Balkanien ylitse Sofiaan.
Pataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa
jotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan
tästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi
kuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen
ihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään
jäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen
tarkk'ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin
kärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett'ei
niitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään
sotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä
muun muassa: "Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä
ja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset."
"Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi
nuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja
useallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin
verileikkeihin." Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun
nahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta
vastaan. Lakki ja "paslikki" lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla
menimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi
jälkeläisiksi, jotka "nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti."
Jokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi
pussia, joista toisessa oli leipää _seitsemäksi päiväksi_ (?), toisessa
kolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni
lihapalanen.
Pataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla
yhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov'in
[kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon
alla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet
ehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes
kolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas,
lepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä
valkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta
vuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin
tuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. -- Meidän piti
poikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden
harjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte
uhata Arab-Konak'issa olevaa vihollista takaa päin.
Niinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen
Balkanien ylimeno. -- Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan
painoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin.
Tie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin
jättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään;
harjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia
nyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. -- Tie oli ainoasti
viiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.
Syvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat
käärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi
minareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja
narisi... tuolla etäällä näkyi "Gripenbergin vuoren" [sille vuorelle
annettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti
Gripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa
puolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle
aurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat
savu-pilvet sen loiston. -- Siellä jymisivät par'aikaa Mehemed Ali
pashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa
perästä vihollisen varustuksiin!... Mutta yhä korkeammalle nousevat
meidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa -- ylös vain
uupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus
metsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas!
jo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. "Gripenbergin vuon" on jo
läpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren
seinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; -- --
yht'äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.
Mutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov'in
matkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv.
1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla,
kunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov'in muistoa. -- --
Joulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad'in vuoren juurelle, johon
jäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä
vastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p.
ehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. -- -- Alhaalla
laaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me
seisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa,
mahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä
enemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät
urosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi
kätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! -- -- -- Mutta
tuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen
Etropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan
raivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen
siipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun
korkein kukkula -- -- katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei
kuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka
satoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan
auringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa
kellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän
sulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu
ja jopa muutama tuikkiva tähtikin! -- Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi,
myrsky, -- ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, -- ikuinen
rauha, kirkkaus! -- Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen
kaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan
sunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden
yläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman,
neron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin?
Toki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan,
niiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta
nämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita -- mutta kuinka komeita,
kuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan
haihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne
aatteet ja tunteet, joita se herätti, -- siitä olen varma! --
Valkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli
leimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli
teetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi
yhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden
ympärille nukkuivat miehet -- lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla.
Väsymys voittaa pakkasen -- väsyneet silmät vaipuivat yhteen -- --
kultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin
ja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien
siivillä; -- -- me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan
valon säteilevän, me näemme paljon -- iloa ja surua, ylellisyyttä ja
kurjuutta. -- -- -- Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, -- mutta
sitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta
polviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen,
taikka "mäen-lasku."
Tuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme
käskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja
vara-lavettia. -- Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella
täytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan
oli vaan 40-45 miestä. -- Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus
oli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi,
mutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea
tiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.
Vihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. -- Köydet
pantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett'eivät päässeet
pyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja -- Jumalan nimeen lähdetään
liikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät
luonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin
seisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin
taas päis'tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä,
hinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin,
mutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan "järräävät"
he yks'päisesti kiinni köydestä.
Yhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet
voineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja
siinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.
Yhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja
olemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, -- Jumalalle kiitos, olemmekin
terveinä alhaalla laaksossa. -- Balkanien ylitse on menty; meidän
joukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo
historiaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin
jalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut
kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä
oli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. -- Tuolla tulee
Gurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä,
kiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja -- menee eteenpäin.
Kyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään,
vaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla,
joilla hän nytkin tämän suurtyön teki. -- Se joka itse näki tämän
retken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin
siihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt
menemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa,
joulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten
mukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina
kuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä
käytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia
tykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä
tyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.
Kun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää;
sitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse
hoitoonsa. -- Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen
Tsurjak'in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin
yksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin
lumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille,
jonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän
kielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin
olevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä
venäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean
loisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa,
ennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka
viisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä
keskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat
nähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän
hyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin --
lumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak'issa ja
lähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä
Tiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan.
(Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien
välillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme
perille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten
ampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja
kun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin,
Rauch'in ja Dandeville'n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme
taistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka
eivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa
aikaan -- tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi
maahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä
tappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.
Täällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä
seuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen
tarkk'ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden
Orhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua
kylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan
kylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten
vallassa -- meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona
kenraali Krydener'in johdolla -- ei turkkilaisten auta mikään muu kuin
antautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme "hypänneet
ennenkuin ojaa olikaan"; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä
meidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet
mahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä.
Kello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään
pakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä,
ihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä.
Meidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, -- 2:nen pataljoona
oli vasemmalla -- ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa
jääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa
ampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti
2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän
kaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla
taikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella
puolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. -- Vaikka kyllä huikeasti
ponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä
äskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja
haavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.
Kun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan
mennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he
hangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi
katsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista
sotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat
näille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa
vankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa
pataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa
meitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli
turkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän
jälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta
isänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin
rakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen;
sillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan
Tiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10
illalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana
yönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen
liikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa
levättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä,
kunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä
vasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen
komppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla
puolella 1:nen ja 4:jäs tarkk'ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli
3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän
ketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä
Isker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista
kranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli
jo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes
preobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan,
jolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi,
palausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti
sammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea
rakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.
Meille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin
vähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein
käyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla
suureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni
Dubniak'issa.
Pataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia.
Seuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista
lisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan
kylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov'in kolonnaan ja sen kanssa
kiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä
vieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi
onneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari
tuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta,
heittäyi kinokseen ja -- nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme
Weljaminov'in kanssa.
Samalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta,
piti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei
odottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja
peräytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja
lähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin
eteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä
kaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä
mielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia --
ett'eivät jalat paleltuisi. -- Pitkien keskustelujen perästä päätettiin
vihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut
kaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos
komppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten
käytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä
kaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin
kyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan;
kuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään
jättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin
lävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei
kuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty
patruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo
paukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä
kolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä
laskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista
muutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.
Meidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut
turkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt
tehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen
sen lähitienoilta eteläänpäin.