Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä
Pravetsin tappelu.
Tuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin
yöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen.
Terveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia
ääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin
"aurinkoinen armas" nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin,
vaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja
ihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe
meille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta -- siitä on
jo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien
hirmu-kuvien perästä. -- -- --
Kaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin
tekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen
lääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa
ensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen
seurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin
rakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin,
olivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen,
takarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen
turhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi
tantereelle.
Sitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä
vankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin
Tsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän
pataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen
metsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien
suojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty,
piirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa
niistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman
Bulgarian vieraanvarattomilla aroilla.
Toisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin
suuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja
vangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia
kuolleitansa omiin hautoihinsa.
Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle
kerrottiin.
Turkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat
venäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset
kantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin
samaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä
oli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja
käski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän
kuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli
lähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa
käsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet,
kieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.
Samana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki
kokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa
edellisen päivän tappelussa.
Lokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin
kentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden
ristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse
määrätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin.
Ensimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön
ristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.
Muutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin
unelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu
sen näkijän silmistä.
Huomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish
erittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut.
Tarkk'ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona
Dolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona
teki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat
mariopuolalaiset husaarit.
Lokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan
etuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa
kuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä
ampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he
olivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia;
se ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme
nimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet
ampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat
osaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin
joka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että
helposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.
Pataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs
pataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä
välin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak'iin, jonka
tähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle
leirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen,
ja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin,
huomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja
jättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset
haltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman
vallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin
Gorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko
tehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.
Dolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä
alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin
tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin
sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli
yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli
yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada
sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.
Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti
mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in
antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa
Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti
jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei
ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin
hyvässä kunnossa.
H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä
kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka
oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole
velttoutunut.
Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli
suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti
että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti
_Ramsayn_ kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin
rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan.
Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin
päällikkö eversti _Procopé_.
Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen,
ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri,
everstiluutnantti _Sundman_.
Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä
äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo,
sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla
puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti
kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä
muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei
kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme,
sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu,
kuin -- reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja -- nukuimme
uudestaan.
Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta
nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin
vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka
pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten
määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten
"härkä-postiksi". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin
-- kai -- ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin
teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä
ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin -- virassansa
uutterina -- valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä
kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän
polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja
ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen
todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja
etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti
kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta
koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin
tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies
kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa
paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden
päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.
Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi,
kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa
kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin
kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen
vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin
vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä
etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket
vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin.
Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui
tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta
Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.
Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me
marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit,
saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden
eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja
häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. -- -- --
Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa
kaatuneet kumppanimme lepäävät! -- --
Siellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi
kuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne
tykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan
hiljainen varjo teidän hautakummuillenne!
Minne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon,
toiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät,
ei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli
jo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet
levon.
Päivällisen aikaan ehdimme Telish'in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie
jakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen
kaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa,
ja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden
jalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin
pitkälle kuin mahdollista kristittyjen "koirien" haudoista.
Pitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja
laukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.
Kummallakin puolen tietä Telish'istä eteenpäin, olivat turkkilaiset
jokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat
tyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish'in
tappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että
jonakuna päivänä Telish'in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa
Radomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista
sotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä
yhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa
pötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa
tärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien
poikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän
eteläpuolella.
Viimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n
päivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien
vasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti
olevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden
ylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä
ranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän
aikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.
Pataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty
täällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet
sairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen
tarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään
sovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn
asettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava,
käskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden
sairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien
vähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak'issa
ollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo
useampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis
ihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa
enempää sotaan kelvollista miestä.
Radomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki
erään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon
kävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja
saavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui
hänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla
muslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy
oli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.
Miehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16
päivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi
Shuvalov'in joukkojen etuväkenä.
Kivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä
suotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme
Balkan'in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan
virran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä
kuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja
myllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.
Kun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö
huomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei
ollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.
Jota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi
eroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä
osoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja
luotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme
meille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita.
16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme
seuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon
jäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren
juurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin
panna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei
ollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet
nuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.
Marraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja
sill'aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen
rakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.
Sotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne
jäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat
alkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.
Täällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin
armejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt
vasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin
kanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä
urhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.
Meidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä
seudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä
tuntunut pitkältä.
Marraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan
prikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään
Moskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän
lähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan
Gurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.
Niiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua
Pravetsia vastaan, ja kenraali _Dandeville'n_ ahdistaman Etropolia,
hän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat
horjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.
Kreivi Shuvalov'in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista
ensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi
kenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä
meidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch'in
johdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin;
siihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi
sota-kaivaja-komanto.
Illalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja
ikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin,
nukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo
huominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta
ihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi,
ja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden
olisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen.
Myöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että
esim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan
ja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo
esim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten
hirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin
nytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän
tehtävät huomiseksi.
Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja
kuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt
ehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.
Vähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä
jääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset
niiltä seuduilta joihin saattoi päästä.
Pravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie
tekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy
tammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli
vihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät
puolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen
vasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän
valtaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen
säntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle
paikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa
mutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että
ahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.
Kun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on
vaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan
mahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka
rakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin
keijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan
antaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin
sitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: "sitä en
ymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta." Mutta se ei ollutkaan mahdotonta;
Pravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.
Pataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei
kenraali Rauch'in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten
selkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.
Tykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23
päivän) pää-asia.
Pimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista
tykkiä korkealle mäelle.
Samana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle,
vastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli
koottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill'aikaa
saanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt
niin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä
kolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän
johdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen
osa yötä tulisi siis levolliseksi.
Tässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch'in kolonnan matkaa,
sill'aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch'ia odottaen.
Kenraali Rauch'in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6
pataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli
Suomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8
tykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar'in ja
Kalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan
etelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän
Pravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa:
"Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen
matkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle,
kiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi,
joka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania
peittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä
semmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen
oli kielletty, kävi niidenkin työ milt'ei mahdottomaksi. Taajojen
pilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä
syvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista
ponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät
tieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin
aikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta --."
Yön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että
se kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä
turkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan
sota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui
pataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta
oli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli
luutnantti Norjan tarkk'ampuja-prikaatissa _Sofus Kristensen_, joka
heti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön
käskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan
kuuluvaksi.
Päivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista
pattereistansa. Kreivi Shuvalov'in jääkäri-rivissä oli silloin:
vasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa
suomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk'ampuja-pataljoona.
Varaväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla
lähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin
oli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona
oli ollut oikean siiven lisänä.
Koska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei
tarkk'ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin
saatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun
välillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy
siirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi;
niin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää
sen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin
turkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään,
ei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin
ketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori
lähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.
Kranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen
olisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät
samaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti
se suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei
näkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta,
jonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä.
Kreivi Shuvalov'kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle,
joka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko
vihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett'ei siinä
luulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin
yksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä
ehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä
tervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta
takaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa.
Rauch'in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei
siitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.
Puolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän
turkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch'in
joukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin
turkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta
kiertämän meidän taaksemme.
Juuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki
_Brunou_, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä
vapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli
osoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta
kädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin
pataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni
Dubniak'iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä
lävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta
upseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään
haavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa
komppaniasta ja 1 neljännestä.
Samaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen
vasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa
läheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen
johdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan
kanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että
tämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden.
tämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet
ainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko
itse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.
Miellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin
väkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli
määrännyt sotamiehellensäkään.
Hän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei
Suomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja
pitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi
ampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin
kukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli
levottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi
sangen levollisesti: "No, jopa vihdoin löysivät meidätkin."
Jota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin
Rauch'ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden
kävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket
tuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta
ampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten
varustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch'in tuloa. Keskirinnan
joukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan
rykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut
alhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par'aikaa
temmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky
ryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen
mainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät
esteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin;
sillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä,
herkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta
kaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden
jättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat
Pravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman
näköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.
Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300
kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia
valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän
Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien
yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei
Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli
turkkilaisten varustuksien takana.
Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla
Isker-laakson oikeata puolta.
Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset
etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin
leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta
pakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia
siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.
Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei
onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi
muitakin tietoja.
Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän
leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka
olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että
turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät
sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja
töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle,
jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa.
Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea
ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin
näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan
sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa
kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei
hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat
lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä
tapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan
kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet
perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien,
innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja
peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa.
Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa,
varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin
heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat
kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan -- -- --.
Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.
Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa
toisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus,
ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien
herroiksi. -- -- --
Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen
törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo
aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja
pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.
Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä
vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää,
ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän
yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen
sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin
joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä
tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas
lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle
puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne
asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja
4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut
tuotiin tämän vuoren juurelle.
Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten
lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta;
sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä
kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin
saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi,
ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle
kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä
ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja
sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan,
niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja
tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme
siellä jotensakin välttäväksi.
Radomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän
kahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena
tappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta
saivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut,
jonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin
siis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä
nostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett'ei heillä muka
ollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut
muuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta
toimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin
todella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas
siitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos
heidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme
ymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin
väliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme
ukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin
puolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin
taukomatta "suutansa pruukaamasta".
Olostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin
turkkilaiset, mainittakoon vielä, ett'ei ylhäällä mäellä ollut veden
tilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas
sen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein,
että kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen
matkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi --
maahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin
tullessa pitämään tarkkaa huolta, ett'eivät "alammaiset" pettäisi
kannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat
saaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin
eli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta
ottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä
vaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin
kopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut
kavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.
Meidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli
Orhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja
niiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten
varustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes'in kylän kohdalla olivat
rakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä
helposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli
vihollisen telttiä pystytettyinä.
Kaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten
varustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie
Balkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin
tehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin
tarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan,
jota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.
Niinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin
marraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman
kenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison
tykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden
sotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27
päivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle
Sjandornik'in ja Arab-Konak'in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi
jalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville
asemoille ja taistelu alkoi.
Saatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin
rykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli
ajanut vihollisen Sjandomik'iin ja Arab-Konak'iin. Kun turkkilaiset
Wratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin
pää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti
valtasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja
tarkk'ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja
Sjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä
vasemmalta puolen.
Yöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets'ista,
jonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä
Wratsjes'iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen
kimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin
olisimme taasen tahtoneet päästä "miekan mittelöhön", mutta totella
täytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan
ehtoopäivällä ehdimme Wratsjes'in kylään, johon jäimme yöksi ennen
mainitun Bebresja-joen rannalle.
Kun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon
soittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran
Tonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa
usein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme
kirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen
puhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka
olivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin
semmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä
ajatukset herättivät, saattaa nimittää -- kodin-kaipuuksi. Ja niiden
seurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme
Suomen lempeille saloille takaisin, mutta -- turha se toivo oli.