Lancelot herran lähtö.
Senjälkeen kun Pyhän Graalin etsintä oli loppuun suoritettu ja kaikki
ritarit, jotka olivat jääneet eloon, olivat palanneet Pyöreän pöydän
ääreen, pidettiin hovissa suurta iloa, ja varsinkin Arthur kuningas
ja Guinevere kuningatar riemuitsivat ja olivat ylen iloisia Lancelot
herran ja Bors herran tähden. Ja jonkun aikaa kaikki kävi hyvin ja
paljon juhlittiin ja iloittiin.
Mutta Lancelot herra unhoitti erakolle antamansa lupauksen, että
hän niin vähä kuin mahdollista katselisi Guinevere kuningatarta, ja
koska häntä kuningas ja kuningatar ja kaikki kansa piti niin suuressa
kunniassa, niin muutamat muista ritareista kadehtivat häntä ja
koettivat tehdä hänelle kaikkea pahaa, mitä taisivat.
Häijyin ja ilkein Arthur kuninkaan hovissa olevista ritareista
oli Mordred herra. Hän oli Arthur kuninkaan sisaren, Orkneyn
kuninkaan Lotin puolison nuorin poika, ja häntä Merlin tarkoitti,
ennustaessaan, että toukokuun ensimäisenä päivänä syntynyt lapsi
tuottaisi turmiota Arthur kuninkaalle. Hän oli jalojen ritarien
Gawainen, Gaherisin ja Garethin velipuoli, mutta ei ensinkään heidän
kaltaisensa luonnoltaan. Ainoa veli, joka häntä hiukankin muistutti,
oli Agrivaine herra, ja juuri noiden molempien ritarien panettelujen
tähden nousi se vihan ja kiukun myrsky, joka ei asettunut, ennenkuin
kaiken maailman ritariuden kukka oli lyöty ja surmattu.
Herttaisena toukokuuna, kun jokainen jalo sydän hehkuu elämää --
kun maa levittää silmiemme eteen ihanintaan ja loistoisintaan, ja
kaikki miehet ja naiset iloitsevat ja riemuitsevat, koska suvi on
tulossa heloittavine kukkineen -- ihanana toukokuuna nuo molemmat
ritarit Agrivaine ja Mordred panivat toimeen ilkityönsä. Julkisessa
kokouksessa monien ritarien läsnäollessa he puhuivat loukkaavia
puheita Lancelot herrasta ja Guinevere kuningattaresta ja kehoittivat
toistamaan niitä kuninkaalle. Silloin virkkoi Gawaine herra:
"Veljeni, Agrivaine herra", hän sanoi, "minä pyydän ja vaadin teitä,
älkää puhuko enää tuollaista minun läsnäollessani, sillä tietäkää,
että minä en tahdo ottaa osaa teidän vehkeisiinne."
"Totisesti", virkkoivat Gaheris ja Gareth herra, "emme mekään tahdo
olla osallisina teidän vehkeissänne."
"Sittenpä tahdon minä", Mordred virkkoi.
"Sen saatan kyllä uskoa", sanoi Gawaine herra, "sillä missä vain
pahuutta tapahtuu, niin teillä on siinä osanne, veljeni Mordred
herra; mutta minä toivoisin että jättäisitte tämän, ettekä tekisi
itsestänne sellaista juonittelijaa, sillä minä tiedän, mitä siitä
tulee."
"Tulkoon mitä tahansa", virkkoi Agrivaine herra, "minä puhun
kuninkaalle."
"Ette ainakaan minun neuvostani", sanoi Gawaine herra, "sillä jos
nousee sota ja hävitys Lancelot herran ja meidän välillämme, niin
huomatkaa tarkoin, veli, moni kuningas ja mahtava lordi on pitävä
Lancelot herran puolta. Minä puolestani en ikinä nouse Lancelot
herraa vastaan, sillä hän vapautti minut Tuskien tornin kuninkaan
Caradosin käsistä ja surmasi hänet ja pelasti minun henkeni.
Niinikään, Agrivaine veli ja Mordred veli, samalla tapaa Lancelot
herra vapautti teidät molemmat ja kolme kertaa kaksikymmentä ritaria
Turquine herran käsistä. Minun mielestäni sellaisia hyviä tekoja ja
ystävällisyyttä pitäisi muistettaman."
"Tehkää kuten tahdotte", virkkoi Agrivaine herra, "minä en tahdo sitä
kauempaa salata."
Sillä hetkellä lähestyi Arthur kuningas.
"Nyt, veljet, hiljentäkää hälinänne", Gawaine sanoi.
"Sitä emme tahdo", virkkoivat Agrivaine ja Mordred.
"Ettekö tahdo?" Gawaine sanoi; "silloin Jumala teitä armahtakoon,
sillä minä en tahdo kuulla teidän juttujanne enkä tietää teidän
ilkituumistanne."
"Enkä liioin minäkään", virkkoi Gareth herra ja samoin Gaheris herra,
"sillä me emme ikinä tahdo puhua pahaa tuosta miehestä."
Ja niin nuo kolme ritaria lähtivät kokouksesta.
"Oi", virkkoi Gawaine ja Gaheris, "nyt on tämä valtakunta turmion
partaalla ja Pyöreän pöydän jalo veljeskunta hajalla."
Niin he lähtivät pois sangen murheellisina. Sillä hetkellä Arthur
kuningas saapui heidän luokseen ja kysyi, mitä melua siellä
pidettiin, ja silloin Agrivaine ja Mordred olivat vain liiankin
valmiit toistamaan häijyt panettelunsa. Kun kuningas ei oikein
tahtonut uskoa mitä he sanoivat, niin he panivat toimeen kavalan
juonen, saadakseen Lancelot herran ansaan. Paetessaan väijyjiensä
kynsistä Lancelot herra löi Agrivaine herran ja kaksitoista hänen
kumppaniaan kuoliaaksi. Mordred herran onnistui päästä pakoon, ja
ratsastaen verissään ja haavoitettuna kuninkaan luo hän kertoi
hänelle jutun omalla tavallaan.
"Oi", Arthur kuningas virkkoi, "kovasti suren että Lancelot herran
koskaan piti nousta minua vastaan. Nyt on aivan varmaan Pyöreän
pöydän jalo veljeskunta ikipäiviksi murrettu, sillä hänen puoltaan on
pitävä moni jalo ritari."
Kaikki kävi niinkuin kuningas ja Gawaine herra olivat aavistaneet.
Siitä päivästä alkaen oli alituinen sota Englannissa, toiset ritarit
kun puolsivat Lancelot herraa ja toiset kuningasta, ja molemmin
puolin hukkaantui monta uljasta henkeä. Ikävän onnettomuuden kautta
Lancelot herran puolue surmasi tapaturmaisesti jalot ritarit Gaheris
herran ja Gareth herran, jotka sillä hetkellä olivat ilman aseita,
ja sen perästä Gawaine herrasta, joka siihen asti oli kieltäytynyt
taistelemasta Lancelot herraa vastaan, tuli hänen katkerin
vihamiehensä. Monta kertaa kuningas ja Lancelot herra olisivat
tehneet rauhan, mutta Gawaine herra yllytti kuningasta yhä uuteen
taisteluun ja kehoitti häntä olemaan kuuntelematta mitään sovinnon
yrityksiä, vaikka Lancelot herra teki mitä jaloimpia katumuksen
tarjouksia ja ilmaisi mitä syvintä surua Gaheris ja Gareth herrojen
tapaturmaisen surmaamisen vuoksi.
Viimein paavi lähetti käskyn että taisteleminen oli lopetettava,
ja juhlallinen neuvottelu tapahtui kuninkaan ja Lancelot herran
välillä Carlislessa. Siellä Lancelot herra puhui niin yleviä
sanoja, että kaikki ritarit ja ladyt, jotka olivat läsnä, itkivät
häntä kuullessaan, ja kyyneleet vuotivat pitkin Arthur kuninkaan
poskia. Mutta tyydyttääkseen Gawaine herran kostonhalua veljiensä
menettämisestä kuningas oli jo luvannut, että Lancelot herra oli
karkoitettava maasta, ja sen sijaan että olisi suostunut hänen
katumustarjouksiinsa ja hyvän tahtonsa osoituksiin, hän antoi nyt
Gawaine herran julistaa Lancelot herralle tämän maanpakotuomion,
ja että hänet kiellettiin oleskelemasta Englannissa kauempaa kuin
viisitoista päivää.
Silloin Lancelot herra huokasi ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen
poskiansa.
"Voi, sinä jaloin kristillinen valtakunta", hän virkkoi, "jota minä
olen rakastanut yli kaikkien muiden valtakuntien, sinussa olen minä
saavuttanut suuren osan kunniaani ja nyt minun täytyy lähteä tällä
tavalla! Totisesti kadun, että koskaan tulin tähän valtakuntaan,
koska minut näin häpeällisesti karkoitetaan, syyttömästi ja
ansaitsemattani! Mutta onni on niin vaihteleva ja pyörä niin
liikkuva, ei ole pysyväistä asuinsijaa, ja sen saattaa todeksi
näyttää moni vanha aikakirja jalon Hektorin ja Troilus uroon ja
Aleksanderin, tuon mahtavan valloittajan, suhteen ja vielä monen
muunkin suhteen. Kun he olivat korkeimmillaan mahtavuudessaan, niin
he putosivat syvimmälle, ja niin on käynyt minunkin", Lancelot herra
virkkoi, "sillä tässä valtakunnassa minä olin suuressa kunniassa,
ja minun ja heimolaisritarieni kautta Pyöreä pöytä kasvoi enemmän
maineessa kuin kenenkään muun kautta."
Sitten Lancelot herra lausui jäähyväiset Guinevere kuningattarelle
kuninkaan ja heidän kaikkien kuullen.
"Rouvani", hän virkkoi, "nyt minun täytyy jättää teidät ja tämä jalo
veljeskunta ainiaaksi, ja koska niin on laita, niin pyydän teitä
hartaasti rukoilemaan puolestani ja puhumaan minusta hyvää. Ja jos
kavalat kielet teitä kovin ahdistavat, niin lähettäkää minulle sana,
ja jollei kenenkään ritarin kädet voi teitä vapauttaa taistelun
kautta, niin minä teidät vapautan."
Ja samalla Lancelot herra suuteli kuningatarta, ja sitten hän sanoi
julkisesti:
"Nyt tulkoon tälle paikalle jokainen, joka uskaltaa sanoa, ettei
kuningatar ole ollut uskollinen minun herralleni Arthurille! Saammepa
nähdä, kuka tahtoo puhua, jos uskaltaa puhua!"
Sen sanottuaan hän vei kuningattaren kuninkaan luo ja sitten Lancelot
herra otti hyvästit ja lähti. Eikä ollut kuningasta, herttuaa eikä
kreiviä, ei paroonia eikä ritaria, ei ladyä taikka vallasnaista,
joka ei olisi valittanut, vaan kaikki he itkivät ikäänkuin olisivat
olleet pois suunniltansa. Ja kun jalo Lancelot herra otti ratsunsa ja
ratsasti pois Carlislesta, niin itkettiin ja nyyhkytettiin pelkästä
surusta hänen lähtiessään. Niin hän suuntasi kulkunsa Ilojen puisto
nimiseen linnaansa, ja sen perästä hän nimitti sitä aina Surujen
puistoksi.
Ja niin lähti Lancelot herra Arthur kuninkaan hovista ainiaaksi.
Kun Lancelot herra tuli Ilojen puistoon, niin hän kutsui kokoon
ritarijoukkonsa ja kysyi heiltä, mitä he tahtoivat tehdä. He
vastasivat kaikki yhteen ääneen, että he tahtoivat tehdä, mitä hän
teki.
"Jalot kumppanit", Lancelot herra virkkoi, "minun täytyy lähteä tästä
kaikkein jaloimmasta valtakunnasta, ja suuresti minua surettaa,
että minun nyt täytyy lähteä, sillä minä en lähde kunnialla. Sillä
karkoitettu mies ei koskaan lähde kunnialla mistään valtakunnasta,
ja se on minun suruni syy, sillä alati minä pelkään että minusta
kirjoitetaan aikakirjoihin, että minut karkoitettiin tästä maasta."
Silloin puhui moni jalo ritari ja sanoi:
"Herra, jos teitä haluttaa oleskella tässä maassa, niin me emme
teitä jätä, ja jos te ette näe hyväksi täällä oleskella, niin ei
yksikään täällä olevista kunnon ritareista ole teitä jättävä. Koska
me halusta otimme osaa teidän kärsimyksiinne ja vastuksiinne tässä
valtakunnassa, niin tietäkää, että me samoin menemme halusta teidän
kerallanne muihinkin maihin ja teemme siellä sellaisia tekoja kuin
te."
"Jalot herrat", Lancelot virkkoi, "ymmärrän teidät hyvin ja kiitän
teitä, niinkuin voin. Ja teidän tulee tietää, että kaiken sen
elannon, minkä minä olen perinyt, sen minä luovutan teille tällä
tapaa -- minä tahdon nimittäin jakaa kaikki elantoni ja maani
vapaaehtoisesti teidän keskenne, ja minä itse tahdon omistaa yhtä
vähän kuin kukaan teistä; ja minä uskon ja luotan, että Jumala antaa
teidän tulla toimeen minun maillani, niin hyvin kuin koskaan ketkään
ritarit ovat toimeen tulleet."
Silloin puhuivat kaikki ritarit yhdellä haavaa: "Häpeä sille,
joka teidät jättää! Sillä me käsitämme kaikki, että nyt ei tässä
valtakunnassa ole rauhaa oleva, vaan alinomaa riitaa ja taistelua,
nyt kun Pyöreän pöydän veljeskunta on hajonnut. Sillä Pyöreän pöydän
jalo veljeskunta tuki Arthur kuningasta ja heidän uljuutensa kautta
kuningas ja koko hänen valtakuntansa oli levossa ja rauhassa. Ja
suureksi osaksi, sen sanoi jokainen, se tapahtui teidän jaloutenne
vuoksi."
"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "minä kiitän teitä kaikkia
hyvistä sanoistanne, vaikka minä hyvin tiedän, ettei tämän
valtakunnan lujuus ollut minun ansiokseni luettava. Mutta mikäli
voin, tein velvollisuuteni ja monen kapinoitsijan minä aikoinani
kukistin. Ja minä luulen että saamme niistä nyt taas kuulla, ja se
se minua suuresti surettaa. Sillä minä pelkään kovasti, että Mordred
herra saa aikaan ikävyyksiä, sillä hän on ylenpalttisen kade ja
antautuu ilkitöihin."
Niin kaikki ritarit päättivät lähteä Lancelot herran kanssa, ja
kokonaista sata miestä lähti hänen mukanaan, ja he vannoivat,
etteivät ikinä häntä jättäisi, ei myötä- eikä vastoinkäymisessä.
Niin he astuivat laivaan Cardiffissa ja purjehtivat Bayonneen Ranskan
maalle, jossa Lancelot herra oli monen maa-alueen haltia.
Gawaine herran kosto.
Arthur kuningas ja Gawaine herra eivät tyytyneet Lancelot herran
karkoitukseen, vaan kokosivat suuren sotajoukon ja valmistautuivat
ajamaan häntä takaa ja astuivat laivaan Cardiffissa. Poissaolonsa
aikana Arthur kuningas määräsi veljensä pojan, Mordred herran, kaiken
Englannin päähallitusmieheksi ja asetti Guinevere kuningattaren
hänen valvontansa alle. Niin hän kulki meren yli ja laski maihin
Lancelot herran alueelle, ja siellä hän Gawaine herran kostonhalun
vaikutuksesta poltti ja hävitti kaikki mitä saattoi.
Kun sana tuotiin Lancelot herralle, että Arthur kuningas ja
Gawaine herra olivat nousseet maihin ja parhaillaan hävittivät
hänen alueitaan, niin hänen ritarinsa kehoittivat häntä lähtemään
taisteluun, mutta hän vastasi olevansa peräti haluton vuodattamaan
kristityn verta, niin että hän ensin tahtoi lähettää sanansaattajan
Arthur kuninkaan luo katsomaan, saataisiinko sovinto aikaan, sillä
rauha oli aina parempi kuin sota. Niin Lancelot lähetti erään neidon
Arthur kuninkaan luo pyytämään, että hän lakkaisi sotimasta hänen
maitansa vastaan.
Neito lähti matkalle hevosen selässä, ja kun hän tuli Arthur
kuninkaan teltalle, niin hän laskeutui alas satulasta, ja häntä oli
vastassa muuan kunnon ritari, Lucan herra, juomanlaskija.
"Jalo neito, tuletteko Järven herran Lancelotin lähettämänä?"
"Tulen, herra", hän virkkoi, "tulen tänne puhumaan herrani kuninkaan
kanssa."
"Oi", Lucan herra virkkoi, "herrani kuningas rakastaisi kyllä
Lancelotia, mutta Gawaine herra ei tahdo sitä sallia." Ja sitten hän
lisäsi: "Minä rukoilen Jumalaa, neito, että te onnistuisitte hyvin,
sillä kaikki me kuninkaan seuralaiset soisimme, että Lancelot herra
tekisi parempia asetekoja kuin kukaan muu ritari."
Niin sanoen Lucan vei neidon Arthur kuninkaan luo, joka istui Gawaine
herran seurassa, kuullakseen mitä neito sanoisi. Kun tämä oli sanonut
sanottavansa, niin kyyneleet täyttivät kuninkaan silmät, ja kaikki
lordit olivat iloissaan saadessaan kehoittaa kuningasta sopimaan
Lancelot herran kanssa, kaikki muut paitsi Gawaine herra.
"Valtiaani, enoni, mitä aiotte tehdä?" hän virkkoi. "Tahdotteko
kääntyä takaisin nyt, kun olette päässyt näin pitkälle tällä
matkallanne? Koko maailma teitä on pilkkaava."
"Ei", Arthur kuningas sanoi, "te tiedätte kyllä, Gawaine herra, että
minä teen, niinkuin te minua neuvotte; ja kuitenkin minusta tuntuu,
ettei olisi hyvä hylätä Lancelot herran kauniita sovinnon tarjouksia.
Mutta koska olen tullut näin pitkälle tällä matkalla, niin te saatte
antaa neidolle vastauksen, sillä minä en voi sääliltäni hänelle
puhua, hänen tarjouksensa ovat niin jalomieliset."
Silloin Gawaine herra sanoi neidolle täten: "Neito, sanokaa Lancelot
herralle, että on turhaa vaivaa koettaa suostuttaa enoani sovintoon.
Ilmoittakaa hänelle, että jos hän olisi tahtonut saada rauhaa aikaan,
niin hänen olisi pitänyt yrittää ennemmin, sillä nyt se on liian
myöhäistä. Ja sanokaa että minä, Gawaine herra, lähetän hänelle
sellaisen sanan, että minä lupaan kautta kaiken kunniani, mitä olen
velkapää Jumalalle ja ritarisäädylleni, että en jätä Lancelot herraa
rauhaan, ennenkuin hän on surmannut minut taikka minä hänet."
Niin neito itki ja lähti, ja moni silmä siellä kyyneltyi. Hän palasi
Lancelot herran luo, jolla oli kaikki ritarinsa ympärillään, ja kun
Lancelot herra kuuli tämän vastauksen, niin kyyneleet juoksivat hänen
poskiansa pitkin.
Silloin hänen jalot ritarinsa astuivat pitkin askelin hänen
ympärilleen ja sanoivat: "Lancelot herra, miksi te noin surette?
Ajatelkaa, kuka olette ja mitä miehiä me olemme, ja sallikaa meidän
jalojen miesten mitellä voimiamme keskellä taistelutannerta."
"Se saattaa helposti tapahtua", Lancelot virkkoi, "mutta en
milloinkaan ole ollut näin vastahakoinen ottelemaan, sillä yhä minä
arastelen tuota jaloa kuningasta, joka teki minut ritariksi. Kun minä
en voi enää kauemmin pitää rauhaa, niin minun täytyy puolustautua,
ja se on minulle suuremmaksi kunniaksi, ja meille kaikille, kuin
että ryntäisimme tuota jaloa kuningasta vastaan, jota olemme kaikki
palvelleet." Sitten he eivät puhuneet enää enempää, ja ilta kun oli,
niin he menivät levolle.
Aamulla varhain päivän koittaessa, kun ritarit katsoivat ulos,
niin he näkivät Bayonnen kaupungin yltäympäri piiritetyksi, ja
tikaportaita oli kiinnitetty muureille. Silloin he alkoivat taistella
Arthur kuninkaan sotajoukkoa vastaan ja pieksivät heitä ankarasti
valleilta. Niin piiritystä kesti kuusi kuukautta, ja paljon väkeä
hakattiin molemmin puoli maahan. Silloin tapahtui eräänä päivänä,
että Gawaine herra tuli porttien edustalle kiireestä kantapäähän
asestettuna, jalon ratsun selässä ja iso peitsi kädessään.
"Missä olet, sinä kavala petturi, Lancelot herra?" hän huusi kovalla
äänellä. "Miksi sinä piileskelet lymypaikoissa ja vallien takana,
kuten pelkuri? Tule esiin nyt, sinä kavala petturiritari, että saan
kostaa sinun ruumiisi päällä kolmen veljeni kuoleman."
Jokaisen sanan tästä kuuli Lancelot herra ja hänen ritarinsa, ja
nyt ei Lancelot herra voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua
taikka sitten joutua häväistyksi ikipäivikseen. Lancelot herra
käski satuloida parhaimman ratsunsa ja noutaa aseensa ja tuoda ne
kaikki linnan portille, ja sitten hän puhui kovalla äänellä Arthur
kuninkaalle:
"Valtiaani Arthur ja jalo kuningas, joka teitte minut ritariksi,
tietäkää, että olen sangen raskaalla mielellä teidän tähtenne, että
te minua täten vainootte, ja minä olen aina teitä säästänyt, sillä
jos minä olisin ollut kostonhimoinen, niin olisin voinut kohdata
teitä avonaisella tantereella ja kesyttää täydellisesti teidän
karskimmat ritarinne. Nyt minä olen pidättänyt itseäni puolen vuotta
ja olen sietänyt, että te ja Gawaine herra olette tehneet, mitä
olette tahtoneet, ja nyt minä en voi sitä kauemmin kärsiä -- nyt
minun on pakko puolustautua, koska Gawaine herra on syyttänyt minua
petturuudesta. Se on suuresti minun tahtoani vastaan, että minun
koskaan täytyy taistella ketään vastaan teidän heimostanne. Mutta
nyt minä en voi enää malttaa mieltäni, te ajatte minut taisteluun,
niinkuin metsäneläimen hyökkäykseen."
"Lancelot herra", Gawaine huusi, "jos sinä uskallat otella, niin jätä
lörpöttelysi ja tule ulos ja keventäkäämme sydämiämme."
Arthur kuninkaan sotajoukko seisoi alallaan kaupungin ulkopuolella,
kaikki erikseen syrjässä, ja Lancelotin jaloja ritareita tuli ulos
joukottain, niin paljon, että kun Arthur kuningas näki sen ritari- ja
miesparven, ihmetteli hän ja sanoi itsekseen:
"Voi, että Lancelot herra sentään nousikaan minua vastaan, sillä nyt
minä näen, että hän on minun vertaiseni voimassa."
Niin tehtiin sopimus, ettei kukaan lähestyisi Lancelotia eikä
Gawainea taikka olisi missään tekemisissä heidän kanssansa, kunnes
jompikumpi kaatuisi tai antautuisi.
Olipa, vuosikausia sitten, muuan pyhä mies antanut kummallisen lahjan
ja suosionosoituksen Gawaine herralle, eikä sitä tietänyt yksikään
paitsi Arthur kuningas. Jokaisena vuoden päivänä kello yhdeksästä
aamulla hamaan puolipäivään asti hänen voimansa ja väkevyytensä
kasvoi kolminkertaiseksi siitä mitä se tavallisesti oli. Kuningas
määräsi useimmat aseleikit pidettäviksi sinä aikana päivää, mikä
saattoi Gawaine herran voittamaan suurta kunniaa.
Siten Lancelot herra taisteli Gawaine herran kanssa, ja kun hän
tunsi tämän väkevyyden yhä kasvavan, niin hän kummasteli ja pelkäsi
kovin joutuvansa häpeään. Mutta kun puolipäivän aika oli ohitse,
niin Gawaine herra ei voinut luottaa muuhun kuin omiin voimiinsa,
ja silloin Lancelot tunsi, että hän kävi heikommaksi. Silloin hän
iski kaksinkertaisella innolla ja antoi Gawaine herralle sellaisen
kolhauksen kypäriin, että hän kaatui kyljellensä maahan, ja Lancelot
vetäytyi pois hänen luotansa.
"Miksi sinä poistut?" Gawaine herra virkkoi. "Käänny takaisin, sinä
kavala petturiritari, ja tapa minut! Sillä jos sinä jätät minut
täten, niin kun paranen, olen taas otteleva sinun kanssasi."
"Minä olen Jumalan avulla kestävä teitä vastaan, herra", Lancelot
herra vastasi, "mutta tietäkää, Gawaine herra, etten minä koskaan lyö
kaatunutta ritaria."
Niin Lancelot herra palasi kaupunkiin, ja Gawaine herra kannettiin
yhteen Arthur kuninkaan teltoista, jossa lääkäreitä tuli hänen
luoksensa ja sitoi hänen haavansa.
Sitten Arthur kuningas vaipui sairaaksi surusta, kun Gawaine herra
oli niin vaikeasti loukkaantunut, ja sen sodan takia, jota hän
ja Lancelot herra kävivät keskenään. Ne jotka kuuluivat Arthur
kuninkaan puolueeseen, jatkoivat piiritystä kahakoiden hiukan muurien
ulkopuolella, ja ne, jotka olivat muurien sisäpuolella, vartioivat
vallejansa ja puolustautuivat, kun tarvis vaati.
Gawaine herra makasi sairaana teltassaan noin kolme viikkoa, ja
heti kun hän saattoi nousta satulaan, tuli hän uudestaan Bayonnen
pääportin edustalle ja huusi Lancelotia taisteluun. Ja uudestaan
Lancelot haavoitti hänet vaikeasti ja syöksi hänet maahan.
"Petturiritari", kiljui Gawaine herra, "tiedä, etten minä vielä ole
lyöty; tule lähelle ja suorita tämä taistelu loppuun asti."
"Minä en tahdo tehdä enempää, kuin olen tehnyt", Lancelot herra
virkkoi, "sillä kun näen teidät jaloillanne, tahdon taistella teitä
vastaan, niin kauan kuin näen teidän seisovan pystyssä; mutta tappaa
haavoitettu mies, joka ei voi seisaallaan pysyä, Jumala varjelkoon
minua moisesta häpeästä!" Ja sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan
kaupunkia kohden.
"Lancelot herra, kun olen parantunut, olen taas taisteleva sinun
kanssasi", huusi Gawaine herra hänen peräänsä, "sillä minä en jätä
sinua rauhaan, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."
Piiritys jatkui, ja Gawaine herra makasi sairaana melkein
kuukauden. Ja kun hän oli taas toipunut ja valmis kolmen päivän
kuluessa taistelemaan Lancelot herraa vastaan, niin viestejä saapui
Arthur kuninkaalle Englannista, jotka panivat kuninkaan ja hänen
sotajoukkonsa liikkeelle.
Lännen taistelu.
Sillä aikaa kun Arthur kuningas oli poissa Ranskassa, puuhasi
Mordred, joka oli määrätty Englannin hallitsijaksi, omien häijyjen
juoniensa toteuttamista. Hän kyhäsi kirjeitä, ikäänkuin ne olisivat
tulleet meren takaa, ja nämä kirjeet ilmoittivat, että Arthur
kuningas oli saanut surmansa taistelussaan Lancelot herran kanssa.
Sentähden Mordred kutsui parlamentin ja kaikki lordit kokoon ja
pani heidät valitsemaan hänet kuninkaaksi. Niin hänet kruunattiin
Canterburyssä, ja hän piti siellä pitoja viisitoista päivää. Sitten
hän vetäytyi Camelotiin ja lähetti hakemaan Guinevere kuningatarta ja
ilmoitti hänelle suoraan haluavansa naida hänet. Kaikki valmistettiin
juhlaa varten ja hääpäivä määrättiin.
Guinevere kuningatar oli suuressa tuskassa, mutta hän ei uskaltanut
julkisesti vastustaa Mordred herraa ja senvuoksi hän oli
suostuvinansa. Sitten hän pyysi lupaa mennä Lontooseen ostaakseen
kaikellaisia kapineita, joita häissä tarvittiin. Hänen kauniiden
sanojensa tähden Mordred herra häntä uskoikin ja antoi hänelle luvan
lähteä.
Mutta heti Lontooseen saavuttuaan Guinevere kuningatar valtasi
Towerin ja täytti sen kaikessa kiireessä kaikenmoisilla elintarpeilla
ja varusti sen hyvin miehillä ja piti sitä hallussaan.
Kun Mordred näki tulleensa petetyksi, niin hän vihastui ylenmäärin.
Hän meni ja alkoi ankarasti piirittää Lontoon Toweria ja ryntäsi
sitä vastaan isoilla sotakoneilla ja tuliputkilla, mutta ei voinut
sitä valloittaa. Hän koetti kaikilla keinoilla, kirjeillä ja
lähettiläillä, saada Guinevere kuningatarta tulemaan ulos Towerista,
mutta se ei auttanut ensinkään. Eivät hyvät eivätkä pahat sanat
saaneet kuningatarta uskomaan itseään toistamiseen tuon petturin
käsiin. Hän vastasi lyhyesti, että hän ennemmin surmaisi itsensä,
kuin rupeisi Mordred herran puolisoksi.
Silloin sana saapui Mordredille, että Arthur kuningas oli jättänyt
Lancelot herran piirityksen ja että hän oli tulossa kotiin suuren
sotajoukon kanssa kostaakseen sisarenpojallensa. Heti Mordred silloin
lähetti käskykirjeitä kaikkiin Englannin paroonikuntiin ja joukottain
kerääntyi kansaa hänen luoksensa. Sillä heidän keskuudessaan levisi
yleisesti puhe, että Arthurin alaisina heillä ei ollut muuta kuin
sotaa ja taisteluita ja Mordredin alaisina heillä oli iloa ja riemua
ja onnen päiviä. Niin Arthur kuningasta paneteltiin ja parjattiin.
Ja monta oli, jotka Arthur kuningas oli tyhjästä nostanut ja antanut
heille maita, joilla ei nyt ollut ainoatakaan suopeaa sanaa hänestä
sanottavana.
Niin Mordred herra marssi suuren sotajoukon kanssa Doveriin, ja sinne
Arthur kuningas saapui suurella laivastolla, sillävälin kuin Mordred
oli valmiina odottamassa, estääkseen hänen maallenousuansa. Silloin
siellä kiiti aluksia, isoja ja pieniä, täynnä uljaita aseuroita, ja
paljon siellä surmattiin jaloja ritareita, ja moni karski parooni
kaatui kummallakin puolella. Mutta Arthur kuningas oli niin rohkea,
ettei mikään voinut estää hänen maallenousuansa, ja rajuina hänen
ritarinsa häntä seurasivat. He ajoivat Mordredin takaisin, ja hän
pakeni, ja koko hänen armeijansa.
Kun taistelu oli ohitse, niin Arthur kuningas hautasi ne, jotka
olivat kaatuneet, ja silloin jalo Gawaine ritari löydettiin eräästä
veneestä aivan henkitoreissaan. Häntä oli taas haavoitettu siihen
haavaan, jonka Lancelot herra hänelle oli Bayonnessa antanut, ja nyt
hänen täytyi kuolla.
"Voi, Gawaine herra", kuningas virkkoi, "tässä sinä nyt makaat, sinä,
jota minä kaikkein enimmän maailmassa rakastin, ja nyt minun iloni on
mennyt! Lancelot herrassa ja sinussa oli minun suurin iloni, ja nyt
minä olen menettänyt teidät molemmat."
"Minun enoni, Arthur kuningas", Gawaine virkkoi, "tietäkää että
minun kuolinpäiväni on tullut, ja kaikki on tapahtunut minun oman
kiivauteni ja itsepäisyyteni kautta. Jos Lancelot herra olisi ollut
teidän luonanne, niinkuin hänen tapansa oli, niin tämä onneton sota
ei olisi ikinä alkanut, ja kaikkeen tähän minä olen syypää. Sillä
Lancelot herra ja hänen sukunsa piti miehuudellaan kaikkia teidän
vihollisianne kurissa ja pelossa, ja nyt teidän täytyy olla ilman
Lancelot herraa. Mutta voi, minä en tahtonut sopia hänen kanssaan,
ja senvuoksi minä pyydän teitä, antakaa minulle paperia, kynä ja
mustetta, että minä kirjoittaisin omalla kädelläni kirjeen Lancelot
herralle."
Sitten Gawaine herra kirjoitti kirjeen Lancelot herralle, "kaikkien
jalojen ritarien kukalle", kertoen hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut, ja että hänen täytyi kuolla kun häntä oli haavoitettu
samaan haavaan, jonka Lancelot herra hänelle Bayonnessa oli antanut.
"Niin, Lancelot herra", hän jatkoi, "kaiken sen rakkauden tähden,
mitä on ollut konsanaan meidän välillämme, älä vitkastele, vaan
tule kiireisesti meren yli, jotta sinä uljaiden ritariesi avulla
saattaisit auttaa sitä jaloa kuningasta, joka sinut on ritariksi
tehnyt, sillä hän on sangen ahtaalla kavalan petturin, velipuoleni
Mordredin ahdistamana."
Sitten Gawaine herra pyysi, että Arthur kuningas lähettäisi hakemaan
Lancelot herraa ja rakastaisi häntä yli muiden ritarien; ja sitten
puolenpäivän hetkellä Gawaine herra heitti henkensä.
Sen jälkeen Arthur kuningas taisteli vielä Mordred herran kanssa ja
ajoi hänet länteenpäin läpi Englannin Salisburyä kohden, ja siellä
määrättiin päivä, jolloin kuninkaan ja Mordred herran piti otella
hiekkakummulla Salisburyn luona lähellä meren rantaa.
Taistelun edellisenä yönä Arthur kuningas näki ihmeellisen unen. Hän
oli istuvinaan istuimella koroitetulla paikalla, puettuna kaikkein
kalleimpaan kultapukuun, mitä tehdä saattoi; ja istuin oli kiinni
pyörässä. Ja kuninkaan alla pitkän matkan päässä oli olevinaan
hirvittävän syvä, musta vesi ja siinä oli kaikenlaisia käärmeitä ja
matoja ja petoeläimiä, rumia ja kauheita. Ja äkkiä pyörä pyörähti
ylhäältä alaspäin, ja kuningas putosi käärmeiden sekaan, ja jokainen
peto tarttui häneen kiinni jostakin jäsenestä.
Silloin kuningas kirkaisi vuoteellaan maatessansa: "Auttakaa!" Ja
ritarit, asemiehet ja sotilaat juoksivat kuninkaan luo ja herättivät
hänet, ja hän oli niin säikähdyksissään, ettei tietänyt missä oli.
Sitten hän vaipui taas unenhorroksiin, niin ettei hän nukkunut eikä
ollut oikein valveillakaan. Ja hänestä näytti, että Gawaine herra
tuli hänen luoksensa ja varoitti häntä taistelemasta aamulla Mordred
herran kanssa, sillä jos hän niin tekisi, niin hän saisi varmasti
surmansa. Gawaine herra neuvoi häntä tekemään aselevon kuukaudeksi,
sillä sen ajan kuluessa Lancelot herra saapuisi kaikkine jaloine
ritareineen ja pelastaisi Arthur kuninkaan ja surmaisi Mordred herran.
Sitten Gawaine herra katosi.
Heti kun Arthur kuningas heräsi, hän noudatti luokseen kaikki
viisaat lordinsa ja piispansa ja kertoi heille näkynsä ja Gawaine
herran varoituksen. He menivät silloin heti Mordred herran luokse ja
tekivät aselevon ja lupasivat hänelle, että niin kauan kuin Arthur
kuningas eläisi, hän saisi pitää Cornwallin ja Kentin ja kuninkaan
kuoleman jälkeen hän saisi koko Englannin. Vielä päätettiin, että
Arthur kuningas ja Mordred herra neuvottelisivat molempain armeijain
keskellä, ja he saisivat kumpikin ottaa neljätoista henkeä mukaansa.
Tähän kokoukseen mennessään Arthur kuningas varoitti kaikkea
armeijaansa, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan, niin
heidän tuli hyökätä rajusti päälle ja tappaa Mordred petturi, sillä
häneen ei kuningas ensinkään luottanut. Ja samalla tapaa myös Mordred
herra varoitti joukkoansa.
Niin he kohtasivat toisensa, kuten määrätty oli, ja sopivat ja olivat
täydellisesti yhtä mieltä. Viiniä noudettiin, ja he joivat.
Juuri sillä hetkellä livahti kyykäärme pienestä kanervapensaasta ja
pisti erästä ritaria jalkaan. Kun ritari tunsi pistoa jalassaan, niin
hän katsoi alas ja näki kyykäärmeen. Silloin hän paljasti miekkansa
tappaakseen kyykäärmeen eikä ajatellut sillä mitään ikävyyksiä
tuottavansa.
Mutta kun sotajoukot molemmin puolin näkivät miekan paljastettavan,
niin he puhalsivat torvia ja pasuunoita ja kirkuivat kauheasti. Niin
molemmat armeijat tarttuivat aseisiin, eikä milloinkaan oltu nähty
surkeampaa taistelua missään kristillisessä maassa.
Kaiken sen päivää he taistelivat lakkaamatta, ja kun ilta tuli, niin
ei kaikista Arthur kuninkaan jaloista ritareista ollut jäänyt eloon
muita kuin Lucan herra, juomanlaskija, ja hänen veljensä, Bedivere
herra, ja molemmat olivat vaikeasti haavoitettuja. Silloin Arthur
kuningas vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että hän sillä tapaa oli
menettänyt kaiken väkensä.
"Voi että minun koskaan piti näkemän tätä surkeata päivää! Sillä nyt
minun loppuni lähestyy", Arthur virkkoi. "Mutta suokoon Jumala, että
saisin tietää, missä on tuo petturi, Mordred herra, joka on kaiken
tämän pahan aikaansaanut."
Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred herran, joka nojasi
miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa. Lucan herra koetti
estää kuningasta taistelemasta Mordred herran kanssa, muistuttaen
hänelle Gawaine herran varoitusta.
"Kiitos Jumalan, te olette voittanut taistelun", hän virkkoi; "sillä
tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei tuolla
ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos te nyt lakkaatte, niin tämä kovan
kohtalon päivä on ohitse."
"Olkoon minulle kuolemaksi tai elämäksi", kuningas sanoi, "kun näen
hänet tuolla yksinään, niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä
milloinkaan en voi saada sopivampaa tilaisuutta."
"Jumala teitä auttakoon!" sanoi Bedivere herra.
Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin käsin peitseensä ja syöksyi
Mordredia kohden huutaen:
"Petturi, nyt on sinun kuolinhetkesi tullut!"
Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan huudon, niin hän ryntäsi
paljastetuin miekoin häntä vastaan. Silloin Arthur kuningas syöksi
peitsensä läpi Mordredin ruumiin, niin että hän vaipui kuoliaana
maahan; mutta Mordredin miekka puhkaisi Arthur kuninkaan kypärin ja
pääkallon, niin että hän vaipui pyörryksissä tantereelle.
Maailman jaloin ritari.
Lucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja
kantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa,
mutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui
kuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään
turvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur
kuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä
teki pikaista lähtöä.
"Sentähden", Arthur virkkoi, "ota sinä Excalibur, minun oiva
miekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut,
niin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja
kerro minulle mitä siellä näet."
"Herrani ja kuninkaani", Bedivere virkkoi, "teidän tahtonne
tapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin."
Niin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa
miekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä
tehty. Silloin hän sanoi itsekseen: "Jos minä heitän tämän komean
miekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä
ja vahinkoa."
Niin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin
kuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla
ja heittäneensä miekan veteen.
"Mitä sinä siellä näit?" kuningas virkkoi.
"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja."
"Se on valheellista puhetta", kuningas virkkoi. "Palaa senvuoksi
nopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle
rakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen."
Silloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin
hänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka;
niin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi
hänelle tehneensä hänen käskynsä.
"Mitä näit sinä siellä?" kuningas virkkoi.
"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja
laineiden loiskinaa."
"Voi sinua epärehellinen petturi!" Arthur kuningas huusi, "kahdesti
olet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet
ollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi
ritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit!
Mutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi
saattaa minun henkeni suureen vaaraan."
Silloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja
sitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas
veteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle
ja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä
ja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli
takaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.
"Voi", kuningas virkkoi, "auta minua täältä, sillä liian kauan
pelkään jo viipyneeni."
Silloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi
hänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui
aivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä
oli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun
näkivät Arthur kuninkaan.
"Aseta minut nyt laivaan", kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki
niin hellävaroen.
Ja siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen,
ja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä
yhden kuningattaren helmaan.
"Oi kallis veli", tämä virkkoi, "miksi te olette viipynyt niin kauan
poissa minun luotani?"
Sillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra
katseli kuinka he menivät hänen luotaan.
"Oi, herrani ja kuninkaani Arthur", hän huusi, "kuinka minun nyt käy,
kun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni
joukkoon?"
"Älä sure", kuningas virkkoi, "ja tee mitä parhaaksi näet, sillä
minusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen
Avilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä
enää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta."
Sillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo
kolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay,
toinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan
kuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli
tehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.
Ja muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme
kuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli
lähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet
ovat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan
asustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran
vielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on
kirjoitettuna tämä säe:
_"Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva."_
Kun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli
kaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi
salaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin
turviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden
laupeudentöitä.
Sillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja
niin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin
jaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he
näkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra
olivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään
Guinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn
nunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut
palata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti
vetäytyä luostariin.
Hän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui,
että hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin,
mihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli
siellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli
erakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi
häntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua
lähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen
hurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta
katumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman
rikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät
maailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.
Lancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun
eräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää
Amesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren
kuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja
mennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista
ja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.
Niin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere
kuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella
ja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien
ympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa
sen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen
suitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja
aamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur
kuninkaan hautaan.
Kun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi
pitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli
ulos ja herätti hänet.
"Moitetta ansaitsette", hän virkkoi, "sillä te vihastutatte Jumalan
moisella murehtimisella."
"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "uskon että en vihastuta Jumalaa,
sillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde
mistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä
loppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä
jaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin
heidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun
sydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni,
kopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut
vertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää", Lancelot herra
virkkoi, "että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto
painoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä."
Sen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja
kuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä
olisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili,
mutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet
tavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren
haudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää
nousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon
piispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle
annettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli
tapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa,
että kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen
ruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli
pyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.
Silloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.
Sinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen.
Hän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä
ja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat
hänelle.
"Se on vain uni", sanoi Bors herra. "Mutta en usko että Lancelot
herran käy muulla tapaa kuin hyvästi."
"Se on hyvin luultavaa", piispa virkkoi. "Mutta menkää hänen
vuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden."
Kun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen
ääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi
ikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä
suloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.
Aamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot
herran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli
viety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen
puistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa
hänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat
Ilojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat
ja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja
hänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä
katsella, sillä se oli sen ajan tapa.
Ja silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin
Ector herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä
Lancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän
kuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu,
niin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki
ihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran,
mutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran
luo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot
herra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä
luotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata
olisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä
kuolemaa.
"Oi Lancelot", hän sanoi, "sinä olit kaikkien kristillisten ritarien
pää. Ja nyt tohdin sanoa", virkkoi Ector herra, "että sinulle,
Lancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen
ritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari,
mikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin
ystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin
rakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat
naista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa
mitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien
parvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan
on aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin
vastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut."
Ja silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.
Loppu.