänyt sinulle, minkä vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi ja
kitkerämpi kuin puu.
"Nyt selitän sinulle, minkä vuoksi sinä olet paljaampi ja kuivempi
kuin viikunapuu. Tapahtui, että meidän Herramme palmusunnuntaina
saarnasi Jerusalemissa, ja siellä Hän näki kansassa kaikellaista
kovasydämisyyttä, ja siellä Hän ei koko kaupungissa löytänyt
ainoatakaan, joka olisi antanut Hänelle yösijaa. Silloin Hän meni
kaupungin ulkopuolelle ja näki keskellä tietä viikunapuun, joka oli
varsin kaunis ja runsailla lehdillä varustettu, mutta siinä ei ollut
yhtäkään hedelmää. Silloin meidän Herramme kirosi sen puun, joka ei
kantanut hedelmää, -- ja viikunapuulla tarkoitettiin Jerusalemia,
joka kantoi lehtiä, mutta ei hedelmiä. Niin sinäkin, Lancelot
herra; kun Pyhä Graal tuotiin sinun eteesi, niin Se ei löytänyt
sinussa yhtään hedelmää eikä hyvää aivoitusta, vaan sinä olit synnin
saastuttama."
"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "kaikki mitä te olette puhunut,
on totta; ja tästä lähtien minä aion Jumalan avulla elää paremmin
kuin tähän asti olen elänyt ja noudattaa ritarillisuutta ja tehdä
asetekoja."
Silloin tuo hyvä mies määräsi Lancelot herran suorittamaan sellaisen
katumusteon kuin hän saattoi tehdä ja käski hänen noudattaa
ritarillisuutta; ja niin hän antoi hänelle siunauksensa ja pyysi
Lancelot herraa viipymään luonansa koko sen päivän.
"Mielelläni sen teen", Lancelot herra virkkoi, "sillä minulla ei ole
kypäriä, eikä ratsua eikä miekkaa."
"Älkää sitä huolehtiko", tuo hyvä mies virkkoi, "ennen huomispäivän
iltaa hankin teille ratsun ja kaikki mitä tarvitsette."
Ja Lancelot herra katui kovasti kaikkia entisiä rikoksiaan.
Huone, jonka ovi oli suljettu.
Niiden Pyöreän pöydän ritarien joukossa, jotka lähtivät Pyhän Graalin
etsintään, oli, paitsi Galahad herraa ja päällikköä Lancelot herraa,
vielä seuraavat ritarit: hyvä ritari Percival; Ector herra, Lancelot
herran veli; Bors herra ja Gawaine herra. Monet ja merkilliset olivat
ne seikkailut, joihin he joutuivat, ja ihmeelliset olivat ne näyt,
joita he näkivät, mutta kertaakaan he eivät saaneet Pyhää Graalia
näkyviinsä. Sillä Galahad herraa ja Percival herraa lukuunottamatta
ei ketäkään ritaria pidetty kelvollisena tuota taivaallista näkyä
näkemään.
Mutta katumuksensa jälkeen ja monta pitkää kuukautta vaellettuaan
Lancelot herran viimein melkein onnistui suorittaa tuo suuri tehtävä.
Sillä yhtenä yönä ollessaan lähellä merta, hän näki unissaan näyn,
joka käski hänen astua ensimäiseen laivaan, mikä hänen eteensä
sattuisi. Kun hän kuuli nämä sanat, niin hän hypähti pystyyn ja näki
suuren kirkkauden ympärillään, ja hän otti varuksensa ja valmistautui
lähtemään; ja kun hän tuli meren rannalle, niin hän näki laivan,
joka oli ilman purjeita ja airoja. Heti laivaan päästyään hän tunsi
suurinta suloisuutta, mitä koskaan oli tuntenut, ja iloa, joka
voitti kaiken maallisen ilon, mitä hän koskaan oli kokenut. Ja tällä
laivalla hän viipyi kuukauden tai enemmänkin taivaallisen armon
ravitsemana.
Eräänä päivänä tuli sinne muuan ritari ratsun selässä. Saavuttuaan
laivalle laskeutui tämä alas ratsultaan. Silloin Lancelot herra näki,
että se oli hänen poikansa Galahad, eikä yksikään kieli saata kertoa,
kuinka suuresti he iloitsivat toistensa tapaamisesta.
He kertoivat toinen toiselleen kaikki seikkailut ja ihmeet, joita
heille kummallekin oli tapahtunut sen perästä, kuin he lähtivät
Arthur kuninkaan hovista.
Lancelot ja Galahad oleskelivat siinä laivassa puolen vuotta ja
palvelivat Jumalaa päivin ja öin kaiken kykynsä mukaan. Ja usein he
joutuivat kauaksi ihmisistä saarille, joilla ei löytynyt muuta kuin
julmia petoja, ja he suorittivat monta merkillistä seikkailua ja
vaarallista urhotyötä.
Yhtenä päivänä tapahtui, että heidän laivansa saapui metsän laitaan,
ja siellä he näkivät ritarin, joka oli kokonaan valkoisissa
varuksissa ja oikealla kädellään talutti komeasti satuloitua
valkoista hevosta. Hän tuli laivalle ja tervehti molempia ritareita
ja sanoi:
"Galahad, te olette ollut kylliksi kauan isänne seurassa; tulkaa ulos
laivasta ja hypätkää tämän ratsun selkään ja menkää, minne seikkailut
teitä vievät Pyhää Graalia etsimään."
Silloin Galahad meni isänsä luo ja suuteli häntä hellästi ja sanoi:
"Hyvä armas isä, en tiedä saanko teitä enää nähdä, ennenkuin olen
nähnyt Pyhän Graalin."
"Minä pyydän sinua", Lancelot virkkoi, "rukoilemaan taivaallista
Isää, että Hän pitäisi minua palveluksessaan."
Niin Galahad otti ratsunsa ja silloin he kuulivat äänen, joka sanoi:
"Koettakaa hyvin käyttäytyä, sillä toinen ei ole enää konsanaan
toista näkevä ennen hirmuista tuomiopäivää."
"Galahad poikani", Lancelot virkkoi, "koska meidän tulee erota,
emmekä enää milloinkaan saa nähdä toisiamme, niin rukoilen
taivaallista Isää suojelemaan sekä itseäni että sinua."
"Herra", Galahad virkkoi, "ei mikään rukous ole niin vaikuttava kuin
teidän", ja samassa hän ratsasti pois metsään.
Silloin tuuli nousi ja ajeli enemmän kuin kuukauden Lancelotia pitkin
merta, mutta hän nukkui vain vähän laivallansa, ja rukoili Jumalaa,
että hän saisi jotain tietoja Pyhästä Graalista.
Tapahtuipa muutamana yönä, keskiyön aikaan, että hän saapui linnan
edustalle, joka takaapäin oli kaunis ja komea. Takaportti aukeni
merta kohden, ja se oli avoinna ilman mitään vartioita, paitsi että
kaksi leijonaa vartioi sisäänkäytävää, ja kuu paistoi kirkkaasti.
Silloin Lancelot kuuli äänen, joka sanoi:
"Lancelot, astu ulos tästä laivastasi ja mene tuohon linnaan, missä
sinä olet näkevä suuren osan siitä mitä halajat."
Niin hän juoksi ja asestautui ja tuli portille ja näki leijonat ja
silloin hän tarttui miekkaansa ja paljasti sen. Mutta äkkiä tuli
kääpiö ja löi häntä käsivarteen niin kiivaasti, että miekka putosi
hänen kädestänsä.
"Sinä huono- ja heikkouskoinen mies!" hän kuuli äänen sanovan,
"miksikä sinä luotat enemmän aseisiisi kuin Luojaasi? Sillä Hän,
jonka palvelukseen sinä olet pantu, saattaa sinua enemmän auttaa kuin
sinun varuksesi."
Silloin Lancelot virkkoi: "Minä kiitän sinua, Herra Kristus, suuresta
armostasi, että Sinä minua väärinteostani nuhtelet. Nyt minä näen
että Sinä pidät minua palvelijanasi."
Sitten hän otti taas miekkansa, pisti sen tuppeensa, teki otsaansa
ristinmerkin ja lähestyi leijonia, ja ne näyttivät tahtovan tehdä
hänelle pahaa. Kuitenkin hän pääsi vahingoittumatta niiden ohitse ja
lähestyi linnan päärakennusta, missä kaikki linnan asujamet näyttivät
olevan. Silloin Lancelot astui täysissä aseissaan sisään, sillä
kaikki portit ja ovet olivat avoinna. Ja viimein hän näki kammion,
jonka ovi oli suljettu; hän laski kätensä ovelle avatakseen sen,
mutta ei voinut, vaikka hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa
saadakseen oven auki.
Sitten hän kuunteli ja kuuli äänen laulavan niin suloisesti, ettei
se tuntunut maalliselta ääneltä; ja hänen mielestään ääni lausui:
"Ylistys ja kunnia olkoon Taivaalliselle Isälle!"
Silloin Lancelot polvistui kammion oven eteen, sillä hän ymmärsi,
että Pyhä Graal oli tuossa huoneessa, ja hän rukoili Jumalaa, että
jos hän milloinkaan oli tehnyt mitään Hänelle otollista, että Hän
armahtaisi häntä ja näyttäisi hänelle jotakin siitä, mitä hän etsi.
Silloin kammion ovi aukeni ja sieltä tuli ulos suuri kirkkaus, niin
että rakennus oli niin valoisa, kuin jos siellä olisi ollut kaikki
maailman soihdut ja kynttilät. Lancelot meni ovelle ja aikoi astua
sisään, mutta äkkiä ääni virkkoi:
"Pakene, Lancelot, äläkä astu siihen kammioon, sillä jos sinä sinne
astut, niin sinä sitä katuva olet."
Niin Lancelot vetäytyi takaisin, sangen raskaalla mielellä.
Sitten hän katsoi kammioon ja näki keskellä kammiota hopeapöydän ja
pyhän astian punaisella sametilla peitettynä ja monta enkeliä sen
ympärillä, ja yksi piti palavaa vahakynttilää kädessään. Pyhän astian
edessä hän näki papin puvussa olevan miehen, ja näytti siltä, kuin
paraillaan olisi pidetty juhlallista jumalanpalvelusta. Kolme miestä
seisoi lähellä, ja Lancelotista näytti kuin pappi olisi nostanut ylös
nuorimman niistä ikäänkuin näyttääkseen häntä kansalle. Lancelot
ihmetteli kovin, sillä se taakka oli papille niin raskas, että hän
oli aivan vaipumaisillaan maahan. Kun Lancelot näki, ettei kukaan
lähellä olevista aikonut auttaa pappia, niin hän juoksi nopeasti
ovelle.
"Herra Kristus", hän virkkoi, "älä pidä sitä syntinä, vaikka minä
autan tuota miestä, sillä hän on suuressa avun tarpeessa."
Samassa hän astui kammioon ja meni hopeapöytää kohden; ja kun hän
pääsi lähelle, niin hän tunsi tulevan vastaansa tuulenviiman, joka
oli ikäänkuin tulella sekoitettu, ja se syöksähti niin rajusti hänen
kasvoihinsa, että se näytti aivan polttavan hänet, ja samassa hän
kaatui maahan eikä kyennyt nousemaan. Silloin hän tunsi ympärillään
monta kättä, jotka nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet ulos
huoneesta ja jättivät hänet, niinkuin näytti, kuolleena makaamaan. Ja
aamulla linnan väki hänet löysi kammion oven ulkopuolelta.
Neljäkolmatta päivää Lancelot herra makasi kuin kuolleena, mutta
viidentenäkolmatta päivänä hän avasi silmänsä. Silloin hänelle
kerrottiin, että se linna kuului Pelles kuninkaalle, missä hän kauan
aikaa sitten oli nähnyt Pyhän Graalin ilmestyksen ensi kertaa.
Kaikki kansa ihmetteli, kun he huomasivat että tämä muukalainen oli
Lancelot, tuo hyvä ritari, ja he lähettivät sanan Pelles kuninkaalle,
joka tuli sangen iloiseksi sen uutisen kuullessaan ja meni häntä
katsomaan ja riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Ja kuningas kertoi
Lancelotille, että hänen ihana tyttärensä Elaine, Galahadin äiti, oli
kuollut. Ja Lancelot oli ylen suruissaan sen sanoman kuultuansa.
Neljä päivää Lancelot herra viipyi linnassa ja sitten hän otti Pelles
kuninkaalta jäähyväiset. Hän käsitti nyt, että hänen etsimisensä
oli päättynyt, ja ettei hän milloinkaan saisi nähdä enempää Pyhästä
Graalista, kuin hän oli nähnyt. Niin hän lupasi palata valtakuntaansa
Logrisiin, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.
Kun hän saapui Camelotiin, niin hän näki, että muutamat Pyöreän
pöydän ritarit olivat palanneet kotia, mutta että monet heistä --
enemmän kuin puolet -- olivat kaatuneet tai saaneet surmansa.
Arthur kuningas, Guinevere kuningatar ja koko hovi tulivat ylen
iloisiksi nähdessään taas Lancelot herran, ja kuningas kyseli häneltä
uutisia hänen pojastaan Galahadista.
Lancelot kertoi kuninkaalle kaikki seikkailut, mitä hänelle oli
tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt Arthurin hovista, ja
myös, mitä hän tiesi Galahadin, Percivalin ja Borsin seikkailuista.
"Suokoon Jumala", virkkoi kuningas, "että he kaikki kolme pian
olisivat täällä!"
"Niin ei ole tapahtuva", virkkoi Lancelot, "sillä kahta heistä te
ette enää koskaan saa nähdä. Mutta yksi heistä on tuleva takaisin."
Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.
Jätettyään Lancelot herran, Galahad ratsasti turhaan monta
päivänmatkaa. Minne hän vain meni, niin kummallisia merkkejä ja
ihmeitä seurasi häntä, mutta vielä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt
Pyhän Graalin ilmestystä.
Tapahtuipa eräänä päivänä, että kun hän ratsasti ulos suuresta
metsästä, hänet yllätti Percival herra, joka oli seurannut häntä
viisi päivää, ja kohta sen jälkeen he muutamassa tienristeyksessä
tapasivat Bors herran. Ei tarvitse kysyä, ilostuivatko he. He
kertoivat kukin toisilleen seikkailunsa ja ratsastivat kaikki yhdessä
eteenpäin.
Sillä tapaa he matkasivat pitkän aikaa, kunnes saapuivat siihen
samaan Pelles kuninkaan linnaan, missä Lancelot herra jo oli
käynyt, ja heti kun he astuivat linnaan, niin Pelles kuningas tunsi
heidät. Silloin nousi suuri ilo, sillä kaikki kansa käsitti heidän
saapuessaan, että he olivat saattaneet loppuun Pyhän Graalin etsinnän.
Hiukan ennen iltaa, kun he olivat kokoontuneina salissa, kuului ääni
heidän joukossansa, ja se sanoi: "Ne, joiden ei tule istua Jeesuksen
Kristuksen pöytään, nouskoot, sillä nyt ravitaan vain todellisia
ritareita." Niin jokainen meni pois, paitsi Pelles kuningas ja
Eliazar, hänen poikansa, jotka olivat pyhiä miehiä, ja muuan neito,
joka oli hänen sisarensa tytär; nämä kolme ja ne kolme ritaria sinne
jäi, ei enempää.
Pian he näkivät yhdeksän ritaria, kaikki aseissa, tulevan sisään
salin ovesta ja riisuvan kypärinsä ja varuksensa.
"Herra", he virkkoivat Galahadille, "me olemme sangen kovin
rientäneet, saadaksemme istua teidän kanssanne tässä pöydässä, missä
pyhä ateria jaetaan."
Silloin hän sanoi: "Te olette tervetulleita, mutta mistä kaukaa te
tulette?"
Kolme heistä sanoi tulevansa Gaulista ja kolme sanoi olevansa
Irlannista ja muut kolme sanoivat olevansa Denmarkista.
Silloin ääni lausui: "Kaksi on teidän joukossanne, jotka eivät kuulu
Pyhän Graalin etsintään; poistukoot he senvuoksi." Niin Pelles
kuningas ja hänen poikansa poistuivat.
Ne ritarit, jotka jäivät, näkivät nyt hopeapöydän, jolla Pyhä Graal
oli, ja heistä näytti, kuin enkeleitä seisoisi ympärillä ja että
juhlallinen toimitus oli alkamassa. He istuutuivat pöydän ääreen
suuren pelon vallassa ja alkoivat rukoilla. Silloin saapui Eräs,
niinkuin heistä näytti, Herran Kristuksen haahmossa ja Hän sanoi:
"Minun ritarini ja palvelijani ja minun uskolliset lapseni,
jotka olette tulleet kuolevaisesta elämästä henkiseen elämään,
minä en silleen teillä tahdo kätkeytyä, vaan te saatte nähdä
Minun salaisuuksiani ja Minun kätkettyjä asioitani; pitäkää ja
vastaanottakaa nyt se korkea ateria, jota olette niin suuresti
halanneet." Sitten Hän otti itse pyhän astian ja tuli Galahadin luo,
joka polvistui ja otti vastaan pyhän ravinnon, ja hänen jälkeensä
ottivat kaikki hänen kumppaninsa samalla tapaa; ja heidän mielestään
se oli niin suloista, että sitä oli ihmeellistä kertoa.
Silloin Hän sanoi Galahadille: "Poikani, tiedätkö sinä, mitä minä
pidän käsissäni?"
"En", Galahad vastasi, "ellet Sinä sitä minulle ilmoita."
"Tämä on", Hän sanoi, "se pyhä kallio, mistä minä söin lampaan
viimeisellä Ehtoollisellani. Ja nyt sinä olet saanut nähdä sen,
mitä sinä kaikkein enimmän olet nähdä halannut, mutta vielä sinä
et ole sitä nähnyt niin avoimena, kuin sinä sen näkevä olet
Sarrasin kaupungissa. Senvuoksi sinun täytyy lähteä täältä ja viedä
mukanasi tämä pyhä astia, sillä tänä yönä se on poistuva Logrisin
valtakunnasta, eikä sitä enää konsanaan täällä nähtämän pidä. Ja
tahdotko tietää miksi? Siksi että tämän maan kansa on kääntynyt
huonoon elämään, sentähden minä otan heiltä pois sen kunnian
perinnön, jonka minä heille annoin. Menkää senvuoksi, te kolme,
huomenna merelle, siellä te löydätte laivanne valmiina, -- te ja
Percival herra ja Bors herra, eikä ketään muita teidän kanssanne. Ja
kaksi teistä on kuoleva Minun palveluksessani, mutta yksi teistä on
jälleen palaava Camelotiin ja vievä sanomia."
Sitten Hän siunasi heitä ja katosi heidän näkyvistänsä. Niin Galahad,
Percival ja Bors jättivät Pelles kuninkaan linnan. Ratsastettuaan
kolme päivää he tulivat meren rannalle, missä he löysivät saman
laivan, jossa Galahad oli oleskellut Lancelotin kanssa; ja kun
he astuivat laivaan, niin he näkivät sen keskellä hopeapöydän ja
Pyhän Graalin, joka oli peitetty punaisella sametilla. Silloin he
iloitsivat, että heillä oli sellaisia kapineita muassaan.
Niin he purjehtivat eteenpäin, kunnes tulivat Sarrasin kaupunkiin,
jonne he laskivat maihin ja ottivat hopeapöydän mukaansa. Kun
he astuivat sisään kaupungin portista, niin he näkivät vanhan
koukkuselkäisen ukon istumassa, ja Galahad kutsui häntä ja pyysi
häntä auttamaan heitä raskaan pöydän kantamisessa.
"Totisesti", vanhus virkkoi, "kymmeneen vuoteen en ole saattanut
käydä muuten kuin kainalosauvoilla."
"Vähät siitä", virkkoi Galahad, "nouse vain pystyyn ja näytä hyvää
tahtoasi."
Vanhus koetti nousta, ja hetikohta hän huomasi olevansa terveempi
kuin koskaan. Silloin hän juoksi pöydän luo ja tarttui sen yhteen
syrjään Galahadin kantaessa vastakkaisesta syrjästä.
Tämän parannuksen maine kulki kautta kaupungin, ja kun kaupungin
kuningas näki nuo kolme ritaria, niin hän kysyi, mistä he tulivat,
ja mikä kapine se oli, jonka he olivat tuoneet hopeapöydällä. He
kertoivat hänelle Pyhän Graalin totuuden ja minkä voiman Jumala oli
siihen pannut sairaita parantamaan.
Mutta tuo kuningas oli tyranni ja polveutui pakanallisesta suvusta,
ja hän otti nuo kolme ritaria ja pisti heidät vankeuteen, syvään
kuiluun. Mutta koko ajan kun he olivat vankeudessa, taivaan pyhä armo
ylläpiti heitä.
Vuoden lopulla tapahtui, että kuningas kävi sairaaksi ja tunsi että
hänen piti kuoleman. Silloin hän lähetti hakemaan noita kolmea
ritaria ja kun he tulivat hänen eteensä, niin hän pyysi heiltä
anteeksi kaikkea sitä, mitä hän oli heille tehnyt, ja mielellään he
antoivat hänelle anteeksi, ja niin hän kuoli.
Kun kuningas oli kuollut, niin koko kaupunki pelästyi, eivätkä he
tietäneet, kuka saattaisi tulla heidän kuninkaaksensa. Silloin
juuri, kun he parhaillaan olivat neuvottelussa, kuului ääni heidän
joukossansa ja käski heidän valita nuorimman noista kolmesta
ritarista kuninkaaksensa. Niin Galahad tehtiin koko kaupungin
suostumuksella kuninkaaksi.
Kun Galahad oli tarkastanut maan, niin hän rakennutti hopeapöydän
ympärille kullasta ja kalliista kivistä laatikon, joka peitti pyhän
astian, ja joka aamu varhain nuo kolme ritaria tapasivat tulla sen
eteen ja lausua rukouksensa.
Vuoden lopulla samana päivänä, jona Galahadille annettiin
kultakruunu, hän nousi aikaisin, hän ja hänen kumppaninsa, ja menivät
palatsiin pyhän astian ääreen. Siellä he näkivät edessänsä miehen
polvillaan ja hän oli piispan näköinen; ja ylt'ympärillä oli suuri
enkelien joukko.
"Tule vain tänne, Galahad, Jeesuksen Kristuksen palvelija", hän
virkkoi, "ja sinä saat nähdä sen, mitä sinä kauan olet nähdä
halannut."
Silloin Galahad alkoi vapista, sillä hän sai nähdä hengellisiä
asioita maallisilla silmillänsä; ja pitäen käsiään kohotettuina
taivasta kohden, hän virkkoi:
"Herra, minä kiitän Sinua, sillä nyt minä näen sen, mikä on ollut
minun halunani kauan aikaa. Nyt, pyhä Herra, en tahtoisi enää elää,
jos se olisi Sinulle otollista, Herra!"
Sitten tuo hyvä mies otti pyhän ruoan ja tarjosi sitä Galahadille, ja
hän otti sen vastaan iloisena ja nöyränä.
Kun se oli tehty, niin Galahad meni Percival herran ja Bors herran
luo ja suuteli heitä ja jätti heidät Jumalan haltuun. Ja Bors
herralle hän sanoi: "Hyvä herra, tervehtikää minun isääni, Lancelot
herraa, ja heti kun tapaatte hänet, niin pyytäkää hänen muistamaan
tämän maailman katoavaisuutta."
Sitten hän polvistui pöydän eteen ja lausui rukouksensa, ja kohta
hänen sielunsa lähti Jeesuksen Kristuksen tykö.
Silloin näytti noista molemmista ritareista, että käsi tuli taivaasta
ja vei pois tuon pyhän astian. Ja sen ajan perästä ei kenkään ole
rohjennut sanoa Pyhää Graalia nähneensä.
Kun Percival ja Bors näkivät, että Galahad oli kuollut, niin he
surivat niin suuresti, kuin kaksi miestä ikinä surra saattoi, ja
joll'eivät he olisi olleet hyviä miehiä, niin he olisivat helposti
joutuneet epätoivoon. Ja kaupungin ja maan kansa oli kovin raskaalla
mielellä. Heti kun Galahad oli haudattu, niin Percival herra vetäytyi
erakkomajaan ja siellä hän vuoden ja kaksi kuukautta eli täysin pyhää
elämää, ja sitten hän lähti pois.
Bors herra oli Percival herran luona niin kauan kun tämä eli, mutta
kun hän kuoli, niin Bors herra otti laivan ja palasi Logrisin
valtakuntaan, ja niin hän tuli Camelotiin, missä Arthur kuningas
oli. Suuresti iloittiin hänen tulostansa hovissa, sillä he luulivat
kaikki, että hän varmaankin oli kuollut, kun hän oli ollut niin
kauan poissa hovista. Bors herra kertoi heille kaikki Pyhän Graalin
seikkailut ja Lancelot herralle hän sanoi Galahadin tervehdyksen.
"Lancelot herra", hän virkkoi, "Galahad pyytää teitä ajattelemaan
tämän maailman katoavaisuutta, niinkuin te hänelle lupasitte, kun
enemmän kuin puoli vuotta olitte yhdessä."
"Se on totta", Lancelot virkkoi. "Nyt minä uskon ja luotan, että
hänen rukouksensa auttaa minua."