Sananen Osmanin maasta ja kansasta. Hetket Rumiliassa.
Osmanien valtakunnan perusti _Osman_ v. 1300 jälkeen Krist. synt,
ensiksi vähässä Aasiassa, jossa hän valloitti useita maita ja kansoja.
V. 1357 saivat Osmanit valtaansa Gallipolin Europan puolella ja v. 1361
valloittivat he Adrianopolin, joka tuli tämän uuden valtakunnan
pääkaupungiksi vuoteen 1453, jolloin itärooman valtion perikadon ja
Konstantinopolin valtaamisen jälkeen hallitus muutettiin viimeksi
mainittuun kaupunkiin. Vähitellen laajensivat he valtakuntansa koko
isoksi, kunnes v. 1700 Itävalta niiltä jo otti osan pois. Siitä
alkain nousi Wenäjä Osmanien vaarallisimmaksi viholliseksi. Se on vv.
1739, 1774, 1792, 1812, 1829 ja 1856 ottanut heiltä Mustan meren
rantamaat Prut virtaan saakka ja useita maanpalstoja saman meren
itäpuolella. -- --
Koko Turkin valtakunta Aasiassa ja Afrikassa olevat osat siihen
luettuina on nyt [ennen rauhan tekoa] lähes 20,000 neliöpenikulmaa,
josta Aasian osa on suurin (noin 12,000 neliöpenik.); Europassa oleva
osa oli ennen sotaa noin 4,700 neliöpenik.
Yleensä on ilmanala lauhkea, mutta kuitenkin kylmempää kuin
esim. länsi-Europassa samalla leveysasteella. Ilmanalan ja
teollisuustuotteiden suhteen saattaa jakaa maan kahteen osaan.
Balkanien ylipuolisessa osassa on enemmän pohjoisen maan tapaista,
siellä on lunta ja jäätä ison ajan ja Tonavakin menee usein jäähän,
Laaksoissa menestyy riisi, maissi, kastanjit ja viinirypäleet, mutta
puuvillan, silkin ja öljyn viljelys käy laatuun vasta eteläisimmässä
osassa, jossa jää ja lumi on harvinaista; talvea osoittaa sateet ja
sumu. Länsi-Europan kalliimmat hedelmät kasvavat ainoasti Marmora-meren
rannikolla. Maa on hedelmällistä, mutta sen viljeleminen on huonolla
kannalla; sitä viljelevät ainoasti kristityt, sillä turkkilaiset itse
pitävät sitä työtä orjallisena. Nisua, maissia ja hirssiä sekä riisiä,
ohraa ja kauraa saadaan kuitenkin yli tarpeiden. Tupakka on erinomaista
ja sitä viljellään paljon. Viinin viljelys on yleinen koko maassa.
Metsät ovat, paitsi luoteisessa osassa, raiskatut. Karjanhoito on
tärkeätä: vuoristossa käytetään kuttuja ja lampaita ja pohjosen osan
isoissa tammimetsissä isoja sikakarjoja. Hevoset ovat hyviä ja
kestäviä, vaikka pienen kasvannaisia. Aasia ja kamelia löytyy myöskin.
Silkkiviljelystä eteläpuolessa vastaa mehiläishoito pohjoisessa;
molempia viljellään paljon. Kultaa, hopeata, rautaa, lyijyä, vaskea,
suolaa y.m. löytyy kyllä, mutta paraasta päästä koskematta vuorissa.
Teollisuus on varsin huonolla kannalla, sitä pitävät voimassa ainoasti
kristityt ja juutalaiset. Teollisuuden etevimpiä tuotteita ovat silkki-
ja puuvilla-kankaat, matot, safiaani, sapelin terät, ruusuvedet ja
hyvän hajuiset öljyt. Värjäystaito on hyvällä kannalla ("turkin
punaista").
Turkin maassa on muitakin kansoja kuin turkkilaisia, eivätkä
turkkilaiset ole edes suurin osa asukkaita. Maa oli, niinkuin
sanottiin, ennen toisten kansojen hallussa; turkkilaiset ovat heidät
voittaneet, mutta eivät karkoittaneet, eivät edes sekoittuneet heidän
kanssansa, vaan ne ovat pitäneet omaisuutensa, tapansa ja uskontonsa.
Turkkilaiset ovat viimeinen kansa, joka on Aasiasta tullut Europaan
ja niillä on sentähden aasialaiset tavat. Ne ovat ainoa valtiollinen
kansa Europassa, jotka eivät tunnusta itseänsä kristinuskoon; he
ovat Mahomettilaisia. Jotkut oppineet todistavat turkkilaisia
suomensukuisiksi, itse kutsuvat he itsensä entisen päällikkönsä mukaan
Ottomaneiksi eli Osmaneiksi. Ne ovat suurta ja väkevää kansaa, joka
helposti tottuu kestämään suuriakin vaikeuksia. Turkkilaiset eivät
yleensä ole mitään pahanluontoista, niinkuin tavallisesti ja etenkin
tämän sodan tähden luullaan. Päin vastoin on niillä paljon hyviä avuja,
he ovat miehuullisia, sääliviä, rehellisiä ja kohteliaita, mutta näiden
avujen vastakohtina on heillä hillitsemätön vihan ja koston himo ja
uskontonsa puolesta he ovat muita kärsimättömiä. Ei järkeä eikä
taitoakaan puutu heiltä, mutta osaksi uskonnolliset tuumat, osaksi
muutkin turhat uskot ovat olleet syynä, ett'eivät he ole ottaneet
vastaan europalaisten kansojen keksintöjä ja parannuksia, muussa
suhteessa kuin sotaväkensä järjestämisessä.
Niinkuin itämaalaisetkin, istuvat he jalat ristissä, syövät ja
lepäävät laattialla, jolle on levitetty mattoja, matrassia. He ovat
vakaamielisiä, eivät rakasta, paitsi ratsastamista, mitään
ruumiin-liikuntoa, pitävät esim. tanssin miehelle sopimattomana;
pitävät paljon kasvista ja ovat Europan ahkerimpia tupakan polttajia ja
kahvin juojia. -- Turkkilaisilla on tosin kouluja ja useoita muitakin
opetus-laitoksia, mutta niillä ei kuitenkaan ole ensinkään tieteellistä
sivistystä. Soitantoa, rakennus-taitoa ja puutarhan hoitoa harjoittavat
mielellänsäkin, mutta maalarin ja kuvanveistäjän taidetta he tuskin
tuntevatkaan. -- Kreikkalaisilla, jotka ovat vanhastaan historiassa
tunnettujen, kuuluisien kreikkalaisten jälkeläisiä ja joita myöskin
asuu Turkinmaalla, on korkeampi sivistys ja he ovat myöhempinä aikoina
osoittaneet, etteivät he urhoollisuudessa ole esi-isistänsä
huonontuneet; mutta muuten syytetään Turkinmaan Kreikkalaisia
kavalasta luonteesta. -- Paitsi nyt mainittuja asuu Turkinmaalla
Servialaisia, Bosnialaisia, y.m.m., jotka uskontonsa puolesta ovat
Kreikkalais-katolisia. [Viime rauhanteossa tuli Servia itsenäiseksi
valtioksi ja Bosnia Itävallan haltuun.]
Maan uskonto on niinkuin jo ylempänä sanottiin, mahomettilainen eli
islamilainen. Sen pääsisällys on: Jumala on yksi ja Muhametti on hänen
profeettansa. Hallitus-muoto on rajaton. Oikeastaan se olisi
perittävä, mutta miten sen seikan laita lienee, jääköön päättämättä.
"Suuri-Sultaani", joka myöskin nimitetään Osmanien keisariksi on sekä
hengellisten että maallisten asioiden päämies. Korkein hengellinen
virkamies on Sheik-ul-Islam eli Islamin päämies. Etevin valtio- ja
sota-ministeri sanotaan "Suur-visiiriksi." Kaikilla korkeimmilla
virkamiehillä on kunnianimenä "Pasha." Valtiovirastojen virkamiehet
sanotaan "Effendi'ksi;" pashojen pojat ja ylhäisemmät sota-upseerit
saavat kunnianimen "Bei." Rahastohoidon ja hovin alemmat virkamiehet
sanotaan "Aaga'ksi." Yleiset valtio-asiat keskustellaan Divanissa, joka
on jonkinlainen valtio-neuvosto. [Mitä tässä ylempänä on kerrottu,
koskee -- pätisi valtiohoito -- rauhan aikaa.]
Tässä en saata olla mainitsematta yhtä seikkaa, joka koskee
kymmenysveron kokoomista. Siitä kerrotaan näin: Veron ylöskanto
annetaan arennille rahamiehille, jotka jo edeltäpäin maksavat
maaherralle lupaamansa summan kruunun verosta. Arennin tarjoominen käy
siten, että ostajat ilmoittavat tarjoilluksensa maaherroille, jotka
sitten Konstantinopolista kysyvät, pidetäänkö tarjomus kelvollisena.
Sieltä tulee tavallisesti suostumus ja arentimiehet imevät kansasta
viimeisenkin mehun. Kirjevaihdon kestäessä ehtii kuitenkin jo elo-aika.
Kun asiasta vihdoin on suostuttu, jättävät ensiksi mainitut
arentimiehet tehtävänsä vähemmän rikkaille toimitettavaksi. Talonpoika
parka, jonka niskalle koko veromaksu lankee, ei uskalla viedä
kuhilaitansa vainiolta ennenkuin kymmeneksen kokooja on tullut; ei hän
myöskään uskalla kätkeä mitään, sillä kokooja tietää jokaisessa
kuhilaassa olevan sitoman luvun.
Talonpojan pää-onnettomuus on siinä, että kokoojat vaan veltosti
kiertävät piirikuntaansa, jonka tähden syys-sateet usein turmelevat
koko kylien kootut varat. Jos siis vilja on tullut huonoksi, eivät
kokoojat huolikaan siitä, vaan kiskovat veron rahassa. Kyllä hallitus
tietää, kuinka suuren haitan tämä kymmenysvero monessakin ja ennen
kaikkia maan varakkaisuuden suhteessa saa aikaan, mutta ryhtyä
muuttamaan Muhametin säätämää lakia, olisi turkkilaisten mielestä
varmin keino joutua kiirastuleen paholaisen käsiin.
Se mitä tässä ylempänä puhuttiin Osmanilaisen luonteesta y.m. on
havantoja, joita ei käy sodan aikana niin tarkkaan tutkia. Alaupseerin,
olkoonpa sitten vapaehtoinen taikka ei, on asunnossansa vaikea tehdä
kansan luonteen tutkimiseen kuuluvia huomioita, jonka tähden onkin
anteeksi suotava asia, jos hän työnsä täydentämiseksi ja lukijansa
tyydyttämiseksi käyttää vaan ylimalkaisia tietoja.
* * * * *
Erään korkean Vitos-nimisen vuoren juurelle on Sofian kaupunki
rakennettu. Sen asema on viljavassa laaksossa ison, itää ja länttä
yhdistävän tien varrella ja on sen kautta tullut vilkkaaksi
kauppakaupungiksi. Suurin osa väestöä tekee silkki-, jyvä- ja
tupakka-kauppaa. Kansallisuuden suhteen asuu siellä enemmin
bulgarialaisia, sitten ovat väkiluvun suhteen järjestyksessä
turkkilaiset, kreikkalaiset, mustalaiset j.n.e.
Ulkonäöltänsä on kaupunki tykkänään turkkilainen. Muutamia yksityisiä
rakennuksia ja kasarmia lukuun ottamatta on kaupunki ihan Muhamedin
vaatimuksien mukaan rakennettu. Kadut ovat vääriä, ahtaita ja osaksi
huonosti, osaksi ei ollenkaan kivillä laskettu. Asuinhuoneet
rakennetaan tavallisesti pihan puolelle, mutta jos ne joskus ovat
jonkun kadun taikka torin puoleen, ovat sen akkunat aina huolellisesti
verhotut. Kadun puolella on siis pelkkiä ulkohuoneita, joka
tekee, ett'ei kaduilla käveleminen tarjoa mitään miellyttävää
vaihettelevaisuutta. Joskus juuri pistäyy puistokin kadulle ja sen
aidan takana näkyy hyvin hoidettuja hedelmäpuita, kukkais-penkereitä
y.m. puutarhan koristeita. Kauppapuoditkin ovat laitetut jonkinmoisiin
ulkohuoneihin, joiden kadun puoliseen seinään on tehty luukku, joka
päivällä pidetään kauppapöytinä mutta öisin nostettuna ylös on seinänä.
Tälle pöydälle levitetään kaikki kauppatavara ja tälle levitetyllä
matolla istuu myyjäkin edessänsä tuli-astia, jolla hän lämmittää
kätensä ja keittää kahvinsa ja piippu, ainaisena, välttämättömänä
tarvekaluna, suussa. Käsityöläisillä on samanlaiset "verstaat": siinä
tekee suutari jalkineet, räätäli vaatteet ja vieläpä istuu siinä
julkinen kirjurikin täydessä touhussa, kaikkien nähden, käyttäen
kynäänsä.
Kun astuu portista sisälle, on näky ihan toisellainen, kuin kadulta
katsellen saattaisi päättää; kadun puolella osoittaa rakennus mitä
suurinta yksinkertaisuutta, täällä taasen pihan puolella on katsojan
edessä viehättävä näky. Edessänsä on sievän puutarhan takana
puutarhaakin sievempi rakennus. Avaria portaita myöden noustaan
avoimeen eteiseen, jonka kattoa muhkeat pylväät kannattavat. Oikean
puolinen ovi vie isännän huoneesen, jossa hän ottaa vastaan miehiset
tuttavansa; vasemman puolisesta ovesta tullaan naisten vierashuoneesen.
Vastapäätä portaita on keittiö ja keittiön oikealla puolen on
nais-orjien huone ja vasemmalla kylpy- ja lämmitys-huoneet.
Lämmityshuoneesta tullaan taasen pieneen kasvilla koristettuun pihaan,
jonka takana on vaimojen asunto eli "haremi", joksi turkkilaiset sen
sanovat. Siellä asuu, paitsi naisia, pojatkin kunnes ovat täyttäneet 13
vuotta, jolloin ne alkavat olla yhdessä talon miehisien palvelijoiden
kanssa, joiden töihin he ottavat osaa.
Naisten puku on tavallisesti pieni nuttu, leveät nilkkaan yhteen
sidotut housut ja lopuksi vaate semmoinen, että se peittää koko olennon
ja jättää näkyviin ainoasti silmät. Turkin naiset rakastavat
puvuissansa väri-loistoa, jonka tähden kauppapuodeissa nähdäänkin
kullalla ja hopealla kirjailtuja somia silkkipukuja. Jalkineina heillä
011 safiaaniset saappaat, päällyskengät ja puiset anturukset
sade-aikoina käytettäväksi.
Miehillä on vähän kapeammat housut, liivit ja pieni nuttu, niiden
päällä iso silkkinen päällysvaate ja päässä punainen, valkoinen taikka
musta tupsulla varustettu "fetsi", joka on tehty huovasta ja on
joksikin samanlainen kuin meillä käytetyt hatut jos niistä ottaa röydän
pois, toisilla on yhtä monen värinen turbaanikin, joka taasen on pitkä
vaatekappale, joka kiedotaan monin kerroin pään ympäri. Vyötäisillä
heillä on erinomaisen loistava vyö, jonka poimuissa kantavat aseensa,
rahakukkaronsa, kirjoitus-neuvonsa, tupakka-astiansa ja piippunsa.
Heidän jalkineensa ovat samanlaatuiset kuin naistenkin, vaikka vähäisen
karkeammat. Turkkilainen sotamies on puettu samanlaisesti kuin
kansakin, jonka tähden hänen onkin helpompi liikkua, mutta joka myöskin
vaikuttaa, ett'ei hänellä ole samaa soturillista ulkonäköä kuin
europalaisella soturilla yleensä on.
Jättäkäämme nyt nämät yleiset silmäilyt ja palatkaamme oloomme
Sofiassa. Välttämättömän levon perästä oli ensi tehtävänä hankkia
suolaa ja muita tarpeita. Niitä saatiinkin kreikkalaiselta kauppiaalta
kohtuullista maksua vastaan. Aika kului siten, että sotaväki oli
vahdissa kaupungin etuvarustuksissa; meidänkin pataljoonamme oli siellä
pari kertaa.
Tammikuun 7 päivänä saatiin vihdoinkin lähtökäsky ja samalla saimme
tietää toisenkin miellyttävän tiedon. Se oli tieto siitä, että Suomesta
meille lähetetyt lämpöiset vaatteet olivat saapuneet yhden päivän
matkan päähän meistä.
Aamulla 8 päivänä olimme valmiit lähtemään. Prikaatti kuului Shuvalovin
kolonnaan, jonka piti kulkemaan kivitietä pitkin Vähäisien Balkanien
linnoituksia kohden. Niiden yksitoikkoisien päivien perästä, joita
Sofiassa olimme viettäneet, tuntui mielessämme hyvältä taasen saada
liikkua etelään päin, sillä kaikki tiesimme, ett'ei kotomatkaa enään
Balkanien kautta tehtäisi, vaan vasta tykkönään murrettuamme
vihollisemme voimat saisimme ajatella kotiin menoa. Jos vielä puolen
päivää olisimme Sofiassa odottaneet, olisimme saaneet lämpöiset
vaatteemme, mutta kun kenraali Ellis esti viipymisen, niin ei muuta
neuvona kuin 9:tenä päivänä aamulla matkaan. Hämyssä tulimme Kardak'in
kylään, jonne jäimme yöksi. Tämä oli kurjimpia kyliä, mitä koko
retkemme ajalla olimme nähneet. Vähän myöhemmin saapui kylään pari
kuormaa, joissa oli saappaita ja sukkia, jotka heti meille jaettiin.
Kulkuneuvojen vuoksi oli vaikea kaikkia kuljettaa, jonka tähden tuotiin
mitä pidettiin välttämättömimpänä; ainoasti upseerit saivat
villapaitansa, huivinsa, villamyssynsä y.m., y.m. ja niiden mukana
jonkun tervetulleen rivin kotoa. Usealle alapäällikölle ja
sotamiehellekin oli kotoa lähetetty erityisiä myttyjä, joissa heillekin
oli kirjeitä, mutta koska ei sotamiehen sydän herrojen päällikköjen
mielestä sisältänyt mitään hellempiä tunteita kotoa kohden, ei myöskään
pidetty väliä heille toimittaa heidän kodistansa lähetettyjä -- minä
rohkenen vakuuttaa sen -- sydämmellisellä mielihyvällä vastaan otettuja
tietoja. Vaikka tämmöinen kohtelu luonnollisestikin meissä herätti
nurjamielisyyttä, ei tämä kuitenkaan ollut ainoa tunne, jonka tunsimme.
Me myönsimme mielellämme että Suomesta lähetetyt tavarat osoittivat
äitiemme ja siskojemme hellää huolenpitoa meistä, ja vaikka emme
olisi ensinkään saaneet heidän lähettämiä "lämpömäisiänsä", ei
kiitollisuutemme heitä kohtaan olisi ollut sen vähempi, sillä me
olisimme kuitenkin olleet vakuutetut heidän lempeän sydämmensä
osanottavaisuudesta.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Tirnovan kylään, jonne ehdimme
hämyssä. [Tämä ei ole sama Tirnova, Bulgarian pääkaupunki, jonka
seuduilla Skotelev ja keskiarmeija liikkui. Ylhäällä mainittu Tirnova
on Balkanin eteläpuolella ja toista paljoa lännempänä.] Tirnovan kylän
ovat Kaukasiasta tulleet Tserkessit rakentaneet; sekin oli hyvin kurjan
näköinen, ehkä senkin tähden, että sen asukkaat olivat paenneet.
Useimmista mökeistä oli akkunat rikki ja ovet pois. Tänne oli jo uusi
pataljoonamme päällikkö, eversti Procopé saapunut, jonka tähden hän
heti otti päällikkyyden ohjat käsiinsä. Ei tämä uusi päällikkömme nyt
ruvennut ensi kertaa viemään sotajoukkoa "luotien rämssyyn;" Permin
rykmentin etunenässä H.K. K:tensa Perintöruhtinaan armeijassa oli hän jo
vienyt poikiansa "moneen verileikkiin ihanaan" ja häntä saavat kiittää
siitä, että vihollinen Tsarkioin ja Tserkovna'n luona voitettiin.
Ilma oli ehtoolla kylmää; pohjatuuli toi lumipyryn mukanansa ja vaikea
oli löytää puitakaan valkeiksi meille. Ehtoommalla pääsi valkea irti
eräässä tuvassa, jonne entinen päällikkömme oli pannut hevoisensa
suojaan, (sotamiehet makasivat mäellä); tupa paloi poroksi hevoisinensa
päivinensä.
Seuraavana aamuna (tammik. 11 p:nä) kello 7 lähdettiin taasen
eteenpäin. Pyryn tähden oli tielle kokoontunut melkoisesti lunta, joka
teki marssimme sangen vaivalloiseksi. Me lähenimme nyt taasen vuorisia
seutuja, kivitie kävi yhtä mäkeä ylös, toista alas ja miehet saivat
taasen ruveta tekemään vanhaa työtänsä, hinaamaan kanuunia. Hyvään
aikaan ehtoopäivällä saavuimme pieneen Ihtimanin kaupunkiin, jonne
taasen jäimme yöksi.
Kello 7 aamulla seuraavana päivänä jatkettiin taasen matkaa. Ilma oli
kaunis ja kirkas, teillä oli paljon lunta. Käveltyämme noin tunnin oli
edessämme melkoisia vuoria, ne olivat n.k. Trajanin portit. Taasen
jaettiin jalkaväelle kanuunia kuljetettaviksi ja miehiemme ahkeruuden
ja uutteruuden tähden olivat heille jaetut kanuunat melkein aina ensin
perillä. Tien vieressä oli yhä kaatuneita härkiä ja hevosia, sekä
särkyneitä ajo-neuvoja. Yhtämittaa kello 2:teen yöllä pitkitettiin
tuota raskasta työtä, kunnes vihdoin ehdimme Weitrenovan kylään, joka
oli vuoren juurella. Ei nytkään suotu meille lepopäivää, vaikka
Sofiasta lähdettyämme melkein saattaa sanoa, että yhtämittaa olimme
olleet maantiellä. Päiväkäskyssä ilmoitettiin meille, että marssi oli
alkava taasen kello 7 aamulla. Usea oli niin väsynyt, ett'ei edes
jaksanut varrota niin kauvan, että hän olisi saanut lämmintä teetä,
vaan heitti itsensä lumipöykkyyn ja nukkui. Kun aamulla lähdettiin
eteenpäin, jäi neljä miestä väsymyksestä jälkeen, mutta ne saivat
pataljoonan kiinni taasen, kun se 10 virstan käveltyänsä pysähtyi
levähtämään Busjulin kylään. Tätä levähdystä venytettiin koko pitkäksi
ja täällä jaettiin sotamiehille 13 Yrjön-ristiä Balkanien ylimenosta.
Vihdoin annettiin käsky levätä koko päivä, jonka tähden usea mies lähti
kylästä hakemaan ruokaneuvoja.
Pari sotamiestä lähti myöskin ruo'anhaku-toimiin ja tulivat erään
bulgarialais-ukon luo, jolta pyysivät ostaa ruokaa. Ukko ihmetteli
heidän pyyntöänsä ja selitti, että kun turkkilaiset kulkivat ohitse,
eivät he milloinkaan pyytäneet, vaan ottivat väkisin mitä näkivät ja
tekivät sitä paitsi kaikenlaatuisia julmuuksia ja hirmu-töitä.
Häneltäkin -- ukolta -- olivat he väkisin vieneet kaksi poikaa
sotapalvelukseen. Mutta kun meidän miehet olivat selittäneet, ett'eivät
he ilman pyytäneet ja etteivät he Bulgarialaisille mitään pahaa
aikoneet tehdä, tuli ukko hyvillä mielin ja sanoi, ettei hän mitään
miehiltä pyytänyt, vaan toi heille lihaa ja kaalia, käskien heidän
syödä niin paljon kuin huolivat, että sitten jaksaisivat ukon puolesta
kostaa muslemin miehille heidän julmuutensa ukkoa ja Bulgarialaisia
kohtaan. Kun miehet syötyänsä kuitenkin antoivat heille rahaa, meni hän
ulos ja tuli hetken kuluttua viiniruukku kädessä takaisin, josta
miesten täytyi juoda. Kuu he sitten menivät pois saattoi ukko heidät
ulos itkusilmin kiittäen heitä ja ilmoittaen mielihyväänsä, kun hän
huomasi, että me kristittyjen tavalla taistelimme heidän puolestansa.
Taasen kello 7 aamulla tammik. 14 päivänä lähdettiin matkalle. Ilma ei
enään ollut kylmä, vaan päin vastoin lämmin ja kirkas; lumikin oli
vähentynyt sillä me olimme jo tulleet Maritsa-virran laaksoon ja
jättäneet Turkinmaan kylmän vyöhykkeen. Päivällisten aikaan kuljimme
soiton kaikuessa Tatar-Basartsikin kaupungin lävitse. Se on Rumilian
isompia kauppaloita ja sanottiin olevan paremmin rakennettu kuin Sofia,
mutta sota ja tuli oli nyt muuttanut sen hyvin rauniomaiseksi. Sieltä
alkaa rautatie, joka käy Konstantinopoliin. Kaupungissa emme me
kuitenkaan viipyneet ollenkaan, vaan marssimme yhtämittaa kello
neljään, jolloin pysähdyttiin hetkeksi, jonka jälkeen meidän
kolonnamme, johon kuului tarkk'ampuja-prikaatti, osa 2:sta
kaartintivisjoonaa, tykistöä ja kasakoita, kreivi Shuvalovin etuväkenä
poikkesi tieltä etelään päin ja kahlasi Maritsa-virran ylitse, joka
sillä kohdalla oli noin 1000 kyynärän levyinen, 2 kyynärän syvyinen ja
sangen virtainen. Me teimme heti hyökkäyksen Suleiman pashan joukkoja
vastaan -- niitä oli noin 40,000 miestä. -- Vihollinen vetäyi vuoriin
ja me asetuimme sota-asentoon Adakióin kylään, jossa vietettiin yö.
Kylässä saimme käsiimme sekä viiniä että viinaa, ja useat miehistä
maistelivat näitä herkku-juomia niin, että sen vielä toisenakin päivänä
huomasivat. Se osa trossia, joka oli pataljoonaa seurannut, jäi
toiselle puolelle Maritsaa, jonka tähden saatiin paastota mitä
keittoruokaan tuli, mutta leipää ja teetä oli kuitenkin tarpeeksi.
Huomattavaa oli, että koska usean sotamiehen jalat olivat turvonneet
alituisesta marssista, tulivat ne terveeksi Maritsassa uidessansa.
Seuraavana aamuna kello 8 lähti prikaatti Adakióista rautatietä pitkin
marssimaan Filippopolia kohden. Hetkisen käveltyämme, huomattiin noin
3 virstan päässä meistä hevoisväkeä liikkuvan erään vuoren juurella.
Ensin ei tiedetty, oliko se ystäviä vai vihollisia, mutta pian ilmoitti
muutama kranaatti, joka suhisten lensi ylitsemme, keitä siellä oli.
Jääkäri-ketju levitettiin heti; tykistö ajoi asemalle ja nyt alkoi
taistelu, jota kesti koko päivän; ehtoolla vasta peräytyi vihollinen
takaisin vuoriin ja prikaatti vetäyi yöksi myöskin takaisin Adakiói'n
kylään. Meidän pataljoonastamme haavoittui kaksi pahoin, ja kaksi vain
vähäpätöisemmästi. Yhteensä oli meidän kolonnassamme 10 kuollutta ja 96
haavoitettua. Yksi kranatöörirykmentin miehestä oli haavoittunut niin
pahasti, että raa'ankin oli vaikea häntä katsella. Joku kranaatin
liuska oli leikannut hänen jalkansa poikki juuri siitä, jossa
saapasvarsi loppuu, niin että saapas ja siinä oleva osa jalkaa oli noin
kyynärän taikka parin päässä miehestä; hän kärsi sanomattomia tuskia.
Seuraavana aamuna tammik. 16 p:nä, kello 8, sittenkuin miehille oli
annettu ryyppy viinaa, lähdettiin taasen astumaan rautatietä myöden.
Jollakin kohdalla, en muista kuinka kaukana kylästä, oli rautatien
vieressä turkkilainen kuormasto, jonka sadoissa kuormissa oli jauhoja,
leipää, suolaa y.m. sekä sen ympärillä iso joukko tappokarjaa;
tästä varustivat miehet "eväs-pussinsa" täyteen. Me pysähdyimme
Maritsan Dermen-Deren nimisen lisäjoen ylitse käyvälle rautatien
sillalle, noin 6 virstaa Filippopolista. Täällä lähetettiin ketju
eteläänpäin ajamaan yhä vielä vuoristossa olevia vihollisia poispäin.
Ampumista kesti nytkin koko päivän ja illan tullen vetäyi pataljoona
takaisin ylempänä mainitulle rautatien-sillalle, jonka läheisyydessä
vietettiin yö.
Seuraavana p:nä tammik. 17:ntenä, liikuttiin samalla lailla kuin
edellisenäkin ja illalla oli viholliset "karkoitettu kankahilta" ja
meillä oli vapaa kulku Filippopoliin, jonne kaikuvin soitoin ja
liehuvin lipuin marssimmekin tammikuun 18 päivänä jälkeen puolen
päivän.
Niille kaduille, joita myöden me kuljimme oli molemmin puolin
kokoontunut melkoinen väkijoukko. Samaa kasvoluonteen monenlajisuutta,
samaa pukujen monivärisyyttä, samaa kielten sekoitusta, jota olimme
huomanneet muissakin Balkanien eteläpuolella olevissa kaupungeissa,
kohtasimme täälläkin.
Filippopoli on rakennettu kolmelle vuorelle, josta tuleekin sen vanha
roomalainen nimi Trimontium ja näyttää sangen somalta, kun sitä
katselee rautatien asemahuoneelta. Kahdella puolella ympäröitsee
kaupunkia korkeat vuoret.
Pääkatu on sangen pitkä, mutta kapea ja likainen, sen päässä on
pylväskatu, johon useat pikkukadut käyvät. Useat, meikein kaikki
pääkadun varrella olevat kauppapuodit, olivat suljetut kun me tulimme
kaupunkiin; ne avattiin vasta sitten kuin niiden omistajat saivat
tietää, että venäläisiä oli kovasti kielletty rosvoamasta. Sanotun
kadun varrella on iso mahomettilainen kirkko (moskea), joka on
kauniimpia mitä tähän asti olin nähnyt.
Neljä päivää täällä levättyämme jatkettiin matkaa Adrianopoliin, josta
marssista ei ole juuri mitään sanomista muussa suhteessa, kuin
turkkilaisen väestön paon hirmuisissa seurauksissa; mutta niissä olikin
sitä enemmän.
Muutama ote Daily News lehden tunnetun kirjevaihtajan kertomuksesta on
paraiten kuvaava kaikkia niitä hirmuja. "Kymmenen penikulmaa suurinta
hävitystä", sanoo hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien
perheitten tavaroita, kymmenen surullista penikulmaa lakkaamatonta,
aavemaista, iljettävää kaikenmoista kuoleman näköä -- senlainen on tie
Filippopolista Hermanliin. Tämä tie oli jo useita viikkoja ollut
murhenäytelmien osoittelupaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja
ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut
näkemässä. Tänne olivat kokoontuneet turkkilaisperheet kaikista
kylistä, joita venäläiset olivat lähestyneet. Pakolaiset koko maan
osasta, Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja
kuukausia sitten päästä pelastuksen satamaan, Konstantinopoliin.
Plevnan piirityksen jälkeen ja jopa sitäkin ennen alkoivat asukkaat
venäläisten ahdistamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja
matkueita kokoontui Maritsa-virran laaksoon, sillä pakolaiset pyrkivät
luonnollisesti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme oikein
käsittää näiden ihmisten kärsimisiä ja niiden Muhamettilaisten suurta
paljoutta, jotka peloissaan pakenivat venäläisten edellä. Ensimmäinen
seikka, jonka näimme, kun tammikuun 23 päivänä lähdimme kauniin
Filippopolin kalliollisilta kukkuloilta itään päin, oli joukko
kuolleita turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita
ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevosien kaviot lokaan
polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli turkkilaisten ja
bulgarialaisten talonpoikain ruumiita lumessa; kuolleet hevoiset ja
eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauvemmaksi tulimme
kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla oli
nuotiovalkeain jälkiä lumessa; niin kulki tiemme eläinten raatojen,
särkyneiden kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse, Tie oli
suuren tappelukentän kaltainen. Useiden miesten ruumiissa näkyi
väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoja ja lapsia
sitä vastoin oli nähtävästi paleltunut, sillä he makasivat ikäänkuin
lumeen nukkuneena, hengen-elävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja
käsien ja jalkojen punertava iho ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden
vieressä makasi useita vanhoja ukkoja kangistuneina maassa, mutta vielä
kuolemassakin arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä
tahratut ja heidän voimattomat kätensä olivat vaipuneet rinnalle. Ojain
mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisti
viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän kasvoissansa tuskin
saattoi huomata tuskan merkkiäkään. Äitinsä rinnalle olivat he
jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläin-raukan kuorman
keventämiseksi. Virsta-määriä ulottui härkävaunujen jonoja;
ihmisolentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville
vankkureille; vaimot ja lapset aasien seljässä ja karja seurasivat
vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia,
puolikuolleita, myöhästyneitä, vanhoja käyräselkäisiä miehiä ja
vaimoja, jotka kainalo-sauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä
eteenpäin; äidit, imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa
siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä
kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli
kurjimmassa tilassa, kantoi kymmenen vuotiasta sairasta lastansa
virstan verran sellaisen matkueen perässä, ja vihdoin, kun yö tuli,
sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois.
Näin tulimme Kurtsjesmen kylään, jossa meidän piti viettämän yötä. Tämä
paikka on samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden lävitse olimme
kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin
paikkoja olivat pakolaiset tätäkin hävittäneet ja ryöstäneet;
sitten oli siellä ollut murhaavia ja rosvoovia bashibotsukeja,
tserkessiläisiä, ja lopuksi oli venäläinen ratsuväki kalvanut sen
jotenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty;
pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään
on, asui nyt paljaiden seinäin sisällä, ilman mattoja, vuodetta ja
ruokaa. -- -- --
"Täältä Haskiöihin olivat kuolleet melkein vielä lukuisammat kuin
edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka lävitse kuljimme, oli täynnä
kuolleita turkkilaisia talonpoikia ja kun kysyimme bulgarialaisilta,
kuka ne oli tappanut, vastasivat he pirullisella ylpeydellä: 'Me sen
teimme, ja ystävämme sen tekivät.' Haskiöissä nähtiin turkkilaisten
sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle,
joka osoitti että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he
haavoittuneina eivät voineet marssia kauvemmaksi. -- -- --"
Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä vielä kauhistavampi näky.
Tuhansien särkyneiden vaunujen ja kärryjen välissä, makuuvaatteiden,
talousastioiden ja "koranien" [muhamettilaisten piplia] seassa, oli
tuhansittain verisiä, hirmuisesti ruhjottuja ja paleltuneita
ihmisruumiita. Täällä näkyi koko perheitä vieretysten murhattuina;
vanhoja ja nuoria, miehiä, vaimoja ja lapsia. Muutama ruumis oli vielä
vaatteissansa, toisilla oli ainoasti paita päällänsä, useat olivat ihan
alastomat.
Useimmat haavat olivat annetut kurkkuihin; ihmisiä oli siis murhattu
niinkuin karjaa. Kaikkea mitä täällä kuolon ja kauhistuksen laaksossa
osoittihe katsojalle, saattaa tuskin kertoa; ei tarvinnut muuta kuin
luoda katse hengettömien vaimojen kasvoihin, niin saattoi heti
aavistaa, mitä he olivat kärsineet, ennenkuin kaikkivaltias oli
jättänyt heidän ruumiinsa katoavaisuudelle.
Ketkä näitä hirmutöitä olivat tehneet, joista tie Adrianopoliin osoitti
kauhistavia todistuksia, käynee mahdottomaksi tuskin milloinkaan
varmaan määrätä; varmaa on kuitenkin, että täällä makasi usein
vieretysten turkkilaisia ja bulgarialaisia verissänsä. Ainoasti
vähäinen osa tästä ihmispaljoudesta saattoi kuolla niistä kranaateista,
joita venäläinen ratsuväki ampui siihen hajoittaaksensa tälle
pakojoukolle annettua suojelus-väkeä; iso joukko oli myöskin nähtävästi
kuollut nälkään ja viluun. Melkein näytti siltä kuin olisivat nämät
murhatut perheet ruoan puutteessa ja himojensa innokkaassa kiihossa
hyökänneet toinen toistansa tappamaan.
Nyt jo kaatuneihin uhriin oli joka päivä uusia tulevia. Meitäkin
vastaan tuli satoja kotipaikoillensa palaavia pakolaisia laihoina,
nälistyneinä ja mitä kurjimmassa tilassa. Vaikeinta oli nähdä pieniä
lapsia, jotka pelkällä paidallansa ja paljain jaloin astuivat lumessa;
niiden äidillä oli itsellänsä tuskin parempaa verhoa. Varmuudella
saattoi ennustaa, että useat näistä ihmisistä, ennenkuin ehtivät
kotoihinsa, laskivat väsyneen ruumiinsa hangelle -- kuolemaan. Ja
niilläkin, joiden onnistuisi ehtiä määränsä päähän, mitäpä niilläkään
kotinsa hiiltyneillä raunioilla olisi muuta jäljellä, kuin --
epätoivo. -- -- --
Illalla tammik. 25 p:nä, olimme jättäneet nämät hirmu-kuvat taaksemme,
kun tulimme Hermanlin kauppalaan, jonne jäimme yöksi.
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa ja päivällisten aikaan, kun
kuljimme ihan rautatien ohitse, tarkasti meitä H.K. K:tensa Ylipäällikkö
Nikolai, joka rautatietä myöden matkusti Adrianopoliin. Tervehdittyänsä
meitä sanoen: "Juva peiva, Finski" päästi hän suustansa sanat:
"saatana, perkele", venäjän kielellä vakuuttaen; "jei bohu!
bolsje nie magu!" (Jumal'auta! enempää en osaa.) Illalla tulimme
Mustafa-pasha-Keupru-nimiseen kylään, jonne jäimme yöksi. Aamulla
lähdettiin taasen eteenpäin. Vähän matkaa kylästä tulimme eräälle
Maritsan virran lisäjoelle, jonka kevät-tulva oli paisuttanut. Tänne
täytyi jäädä seisomaan, kunnes silta oli saatu kuntoon, mutta tämä sama
viivähdys pelastikin meidän vaarasta: Moskovan rykmentti, jonka
päällikkö pitkäksyi sillan tekemistä, kahlasi joen ylitse ja ehti
kaupungin ulkopuolelle noin puolen yön aikaan. Täällä oli iso kasarmi,
jonka ylipäällikkö oli määrännyt kaikkien sotajoukkojen asunnoksi.
Moskovan rykmentti asettui sitten muutamiin huoneihin, mutta kun
miesten oli vilu, tekivät he valkeita laattialle -- (tulisijoja ei
ollut) ja nukkuivat. Valkea levisi tästä ja poltti koko kasarmin
poroksi. Monta sotamiestä haavoittui, monta kuolikin saamistansa
palohaavoista. Sitä paitsi joutui yksi sotalippu liekkien uhriksi.
Prikaatti pääsi siis viipymisensä tähden vaarasta, joka olisi voinut
siltä turmella monta miestä.
Aikaisin aamulla tammik. 27 päivänä, lähti prikaatti matkaan ja päivän
valjetessa marssi se kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin Adrianopoliin,
jossa Gurko oli sitä vastassa ja tervehti sitä. Hänellä olikin syytä
osoittaa tyytyväisyyttänsä sotureille, jotka kuudessa päivässä olivat
marssineet Filippopolista Adrianopoliin, jota väliä on 180 virstaa.
Adrianopoli, turkinkielellä Edineh, sultaanin vanha pääkaupunki, on
Maritsa-virran rannalla, joka tässä on leveä ja virtainen sekä jonka
ylitse on rakennettu kolme isoa kivisiltaa. Siinä näkee paraastaan
pelkkiä, matalia savettuja puurakennuksia. Korkeampiakin puu-pytinkiä
näkee kuitenkin isompien katujen varrella.
Merkittävä on Sultaani Selim 2:sen moskee, joka on koko Turkin
valtakunnan kauniin temppeli. Se on mainion osmanilaisen
rakennusmestarin tekemä ja sen kupu on laveampi kuin mainion
Sofia-moskeen Konstantinopolissa, jota kuitenkin rakennustaidon suhteen
mainitaan kirkkorakennuksen esikuvaksi. Toinen huomattava paikka
Adrianopolissa on sen iso kauppapuodisto.
Adrianopolissa ollessamme täydennettiin, muonavaramme, jotka kuitenkin
myöhempinä aikoina olivat olleet välttävässä kunnossa.
Adrianopolissa saivat kaikki Wenäjän sotajoukot H.K. K:tensa
Ylipäälliköltä, Suuriruhtinas Nikolailta suomennettuna näin
kuuluvan päiväkäskyn:
"Minun armeijani urheat päälliköt ja sotamiehet:
Kun Balkanien ylimenoon piti ruvettaman, vaadin minä Teiltä uusia
ponnistuksia Teidän väsymyksestänne huolimatta, ja siitä pitäin
Te ette ole kävelleet, Te olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä
ajassa kuin kuukaudessa olette Te, niin sanoakseni, käyneet halki
koko Turkinmaan ja Te olette melkein ehtineet Tsargrad'in muurien
eteen. Matkalla olette Te, ikäänkuin sivumennen, hajoittaneet
koko turkkilaisen armeijan Filippopolin luona, ottamalla siltä
kaiken sen tykistön; sitten olette Te äkkinäisen marssin kautta
valloittanut Adrianopolin, vihollisen toisen pääkaupungin; Te
olette näyttäyneet Mustan meren, Marmora-meren ja Egean-meren
rannoilla; vihollinen ei ole voinut vastustaa Teitä; iän on
painanut päänsä alas ja vasta silloin, kuin hän on suostunut
meidän vaatimuksiimme ja kirjoittanut niiden alle, olen sallinut
Teidän pysähtyä.
Näitä loistavia ja verrattomia menestyksiä ei saatu ainoasti
Teidän mainion urhollisuutenne kautta, vaan myöskin Teidän
vastuksia ja kärsimisiä voittavan alttiiksi antamuksenne
kautta: ei pahat Ilmat, ei teiden syvä loka, ei virtojen syvä
vesi, joissa Te kahlasitte, voinut estää Teidän kulkuanne.
Minä en löydä tarpeeksi sanoja kiittääkseni Teitä ylimmästä
ja etevimmästä päälliköstä ruveten, viimeiseen kuorma-renkiin
asti; Te olette kaikki täyttäneet velvollisuutenne: Te olette
voittaneet kärsimisiä, joista ei muinois-ajan urhojenkaan
tarvitsisi hävetä. Levätkäät siis nyt ja valmistaukaat kunnialla
palaamaan isäinne maahan, mutta jos vihollinen ei suostuisikaan
kirjoittamaan sen rauhan alle, jota häneltä vaaditaan, olkaat
silloin valmiina uusiin taisteluihin, sitä voittamaan.
Nyt levätessämme näyttäkäämme, että Wenäjän urhot, joilla ei
ole vertaistansa rehellisessä sodassa, myöskin saattavat olla
kunnon esimerkkinä sodattomallakin ajalla. Osoittakaat että Te
puolustatte rauhallisia asukkaita, mikä heidän kansallisuutensa
ja uskontonsa lieneekin; vartioitkaat heidän omaisuuttansa ja
kunniaansa, näyttäkäämme myöskin viimeiseksi, ett'ei mitään
seikkaa löydy, joka olisi tahrannut Wenäjän aseiden hiellä ja
verellä äsken ansaittua kunniaa