"Suomen vuorella."
Meidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle
sivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden
nukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo
ennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä
varoista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja "galetteja"
(turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi,
joka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa,
olimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme.
Riisi-puuro maistuikin koko hyvältä.
Prikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme
etuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme,
mutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali
Ellis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille
vähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden
vuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat
rekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle
väelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän
miehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas
tahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi
vaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään.
Mutta "toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan", sanoo sananlasku
ja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä.
Siitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille
kaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan
kuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat
talot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin
säilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita,
lasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.
Suomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle,
jolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä "Suomen vuori",
ja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on
oitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä
ja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu
pattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi
kelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului
tunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona
majaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei
paljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin
alinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja
jossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin,
jotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin
pari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa
pataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon,
vaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta
käytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet
saivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin
taisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat
olleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein
muuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.
Näissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit
ja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä
turkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he
seisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri
H. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka
Pravets'in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet
Yrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai
aseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla
sotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla
äänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin
mahtavan komentosanan: "koko pataljoona! ampukaa!" Turkkilaiset, jotka
siellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä
kajahti tuo mahtava "koko pataljoonan" komanto, luulivat tästä leikin
olevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat,
tietämättä missä päin tämä "pataljoona" oikeastaan oli, umpimähkään
kauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas
"pataljoona" takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle,
jonka se oli saanut aikaan.
Toisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota
turkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.
Syksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi.
Alinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se
päin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet.
Ja jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä
saatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja
raastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää
jalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett'ei miesten
terveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin
kesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi
pääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea
kävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla
olevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja
useammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea
paitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita
peittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat
pakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä
nousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa
87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan
vaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä
näyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen
parantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista
hospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa.
Eri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut
pataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa,
Gorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.
Wratsjesissakin, -- vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo
lunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta,
pakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme
korttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta
yötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle
ja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät
korkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen
joulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden
tapaisina ilomielin päällämme. -- --
Joulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että
Osman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se
uutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja
turkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme
laukausta. "Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!"
Näitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita
se eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta
kertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin
todenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan
hammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on
ensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo
käynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen
ponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta,
oli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin
sanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli
opettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä
toiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä
hämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan
mitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen
elähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme
toimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden
auringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. -- -- --
Joulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut
ilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että
parta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa
huurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20
asteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle
oli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja
kylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet,
pelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan
tapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä
rykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat
palelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa
turhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet
tulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi
suurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja
venäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista
rohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan
turkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista
valli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen
ja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten
virkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan
vakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: "tuleekohan täältä pian lähtö
kotiopäin?" niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen
"Turkkilaisista", toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m.,
joista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa
puuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet
konsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin
kärsimistä oli.
Joulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme "Suomen vuorelle" toisia
joukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin
moni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa
itsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei
muuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.
Huhu ei erehtynytkään, joka arveli että Balkanin ylimeno pian oli
tehtävä. Päivä-käskyssä 22 päivänä ilmoitettiin meille, että
varustaisimme menemään Balkanien ylitse joulukuun 25 päivänä.
Varustuksiin ryhdyttiin heti. Käskyssä oli ilmoitettu, että
"sotamiehille annetaan 24 päivänä korppuja seitsemäksi päiväksi lukien
tiistaista (25:stä päivästä), lihamäärät ja 3 naulaa jauhoja taikka
ryyniä." -- "Viinaa kolmeksi päiväksi. 20 teuras-härkää ja niinpaljon
elukan-ruokaa kuin mahdollista otetaan mukaan." -- "Koska ei muita
ajokaluja kuin rekiä voida ottaa mukaan, ryhdyttiin tarpeenmukaisiin
keinoihin sairas-varojen kuljettamista varten." -- Leipää oli kyllä,
mutta lihaa, suolaa ja rehuja puuttui milt'ei tykkönään.
Vielä on mainittava surullinen seikka, joka tapahtui joulu-aattona
j.p.p. Erään majan katto putosi yhtäkkiä, sillä seurauksella, että
majassa olevista sotamiehistä 2 vahingoittui, heistä toinen niin
pahasti, että hän puolen tunnin perästä kuoli ja haudattiin sitten
Wratsjesiin.
Joulu-aatto-iltana noin kello kuuden aikaan kutsuttiin pataljoona
kokoon rukoukseen. Tultuamme yhteen toimitti sielunhoitajamme
yksinkertaisen jumalan-palveluksen; hänen sanansa löysivät kyllä
sydämmiemme vienommat ja hellemmät tunteet, mutta niitä oli vähällä
jäähdyttää -- ei pakkanen, vaikka sekin kyllä oli kylmää -- vaan
kateus. Rukouksen jälkeen, näet, annettiin meille viina-ryyppy,
lihapalanen, tuskin pienenmoisen kahvi-tassinkaan kokoinen nisuleipä ja
niin pieni palanen juustoa, ett'ei moni mies sitä leipänsä päällä
huomannutkaan, vaan -- pudotti tuon herkun maahan. Nisuleipä ja liha
oli niin jäässä, ettemme niidenkään kimppuun saaneet ruveta, ennenkuin
olimme ne tulessa sulattaneet. Sitten saimme mennä valkeillemme syömään
suolatonta, puoli-raakaa ohrapuuroa. [Ei riisi-puuroa, eikä muitakaan
herkkuja, joista sanomalehdet tiesivät niin paljon kertoa, silloin
enään riittänyt meille, vaikka sitä kuului muutamilla olleen.]
Upseerit olivat nekin panneet toimeen enemmän kotimme tapaisen
joulu-aatto-illan kuin meidän osaksemme tuli. Siitä kerrotaan näin:
Sotamies pantiin etsimään joulukuusta, jonka löysikin parin kolmen
virstan päästä; se oli tosin vain lehtikuusi ja ainoasti kahden
kyynärän korkuinen, mutta sotamies toi sitä kuitenkin tavallansa
riemukulussa upseerien "pykningille". Hän sai siis myös nauttia
Pohjolan tapaista joulua, vaikka se ilo oli jotenkin samanlaista kuin
ajajan ilo kuullessansa piiskan lyömän mäikinää. Huoneessa oli
riisi-puurolla ja sianpaistilla katettu pöytä; sen ympärille nyt
istuttiin, soittokunta soitti ja maljoja maisteltiin. Esiteltiinpä
maljoja kotona-oleville, Suomelle, pataljoonalle ja Pohjolan naisille.
Näihin maljoihin olisimme mekin yhtyneet, ja muun puutteessa vedellä
tyhjentäneet näiden onneksi juoma-astiamme, jos olisimme olleet
yhdessä, mutta me saimme tyytyä (ja parempi se ehkä olikin) pyytää
Kaikkivaltiaan näitä onnen-toivotuksiamme hyvällä menestyksellä
Pohjolaan viemään.