kohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta,
mistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin
maasta.
"Niinpä saattaa ollakin", sanoi Kay herra pilkallisesti, "sillä eipä
Cornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria."
"Sepä on pahasti puhuttu", Tristram herra sanoi, "mutta minä pyydän
teitä ilmoittamaan minulle nimenne."
"Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari."
"Sekö teidän nimenne on", Tristram herra sanoi; "tietäkääpä
sitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä
ritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi
ja kaikkein ilkeäkielisimmäksi."
Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja
siellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä
ohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan.
Niin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen
ritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat
Pellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas
kerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat
majapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota
nimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.
Kun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui
kaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat,
ja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä
kertaa ilmaissut heille nimeään.
Aamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla
Brandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram
herra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor
herra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi
maahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen
perässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.
"Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on", virkkoi
Brandiles herra, ajaen Kay herran luokse.
"Tulkaa minun kanssani", Kay herra sanoi, "pyytäkäämme häntä
ilmoittamaan meille nimensä."
Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja
näkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin
päästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin
hän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan
heidän kanssansa.
"Älkäähän toki", Brandiles herra sanoi, "äskenhän juuri tjostasimme
teidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme
pyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne."
"Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä
huvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen
Tristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika."
"Ajallansa kaikki tapahtuu", Brandiles herra sanoi. "Tietäkää,
että me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät,
ja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän
kumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän
ritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa."
"Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä", Tristram herra
sanoi, "mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen
heidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia
ansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan."
"Oh", sanoi Kay herra, "jos te olette Lyonessen Tristram, niin te
olette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana,
lukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole
elävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää
toisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi
uskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään
voinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi."
Sillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat
toisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti
hänestä parhaimmalta.
Mutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli
kauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur
kuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli
suuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta,
ja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli
lähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat,
että hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen,
niinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.
Velhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa
hänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere
kuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka
tämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady
lähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien
ritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut
surmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi,
niin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan
surmatuksi ja tapetuksi.
Mutta Järven neito -- jonka nimi oli Nimue -- joka yhä vieläkin
oli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla
taikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja
senvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai
Tristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että
sinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän
saisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.
Niin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran,
ja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.
"Oi, Tristram herra", hän sanoi, "olkaa tervetullut ja siunattu
olkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja
näiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko,
mitä koskaan on tehty tässä maassa."
"Oi, jalo neito", Tristram herra sanoi, "voinko minä sitä estää?"
"Seuratkaa minua", neito sanoi, "ja niin nopeasti kuin vain voitte,
sillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa
hädässä."
Silloin Tristram herra sanoi: "Minä olen valmis auttamaan sellaista
jaloa miestä."
"Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas",
sanoi Järven neito.
"Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta", sanoi
Tristram herra.
He ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle
linnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan
ja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli
niitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat
tuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä
lyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan
käteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.
Silloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja
väellään ja huusi: "Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!" Ja
nopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne
molemmat vaipuivat kuoliaina maahan.
Sillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: "Älkää antako tuon
kavalan naisen päästä pakoon!" Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon
ilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita
piti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.
Tristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti
pois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa
vielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun
selkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada
tietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle
muuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja
niin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia
ritareitaan.
Penikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut
Arthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä
toisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi
hänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan
luo ja sanoi:
"Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille
seuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin
teitä palvella."
"Voi", sanoi Arthur kuningas, "ilmoittakaa minulle, ken te olette."
"En tällä kertaa", sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti
Arthur kuninkaan Ector herran seuraan.
Metsän kurja mies.
Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon,
jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he
ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat
odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.
Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun
hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä
Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi
surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti
ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti
monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään
tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään,
mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram
herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä
juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram
herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja
Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti
heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram
herran onnettomuudesta.
"Voi", lady sanoi, "missä sitten on minun herrani Tristram?"
"Tässä aivan teidän linnanne vieressä", sanoi neiti.
"Hyvään aikaanpa hän tulikin", lady sanoi, "hänen pitää saada ruokaa
ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän
opetti minua soittamaan -- sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie
voiton kaikista muista."
Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa,
mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui
yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän
katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä
sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän
usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili
metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui
soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja
toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.
Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti
tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.
Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin
syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että
hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset
asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän
kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien
seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he
keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.
Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli
sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen
ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri,
ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi,
voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.
Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle
sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan
Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram
herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut
hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan
pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran
Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli.
Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada
Tristram herran maat haltuunsa.
Mark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että
Tristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult
kuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan
menettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa
sairaana, melkein kuoleman kielissä.
Mutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten
Tristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa
liikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa,
joka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista
levitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä
joka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä
kuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen
reunalle.
Hänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä
Dinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen
näki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun
alle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä
lepäämään.
Tuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli
ritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään.
Sitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista,
nosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.
"Auttakaa tuota ritaria!", huusivat silloin paimenet Tristram
herralle.
"Auttakaa häntä itse!" Tristram sanoi.
"Emme me uskalla", paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin
miekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi
poikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.
Palattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä
seikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan
hullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.
"Missä teille sattui se seikkailu", kysyi Mark kuningas.
"Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet
seikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa", Dinant herra virkkoi,
"ja siellä on se hullu mies."
"Vai niin", Mark kuningas sanoi, "tahdonpa nähdä tuon hullun miehen."
Niin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja
metsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla
valmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli
lähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan
maassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan
hänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka
he tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle
annettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai
kadotetun muistinsa kokonaan takaisin.
Mutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa,
eikä mikä mies hän oli.
Sattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai
kuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli
tuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine
neidin luokseen ja sanoi: "Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon
mennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä." Niin
he menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies
ilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä
auringon paisteessa.
Kun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän
oli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: "Minusta tuntuu kuin
olisin nähnyt hänet monasti tätä ennen."
Mutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet
sangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.
Kuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra
oli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin
tulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta,
paitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.
Heti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi
hänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja
hyppeli hänen ylitsensä.
"Voi, valtiattareni", sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.
"Oi voi!" kuningatar huusi, "minä näen, että se on minun oma herrani
Tristram!" ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa
tiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä,
pidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan
kuin hän saattoi puhua, hän sanoi: "Minun herrani Tristram, ylistetty
olkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät
tunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa
lähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että
kun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa
teidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää
sentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan
hoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä
lähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska
vain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen
teidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan
kenkään kuningatar tai lady on elänyt."
"Oi rouva", huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä,
"jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä
olen kärsinyt teidän tähtenne."
Silloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää
Tristram herraa.
"Lancelot herran tähden!"
Heti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni
koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. "Herra,
tämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta", virkkoi Andred
herra.
"Eipä suinkaan", kuningas sanoi, "sitä ei saata uskoa", ja hän pyysi
Tristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen
nimensä.
"Totisesti", ritari sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja
tehkää nyt minulle mitä haluatte."
"Ah", Mark kuningas sanoi, "olen pahoillani, että olette joutunut
käsiini." Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet
kuolemaan.
Mutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien
heidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi
vuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat
paroonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat
toiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.
Sillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli
Dinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa.
Silloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti
varustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.
"Kuulkaapa, uljas ritari", Dinadan sanoi, "ennenkuin lähdette tästä
hovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani."
"Varsin mielelläni", Tristram sanoi, "jos nämä herrat antavat minulle
luvan."
Paroonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät
toisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan.
Silloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.
"Te olette sangen tervetullut", Tristram herra sanoi. Niin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.
Kun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui
parooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.
"Tervehtikää Mark kuningasta ja kaikkia minun vihamiehiäni", hän
sanoi, "ja sanokaa heille että minä tulen takaisin kun vain voin. Ja
hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Marhaus herran kanssa
ja vapautin kaiken tämän maan orjuudesta, ja hyvin minua on palkittu
siitä, että noudin Kauniin Iseultin Irlannista ja kestin vaaroja
kaiken aikaa ja että kotimatkalla pelastin Iseult kuningattaren
Itkujen linnasta! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin
Blamor herran kanssa Anguist kuninkaan, Kauniin Iseultin isän
puolesta. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että Mark kuninkaan
pyynnöstä paiskasin maahan tuon jalon ritarin Walesin Lamorak herran!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Sadan ritarin
kuningasta ja Pohjois-Walesin kuningasta vastaan, jotka tahtoivat
molemmat ottaa hänen maansa orjuuteen, ja saatoin heidät kuritukseen!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että surmasin tuon mahtavan Tauleas
jättiläisen! Ja monta muuta tekoa minä olen tehnyt hänen hyväksensä,
ja nyt olen saanut palkkani! -- Sanokaa Mark kuninkaalle, että monet
jalot Pyöreän pöydän ritarit ovat säästäneet tämän maan parooneita
minun vuokseni. Hyvinhän minua on palkittu siitäkin, kun taistelin
uljaan Palamides ritarin kanssa ja pelastin Iseult kuningattaren
hänen käsistänsä? Ja silloin Mark kuningas sanoi kaikkien paroonien
edessä, että minun olisi pitänyt saada parempi palkka."
Ja heti sen sanottuaan Tristram herra lähti purjehtimaan merelle.
Ensi kertaa senjälkeen maihin laskiessaan Tristram herra ja Dinadan
kohtasivat lähellä meren rantaa kaksi ritaria, Marisin Ector herran
ja Ganisin Bors herran, jotka vaativat heitä voimien koetteluun.
Ector herra tjostasi Dinadan herran kanssa ja syöksi hänet ja hänen
ratsunsa maahan, ja Tristram herra olisi tahtonut tjostata Bors
herran kanssa, mutta Bors herra sanoi, ettei hän tahtonut tjostata
kenenkään cornilais-ritarin kanssa, sillä niitä ei pidetty kunnian
miehinä.
Juuri silloin saapui paikalle kaksi muuta ritaria, joista toinen,
Bleoberin herra, tarjoutui tjostaamaan Tristram herran kanssa, joka
ensi iskulla työnsi hänet maahan niinkuin ei mitään.
Silloin sanoi Ganisin Bors herra: "Enpä ole koskaan nähnyt ketään
Cornilais-ritaria, niin miehuullista ja uljasta, kuin tuo ritari,
joka kantaa kruunuilla kirjailtuja koristuksia."
Sen jälkeen Tristram herra ja Dinadan herra jättivät heidät ja
ratsastivat metsään, ja siellä kohtasi heidät muuan neiti, joka oli
Lancelot herran vuoksi tullut hakemaan joitakuita jaloja Arthur
kuninkaan hovin ritareita pelastamaan Lancelot herraa. Sillä
kuningatar Morgan le Fay, tuo ilkeä velho, oli päättänyt petoksella
surmata Lancelot herran ja sitä varten hän asetti kolmekymmentä
ritaria häntä väijymään. Tämä neiti tiesi tuosta petoksesta ja siitä
syystä hän oli tullut hakemaan joitakuita jaloja ritareita Lancelot
herran avuksi. Sillä sinä iltana taikka seuraavana päivänä Lancelot
herran piti tulla sinne, missä nuo kolmekymmentä ritaria olivat
väijymässä.
Neiti kohtasi ensiksi Bors herran, Bleoberis herran, Ector herran
ja Driant herran, ja hän kertoi heille kaikille neljälle Morgan le
Fayn petoksesta. He lupasivat hänelle, että he olisivat lähettyvillä,
kun Lancelot herra kohtaisi nuo kolmekymmentä ritaria, ja jos niin
kävisi, että nämä hyökkäisivät hänen päällensä, niin he auttaisivat
häntä niin hyvin kuin voisivat. Jätettyään nuo neljä ritaria, neiti
sitten sattumalta tapasi Tristram herran ja Dinadan herran ja näille
hän myös puhui siitä petoksesta, mitä oli suunniteltu Lancelot herraa
vastaan.
"Jalo neiti", Tristram herra virkkoi, "viekää minut sille paikalle,
missä he odottavat tapaavansa Lancelot herran."
"Mitä aiotte tehdä?" Dinadan herra sanoi. "Eihän meidän sovi
taistella kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja tietäkää, että minä en
aio niin tehdä. Pitää puoliansa yhtä ritaria, taikka kahta, kolmea
vastaan on kylliksi, jos he ovat miehiä. Mutta ryhtyä vastarintaan
viittätoista ritaria vastaan, siihen en ikinä rupea."
"Hyi hävetkää", Tristram herra sanoi, "tehkää vain tehtävänne."
"En", Dinadan sanoi, "paitsi jos te lainaatte minulle kilpenne;
sillä te kannatte cornwallilaista kilpeä, ja sen pelkurimaisuuden
tähden, josta Cornwallin ritarit ovat mainittuja, teitä tuota kilpeä
kantaessanne aina vältetään."
"Ei, minä en tahdo erota kilvestäni hänen tähtensä, joka sen minulle
antoi", Tristram sanoi. "Mutta yhden asian minä lupaan sinulle,
Dinadan herra, joll'et sinä jää odottamaan minun kanssani, niin
lyön sinut kuoliaaksi siihen paikkaan. Sillä minä en pyydä sinulta
enempää, kuin että sinä vastustat yhtä ritaria, ja jollei sinun
rohkeutesi anna sitä myöden, niin seiso vieressä ja katsele minua ja
heitä."
"Herra", sanoi Dinadan pelkuri, "minä lupaan teille, että jään
katselemaan ja teen voitavani pelastaakseni itseni, mutta minä toivon
etten olisi teitä kohdannut."
Kohta senjälkeen nuo kolmekymmentä ritaria lähestyivät noita
neljää ritaria, ja he huomasivat kaikki toinen toisensa. Mutta nuo
kolmekymmentä ritaria antoivat noiden neljän ritarin mennä, koska
heidän oli käsketty ahdistaa vain Lancelot herraa; ja nuo neljä
ritaria antoivat niiden kolmenkymmenen ritarin mennä, jotta näkisivät
mitä he tekisivät Lancelot herralle.
Niin nuo kolmekymmentä ritaria ratsastivat ohi ja tulivat Tristram
herran ja Dinadan herran luo. Ja kun he lähestyivät, niin Tristram
herra huusi korkealla äänellä:
"Kas tässä on ritari teitä vastassa Lancelot herran puolesta!"
Ja siinä paikassa hän kaatoi kaksi ritaria yhdellä peitsellä ja
kymmenen miekallansa; ja silloin Dinadan rohkaisi mielensä ja ryntäsi
taistelun tuoksinaan ja teki tehtävänsä erittäin hyvin.
Niin noista kolmestakymmenestä ritarista pääsi vain kymmenen pois, ja
ne pakenivat.
Ganisin Bors herra ja hänen kolme kumppaniansa katselivat tätä
ottelua, ja he näkivät kyllä että se oli sama ritari, joka oli
tjostannut heidän kanssaan meren rannalla. Silloin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat Tristram herra luo ja ylistivät häntä ja
kiittivät häntä niiden hyvien tekojen tähden, joita hän oli tehnyt.
Ja he pyysivät kaikki Tristram herraa tulemaan heidän kerallaan
heidän majapaikkaansa.
Mutta Tristram sanoi 'ei', hän ei tahtonut tulla mihinkään
majapaikkaan.
Silloin kaikki nuo neljä ritaria pyysivät Tristramia ilmoittamaan
heille nimensä.
"Jalot herrat", Tristram sanoi, "tällä hetkellä en tahdo teille
nimeäni sanoa."
Morgan le Fayn kavala petos.
Tristram herra ja Dinadan herra jatkoivat matkaansa, ja kulkiessaan
heillä oli monta seikkailua. Mutta Dinadan valitteli kaiken aikaa,
että hän oli joutunut Tristram herran seuraan. Sillä jokainen ritari,
jonka he kohtasivat, tahtoi tjostata heidän kanssaan, eikä Dinadan
herra pitänyt niin paljosta taistelemisesta, ja sitäpaitsi hän
suistui monta kertaa maahan.
"Te käyttäydytte kuin hullu", hän sanoi Tristram herralle, "ja
kuin mies, joka on menettänyt järkensä ja tahtoo syöstä itsensä
perikatoon. Minä kiroan sitä hetkeä, jolloin teidät tapasin. Sillä
koko maailmassa ei ole kahta ritaria, jotka olisivat niin hurjia
kuin Lancelot herra ja te. Sillä kerran minä jouduin Lancelot herran
seuraan, niinkuin nyt olen joutunut teidän seuraanne, ja hän pani
minut sellaiseen työhön, että neljänneksen vuotta olin senjälkeen
vuoteessa. Varjelkoon minua kahdesta sellaisesta ritarista ja
varsinkin _teidän_ seurastanne!"
He saivat asunnon siksi yötä erään kunnon miehen luona muutamassa
luostarissa, jossa heitä kohdeltiin hyvin. Aamulla Tristram herra
taas lähti ja jätti Dinadan herran luostariin, sillä tämä jälkimäinen
oli niin väsynyt ja niin kovin kolhittu, että hän ei saattanut
ratsastaa. Seuraavana päivänä Tristram herra tapasi airueita,
jotka ilmoittivat hänelle, että oli julistettu pidettäväksi suuret
turnajaiset Skotlannin kuninkaan Caradosin ja Pohjois-Walesin
kuninkaan välillä ja että heidän piti tjostata toinen toisensa kanssa
Neitojen linnalla. Nämä airueet olivat etsiskelemässä ympäri maata
hyviä ritareita, ja varsinkin Carados kuningas haki Lancelot herraa
ja Pohjois-Walesin kuningas haki Lyonessen Tristramia.
Niin Tristram herra päätti mennä niihin turnajaisiin.
Samana päivänä hän tapasi erään neidon, joka kertoi hänelle, että hän
voittaisi suurta mainetta, jos hän surmaisi erään seikkailijaritarin,
joka teki paljon pahaa siinä maassa. Kun Tristram herra kuuli neidon
niin puhuvan, niin hän lähti iloisena hänen mukaansa. He olivat
ratsastaneet noin kuusi penikulmaa, kun Gawaine herra kohtasi
heidät. Tämä tunsi heti tuon neidon yhdeksi ilkeän Morgan le Fayn
hovineidoksi.
"Jalo ritari", Gawaine herra sanoi, "minne te ratsastatte tämän
neidon keralla?"
"Herra", Tristram sanoi, "minä en tiedä, minne minun tulee ratsastaa,
tämä neito ohjaa minua."
"Herra", Gawaine sanoi, "älkää ratsastako hänen kanssansa, sillä hän
ja hänen valtiattarensa eivät koskaan ole tehneet hyvää, pahaa vain."
Sitten hän paljasti miekkansa ja sanoi: "Neito, jollet sinä minulle
heti ilmoita, mistä syystä sinä kuljetat tätä ritaria mukanasi, niin
minä surmaan sinut siihen paikkaan. Minä tunnen kyllä kaikki sinun ja
valtiattaresi kavalat juonet ja metkut."
"Armoa, Gawaine herra!" neito huusi, "jos säästätte minun henkeni,
niin kerron teille kaikki."
"Anna kuulua, niin saat pitää henkesi", Gawaine virkkoi.
"Herra, kuningatar Morgan le Fay, minun valtiattareni, on käskenyt
kolmekymmentä neitoa hakemaan ja väijymään Lancelot herraa tai
Tristram herraa, ja sen, joka ensiksi tapaa jommankumman näistä
ritareista, tulee kääntää heidät Morgan le Fayn linnaa kohden
ja sanoa että heillä on siellä urhotekoja tehtävänä. Ja jos
jompikumpi noista molemmista ritareista tulee sinne, niin siellä on
kolmekymmentä ritaria väijymässä eräässä tornissa ja odottamassa
Lancelot herraa tai Tristram herraa."
"Hyi häpeä", Gawaine herra sanoi, "että tuollaista kavalaa petosta
tekee ja harjoittaa kuningatar, kuninkaan sisar ja kuninkaan ja
kuningattaren tytär."
Silloin Gawaine herra ja Tristram herra päättivät ratsastaa sinne
linnalle, jossa Morgan le Fay oli, ja uhmata noiden kolmenkymmenen
ritarin ilkeyttä. Ja Gawaine herra ajatteli ajattelemistaan,
että hänen kumppaninsa varmaankin oli Lyonessen Tristram, sillä
hän oli kuullut kerrottavan, kuinka kaksi ritaria oli taistellut
kolmeakymmentä ritaria vastaan ja voittanut ne.
Kun he tulivat linnan edustalle, niin Gawaine herra huusi korkealla
äänellä:
"Kuningatar Morgan le Fay, lähettäkää ulos ne ritarinne, jotka olette
pannut väijymään Lancelot herraa ja Tristram herraa! Minä tiedän ja
tunnen teidän kavalat aikeenne, ja kaikkialla missä kuljen, olen
kertova teidän petollisuudestanne. Ja kuulkaapa, te kolmekymmentä
ritaria, näyttäkää Gawaine herralle, uskallatteko tulla ulos
linnastanne!"
Silloin kuningatar ja nuo kolmekymmentä ritaria puhuivat ja sanoivat:
"Sinun on hyvä puhua, Gawaine herra. Mutta me tiedämme kyllä, miksi
uskallat olla niin kopea. Sillä monet meistä tuntevat hyvin sen
ritarin, joka on sinun seurassasi, ja tiedä, Gawaine herra, että
enemmän hänen tähtensä kuin sinun, me olemme tulematta ulos tästä
linnasta. Sen ritarin, joka kantaa cornwallilaisia aseita, me kyllä
tunnemme ja mitä hän on miehiään."
Kun Gawaine herra ja Tristram herra näkivät, että Morgan le Fay
ja hänen ritarinsa olivat liiaksi pelkureita uskaltaakseen tulla
rehelliseen otteluun, niin he lähtivät linnalta ja matkasivat
edelleen päivän pari yhdessä.
He eivät olleet vielä ratsastaneet kauaksi, kun he näkivät erään
julman ritarin ajavan takaa muuatta naista surmatakseen hänet, sillä
hän oli jo surmannut naisen seuralaisen. Tuota ritaria kutsuttiin
nimellä "Herra Breuse Säälimätön."
"Pysykää hiljaa", Gawaine herra sanoi, "älkääkä hiiskuko mitään, niin
saatte nähdä että minä maksan tuolle katalalle ritarille. Sillä jos
hän huomaa teidät, niin hänellä on niin hyvä ratsu, että hän pääsee
pakoon."
Sitten Gawaine herra ajaa karautti Breuse herran ja tuon naisen
väliin ja huusi: "Katala ritari, jätä se nainen rauhaan ja tule
tekemään tuttavuutta minun kanssani!"
Kun Breuse herra ei nähnyt muuta kuin Gawaine herran, niin hän
kohotti peitsensä ja Gawaine herra teki samoin, ja silloin Breuse
herra työnsi Gawaine herran satulasta. Ja Gawaine herran maatessa
maassa, Breuse herra ratsasti monta kertaa hänen ylitsensä. Mutta kun
Tristram herra näki hänen halpamaisen menettelynsä, niin hän karkasi
Breuse herran kimppuun.
Heti kuin Breuse herra näki cornwallilaisen kilven, niin hän arvasi,
että hänen ahdistajansa oli Tristram herra, ja hän lähti pakoon minkä
kerkesi ja Tristram herra hänen perässään. Breuse herralla oli niin
hyvä ratsu että hän pääsi pakoon, mutta Tristram ajoi häntä takaa
ison aikaa, sillä hän olisi sangen halusta tahtonut kostaa hänelle.
Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Tristram herra näki kauniin
lähteen ja sinne hän ratsasti huokaamaan. Hän hyppäsi satulasta ja
sitoi ratsunsa puuhun, ja sitten hän otti pois kypärinsä ja pesi
kasvonsa ja kätensä, ja vaipui kohta uneen.
Sillä aikaa tuli muuan neito, joka oli hakenut Tristram herraa monta
päivää ja monelta suunnalta. Kun hän tuli lähteelle, niin hän katsoi
tuota nukkuvaa ritaria, mutta hän ei olisi tuntenut häntä Tristram
herraksi, jollei hän olisi nähnyt hänen ratsuaan "Passe-Brewelia."
Siitä hän tunsi hänet; sillä kun Tristram herra oli hulluna metsässä,
niin Fergus herra, muuan Mark kuninkaan hoviin kuuluva ritari, piti
huolta hänen ratsustaan, ja siellä tämä lady, joka ei ollut kukaan
muu kuin Bragwaine neito, oli usein nähnyt sen.
Bragwaine neito odotti hiljaa, kunnes Tristram heräsi ja sitten hän
tervehti Tristramia ja Tristram häntä takaisin, sillä he olivat
vanhastaan tuttavia. Bragwaine kertoi Tristram herralle, kuinka hän
oli hakenut häntä läheltä ja kaukaa ja kuinka hänellä oli kirjeitä
Cornwallin kuningattarelta Iseultilta. Tristram luki ne heti ja
suuresti hän iloitsi että oli saanut ne.
"Bragwaine neito", hän sitten sanoi, "te saatte ratsastaa minun
kanssani, kunnes Neitojen linnalla pidettävät turnajaiset ovat ohi;
ja sitten te saatte viedä kirjeitä ja terveisiä takaisin Iseult
kuningattarelle."
Neitojen linnalla.
Noiden suurten turnajaisten ensimäisenä päivänä Tristram herra
kunnosti niin itseänsä ja voitti niin monta ritaria, että Arthur
kuningas ja kaikki kuninkaat ja lordit, jotka olivat tuomareina,
antoivat hänelle palkinnon, vaikka eivät tunteneetkaan häntä, vaan
nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi."
Aamulla Palamides herra, joka oli taistellut Pohjois-Walesin
kuninkaan puolella, jätti hänet ja ratsasti Arthur kuninkaan
puolelle, jossa oli Carados kuningas ja Irlannin kuningas ja Lancelot
herran ja Gawaine herran sukulaiset. Ja paremmin salatakseen itseään,
Lancelot herra ja kaksi neljättä hänen heimolaisritariaan olivat
ottaneet cornwallilaiskilvet. Palamides herra lähetti erään neidon
sanansaattajana Tristram herran luo kysymään, kuka hän oli ja mikä
oli hänen nimensä.
"Sen asian suhteen", Tristram herra sanoi, "saatte ilmoittaa
Palamides herralle, että tällä hetkellä hän ei saa sitä tietää, eikä
ennenkuin minä olen katkaissut häneen kaksi keihästä. Mutta sanokaa
hänelle suoraan, että olkoon hän puolella millä hyvänsä, niin minä
olen aina vastakkaisella puolella."
"Herra", neito sanoi, "teidän tulee tietää, että Palamides herra on
Arthur kuninkaan puolella, missä kaikki maailman jaloimmat ritarit
ovat."
"Silloin minä tahdon olla Pohjois-Walesin kuninkaan puolella",
Tristram herra sanoi, "koska Palamides herra on Arthur kuninkaan
puolella; muuten en niin tekisi kuin hänen tähtensä."
Kun Arthur kuningas saapui, niin torvensoittajat puhalsivat
turnajaiset alkaneiksi, ja silloin nousi ankara ottelu. Carados
kuningas tjostasi Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa ja suistui
tantereeseen, ja sen jälkeen heti joukko toisia Arthur kuninkaan
ritareita syöksyi taisteluun ja löi takaisin Pohjois-Walesin
kuninkaan ritarit. Silloin Tristram herra karautti kentälle ja alkoi
taistella niin äärettömällä vimmalla, ettei kukaan voinut häntä
vastustaa, ja sillä tapaa hän taisteli ison aikaa. Mutta viimein
Tristram joutui keskelle Ban kuninkaan joukkoa, ja häntä alkoi
ahdistaa Bors herra, Blamor herra ja Ector herra ja moni muu ritari.
Tristram herra iski oikealle ja iski vasemmalle, niin että lordit
ja ladyt puhuivat hänen urhoteoistaan. Mutta lopulta hänen olisi
käynyt huonosti, jollei "Sadan ritarin" kuningas olisi saapunut
seuralaisineen ja pelastanut Tristram herran ja vienyt hänet pois
niiden ritarien keskeltä, jotka kantoivat Cornwallin kilpiä.
Senjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen
ritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli
niiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi
Kay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien
keskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.
Sillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean
haavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.
"Herra", ritari sanoi, "sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa
kilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on
itse piru, eikä ihminen."
Lancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän
ratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään;
viimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja
tänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin
maahan.
"Oh armahtakaa", sanoi Arthur kuningas, "siitä asti kuin kannan
aseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia
ihmeteltäviä tekoja tekevän."
"Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun", Lancelot herra sanoi
itsekseen, "niin minä saattaisin itseni häpeään." Ja niin sanoen hän
pisti miekkansa tuppeen.
"Sadan ritarin" kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin
miestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka
olivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät
koko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle
alttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin
jalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän
olennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen
mieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.
"Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin
jaloja ritareita sukulaisinaan", Tristram herra sanoi, "ja varmaankin
on se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!" Tällä hän
tarkoitti Järven Lancelotia.
Kun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen
mielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi
kahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja
sanoi:
"Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan,
sillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin
monta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy
taistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä
te kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa
senvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua
ratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan
heitä kaikella voimallani ja väelläni."
"Ei", Pohjois-Walesin kuningas sanoi, "älkää niin tehkö. Kun nyt näen
kuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne
tahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä
toisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
Sitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän
ajan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä
Tristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä
seuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail,
hänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään
huomannut minne he joutuivat.
Sitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi
palkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli
ollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää
kuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran
jäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan
luo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen
saattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt
huusivat:
"Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!"
"Voi", Arthur kuningas sanoi, "minne tuo ritari on joutunut? On
häpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa
tiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti
tuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan."
Sitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä
parhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä
päivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet,
mutta monet olivat myös haavoittumatta.
"Urheat ritarini", kuningas sanoi, "älkää pelästykö, vaikka
menetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä
voimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa
teidän puolestanne vihollisillenne."
Turnajaisten kolmas päivä.
Sitten seuraavana aamuna torvet kutsuivat kolmanneksi päiväksi
turnajaisiin.
Pohjois-Walesin kuningas ja "Sadan ritarin" kuningas taistelivat
Carados kuninkaan ja Irlannin kuninkaan kanssa; ja "Sadan ritarin"
kuningas syöksi maahan Carados kuninkaan ja Pohjois-Walesin kuningas
syöksi maahan Irlannin kuninkaan. Palamides herra tuli silloin aika
kyytiä noiden kaatuneitten ritarien avuksi ja sai aikaan suurta
häiriötä, sillä hänet tunnettiin hyvin uurrereunaisesta kilvestään.
Silloin Arthur kuningas yhtyi häneen ja teki suuria asetekoja ja
pani Pohjois-Walesin kuninkaan ja "Sadan ritarin" kuninkaan aivan
ahtaalle. Mutta Tristram herra mustine kilpineen tuli näiden avuksi
ja hyökkäsi äkkiä Palamides herraa vastaan ja syöksi voimallaan ja
taidollaan Palamides herran suin päin maahan.
Silloin Arthur kuningas huusi: "Mustan kilven ritari, valmistaudu
taistelemaan minun kanssani!" Ja samalla tapaa Tristram herra työnsi
maahan Arthur kuninkaankin.
Ritariensa avulla Arthur kuningas ja Palamides herra nousivat
taas ratsujensa selkään ja temmaten kiihkeästi keihään käteensä
kuningas sysäsi Tristram herran sivulta päin ratsun yli maahan.
Ja kiukkuisesti karkasi toiselta sivulta Palamides herra Tristram
herraa kohden, aikoen ratsastaa hänen ylitsensä, mutta Tristram herra
huomasi hänen aikeensa ja hyppäsi syrjään, ja vimmoissaan hän tarttui
Palamides herraa käsivarteen ja veti hänet alas ratsun selästä.
Palamides herra nousi ketterästi pystyyn, ja he iskivät toisiansa
kiukkuisesti miekoillaan, ja monta kuningasta, kuningatarta ja
lordia seisoi heitä katselemassa. Viimein Tristram herra löi kolme
voimakasta iskua Palamides herran kypäriin, ja joka kerta kuin hän
iski hän huusi: "Tämän saat Tristram herran puolesta!" Silloin
Palamides herra vaipui suin päin maahan.
Sitten tuli "Sadan ritarin" kuningas ja toi Tristram herralle ratsun,
ja niin hän nousi taas satulaan. Sitten hän huomasi Arthur kuninkaan,
joka piti paljastettua miekkaa kädessään, ja keihäs sojossa Tristram
herra syöksyi Arthur kuningasta kohden; mutta kuningas odotti häntä
rohkeana ja ylväänä ja löi miekallaan keihään kahtia. Siitä Tristram
herra niin ällistyi, että Arthur kuningas ennätti antaa hänelle kolme
neljä aimo iskua ennenkuin hän sai miekkansa esille, mutta viimein
Tristram herra sai vedetyksi miekkansa ja hyökkäsi kuningasta kohden
ja ahdisti häntä ankarasti.
Mutta nyt tuo suuri ihmisjoukko eroitti heidät. Silloin Tristram
herra ratsasti edestakaisin ja taisteli sellaisella vimmalla,
että yksitoista uljasta ritaria Ban kuninkaan suvusta, jotka
olivat Lancelot herran heimoa, suistui sinä päivänä Tristram
herran kaatamina tantereeseen. Ja kaikki kansa, kaiken säätyiset
ja arvoiset, ihmettelivät kovin hänen suuria tekojansa ja kaikki
tervehtivät huudoilla "Mustan kilven ritaria".
Melu oli niin suuri, että Lancelot herra kuuli sen, ja ottaen suuren
keihään käteensä hän tuli huutoa kohden.
"Mustankilven ritari", hän huusi, "valmistaudu tjostaamaan minun
kanssani!"
Kun Tristram herra kuuli hänen huutonsa, niin hän otti keihään
käteensä ja molemmat painoivat päänsä nojoon ja jysähtivät yhteen
kuin ukkonen. Tristram herran keihäs katkesi kappaleiksi ja kovaksi
onneksi Lancelot herra pisti Tristram herran kylkeen syvän, melkein
tappavan haavan. Mutta Tristram herra ei jättänyt satulaansa, ja niin
keihäs katkesi; ja vaikka Tristram herra oli vaikeasti haavottunut,
niin hän sentään tempaisi miekkansa ja syöksyi Lancelot herraa
vastaan ja antoi hänelle kolme ankaraa iskua kypäriin, niin että
kipunoita lenteli ja Lancelot herra painoi päänsä alas satulansa
kaareen. Ja samalla Tristram herra lähti pois taistelukentältä,
sillä hän tunsi itsensä niin vaikeasti haavoittuneeksi, että luuli
kuolevansa.
Dinadan herra näki hänen menevän ja seurasi häntä metsään. Kun he
olivat kulkeneet jonkun matkaa, niin Tristram herra laskeutui alas
satulasta ja riisui haarniskansa ja sitoi haavansa. Silloin Dinadan
herra pelkäsi, että hän siihen paikkaan kuolisi.
"No, no, Dinadan, älä suotta pelkää", Tristram herra sanoi, "minun
mieleni ei ole mustunut, ja tästä haavasta minä Jumalan armollisella
avulla kyllä pian paranen."
Kun Tristram herra lähti metsään, niin Lancelot herra yhä jatkoi
taistelua kuin vimmattu, ja silloin oli monta jaloa ritaria häntä
vastassa. Kun Arthur kuningas näki Lancelot herran tekevän sellaisia
ihmeellisiä asetekoja, niin hän asestautui ja otti ratsunsa ja
varuksensa ja ratsasti taistelukentälle Lancelot herraa auttamaan,
ja monta muutakin ritaria tuli sinne Arthur kuninkaan muassa. Ja
lyhyesti kertoaksemme, lopuksi voitettiin sekä Pohjois-Walesin
kuningas että "Sadan ritarin" kuningas, ja koska Lancelot herra yhä
taisteli ja jäi viimeiseksi kentälle, niin palkinto annettiin hänelle.
Mutta Lancelot herra ei tahtonut ottaa vastaan palkintoa, ei
kuninkaan, kuningattaren eikä ritarien mieliksi; mutta kaikkialla
pitkin kenttää huudettiin siitä huolimatta: "Lancelot herra, Lancelot
herra on tänä päivänä voittanut taistelun!" Silloin Lancelot herra
pani huutamaan päinvastaista huutoa: "Tristram herra on voittanut
taistelun! Sillä hän alkoi ensimäisenä ja viimeiseksi hän kesti! Ja
niin hän teki ensimäisenä päivänä ja toisena ja kolmantena!"
Kymmenen ritaria etsimässä.
Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti
Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram
herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden
häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi
lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen
ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja
sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: "Lancelot herra on
voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!" Se suututti ja
hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.
"Voi", kuningas sanoi, "me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram
herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia
ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä
kädessään."
Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen
hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle,
jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan
herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti
suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen
linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen
äkkinäistä lähtöään.
"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "minä olen enemmän murheissani
siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita
ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa."
Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että
sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra
oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan
kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.
"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se oli suuri häpeä Palamides herralle,
koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me
kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on
kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä
koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki
tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin
tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on
tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän
kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin
taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa
ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin
täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin
sallii."
"Ja minä", Lancelot herra sanoi, "ennemmin olisin minä luopunut
kaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin
olisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä
hetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi,
että minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt
hänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut
häneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn,
ettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan
on, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta
apua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, -- Palamides
herra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa
sitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin." Niin Lancelot
herra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.
Sitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat
tulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:
"Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa,
sillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet
tapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte."
"Arthur, valtiaani", Lancelot virkkoi, "te soimaatte minua vikapääksi
hänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun
miehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään
yhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää,
että Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas
vahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin
minä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä."
Sitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:
"Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä,
ettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä
sinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet
Tristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että
jos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän
hoviin, taikka muutoin henkeni menköön."
Niiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat
seuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin
Bors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine
herra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.
Nämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he
ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta
lähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan
Tristram herraa hakemaan.
Sillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään
vanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.
Jouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua
pois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin
hän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti
hurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa
astui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi
hukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle,
mutta hevonen upposi.
Kun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa
ja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt
järkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran
ohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän
kumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli
siihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin
luona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut
hulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.
"Mitä hänellä oli kilvessään?" Tristram herra sanoi.
"Se oli mustan ja valkoisen juovainen", neito sanoi.
"Ah, se on Palamides herra", Tristram herra virkkoi, "hän on uljas
ritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita,
joita on tässä valtakunnassa."
Sitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan
Palamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.
Joka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin
hän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi
sanoa Dinadan herralle: "Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin
eipä hän ole pääsevä käsistäni."
"Minua ihmetyttää", Dinadan herra sanoi, "että te pöyhkeilette
Tristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli
teidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä
kiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa,
että Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti."
Silloin Palamides herra häpesi.
Siten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras
herran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi
Darras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen
linnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi,
niin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli
tehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku
sanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri
Darras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja
sieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.
"Oi herra", neito sanoi, "se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se
teidän poikanne surmasi."
Viipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides
herran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram
herra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka
päivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan
vihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui
kauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram
herran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram
herraa parhaiten kuin taisi.
Sitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat
hänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran
ja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan
tahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja
heillä oli kylliksi syömistä ja juomista.
Mutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti
hänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä
niin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää,
Jumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa
vangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni
on häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja
niin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin
hänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.
Morgan le Fayn kummallinen kilpi.
Kun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra
surivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi
heidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi
hänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli
kuolemaisillaan.
"Se ei saa tapahtua", Darras herra sanoi, "sillä Jumala varjelkoon,
että minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat
tulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa
minun eteeni." Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: "Herra
ritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan
jaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan
kenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon
ritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut
kolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt
sinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne
on hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne
haluatte -- sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että
tahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä
ja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi."
"Herra", Tristram sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram ja
Cornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika.
Ja mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä
auttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani,
niin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät
kavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman."
"Niin minäkin ajattelen", Darras herra sanoi, "että kaikki mitä te
teitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä
vuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette
Tristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te
rupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni."
"Herra", Tristram sanoi, "minä lupaan teille kautta kunniani, että
tahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut
meitä ainoastaan ritarin tavalla."
Tristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja
kun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta
valmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he
lähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta
he kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.
Silloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään
asuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä
sinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun
hän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:
"Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te
olette täällä vankina."
"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä juuri vastahan minä
pääsin vankeudesta."
"Jalo ritari", kuningatar sanoi, "teidän tulee viipyä minun luonani,
kunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette.
Sanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte."
"Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni -- minä olen Lyonessen
Tristram."
"Ah", sanoi Morgan le Fay, "jospa olisin sen tietänyt, niin ette
te olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen
luvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te
lupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion
linnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret
turnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun
puolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen
linnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin
koskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän."
"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "näyttäkää minulle tuo kilpi, jota
minun tulee kantaa."
Niin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli
maalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän
yläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään
päällä.
"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta
mitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka
seisoo heidän molempien päittensä päällä?"
"Sanonpa teille", sanoi Morgan le Fay; "se tarkoittaa Arthur
kuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka
vallitsee heitä molempia."
"Kuka on se ritari?" Tristram kysyi.
"Sitä ette juuri vielä saa tietää", kuningatar sanoi.
Mutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa
ikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei
koskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt
mitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur
kuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen
maalauksen tähden, joka siinä oli.
Tristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion
linnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se
kilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta
myöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja
ratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa.
Skotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur
kuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram
herra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja,
paiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä
loisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.
Kun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa
se oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti,
ja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn
hovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas
katseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä,
niin hän sanoi suoraan:
"Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten,
saattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi", ja sitten hän hiipi
varkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.
Arthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi,
mistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä
tuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.
Kaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka
teki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän
mahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra.
Hänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa,
Valkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi
ollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan,
jotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo
ennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari
tämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.
Ja Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana
katsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja
tuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja
Irlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen,
niin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi,
pitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine
herran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät
Tristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä
hän oli saanut sen kilven.
"Herra", tämä sanoi, "minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,
Arthur kuninkaan sisarelta."
"Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei
teidän sovi sitä kantaa."
"Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan
le Fay", Tristram herra vastasi, "enkä minä tiedä mitä tämä ase
merkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani
kunnialla tätä kilpeä."
"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "teidän ei pitäisi kantaa mitään
aseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä,
ilmoittakaa minulle nimenne."
"Minkä vuoksi?" Tristram herra kysyi.
"Senvuoksi että minä haluan tietää sen", Arthur kuningas virkkoi.
"Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä."
"Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme", sanoi Arthur
kuningas.
"Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille
nimeäni?" Tristram sanoi. "Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte
kunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään
ollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte
minua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te
luulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne
olettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne,
niin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani."
Samassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram
herra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur
kuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä
vastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin,
että ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan
kylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.
Kun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa
vaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle.
Sitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä
Tristramille: "Puolustaudu, ritari!" He iskivät yhteen kuin ukkosen
jyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram
herran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin
ja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran
satulasta maahan.
Silloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: "Jalot ritarit, minun
ei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut
kylliksi tekemistä tänä päivänä."
Silloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram
herralle:
"Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme
me vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne."
"Totisesti", Uwaine herra sanoi, "kautta kunniani, olipa se väkevä
ritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen
otellut."
Hautakivi Camelot virran rannalla.
Voitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan
kallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot
herraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä,
oliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja
murehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän
näki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty
toisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan
toisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka
yksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se
yksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että
Tristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia
asetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen
kilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.
Niin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski
heidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta
häpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti,
hän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja
senvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin
avuksi kaikella voimallansa.
Joukon päällikkö, jota nimitettiin "Breuse Säälimättömäksi", kaikkein
ilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram
herran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram
herran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka
Tristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka
paljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja
sulkivat hänet portin ulkopuolelle.
Tristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet
istumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.
"Suuri kiitos teille hyvyydestänne", ritari sanoi, "sillä te olette
pelastanut minun henkeni."
"Mikä on teidän nimenne?" Tristram sanoi.
Hän vastasi, että se oli Palamides.
"Oho", Tristram herra sanoi, "sinä olet saanut suuren
suosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun
henkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä
kaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon
taistella sinun kanssasi."
"Mikä on teidän nimenne?" Palamides sanoi.
"Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi."
"Saattaa niin olla", Palamides sanoi, "mutta te olette tehnyt liian
paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella
teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin
ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te
olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos
te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää
päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan."
"Oikein puhuttu", sanoi Tristram herra. "Minä määrään siis, että te
tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot
virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut
hautakiven."
"Minä en ole teitä pettävä", sanoi Palamides herra.
Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle
tahollensa.
Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille
haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle,
mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat
molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti,
että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin
ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.
Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä
olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides
herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen
häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään.
Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: "Olkaa tervetullut,
herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne".
Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen
kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin
rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he
irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät
toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa
vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen
ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei
kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.
Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:
"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen
nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä,
minulle nimesi."
"Herra", Tristram virkkoi, "minun ei haluta sanoa nimeäni
kenellekään."
"Totisesti", vieras ritari sanoi, "koska vain minulta nimeäni
tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan."
"Hyvin puhuttu", Tristram virkkoi; "silloin minä pyydän teitä
sanomaan minulle nimenne."
"Jalo ritari", vieras virkkoi, "minun nimeni on Järven Lancelot."
"Voi", Tristram sanoi, "mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se
mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan."
"Jalo ritari", Lancelot herra sanoi, "sanokaa minulle nimenne."
"Totisesti, minun nimeni on Tristram!"
"Oh", Lancelot herra sanoi, "mikä seikkailu on minulle sattunut!" Ja
samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta
Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle,
siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.
Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat
pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat
Camelotiin.
Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran,
jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi,
ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.
"Palatkaa takaisin", Lancelot sanoi, "sillä teidän etsintänne on
suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän
on!"
Silloin Gawaine herra riemastui. "Te olette tervetullut", hän sanoi
Tristramille, "sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.
Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?"
"Jalo herra", Tristram sanoi, "minä tulin tähän maahan Palamides
herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä
päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran
rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani
Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme."
Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että
Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti
häntä kädestä ja sanoi: "Tristram herra, te olette tervetulleempi,
kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin", ja niin hän
vei hänet Pyöreän pöydän luo.
Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja
kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: "Tervetultuanne, Tristram herra!"
"Tervetultuanne!" sanoivat neidot. "Tervetultuanne!" sanoivat ritarit.
"Tervetultuasi", sanoi Arthur, "sinä, joka olet maailman parhaimpia
ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä!
Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä
olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen
keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen.
Sentakia, jalo ritari", Arthur sanoi, "sinä olet tervetullut tähän
hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni."
"Teen niinkuin käskette", Tristram sanoi.
"Hyvä", Arthur sanoi, "minä pyydän sinua jäämään hoviini."
"Herra", Tristram sanoi, "minä en ole halukas niin tekemään, sillä
minulla on tekemistä monessa maassa."
"Älä puhu niin", Arthur sanoi, "sinä olet luvannut, sinä et voi
kieltäytyä."
"Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette", Tristram sanoi.
Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista
puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa
kirjaimia, jotka sanoivat:
_"Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin."_
Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram
herran Pyöreän pöydän ritariksi.