Tristramin lapsuus.
"Poika", hän virkkoi, "sun nimes' olkoon surun;
Tristram se olkoon mun kuoloni tähden."
Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.
Murheeseen mustaan puolison jätti.
Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan
valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan
siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan
Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä
että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko
Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas.
Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki
saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi
kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja
lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme
kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.
Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti
suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen
onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli
kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut
päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk'ei tämä koskaan ollut
häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo
lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes
hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon
häijyn ladyn vangiksi.
Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan
tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja
riensi metsään kuningasta etsimään.
Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni
poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki
ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä
maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.
"Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa
minut hänen suosioonsa", hän sanoi kamarirouvallensa, "ja kertokaa
hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka
minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa
hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä
maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää
nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan
kärsinyt." Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä
laskien: "voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi
sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs
mies aikoinasi." Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään,
että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi "Tristram" -- se
merkitsee niin paljo kuin: "surussa syntynyt."
Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.
Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin
hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle
paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun
he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että
kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat
tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan
herroiksi.
Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että
useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.
Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä
murehdittiin.
Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan
vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas
palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua,
mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli
voi kertoa.
Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti
lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja
hän antoi sille nimeksi "Tristram" -- lapsi, joka on surussa syntynyt.
Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen
ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.
Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan
Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia,
ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat
lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti
miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä
hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen
lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi
siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren
oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää
juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja
kuoli äkkiä siihen paikkaan.
Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne
kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään
aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan
huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä
aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.
Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja
kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä.
Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän
juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.
Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten
kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti
kuningatarta kädestä ja virkkoi:
"Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa
tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi." Ja niin sanoessaan hän
paljasti miekkansa.
"Voi armoa, herrani", kuningatar huusi, "minä kerron teille kaikki."
Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin
että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.
"Vai niin", kuningas virkkoi, "tästä laki teitä rangaiskoon."
Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi,
ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja
hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui
Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden
asian.
"Mielelläni sen teen", kuningas virkkoi.
"Antakaa siis minulle", nuori Tristram sanoi, "äitipuoleni,
kuningattaren, henki."
"Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten
häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi
saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta
että hän kuolee."
"Herra", Tristram virkkoi, "minä rukoilen teitä, antakaa hänelle
armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon
hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän
korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen
teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne."
"Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän
käsiinne", kuningas virkkoi. "Minä annan hänet teille. Menkää
roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte."
Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä
kuningattaren kuolemasta.
Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä
kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä
vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar
koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan,
vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.
Kuninkaallinen ritari.
Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän
hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän
lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja
ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä
enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä
ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa,
niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten
Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki
muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten
hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia,
ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti
ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään
aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä
menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten
pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään
ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa
neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin
Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka
kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa,
sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet
käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat
eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on
jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.
Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja
hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia,
niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen
puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut
kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä
ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä
Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.
Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että
Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta
Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut
Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä
maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin
lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.
"Sanokaa herrallenne", he virkkoivat, "että jos hän yhä edelleenkin
tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan
ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen
ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme."
Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.
Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui
luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu
uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin
kuningattaren veli.
"Jalo veli", hän virkkoi, "pyydän että te menisitte Cornwalliin ja
taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille
tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette
saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne."
Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä
matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle
Tintagelin linnaa.
Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas
ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta,
sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella
hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman
mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.
Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka
päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron,
joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun
ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti
joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen
Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle
riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.
Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan
Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut
paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se
olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja
senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä
vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella
valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen
parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään
Pyöreän pöydän ritaria.
Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka
Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark
kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan
puolestansa.
Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin,
ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin
Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan
luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän
saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi
lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.
"Mitä siihen asiaan tulee", Meliodas virkkoi, "niin tiedä, Tristram
poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista
ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa
ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan."
Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja
pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi
hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin
Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän
saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut
taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan
luokse ja sanoi: "Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin
minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa."
"Kuka te olette ja mistä tulette?" sanoi kuningas.
"Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona
teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin
tiedätte."
Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan
nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.
"Jalo herra", kuningas virkkoi, "mikä on teidän nimenne ja missä
olette syntynyt."
"Herra", hän virkkoi, "Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa
minä olen syntynyt."
"Hyvin puhuttu", sanoi kuningas, "ja jos te tahdotte taistella tämän
taistelun, niin minä teen teidät ritariksi."
"Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne",
Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.
Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin,
joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. "Hyvä
on", hän sanoi sanansaattajalle, "mutta sanokaa Mark kuninkaalle,
että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole
kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika,
taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta."
Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä
Marhaus herra oli sanonut.
"Ilmoittakaa hänelle", Tristram virkkoi, "että minä olen sekä isän
että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen
Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,
Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni."
"Oi, armas sisarenpoikani", Meliodas kuningas huusi, "tervetultuasi
luokseni."
Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle
parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla
voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että
korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen
kanssansa.
Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka
luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra
pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin
kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas
ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti
taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon
miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin
nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.
Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle
puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen
varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram
herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja
auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa,
kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin
alukseen.
"Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon", hän virkkoi, "ja
pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee,
jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä
pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät
menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin
tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä
suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla
tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani,
taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin." Niin he
erkanivat haikeasti itkien.
Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin
hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan
laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat
Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki
voittanut.
Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä,
jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika
ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark
kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin
tuosta vanhasta verosta.
"Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan
kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja
sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani
sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera
otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani,
joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet.
Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun
kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon
saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani
Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille."
Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui
tähän tapaan:
"Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa,
niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät
kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen
urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän
ritariksi."
Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti
yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen
päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen
peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa
ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja
rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa,
niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla
iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se
tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen
aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti
Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti.
Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki
aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen,
ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen
laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka
ja kilpi.
Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän
saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa.
Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä
ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että
Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa,
Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta,
sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.
Kaunis Iseult.
Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen
hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin
Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa
saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin
kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat
Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten
parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki
hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki
hänen parooninsakin.
"Jumala minua auttakoon", kuningas virkkoi, "ennen luopuisin kaikista
maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan."
Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti
siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle
peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.
Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia,
sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan.
Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä
miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että
Tristram jäisi eloon.
Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja
ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja
Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane,
ell'ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä
maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.
Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin
varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin
siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa
kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja
onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa,
jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram
istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei
Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.
Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka
oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä
hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.
"Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä
haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia",
Tristram vastasi.
"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi, "teidän pitää saaman tässä
maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan
teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan
kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman
parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä -- kerrassaan jalo
mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari." Ja hän kertoi Tristramille,
kuinka Marhaus oli saanut surmansa.
Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin
kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa
nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan "Tramtrist".
Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti
hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain
parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän
sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan
tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan
maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan
harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.
Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta
kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin
ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja,
sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki,
ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari
ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä
Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan
kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta
Tristramin ja Palamides herran välillä.
Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit
ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin "Ketojen
ladyksi", ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka
hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli
saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin
Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.
Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle
noista turnajaisista.
"Jalo lady", Tristram virkkoi, "minä olen vain heikko ritari ja
hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua
hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä
asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata."
"Oi Tramtrist", Kaunis Iseult virkkoi, "kuinka te ette ottaisi osaa
noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne
panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne
tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon."
"Neiti", Tristram virkkoi, "jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän
on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi
tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin
huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta
jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin
sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise
kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi
itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään.
Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides
herra ehkä saa tietää, kun minä tulen."
"Pankaa parastanne", Kaunis Iseult virkkoi, "minä varustan teille
ratsun ja aseet."
"Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon", Tristram herra virkkoi,
"minä olen teidän käskettävänänne."
Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän
voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki
ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden
ja monet nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi." Niin että sinä
päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.
Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän
ei tahtonut tjostata.
"Herra", Tristram virkkoi, "siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain
vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan", sillä
hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa
taisteluun.
Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle
niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan "Sadan ritarin
kuninkaan" ja Skotlannin kuninkaan.
Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja
valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet
ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram
ajaa karautti taistelutantereelle.
Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä
Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin
Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.
Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli
kaatunut, toiset että "Mustan kilven ritari" oli kaatunut. Ja voitte
kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.
Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan
kaikki väistyivät hänen tieltään.
Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin
huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta
Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides
herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin,
sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan,
ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin,
ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo
Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun
päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen
antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.
Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen
iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram
pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista
Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi
aseita eikä sotakoristuksia.
"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva", Tristram virkkoi.
"Voi", sanoi Palamides, "minä olen iäksi häväisty!" Mutta hän vannoi
tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi
varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.
Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli
odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult
kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.
Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se
Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä
pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.
Lohjennut miekka.
Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin
häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta
eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja
Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen
miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan
tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli
ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala
lohjennut terästä.
Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä
miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran
aivoista.
"Voi", hän huusi tyttärelleen, "hän se on, se petturi ritari, joka
surmasi minun veljeni, sinun enosi."
Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän
rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä,
kuningattaren, julmuuden.
Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan
kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo
rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti
sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se
siitä juuri lohjennut.
Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi
julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram
herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa
työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll'ei Tristramin asemies, Hebes
herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen
kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi
puolisonsa Anguish kuninkaan luo.
"Voi herrani", hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, "täällä
te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun
veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran."
"Kuka se on? Ja missä hän on?" kuningas virkkoi.
"Herra", kuningatar sanoi, "se on Tramtrist, sama ritari, jonka
tyttäreni paransi."
"Voi", kuningas virkkoi, "olen siitä suuresti murheissani, sillä hän
on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella.
Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin
hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia."
Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet
aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.
"Ei, Tramtrist", kuningas virkkoi, "ei sinua hyödytä vaatia minua
taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi
mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa
lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle,
kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä
kuningattaren veljen, Marhaus herran."
Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan
kuningas virkkoi:
"Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte
ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne
mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta
minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun
paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa."
"Herra", Tristram virkkoi, "minä kiitän teitä siitä suuresta
ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta
hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle
osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että
olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä
minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi,
niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa.
Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että
joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne,
uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä,
enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä
pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa
jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta."
"Mielelläni", Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin
Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.
"Voi jalo ritari", Iseult virkkoi, "suuren surun valtaan minut
jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin
suuresti olisin pitänyt." Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.
"Neito", Tristram herra virkkoi, "nyt ilmoitan teille, että nimeni
on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa
poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän
ritarinne kaiken elämäni ajan."
"Suuri kiitos", sanoi Kaunis Iseult. "Ja minä lupaan teille, että
ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän
luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän
huolii minusta."
Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi
Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti
hänet suureen suruun ja murheeseen.
Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat,
ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että
pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:
"Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos
täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka
kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja
tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa
rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo
tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana,
niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen
vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan."
Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi
tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista
olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.
Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.
Niin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja
suotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark
kuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut
haavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen
parooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas
kuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat
hänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon
maitaan ja aarteitaan.
Viivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi
ja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa
eli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha
rikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat
samaa ladyä.
Eräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään,
yht'äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän
voitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään
itsekin sai pahoja vammoja kahakassa.
Mark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei
tahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas
ei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan
hoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana
vuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa
sisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki
näytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.
Mutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut
Tristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut.
Kuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois
päiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää
Tristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra
oli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että
Mark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden
Tristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä
kuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi
surmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.
Mutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut
kieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka
saattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle
niin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.
Hän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja
he olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin,
kuten sen ajan tapa oli.
Niin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine
joukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat
he ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin
rannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin
iloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat
nousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin
alueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.
Juuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin
herra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut,
olivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin
hoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin
kuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.
Silloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur
kuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa
ratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera
Ilojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados
kuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi
ratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas
Anguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.
Silloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että
hän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan
Irlannissa.
Anguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä
syytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt
ennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli
haettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin
hän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle
ritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta
oli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies
miestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan
edestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan "petokseksi".
Anguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon
syytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja
polveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää
aikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.
Sillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen
asemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas
oli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen
hätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen
murhasta.
"Totisesti", Tristram herra virkkoi, "nuopa ovat parhaita uutisia
mitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin
kuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä
maassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka
uskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni
Irlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi
tulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo."
Gouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä
kauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän
halusi.
"Herra", Gouvernail virkkoi, "täällä on lähitienoilla muuan ritari,
joka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille
ilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa."
"Kuka ritari se on?" kuningas kysyi.
"Herra", Gouvernail virkkoi, "Lyonessen herra Tristram se on;
palkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle
valtakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa."
"Tule pian kanssani, hyvä mies", kuningas virkkoi, "ja vie minut
Tristram herran luo."
Niin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia
seuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.
Kun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan
ja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi
ketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.
"Minun armollinen herrani", Tristram virkkoi, "suuri kiitos kaikesta
hyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin
teille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin."
"Jalo ritari", kuningas virkkoi, "nyt teitä kovin tarvitsen. En
milloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut."
"Kuinka niin, hyvä herrani?" Tristram kysyi.
"Kerron sen teille", kuningas virkkoi. "Minut on vaadittu tulemaan
tänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka
oli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin
herra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan
kanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin.
Ja minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan
suvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja
ritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä
ketään heidän kaltaistaan."
"Herra", Tristram virkkoi, "koska te osoititte minulle niin suurta
kunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin
Iseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä
ehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne
oikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin
surmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala
antaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä
kohtuullista teiltä pyydän."
"Totisesti", kuningas virkkoi, "te olette saapa mitä ikinä pyydätte."
Ennemmin kuolema kuin häpeä.
"Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis",
Tristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, "sillä minä ennemmin
kuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille."
"Minä en ensinkään epäile teitä", kuningas virkkoi, "en, vaikkapa
teidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan."
"Herra", Tristram virkkoi, "mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä
kutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen
sukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä
taas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen
kanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan
sanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi."
"Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari", Anguish
kuningas virkkoi.
"Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy
taistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka
nykyään kantaa peistä tai kilpeä."
Anguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden
luo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän
oli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä
hakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli
tehdä.
Kun he saapuivat tuomarien eteen, niin kuninkaat ja ritarit
katselivat kovin Tristramia, ja puhelivat keskenään hänestä, koska
hän oli lyönyt Marhaus herran, tuon oivan ritarin, ja voittanut
turnajaisissa jalon saraseenin, Palamides herran.
Saatuaan määräyksensä taistelijat lähtivät valmistautumaan taisteluun.
Silloin Bleoberis herra virkkoi veljelleen Blamor herralle: "Rakas
veli, muista mitä sukua olemme ja mikä mies on Järven Lancelot, emme
etäisempiä emmekä lähempiä kuin veljesten lapsia. Ei koskaan ole
kenkään meidän suvustamme joutunut häpeään taistelussa -- vaan on
ennemmin kärsinyt kuoleman, kuin antautunut häpeään!"
"Veli", Blamor virkkoi. "älä epäile minua, sillä minä en ole koskaan
tuottava häpeää suvulleni, vaikkakin tiedän että tuota toista ritaria
mainitaan ylen oivalliseksi ritariksi, ja sanotaan että hän on
parhaimpia tämän ajan ritareista. Kuitenkaan en ole ikinä tunnustava
itseäni voitetuksi, enkä lausuva tuota vihattua sanaa 'antaudun'.
Paiskatkoon hän minut vain tantereeseen suurella ritarillisella
voimallaan ja väellään, mutta ennen hän saa minut surmata, kuin minä
hänen armoillensa antaudun."
"Jumala sinua auttakoon", virkkoi Bleoberis, "sillä sinä tapaat
hänessä mahtavimman ritarin, minkä kanssa koskaan olet ollut
tekemisissä; minä tunnen hänet, sillä minä olen hänen kanssaan
voimiani koetellut."
"Jumala minua auttakoon!" virkkoi Blamor.
Sitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram
herra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät
vastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram
herra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.
Blamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja
työnsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.
"Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään
maaperän kestävän", hän huusi.
Tristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät
miekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit
ihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei
koskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi
päälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki
ihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra
antoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui
kyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.
Kun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:
"Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet
jalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että
surmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta
tehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla
kunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram
herra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en
koskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata
minut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!"
Kun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän
ei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja
toiselta -- mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo
Lancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta
toisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa
taikka sitten surmata hänet.
Sillä sellainen oli turnajaisten laki.
Niin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina,
ja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur
kuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.
"Sillä, jalot herrat", Tristram virkkoi, "olisi synti ja häpeä, jos
noin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi
surmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo
joutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi
häpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen,
jonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin
totta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari
taistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria."
"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi Tristramille, "minä annan
johtaa itseäni, minne tahdotte, sillä minä tiedän että te olette
minun rehellinen ritarini. Ja senvuoksi minä kaikesta sydämestäni
tahdon pyytää, että nuo kuninkaat, jotka ovat täällä tuomareina,
ottaisivat asian käsiinsä."
Silloin kuninkaat kutsuivat Bleoberis herran luoksensa ja kysyivät
hänen mielipidettänsä.
"Herrani", Bleoberis virkkoi, "vaikka veljeni on lyöty, ja
asevoimalla lannistettu, niin uskallan vakuuttaa, että vaikka
Tristram herra on voittanut hänen ruumiinsa, niin hän ei ole
masentanut hänen rohkeuttansa. Ja, Jumalan kiitos, hän ei ole tänä
päivänä joutunut häpeään. Ja ennemmin kuin että hänet saatetaan
häpeään, minä pyydän ja rukoilen teitä, että annatte Tristram herran
hänet suoraa päätä surmata."
"Niin ei saa tapahtua", kuninkaat sanoivat, "sillä vastustajien
puolella sekä Irlannin kuningas että hänen puolustajansa säälivät
Blamor herran ritarikuntoa."
"Herrani", Bleoberis sanoi, "minä suostun kaikkeen mitä hyvänsä te
tahdotte."
Silloin kuninkaat kutsuivat luokseen Irlannin kuninkaan ja huomasivat
että hän oli hyvä ja myöntyväinen. Heidän neuvonsa mukaan Tristram
herra ja Bleoberis herra nostivat Blamor herran maasta, ja nuo
molemmat veljekset tekivät sovinnon Anguish kuninkaan kanssa ja
suutelivat toisiaan ja rupesivat ystäviksi ainiaaksi.
Samoin Blamor herra ja Tristram herra suutelivat toisiaan, ja siinä
he vannoivat sellaiset valat, etteivät he ikinä kumpikaan veljeksistä
taistelisi Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra vannoi samalla
tapaa, ettei hänkään ikinä taistelisi heitä vastaan.
Ja tuon jalon taistelun tähden koko Lancelot herran suku alati
rakasti Tristramia.
Sitten Anguish kuningas ja Tristram herra ottivat jäähyväiset ja
purjehtivat Irlantiin suuressa riemussa ja jaloutensa loistossa.
Kun he saapuivat Irlantiin, niin kuningas teki kautta koko maan
tietyksi, kuinka ja millä tapaa Tristram herra oli häntä auttanut, ja
kuningatar ja kaikki, jotka siellä olivat, osoittivat Tristramille
niin suurta kunniaa kuin vain voivat.
Mutta Kauniin Iseultin riemua Tristram herran saapuessa ei kieli
saata kertoa, sillä kaikista maallisista miehistä hän rakasti
Tristramia enimmän.
Taikajuoma.
Silloin yhtenä päivänä Anguish kuningas kysyi Tristramilta, miksei
tämä pyytänyt lahjaansa, sillä mitä hän kerran oli luvannut
Tristramille, sen hän myös aivan varmaan saisi.
"Herra", Tristram sanoi, "nyt on aika anoa, että annatte minulle
Kauniin Iseultin, tyttärenne, ei minulle itselleni, vaan enolleni
Markille, joka on saapa hänet puolisokseen, sillä niin minä olen
hänelle luvannut."
"Voi", kuningas virkkoi, "mieluisempaa kuin kaikkien maitteni
omistaminen, olisi minulle että te itse hänet naisitte."
"Herra, jos minä niin tekisin, niin joutuisin ainiaaksi häpeään
tässä maailmassa ja lupaukseni rikkojaksi. Senvuoksi", Tristram
herra sanoi, "minä pyydän teitä pitämään lupauksenne, jonka minulle
annoitte. Sillä tämä on toivoni -- että annatte minulle Kauniin
Iseultin viedäkseni hänet Cornwalliin enolleni Mark kuninkaalle
avioksi."
"Silloin", Anguish kuningas sanoi, "te saatte hänet mukaanne
tehdäksenne hänen suhteensa mitä tahdotte, se on, jos te suvaitsette
naida hänet itse, niin se olisi minulle kaikista mieluisinta; ja jos
te tahdotte antaa hänet enollenne Mark kuninkaalle, niin voitte sen
tehdä, jos hyväksi näette."
Niin Kaunis Iseult valmistettiin matkalle lähteäkseen Tristram
herran kera, ja Bragwaine neiti lähti hänen kanssaan hänen
ylikamarirouvakseen ja monta muuta ladyä.
Ennenkuin he lähtivät, antoi kuningatar, Iseultin äiti, Bragwaine
neidille ja Gouvernailille, Tristram herran seuralaiselle,
taikajuoman ja pani heidän sydämellensä että sinä päivänä kuin Mark
kuningas nai, heidän tuli antaa se juoma hänelle, niin että Mark
kuningas joisi Kauniin Iseultin maljan. "Ja silloin", kuningatar
sanoi, "minä takaan että he molemmat rakastavat toisiansa koko
elämänsä ajan."
Niin juoma annettiin Bragwaine neidolle ja Gouvernailille, ja heti
senjälkeen Tristram herra lähti Kauniin Iseultin kera merelle.
Silloin tapahtui, kun he olivat hytissään, että heitä alkoi janottaa,
ja he näkivät lähellään pienen kultaisen maljan ja väristä ja mausta
päättäen siinä näytti olevan jaloa viiniä. Tristram herra otti maljan
käteensä ja sanoi:
"Iseult neito, tässä on parasta juotavaa mitä milloinkaan olette
juonut, jota Bragwaine, teidän kamarineitonne, ja minun palvelijani
Gouvernail ovat säästäneet itseänsä varten."
Silloin he nauroivat ja pitivät hauskaa ja joivat kumpikin toistensa
maljat viattomasti ilakoiden. Eivätkä he mielestään olleet koskaan
elämässään juoneet niin hyvää ja suloista juomaa.
Mutta kun he olivat juoneet sen taikajuoman, niin he rakastivat
toisiaan niin suuresti, ettei heidän rakkautensa koskaan senjälkeen
haihtunut, ei onnessa eikä onnettomuudessa.
Ja tällä tapaa rakkaus ensiksi syttyi Tristram herran ja Kauniin
Iseultin välille, joka rakkaus ei koskaan haihtunut koko heidän
elämänsä aikana.
Niin he purjehtivat edelleen, kunnes sattumalta tulivat lähelle
erästä linnaa, ja sinne he pysähtyivät lepäämään, ajatellen että
siellä saisivat hyvän asunnon. Mutta heti kun he olivat tulleet
sisälle linnaan, otettiin heidät vangiksi, sillä sen linnan tapa oli
sellainen, että kuka hyvänsä ratsasti siitä ohi ja kuljetti ladyä
mukanaan, niin hänen täytyi taistella linnan herran kanssa, jonka
nimi oli Brennor. Ja jos Brennor voitti taistelun, niin hän pisti
kuoliaaksi sen muukalaisen ritarin ja hänen ladynsä, keitä hyvänsä
he olivatkin. Mutta jos vieras ritari voitti taistelun, niin Brennor
herran ja hänen ladynsä tuli molempien kuolla.
Tämä oli monta talvea ollut tapana, ja senvuoksi linnaa nimitettiin
"Itkujen linnaksi."
Kun Tristram herra ja Iseult olivat vankilassa, niin muuan ritari ja
lady tulivat heitä lohduttamaan.
"Minä ihmettelen", Tristram sanoi, "mikä siihen on syynä, että tämän
linnan lordi pitää meitä vankeudessa. Sellaista ei ole ollut tapana
missään kunniallisessa paikassa, missä minä olen ollut, että kun
ritari ja lady pyytävät suojaa, niin isäntä ottaa heidät vastaan ja
sitten tappaa ne, jotka ovat hänen vierainaan."
Ritari kertoi silloin Tristram herralle, että se oli sen linnan vanha
tapa, että kun sinne tuli joku ritari, niin hänen täytyi taistella
linnan lordin kanssa, ja sen joka oli heikompi, täytyi menettää
päänsä. Ja kun se oli tehty, niin jos hänen ladynsä, jonka hän oli
tuonut mukanaan, oli vähemmän kaunis kuin linnan lordin vaimo, niin
silloin hänen piti menettää päänsä; ja jos vieraan ritarin lady
huomattiin ihanammaksi kuin linnan lady, niin silloin linnan ladyn
täytyi menettää päänsä.
"Vai niin", Tristram herra virkkoi, "sepä on ruma ja häpeällinen
tapa. Mutta yksi etu minulla on", hän lisäsi. "Minulla on lady,
joka on kylliksi kaunis, kauniimpaa en koskaan ole nähnyt koko
elämäni aikana, enkä minä pelkää, että hän kauneuden puutteesta
menettää päänsä. Ja ennemmin kuin menettäisin pääni minä tahdon siitä
taistella avonaisella tantereella. Senvuoksi, herra ritari, minä
pyydän teitä sanomaan herrallenne, että minä ladyineni olen huomenna
valmis taisteluun, jos niin on että minä saan ratsuni ja varukseni."
"Herra", ritari sanoi, "minä takaan, että teidän toivomuksenne on
toteutuva. Levätkää ja katsokaa, että olette ajoissa ylhäällä, sillä
teiltä ei ole puuttuva mitään, mikä tarpeellista on."
Varhain aamulla sama ritari tuli taas Tristram herran luokse ja nouti
hänet ja Kauniin Iseultin pois vankeudesta, ja toi hänelle hänen oman
ratsunsa ja varukset ja käski hänen valmistautua taisteluun, sillä
kaikki sen lordikunnan kansa oli valmiina katselemaan tuomiota ja
taistelua.
Silloin tuli Brennor herra, Itkujen linnan lordi, taluttaen kädestä
ladyänsä, jonka kasvot oli peitetty, ja hän kysyi Tristram herralta,
missä hänen ladynsä oli. Sillä sen heistä, joka oli vähemmän kaunis,
täytyi menettää päänsä.
"Herra", Tristram sanoi, "tämä on raaka ja hirvittävä tapa, ja
ennemmin kuin antaisin ladyni menettää päänsä, menettäisin mieluummin
omani."
"Ei, ei", sanoi Brennor herra, "ensiksi on ladyjä näytettävä yhdessä,
ja toisen tulee saada tuomionsa."
"Ei, minä en sitä tahdo", Tristram herra sanoi, "sillä täällä ei ole
ketään, jotka voisivat oikeudenmukaisesti tuomita. Mutta en minä
epäilekään, ettei minun ladyni ole kauniimpi kuin sinun, ja sen minä
tahdon osoittaa ja todeksi näyttää kädelläni. Ja jos joku sanoo
vastaan, olkoon ken hyvänsä, niin minä näytän sen toteen hänen päänsä
kautta."
Ja samassa Tristram herra näytti Kauniin Iseultin ja käänsi hänet
kolmasti ympäri pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Ja Brennor
herra teki samoin ladylleen. Mutta kun Brennor näki Kauniin Iseultin,
niin hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt suloisempaa ladyä.
Ja kaikki kansa joka oli siellä läsnä, lausui sen tuomion, että
Kaunis Iseult oli kaikkein ihanin.
"Totisesti", Brennor sanoi, "sinun ladysi on kauniimpi kuin minun,
ja senvuoksi minä kovasti kadun. Nyt täytyy minun ladyni kuolla, ja
sitten ei ole epäilemistäkään että minä lyön sinut ja nain sinun
ladysi."
"Sinun pitää saaman hänet niin kalliilla hinnalla, kuin koskaan
kenkään ritari on ladyn saanut", Tristram herra sanoi.
Sitten he ottivat ratsunsa ja syöksyivät yhteen kuin ukkosen jyrinä,
ja sillä tapaa he taistelivat hurjasti iskien toinen toistaan
lähemmäs kahden tunnin ajan, ja molemmat haavoittuivat vaikeasti.
Mutta viimein Tristram herra syöksi Brennor herran suinpäin maahan ja
tappoi hänet, ja se oli sen julman ja jumalattoman ritarin loppu.
Senjälkeen kokoontui kaikki kansa, joka kuului linnaan, Tristramin
luo ja kunnioitti häntä herranansa ja pyysi häntä jäämään sinne
vähäksi aikaa poistaakseen tuon ilkeän tavan. Ja siihen Tristram
herra suostui.
Morgan le Fayn juomasarvi.
Kun he olivat saattaneet asiat oikein päin Itkujen linnassa, niin
Tristram herra ja Kaunis Iseult lähtivät taas merelle, ja tulivat
Cornwalliin, jossa kaikki paroonit olivat heitä vastassa. Ja Mark
kuningas ja Kaunis Iseult naitettiin komeasti ja suurella loistolla.
Mutta sen taikajuoman tähden, jonka he olivat juoneet, Tristram herra
ja Kaunis Iseult yhä rakastivat hellästi toisiaan, ja kaiken elämänsä
ajan Tristram herra pysyi Iseult kuningattaren uskollisena ritarina
ja aina valmiina tekemään hänen laillista palvelustaan.
Kerran kun Kauniin Iseultin vanha vihamies, saraseeniritari Palamides
vei hänet pois, eikä kukaan muu Markin hovissa ollut kylliksi
voimakas häntä pelastamaan, niin Tristram herra ratsasti heidän
peräänsä ja vapautti Kauniin Iseultin linnasta, jonne hänet oli
suljettu vankeuteen, ja olisi tappanut Palamides herran, jollei
Kaunis Iseult olisi pyytänyt häntä säästämään tämän henkeä. Sillä
Palamides herra ei ollut kääntynyt kristinuskoon, ja Kaunis Iseult
ei tahtonut että hän kuolisi saraseenina. Kauniin Iseultin tähden
Tristram lakkasi taistelemasta, ja sen sijaan että hänet olisi
tapettu, Palamides herra käskettiin lähtemään maasta, minkä hän
tekikin, vaikka kovin vastoin tahtoansa.
Kun tuo pakanaritari oli sangen raskaalla mielellä lähtenyt, niin
Tristram otti kuningattaren ja vei hänet takaisin Mark kuninkaalle,
ja suuri oli siellä ilo ja riemu kuningattaren takaisin tulosta.
Ketäpä silloin pidettiin hyvänä, jollei Tristram herraa! Sillä tapaa
ison aikaa kaikki oli pelkkää iloa ja riemua.
Mutta Mark kuninkaan hovissa oli muuan Tristram herran läheinen
serkku, nimeltä Andred herra, ilkeä ja häijy mies. Hän kadehti ja
vihasi Tristram herraa, koska tämä viimemainittu oli niin uljas ja
jalo ritari, että jokainen häntä rakasti. Andred herra ei uskaltanut
julkisesti riidellä hänen kanssaan, mutta hän väijyi ja vaani häntä
alinomaa saadakseen hänet kiinni jostain salaisesta hairahduksesta,
niin että hän saattaisi panetella häntä hänen enolleen. Ja Mark
kuningas oli liiankin halukas uskomaan Tristramista kaikkea pahaa,
sillä hän oli mustasukkainen sisarenpojalleen eikä ollut unhoittanut
sitä vanhaa vihaa, jota hän kantoi häntä vastaan.
Niin tapahtui eräänä päivänä, että Tristram herra puheli Iseult
kuningattaren kanssa, ja Andred herra huomasi heidät, ja toivoen
saavansa vahinkoa aikaan hän meni ja kertoi sen kuninkaalle. Silloin
Mark kuningas tuli kauheasti raivoissaan, miekka kädessä, ja kutsui
Tristramia "kavalaksi petturiksi" ja olisi lyönyt hänet siinä
paikassa kuoliaaksi. Mutta Tristram oli liian lähellä ja väisti
miekan ja tempasi sen kuninkaan kädestä.
"Missä ovat minun ritarini ja minun mieheni?" kuningas sanoi. "Minä
käsken teitä tappamaan tuon petturin!"
Mutta ei yksikään heistä liikahtanut.
Kun Tristram herra näki ettei yksikään noussut häntä vastaan, niin
hän oli iskevinään kuningasta miekalla, jonka tähden Mark pakeni.
Silloin Tristram meni pois ja asesti itsensä ja ottaen ratsunsa ja
miehensä hän lähti metsään.
Mark kuningas lähetti monta ritaria hänen peräänsä, mutta Tristram
herra tappoi kaksi ja haavoitti vielä enemmän, eikä yksikään heistä
voinut voittaa häntä. Silloin Mark kuningas kutsui neuvoskuntansa
kokoon ja kysyi parooneiltaan neuvoa, mitä olisi paras tehdä Tristram
herran suhteen.
"Herra", paroonit sanoivat, ja varsinkin Dinas herra, hovimestari,
"me neuvomme teitä haetuttamaan Tristram herran metsästä, sillä me
tahtoisimme saada teidän tietoonne, että moni mies menee Tristram
herran puolelle, jos häntä kovin ahdistetaan. Teidän tulee tietää,
herra, että Tristramia pidetään voittamattomana ja verrattomana
kaikkien kristittyjen ritarien joukossa, ja voimassa ja rohkeudessa
ei ole ketään hänen kaltaistaan, jollei ehkä Järven herra Lancelot.
Jos hän lähtee teidän hovistanne ja menee Arthur kuninkaan hoviin,
niin, huomatkaa tarkoin, hän löytää sieltä sellaisia ystäviä, että
vähät hän välittää teidän ilkeydestänne. Sentähden, herra, me
neuvomme teitä ottamaan hänet suosioonne."
"Suostun mielelläni siihen, että häntä lähetetään hakemaan, että
meistä taas tulisi ystävät", kuningas sanoi.
Silloin paroonit lähettivät hakemaan Tristramia varman
suojelussaattueen turvissa. Kun ritari palasi hoviin, niin hänet
lausuttiin tervetulleeksi; ei puhuttu mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pantiin toimeen urheiluja ja huvituksia; kuningas ja
kuningatar menivät metsästämään ja Tristram meni heidän mukaansa.
Siihen aikaan Morgan le Fay, tuo Arthur kuninkaan häijy sisar,
lähetti lahjan veljelleen. Se oli kaunis, kullalla kirjaeltu
juomasarvi ja sillä luultiin olevan jokin taikavoima, niin että
ei kukaan lady eikä aatelisnainen voinut siitä juoda, jollei hän
uskollisesti rakastanut miestänsä; jollei hän rakastanut miestänsä,
niin silloin kaikki juoma läikähti maahan. Koska Morgan le Fay vihasi
Guinevere kuningatarta, niin hän oli lähettänyt tämän maljan Arthur
kuninkaalle, toivoen saavansa ilkeillä taikakeinoillaan jotain pahaa
aikaan.
Lähettiläs, joka kantoi sarvea, sattui kohtaamaan erään Mark
kuninkaan ritarin, Lamorak herran, jonka Tristram herra oli äskettäin
kaatanut jossain turnajaisissa ja joka halusi saada kostaa. Kun
hän tunsi Mark kuninkaan vihan Tristram herraa kohtaan ja hänen
kateutensa sen vuoksi että kaikki Tristramia rakastivat, niin
Lamorak herran mielestä oli oiva tuuma anastaa sarvi ja lähettää
se Mark kuninkaalle ja saada hänet koettamaan sitä keinoa Iseult
kuningattaren suhteen. Hän uhkasi tappaa lähettilään, jollei tämä
tottelisi hänen käskyänsä, ja noiduttu sarvi annettiin senvuoksi Mark
kuninkaalle.
Kuningas pani Iseult kuningattaren juomaan siitä, ja samoin
sata hovin ladyä, ja vain neljä heistä saattoi juoda maahan
läikäyttämättä. Silloin tuo julma kuningas vannoi raivoissaan
sellaisen valan, että Iseult ja kaikki toiset ladyt piti poltettaman
kuoliaaksi.
Mutta paroonit kokoontuivat yhteen ja sanoivat suoraan, etteivät
he salli polttaa noita ladyjä noituudella tehdyn juomasarven
takia, jonka oli lähettänyt ilkein velhonainen mitä maa päällään
kantoi. Sillä tuo sarvi ei tehnyt suinkaan mitään hyvää, vaan sai
alinomaan aikaan riitaa ja toraa, ja koko ikänsä Morgan le Fay oli
ollut kaikkien rehellisten ja hyvänsuopain ihmisten vihollinen. Ja
monet ritarit vakuuttivat, että jos he vain koskaan kohtaisivat
Morgan le Fayn, niin he osoittaisivat hänelle kaikkea muuta kuin
kohteliaisuutta.
Tristram herrakin oli hyvin suutuksissaan siitä että Lamorak herra
oli lähettänyt sarven Mark kuninkaalle, sillä hän arvasi että sillä
oli aiottu tuottaa hänelle ikävyyksiä.
Brittanyn Iseult.
Andred herra oli sillävälin yhä varuillaan ja odotti, kuinka hän
voisi yllättää Tristram herran, ja viimein sopiva tilaisuus tulikin.
Eräänä päivänä hän karkasi kahdentoista ritarin kera äkkiarvaamatta
Tristram herran kimppuun ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa.
Mark kuninkaan suostumuksella Tristram sitten vietiin pieneen
rantakalliolla olevaan kappeliin kuulemaan tuomiotansa, ja hänet
kuljetettiin sinne sidottuna neljänkymmenen ritarin keskellä.
Kun Tristram herra näki, ettei ollut pakenemisen mahdollisuutta, vaan
että hänen täytyisi kuolla, niin hän sanoi:
"Jalot lordit, muistakaa mitä minä olen tehnyt Cornwallin maalle,
ja missä vaarassa minä olen ollut teidän kaikkien hyväksenne. Sillä
siihen aikaan, kun minä taistelin Marhaus herraa vastaan Cornwallin
veron maksun tähden, kun te kaikki kieltäydyitte rupeamasta
taisteluun hänen kanssaan, minulle luvattiin parempi palkinto.
Senvuoksi, niin totta kuin te olette rehellisiä ritareita, älkää
antako minun näin häpeällisesti kuolla, sillä se on häpeäksi koko
ritarisäädylle, että minua näin kohdellaan. Sillä minä uskallan
sanoa, etten vielä koskaan ole tavannut ketään ritaria, jonka
arvoinen en olisi ollut, tai parempikin."
"Hyi häpeä sinä katala petturi kerskattuinesi", huusi Andred herra.
"Sillä kaikesta ylvästelyistäsi huolimatta sinun pitää tänä päivänä
kuoleman."
"Andred, Andred", Tristram herra sanoi, "sinun pitäisi olla minun
sukulaiseni, ja nyt sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin vihollinen!
Mutta jollei meitä olisi muita kuin sinä ja minä, niin sinä et minua
saisi surmatuksi."
"En!" virkkoi Andred herra, ja samassa hän tempaisi miekkansa ja
aikoi lyödä Tristramin kuoliaaksi.
Kun Tristram herra näki tuon uhkaavan liikkeen, niin hän katsoi
molempia käsiään, jotka olivat lujasti sidotut kahteen ritariin, ja
äkkiä hän vetäisi ne itseänsä kohden ja kiskaisi ne irti. Sitten hän
hypähti Andred serkkunsa luo ja tempaisi miekan hänen kädestään ja
paiskasi hänet maahan. Ja niin hän taisteli, kunnes hän oli tappanut
kymmenen ritaria. Sitten hän meni sisälle kappeliin ja puolusti sitä
uljaasti.
Mutta huuto ja kiljuna oli suuri, ja joukottain kansaa -- toista
sataa -- virtaili Andred herran luo. Kun Tristram herra näki
kansajoukon lähestyvän, niin hän muisti olevansa ilman aseita, ja hän
pani kiinni kappelin oven ja katkaisi ikkunan rautatangot, ja niin
hän hyppäsi alas ja putosi merestä kohoavalle karikolle. Ja silloin
ei Andred herra eikä kukaan hänen tovereistaan päässyt häneen käsiksi.
Sillä välin Gouvernail ja kaksi Tristram herran miestä olivat
isäntäänsä hakemassa. Kun he kuulivat että hän oli päässyt pakoon,
niin he iloitsivat suuresti, ja karikolta he hänet löysivät ja
nostivat ylös.
Tristram kysyi, missä kaunis Iseult oli, sillä hän luuli että Andred
herran joukko oli vienyt hänet pois. Mutta Gounernail vastasi, että
kuningatar oli pantu pieneen hirveään hökkeliin, joka oli rakennettu
erilleen sairaita varten ja oli vaarallisen tartunnan pesä.
"Voi", Tristram herra sanoi, "se on kurja paikka sellaisen ladyn
oltavaksi, ja jos vain on minun vallassani niin hän ei ole siellä
kauan oleva." Ja niin hän meni miehinensä ja nouti pois Iseult
kuningattaren ja vei hänet metsään kauniiseen kartanoon, ja sinne
Iseult jäi oleskelemaan, sillä häntä peloitti palata puolisonsa Mark
kuninkaan luo.
Eräänä päivänä Tristram herra meni metsään hiukan urheilemaan, ja
niin tapahtui että hän vaipui siellä uneen. Ja muuan mies, jonka
veljen Tristram jonkun aikaa sitten oli surmannut, tuli sitä tietä,
ja kun hän näki Tristramin nukkuvan, niin hän ampui nuolen hänen
olkansa läpitse.
Sillä välin oli kerrottu Mark kuninkaalle, kuinka Tristram herra
oli vienyt Iseult kuningattaren pois hökkelistä ja majoittanut
hänet kartanoon, ja niin pian kuin kuningas sen kuuli, niin hän
tuli sinne monen ritarin kanssa tappamaan Tristram herraa. Mutta
hän saapui sinne silloin kun Tristram oli poissa metsässä ja niin
hän otti Kauniin Iseultin mukaansa kotia, ja piti häntä sen perästä
niin tarkasti teljettynä, ettei Iseult millään vallassaan olevilla
keinoilla voinut lähettää sanaakaan Tristramille, eikä Tristram
liioin hänelle.
Kun Tristram herra palasi metsästä sinne vanhaan kartanoon, niin hän
näki monien hevosten jälkiä ja siitä hän arvasi että hänen ladynsä
oli mennyt. Silloin hän kävi sangen surulliseksi ja ison aikaa hän
sai kärsiä kovia tuskia, sillä se nuoli, joka häntä oli haavoittanut,
oli myrkytetty.
Viimein erään ladyn kautta, joka oli Bragwaine neidin serkku,
Iseult kuningatar sai lähetetyksi sanan Tristram herralle. Hän
ilmoitti Tristramille, ettei häntä millään keinoin voitu parantaa
Cornwallissa. Senvuoksi Iseult pyysi häntä rientämään Brittanyyn
Howell kuninkaan luo, ja siellä hän tapaisi tämän tyttären,
Valkokätisen Iseultin, ja häneltä Tristram saisi apua.
Niin Tristram herra ja Gouvernail astuivat laivaan ja purjehtivat
Brittanyyn. Howell kuningas oli suuresti iloissaan, kun hän kuuli
että Lyonessen herra Tristram oli saapunut. Tristram sanoi tulleensa
hänen maahansa saamaan apua hänen tyttäreltään, sillä hänelle oli
sanottu ettei kukaan muu voisi häntä parantaa.
Ja lyhyessä ajassa Brittanyn Iseult paransi Tristram herran
vammastaan.
Tapahtuipa että siihen aikaan Brittanyssä oli muuan Grip niminen
jaarli, joka kävi suurta sotaa Howell kuningasta vastaan ja pani
hänet sangen ahtaalle ja piiritti häntä. Ja kerran kun kuninkaan
poika Kehydius herra hyökkäsi ulos kaupungista, niin Grip herra
haavoitti hänet vaikeasti, melkein hengenvaarallisesti.
Silloin Gouvernail meni kuninkaan luo ja sanoi:
"Herra, minä neuvon teitä pyytämään minun herraltani, Tristramilta
apua hädässänne."
"Minä teen niinkuin neuvotte", kuningas sanoi. Ja niin hän meni
Tristram herran luokse ja pyysi tätä auttamaan sodassa, kun hänen
poikansa Kehydius ei voinut tulla taistelutantereelle.
"Herra", Tristram sanoi, "minä tulen taistelutantereelle ja teen mitä
voin."
Hän hyökkäsi ulos kaupungista kaikkine joukkoineen, jotka hän oli
saanut kokoon ja teki sellaisia tekoja, että koko Brittany puhui
hänestä. Ja viimein hän suurella voimallaan ja väkevyydellään surmasi
omin käsin Grip jaarlin ja useita tämän ritareita.
Palatessaan kaupunkiin Tristram herra otettiin vastaan suurilla
kunnianosoituksilla ja juhlasaatolla. Howell kuningas syleili häntä
ja sanoi:
"Tristram herra, kaiken valtakuntani minä tahdon luovuttaa sinulle."
"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä minä olen
velvollinen tekemään teidän edestänne mitä voin, teidän tyttärenne
tähden."
Silloin Howell kuningas ja hänen poikansa Kehydius tuumailivat,
kuinka hyvä olisi, jos Tristram herra naisi Valkokätisen Iseultin. Ja
suuri mieltymys syntyi Tristramin ja Iseultin välille, sillä tuo lady
oli sekä hyvä että kaunis, ja jalosukuinen ja jalomielinen nainen.
Ja kun Tristram herraa pidettiin niin hyvänä ja kestiteltiin ja
huviteltiin kaikella tavalla, niin hän vähäksi aikaa melkein unhoitti
Kauniin Iseultin, joka oli rakastanut häntä jo kauan aikaa.
Niin hän suostui naimaan Brittanyn Iseultin, ja viimein heidät
naitettiinkin ja häät vietettiin suurella loistolla ja komeudella.
Kummien seikkailujen metsä.
Kun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn
Iseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen
Tristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla
hänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä
kohdeltaisiin oikein hyvin.
Tristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa
Cornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark
kuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa,
Kehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan.
Kehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni
laiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, -- Tristram
herra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran
asemies.
Kun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin
rannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi
Bragwaine neidille: "Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja
jääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin
käy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä
tietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä
saa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia,
ennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää
teidän jälkeenne."
Tristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät
seuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin.
Ja siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he
tjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan
ja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari,
jonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat
hänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he
teroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen
päivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien
risteyksessä he erosivat.