Gorni Dubniakin tappelu.
Me marssimme Jeni Barkatsista, oltuamme siellä niinkuin sanottiin 10
päivää odottamassa 2:sta kaartin jalkaväki-tivisjoonaa, jonka piti
Gorni Studenista tulemaan meidän seuraamme täydentämään kaartin
joukkoja, joihin nyt kuului 53 pataljoonaa, 27 eskvadroonaa ja noin 150
tykkiä, kaikki kenraali Gurkon komennon alla. Me tunsimme tykönämme,
että meidän nyt oli uudistaminen Suomalaisten ikivanhaa soturimainetta,
että meidän nyt oli näyttäminen itsemme Narvan, Leipsigin ja Lechin
uroiden kunnollisiksi jälkeläisiksi; -- että meidän nyt oli
osoittaminen, että me taisimme muutakin kuin paraatikentällä itseämme
kunnostaa; ja -- miksi en sitä tunnustaisi? -- vakuuden ja epätiedon
tunne valtasi silloin meitä kaikkia. -- Ei sentähden, että meihin olisi
pelko päässyt vaikuttamaan, ei! -- mutta tämmöinen tappelu on usein
onnen uhka-peli, jossa pieni arvaamaton väliseikka usein vie
paraammatkin tuumat tuhoon. Niinpä täälläkin, -- etenkin kun tiedettiin
että Gorni Dubniak oli erinomaisen hyvin varustettu linnoitus, että
Turkkilaiset tiesivät tämän taistelun määräävän Plevnan kohtalon ja
viimeiseksi mahdollisuus, että niinhyvin Osman Plevnasta kuin Sjelket
Telish'istä rientäisi Gorni Dubniakin avuksi; asia oli siis
arveluttava.
Kello 5 j.p.p. lokakuun 23:ttä päivänä saatiin lähtö-käsky sekä
ilmoitus, että kaikki tulet piti sammutettaman kello 7, jolla piti
Turkkilaisia harhautettaman; miehille annettiin ryyppy kullekin ja
ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi.
Kuu nousi; ilta oli kirkas ja kylmä. Tuolla etäällä etelässä siinti
Balkanin lumen peittämät harjanteet, joille laskeuva aurinko loi
viimeiset ruusuiset säteensä; äänettömyys oli salaisen tapainen, mutta
syvä. -- Silloin tällöin kuului etuvartijoiden huudot, etäinen koiran
haukunta, taikka tykin ammunta Plevnasta; -- kaikki tuntui erämaan
tapaisen autiolta ja kolkolta kuun surumielisessä valossa. Siinä
merkityksellinen kuva; hävittämätön niinkuin moni muukin, joka kohtaa
soturia hänen verisillä retkillänsä.
Ilma oli kylmä ja Wid-virrasta noussut sumu lisäsi sitä yhä. Teltit
olivat jo otetut alas ja sen kappaleet annetut miehien kannettaviksi;
kaikki oli valmiina; viimeistä "mars!"-sanaa ei vielä vaan sanottu.
Sotamiehet istuivat taikka olivat pitkänänsä kytevien puurunkojen
ympärillä, hiljaa puhellen keskenänsä. -- Kodista paraasta päästä
puhuttiin; -- "Kyllä nyt olis hyvä olla kotona -- mutt'ei auta itku
nyt." -- "Saas nähdä kuinka moni mies meidän komppaniassa illallista
syö." -- "Jos huomenna onnellisesti loppuu päivä ja Turkkilainen
piestään, niin kenraali lupaa ryyppyjä antaa meille." -- "Tokkohan
ilmoitetaan vaimolleni, jos minun tappavat?" -- j.n.e. Muuten oli
rohkeus yleinen -- pelkoa ei osoittanut kukaan ja rekryytit (viimeksi
palvelukseen tulleet) vähimmin.
Kello tuli vihdoin 1 aamulla. Pataljoona asettui riveihin, upseerit
astuivat osastojensa eteen puoli ääneen tervehtien: "hyvää huomenta
pojat!" johon hiljaa kuului vastaukseksi: "Jumala varjelkoon herra..."
Vielä muutamia viimeisiä kehoituksia, niinkuin esim.: "älä ammu ennen
kuin näet vihollisen jyvän päältä", -- "seuratkaa minua", y.m., y.m.
Siihen saapuivat pataljoonan päällikkö taapinensa ja prikaatin
päällikkö kenraali Ellis niinikään taapinensa, ja lyhyen "Isä meidän"
perästä kuului vihdoin "mars!" Hiljaa ja vaijeten astuivat miehet
viinimäkien ohitse kylän sivua myöden; siellä täällä näkyi tummia
varjoja, jotka nopeasti kiitivät edestakaisin: ne olivat kubanilaisia
kasakoita ja heidän aseveikkojansa Terek-joen rannoilta -- voimakkaan
runkoisia, tummissa viltti-kauhtanoissaan, joiden somaa pukua
kaunistivat heidän rinnalla kannettavat hopeiset patruuna-säiliönsä,
liepeellä koristettu sapelinsa, tikarinsa ja pistoolinsa. -- He tulivat
ja katosivat yhtä äkkiä, nämät aron pojat, joita ei kukaan vakoilemassa
voita.
Tie kävi alaspäin maissipeltojen lävitse, siellä täällä vanhojen
nikamaisien tammien ja pähkinäpuiden siimeksessä. Jota enemmän
lähenimme Wid-virtaa, sitä enemmän kävi maa mäkiseksi ja epätasaiseksi
ja peltojen sijaan ilmestyi nyt pientä tammimetsikköä. Yhtäkkiä näkyi
edessämme kaita hopean hohtava viiva, se oli Wid-virta.
Pian olimme ehtineet sen ranta-äyräille, joka melkein pystysuoraan
kohosi veden pinnasta muutamia sykliä ylöspäin. Niiden pohjassa vieri
virran kirkas vesi tasaisien, kiiltävien kivien ylitse; me kahlasimme
sen ylitse. Vettä ei silloin ainakaan ollut erin paljon -- ainoasti
noin puolitoista jalkaa, mutta ei kahlaaminen sentähden helppoa ollut,
sillä kivet joen pohjassa olivat liukkaita. Heti meidän jäljessämme
tuli kaartin jalkaväen tykistö -- täyttä karkua ajoivat he tykkinsä
virran ylitse, niin että vesi roiskui korkealle. Kun me katsoimme
taaksemme kohtasi meitä sotamiehen silmälle kaunis näky. Kylästä
alaspäin käyvällä tiellä astui kaartin jalkaväki-rykmentit; siellä
täällä kiilsi kuutamossa sapeli, tuolla painetti taikka joku kiiltävä
tykki; hevoisten hirnunta ja päristäminen, kohiseva virta, hopean
hohtavana, ja näiden takana tumma metsikkö, -- kaikki vaikutti, että
kuva oli viehättävä.
Tuskin olimme tulleet joen ylitse, joka tällä kohden oli noin 40 jalan
levyinen, ennenkuin asetuimme taisteluasentoon, valmiina vastustamaan
vihollista, jos se ulisi niin uskalias, että rohkenisi hyökätä
H. M:tinsa kaartin kimppuun. -- Kun tuota ei kuitenkaan vielä
ollut odottamistakaan, niin sopii tämän asettamisen pitää vain
varovaisuutena; siinä seisottiin noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen
ruvettiin astumaan Gorni-Dubniakia kohden. -- Upseerit panivat
patruunat revolvereihinsa, tarkk'ampujat kunnostivat muutenkin
kunnollisia pertaanilaisia tussariansa ja tykkimies pyhkäisi viimeisen
tomun kirkkaasta tuliputkesta. -- Eteenpäin vaan Sofian ja Plevnan
välistä tietä kohden kävi matka sylen korkean maissin lävitse, -- Ilma
oli ihanaa, vaikka kovin kylmää (kaikissa ojissa ja lätäköissä oli
paksu jää). -- Tuolla etäällä Plevnan törmien takaa pilkisti jo
auringon ensimäiset säteet, jotka vaivalloisesti voivat tunkea sen
sumun lävitse, joka yhä vieläkin keijui Wid'in ympärillä.
Me tulimme pian isolle tasangolle, jota pohjoisessa rajoitti etäällä
oleva kivitie, lännessä harva metsä, jonka päällitse näimme valkeita
savupilviä nousevan: ne olivat ensimmäisistä laukauksista, --
Sattumalta tulin katsoneeksi kelloa; se oli silloin 1/8 8 e.pp. Pian
käännyimme vasemmalle (länteen) päin, ja olimme silloin asetetut
seuraavasti: 1:nen pataljoona (eversti Ebeling'in johdolla), ja meidän
(3:mas) pataljoona ensi rivissä, 2:nen pataljoona (eversti Gripenbergin
komennolla) ja 4:jäs (kreivi Kleinmichel'in johdolla) toisessa rivissä.
Kullakin pataljoonalla oli kaksi komppaniaa edessä ensi rivissä ja
varana niille oli heti niiden takana toista kaksi komppaniaa. Sitten,
5 patteria (32 tykkiä) meidän oikealla siivellämme, astui urhea
prikaatiimme eteenpäin ahdistamaan vihollista idästä päin, 2:sen
kaartin jalkaväkitivisjoonan lähetessä etelästä ja rumanialaisten
pohjoisesta. Me lähenimme yhä Turkkilaisten jääkäri-riviä, joka
nähtävästi vetäytyi varustuksiinsa; laukaukset kuuluivat joka minuutti
yhä selvemmin. -- Meidän jääkäri-ketjumme vastasi näihin tervehdyksiin
muutamalla yksityisellä ampumisella.
Joutuisan marssin perästä tulimme me noin 1/4 tunnin perästä,
tungettuamme orapihlaja-viidan lävitse, suureksi osaksi maissipelloksi
raivatulle tasangolle, toisella puolen mainittua metsää, ja nyt
kuvautui eteemme sotaisa näky. Meidän oikealla puolellamme, pitkin
tietä ajoi täyttä karkua ratsu-tykistöä, kaartin husaareja ja ulaaneja
asemillensa, niiden edessä seisoi 4 jalkapatteria, jotka turkkilaisten
varustuksiin ampuivat yhden kranaatin toisensa perästä. Vasemmalta
puoleltamme läheni isoja, tummia sotajoukkoja samalle päin kuin mekin;
niiden tykistö oli jo toimessa ja niillä näkyi olevan hyvä asema
pienellä törmällä. Me astuimme nopeasti eteenpäin, jätimme 4:nen
pataljoonan tykistömme suojelusväeksi ja pian se jäi ison matkaa meidän
jälkeemme. Edessämme näkyi jo selvään turkkilaisten rintavarustukset
tarkk'ampujia varten ja niiden takana törmällä niiden päävarustukset.
Me riensimme yhä vaan eteenpäin tasangolla... kunnes yht'äkkiä muutamia
tunnetuita ääniä kuului -- ensimmäiset viholliset luodit vingahtivat
ohitsemme. Alussa ne kuitenkin menivät ylitsemme mutta kun olimme
ehtineet vielä sata askelta eteenpäin, näin minä jotakin, joka ei
milloinkaan mielestäni haihdu; minä näin ensimmäisen meidän miehistä
kaatuvan; -- hän kaatui muutaman askeleen päästä minusta -- luoti tuli
vatsaan, mutta hän ei kuitenkaan kuollut heti. Ei tuo poika parka juuri
suurin vaikeroinnut mutta hänen suonenvedon tapaisia liikkeitänsä oli
tuskastuttavaa katsella. -- Ja kuitenkin! -- mitäpä vielä sain nähdä
tänä muistettavana päivänä!
Ennenkuin aurinko tänä päivänä on laskenut on moni suoni lakannut
tykkimästä, moni sydän sykkimästä ja moni sielu sammunut niissä
ruumiissa, joiden hengettömiä runkoja tallataan kedolla. Yksi hetki
ihmiselämässä on epäilemättäkin määrätty hänen kuolin-hetkeksensä.
Mutta se tunti, joka kerran kullekin ihmiselle lyö, näyttäikse
selvempänä sille, joka astuu taistelutantereelle, kuin sille, joka
järjestetyssä yhteiskunnassa toimii jäljellä olevien päiviensä
toimittavia askareita. Äänettöminä kuin varjot kiitävät elämän kaikki
muistelmat ihmis-hengen siiman ohitse, sen hyvät ja huonot teot, sen
luokse-pyrittävät määrät ja sen pettyneet toivot, sen tyhjät
haire-kuvat.
* * * * *
Luotia alkoi jo tulla taajemmin; lyhyt huudahdus silloin tällöin kuului
-- mutta ei kukaan kääntynyt sen syytä katsomaan -- ja turhaa se olisi
ollutkin. -- -- Kummallisen tunteen nämät ensimmäiset luodit antoivat,
ainakin minulle; ei se kuitenkaan ollut niin pahanluontoista, kuin minä
olin kuvitellut; ehkä oli siihen syynä, että luotien vinkuna oli vanha
tuttu pilkkaanampumispaikalta. Pahinta oli kuitenkin alussa nähdä
kumppanien kaatuvan vierestä, voimatta niiden kärsimisiä lieventää. --
Me olimme nyt ehtineet pienelle sylen-korkuiselle tammimetsikölle, joka
puolikuun muotoisesti ympäröi Gorni Dubniakin eteläistä ja itäistä
puolta; siitä oli turkkilaisten varustuksille noin 500-1,000 askelta ja
me koimme parain voimin saada suojaa sen pensastoissa. Mutta kun ei
koko metsikkö ollut leveämpi kuin noin 40-50 askelta, niin kiitivät
luodit estämättä sen lävitse ja täällä moni "urhea soturi" sai tuntuvan
muistomerkin.
Kello oli nyt noin 9 e.p.p. -- Ilma oli vieläkin erinomaisen kaunis,
vaikk'ei juuri lämmin, ja aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä
taivaalta. -- Meidän osastomme, -- etenkin 2:sen tivisjoonan
tarkk'ampujat -- olivat yhä lähenneet vihollisten etuvarustuksia, tykit
paukkuivat yhä tuimemmin ja koko kranaattijoukkoja ammuttiin
turkkilaisten varustuksiin, jonne koko vihollisen voima oli vetäynyt.
Kertomustamme on nyt tarpeen keskeyttää selittämällä Gorni Dubniakin
varustusten laadun ja vaikka tämän kertomuksen kertoja ainoasti on
luvannut jutella mitä yksin koskee Suomen kaartiin, niin on Gorni
Dubniakin tappelu liian tärkeä seikka, voidaksemme olla kertomatta sitä
kokonaisuudessaan.
Varustukset Gorni Dubniakissa ovat sen kivitien vieressä, joka vie
Sofiasta Plevnaan, päävarustus ainoasti muutaman askeleen päässä tiestä
ja pienempi samanlainen vähän kauvempana länteenpäin. Varustuksien
ala-puolella, jotka ovat rakennetut mäen harjanteelle, mikä ulottuu
Plevnaan asti, on Gorni Dubniakin kylä laaksossa, joka äkkiä alenee
etelään päin ja siellä muodostaa 8 virstan pituisen tasangon. Nämät
varustukset valtaavat siis täydellisesti niiden ympärillä olevan
lakeuden. Itään ja kaakkoiseen päin, noin 3-400 askelta varustuksista,
tekee pieni tammimetsikkö (josta jo puhuttiin) murteen tässä
äärettömässä alassa, jossa 2 penikulman alalla ei mikään muu kuin
muutamat pienet kummut estä sen tasaisuutta.
Noin 8 virstaa lounaan päin Gorni Dubniakista on Telish'in kylä, sekin
laaksossa. Törmät Plevnaan päin ovat varustetut taidokkaasti,
luultavasti ulkomaalaisien insinöörein tekemillä varustuksilla vallan
samalla lajilla kuin Gorni Dubniakissakin, ehkä vielä laveammillakin,
mutta ei ainakaan sillä voittamattoman linnoituksen huolella
ulkonäöltä, jonka tuntijat suovat Gorni Dubniakin varustuksille. Noin 7
tai 8 virstan päässä Gorni Dubniakista Plevnaan päin on taasen
turkkilaisia varustuksia Dolni Dubniakin kylän ympärillä.
Täältä eli Plevnan puolelta ahdisti tarkk'ampujaprikaatti, 15 tykin ja
3 kasakka-sotnian [sotnia on sata miestä] kanssa Gorni Dubniak'ia, kun
samalla ajalla yksi prikaatti 2:sta kaartin tivisionaa myöskin 16
kanuunan kanssa läheni sitä idästäpäin Gorni Dubniakin ja Tsirikovan
kylien välistä ja 2:nen prikaatti samaa tivisjoonaa niinikään 16 tykin
kanssa alkoi taistelua Telish'in puolelta. Näiden joukkojen
suojeluksena ja lisänä oli yksi prikaatti toista ratsutivisjoonaa
tykistöinensä Gornin ja Telish'in välillä. Kaartin jääkäri-rykmentti
tykistöinänsä ja ratsuväkinänsä, 4 pataljoonaa, 8 kanuunaa, 7
eskvadroonaa, 3 sotnia kasakoita ja 6 patteria ratsutykistöä kävivät
samaan aikaan Telishin kimppuun. Varajoukkona oli vielä 12 pataljoonaa,
13 kanuunaa ja 1 sotnia kasakoita tiellä Tsirikovan ja Krusjevitsan
kylien välillä sekä 7 eskvadroonaa 2:sta ratsutivisjoonaa ja 2
ratsutykistön patteria Tsirikovan ja Gorni Dubniakin kylien välissä.
Dolni Dubniakin edessä oli vielä 12 eskvadroonaa ja 12 ratsutykistön
kanunaa sekä pienempi ratsuväen osuus Rumanian puolelta; Plevnan tielle
oli näiden lisäksi vielä asetettu 14 eskvadroonaa ratsuväkeä ja 6
kanunaa. Samaan aikaan läheni Plevnan ja Sofian väliselle tielle 7
sotniaa kasakoita 6 tykin kanssa estämään taikka ainakin viivyttämään
avun tuloa Plevnasta.
Tämmöinen oli ohjelma. Kuinka se sitten kaikin puolin täytettiin,
todistakoot taitavammat, mutta ainakin saivat kaartin jääkärit,
niinkuin puhuttiin varaväen puutteessa jättää Telish'in varustukset,
jotka he jo olivat ottaneet ja joka maksoi heille 1,200 miestä, joista
useammat suorastaan hakattiin kappaleiksi. Ruumiit olivat vielä
jälkeisenä päivänä pitkin kenttää, osaksi peitettyinä mullalla, osaksi
verhottomina, mutta eivät turkkilaiset kuitenkaan olleet vanhaan
tapaansa niitä silponeet; mutta bulgarialaiset koirat olivat kuitenkin
aterioinneet niiden jäännöksistä. Mutta näitä kaikkia näin minä vasta
useampia päiviä myöhemmin kuin silmä jo oli tottunut katselemaan sodan
kurjuutta.
Tähän otamme nyt osan siitä raportista eli ilmoituksesta, jonka
kenraali Gurko antoi länsi-armeijan ylipäällikön sijaiselle
kenraali-ajutantti _Todleben'ille_.
Ensin hän ilmoittaa sotajoukkojen aseman, mutta kun ne jo ovat
selitetyt ei siitä ole tarpeen puhua. Sen verran kuitenkin sopii sanoa
että oikeata siipeä, joka, niinkuin sanottiin, oli asetettu tielle
Plevnaan päin ja johon suomalaisetkin kuuluivat, komensi kenraali
majuri Ellis (vanh.) Keskirintaa johti kenraali majuri _Tseddeler_ ja
vasenta siipeä komensi kenraali majuri _Rosenbach_.
"Kello puoli 10 olivat viholliset ympäröityt joka puolelta ja tykistö
ohjasi heihin sama-keskisen tulen.
"Vähän jälkeen kello 10 teki eversti _Ljubovitski_ (keskirinnasta)
hyökkäyksen itäistä varustusta vastaan. Siitä murhaavasta tulesta
huolimatta, jonka viholliset molemmista varustuksista ohjasivat heihin
päin, ryntäsivät kaartin kranatöörit vastustamattomalla voimalla
eteenpäin ja tunkivat hurraata huutaen varustukseen. Turkkilaiset
vetäyivät pää-linnoitukseen. Kranatöörit aikoivat nyt tunkea sinnekin,
mutta heitä kohtasi sieltä niin kova tuli, että heidän täytyi jäädä
ensiksi ottamaansa varustukseen.
"Toiset keskirinnan joukot riensivät nyt heidän avuksensa; mutta ne
eivät vielä voineet saada muuta aikaan kuin että turkkilaiset kaikki
ajettiin pää-varustukseen. Tätä tehdessä haavoittuivat keskirinnan
päällikkö, kenraali Tseddeler ja eversti Ljubovitski.
"Oikea siipi, joka alkoi liikkeensä noin 1/2 7 aamulla, läheni tiellä
Gorni ja Dolni Dubniakin välillä. H. M:tinsa vartiokunnasta tulleet
kubanilaiset kasakat, jotka kulkivat tämän siiven etunenässä,
puhdistivat seudun kaikista tserkesseistä, jotka olivat
läheisyydessä, ja sittenkuin he olivat vallanneet tien, hävittivät he
sananlennätin-langan. Kun siiven jalkaväki läheni tietä, kohtasi sitä
tykkituli Dolni Dubniakin etuvarustuksista. Jättäen kaartin
jääkärirykmentin 2:sen pataljoonan Dolni Dubniak'ia vastaan,
suojellaksensa itseänsä siltä puolelta, vei kenraali Ellis prikaattinsa
eteenpäin ja asetti sen taistelu-asentoon pantuansa kaksi patteria
tielle.
"Keisarillisen perheen tarkk'ampuja-pataljoona kulki oikealla puolella,
Suomen kaartin vasemmalla ja keisarin tarkkampujat (1:nen patalj.)
olivat varaväkenä.
"Noin 850 syltä päävarustuksesta asettivat molemmat patterit tykkinsä
ja rupesivat ampumaan, tarkk'ampujien yhä vaan mennessä eteenpäin,
Samassa hetkessä, kuin kaartin kranatörien rynnäkkö oli pakoittanut
turkkilaisten jättämään etu-varustuksensa, valloittivat
jääkäripataljoonat nämät vallitukset ja alkoivat sieltä ampua
vihollisia noin 750-900 askeleen päästä. Jääkärit joutuivat nyt siis
omien väkien ja vihollisten välille ja olivat siis vaarassa joutua oman
väen ammuttaviksi, jonka tähden niille annettiin käsky lähetä
turkkilaisen päälinnoituksen etuvarustuksia. Turkkilaisten hävittävästä
tulesta huolimatta, tulivat he melkein vihollisen ulkovarustuksen eteen
ja rupesivat ampumaan noin 400 askeleen päästä.
"Kun tähän saakka ainoasti kaksi pataljoonaa oli ollut tulessa, ja
toista kahta pidettiin varaväkenä, suojelemaan edellisiä Dolni
Dubniakista mahdollisesti tehtävää rynnäkköä vastaan, lähetin minä
(Gurko) käskyn 1:selle kaartin jalkaväki-tivisjoonalle asettua
tielle, eturintana Dolni Dubniak'ia kohden, ja 1:selle ja 2:selle
jääkäri-pataljoonalle käskyn siirtyä lähemmäksi taisteluriviä.
Sittenkuin minä olin nämät käskyt antanut, menin itse lähemmäksi
turkkilaisten etuvarustuksia tutkimaan päävarustusta ja taistelun
tilaa.
"Siellä minulle päivällisen aikaan ilmoitettiin, että kenraali
Rosenbach'in kolonna oli ajettu takaisin, sekä että hän ja kenraali
parooni Tseddeler olivat haavoitetut. Siellä näin myöskin kaikki
esteet, joita keskirinnan oli voittaminen. Oikealle puolelle päin siitä
paikasta, jossa minä seisoin, oli rotkotie, joka vei siihen laaksoon,
jossa Gorni Dubniakin kylä oli. Koettaen suojella itseänsä sitä
luotiruiskuamista vastaan, jota viholliset ohjasivat heihin, kääntyi
kolme jääkäri-pataljoonaa, jotka olivat asetetut patterin oikealle
puolelle, rotkotien kautta kulkemaan laaksoon päävarustuksen vasemman
puolen eteen, Tämän liikkeen seurauksena oli, että patterin ja
jääkärien välille oli ilmestynyt iso aukko. Oli siis välttämätöntä
täyttää tämä tyhjä paikka. Toiselta puolen oli välttämätöntä hankkia
apua keskirinnalle ja vasemmalle siivelle, jotka molemmat olivat
kärsineet suurta häviötä. Minä lähetin siis Ismailovan kaartille käskyn
astua taisteluriviin; määräsin 2 pataljoonaa astumaan äsken mainittuun
tyhjikköön ja lähetin yhden pataljoonan keskirinnan vasemman puolen
lisäksi. Sittenkuin olin antanut nämät käskyt, siirryin minä
keskirinnan patterille kello 2 j.pp." (Tässä seuraa kertomus vasemman
siiven rynnäköstä, mutta sen olemme jättäneet pois, kosk'ei siinä muuta
mainittavampaa tapahtunut kuin että sen rynnäkkö suurella mieshukalla
tehtiin turhaksi).
"Silloin olivat jo meidän joukot kaikilta puolin saartaneet vihollisen
varustukset. Kello yhdeksästä aamulla oli tuimaa tykkiammuntaa neljältä
puolen ohjattu linnoituksen puolustajia kohden. Silloin sain tiedon,
että kaartin jääkärirykmentit olivat vetäyneet takaisin Telish'iin
päin, jonka tähden oli peljättävää, että vihollinen olisi etelästä päin
voinut saada apua. Minä päätin siis, sittekuin Ismailovan kaarti oli
ehtinyt äsken määräämilleni paikoille, antaa kaikkien joukkojen rynnätä
joka puolelta yhtä aikaa; minä määräsin tämän päättävän liikkeen
tapahtumaan kello 3 jälkeen puolenpäivän. Itse minä ilmoitin tämän
päätökseni kenraali Brock'ille, joka oli saanut johdatettavaksensa
2:sen kaartin jalkaväki-tivisioonan 1:sen prikaatin, ja lähetin
kirjallisen käskyn kenraali Ellis'elle.
"Siksi että kaikki tekisivät rynnäkön yht'aikaa määräsin minä, että kun
kaikki joukot olivat ehtineet saada tiedon käskystäni, ammuttaisiin
vasemman siiven patterista kolme laukausta merkiksi, että heti sen
jälkeen ammuttaisiin keskirinnan ja oikean siiven pattereista myöskin
kolme laukausta, jonka jälkeen kaikkein heti piti rynnätä. Minä
arvasin, että tämmöinen kaikilta puolin ja lyhyeltä matkalta 100-400
ask. yht'aikaa tehty rynnäkkö onnistuisi hyvin. Kuitenkin annettiin,
jostakin arvaamattomasta syystä tämä merkki-ampuminen liian aikasin
ennenkuin kaikki käskyt olivat ehtineet perille, oikealta siiveltä,
joka siis yksin rupesi ryntäämään.
"Levottomuudella odotin mitä tuleman piti, sillä yht'aikaisen rynnäkön
asemesta, tehtäisiin nyt eristettyjä rynnäköitä, joiden onnistumista
oli syytä epäillä. Mahdollisuuden mukaan parantaakseni asiaa ja
saadakseni apua oikealle siivelle, joka, niinkuin jo sanottiin, oli
alkanut rynnäkön, lähetin heti ajutanttia kaikille joukoille
ilmoittamaan, ett'eivät enään vartoisi merkkiä vaan rientäisivät oikean
siiven avuksi. Niinkuin oli arvattavaakin, tehtiin perättäisin
rynnäköitä. Turkkilaisten murhaava tuli esti minkään joukon pääsemästä
päävarustukseen asti. Mutta paitsi suomalaista kaarti-rykmenttiä ei
mikään joukko vetäynyt takaisin; astuen eteenpäin käyttävät he
hyväksensä kaikkea mahdollista suojaa, ja muutamat pääsivät aina 40:nen
askelen päähän varustuksesta. Suomalaisen kaartin [ei Suomen kaarti!
Tämän väen nimi on Wenäjän kielellä 'Finljanskij polk.' Tekijän
muistutus.], joka ei löytänyt mitään suojaa edessänsä, oli välttämätön
vetäytyä takaisin ja uudestaan asettua sota-asentoon mäen rinteelle.
"Tässä rynnäkössä kaatui suomalaisen kaartin rykmentin päällikkö
kenraalimajuri _Lavrov_, joka urhollisella rohkeudella astui
rykmenttinsä eturinnassa, kuolinhaava rinnassaan tantereelle.
"Näiden rynnäkköjen jälkeen, jotka loppuivat noin kello 4:jän aikaan
ehtoopäivällä, taukosivat kaikki patterit ampumasta, sillä sotajoukot
olivat nyt niin lähellä varustusta, että ne olisivat olleet vaarassa
saada kärsiä yhtä paljon kuin vihollisetkin patterin ampumisien
seurauksia.
"Oli ihan mahdotonta vetää joukkoja takaisin, voidakseni taasen ruveta
ampumaan varustusta tykeillä, sentähden että tämä liike olisi
välttämättä tuottanut niille suurta häviötä, mutta ennen kaikkia
sentähden, että tämä takapero olisi tehnyt huonon vaikutuksen
sotamiesten velvollisuuden tunteelle.
"Minä päätin sentähden jättää joukot asemillensa, ja tehdä uuden
rynnäkön pimeän tullessa. Tämän käskyn annettuani, palasin mäelle
vastapäätä Gorni Dubniak'ia siellä odottaakseni hämyä. Hirveä, haudan
tapainen äänettömyys vallitsi nyt kaikkialla. Pimeän tultua läheni
vielä useampi sotajoukko varustusta. Kaksi pataljoonaa Ismailovan
kaartista kenraali-majuri Ellis'en (nuor.) johdolla, hiipi sitten
kontaten noin 1,500 askelta ja ehtivät aina 50 askeleen päähän
varustuksesta. Yht'äkkiä hyökkäsivät joukot eteenpäin ja tunkivat joka
puolelta varustukseen. Kirkas liekki, eräästä tulipalosta, joka oli
syttynyt vihollisten rintavarustuksessa, teki koko seudun valoisaksi ja
ilmoitti sen linnoituksen valloittamisen, jota turkkilaiset niin kauvan
ja innokkaasti olivat puolustaneet.
"Huomattuansa, että hänen oli mahdoton kauvemmin tehdä vastarintaa,
nosti varustuksen päällikkö, _Akmed Hivtsi pasha, valkoisen lipun_ ja
laski sotilainensa aseet.
"Voiton merkit Gorni Dubniakin voitosta ovat yksi pasha, 53 upseeria ja
2,235 haavoittumatonta miestä, suuri rykmentin lippu, neljä isoa
kruppilaista tykkiä ja ääretön joukko kivääriä ja sotatarpeita. Etenkin
jäi meidän käsiimme suuri joukkio mitalli-kartessia."
Tämän raportin lopettaa ilmoitus erityisien rykmenttien ja
sota-osastojen häviöistä, mutta sen otamme vasta myöhemmin kertoaksemme
ja pyydämme nyt kunn. lukijaa palajamaan kanssamme takaisin siihen
pieneen tammimetsikköön, johon aamulla kello 10 aikaan jätimme Suomen
kaartin ja vastuudesta astumaan Gorni Dubniakin taistelutantereen
halki, tällä kertaa kuitenkin yksin Suomalaisten kanssa, muihin
silmiänsä luomatta.
* * * * *
Vieläkin oli aamu yhä vaan kylmä, kirkas ja vakaa, mutta itse tanner
oli läpi-tunkeumattomaan savupilveen peitettynä, jossa ainoasti
salamoiden mukaan kävi päättää varustuksien asemasta. Turkkilaisten
tuli oli hirvittävä. Alussa saattoi kuitenkin eroittaa säännöllistä
ampumista, mutta jokaista rynnäkön yritystä tehtäissä, taikka jos vain
joku pää nostettiin korkeammalle tarkk'ampuja-ketjussa, muuttui
säännöllisyys mitä hurjimmaksi ampumiseksi, josta minä en voi
heikointakaan kuvitusta antaa. Ajatelkaa 20 minuuttia kestävää taajan
taajaa rummun päärrytystä, niin voitte ehkä arvata sitä hurjaa
taajuutta, jolla luotia kihisi ympärillämme. Mutta sitä suorastaan
persoonallista tunnetta, jonka nämät kuolon soittokunnan soittajaiset
meihin vaikuttivat, ette kuitenkaan voi saada. En voinut olla
ajattelematta, että jos meidän pojat yksinomaan olisivat olleet tuon
raesateen esineinä, mikä hirmustuttava kohtalo niillä olisi ollut.
Mutta kaikeksi onneksi ampuivat turkkilaiset yhtä epävakaisesti, kuin
taajaan; muuten tuskin ainoakaan meistä olisi päässyt hengissä tältä
kentältä.
Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jonka eräs kumppaneistani
jälkeenpäin minulle kertoi:
Ollessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan
tupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi
onneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän
ympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri,
joka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan,
mutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri
jälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut
pelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan
henkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin
taasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki
kuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa,
sinellin liepeissä turkkilaisten tarkk'ampujien antamia muistoja. Täti
tekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole
sitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja
rauhaista käytöstä taistelukentälläkin.
Pataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin;
vasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä
siitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin
eteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin
pitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs,
taikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän
kaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania;
1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan
ollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia
sinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt
kannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin
astuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa
tulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli
yhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat
osoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.
Hämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin
pataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät
tämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama
aikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht'äkkiä
nousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.
* * * * *
Ajaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet
ruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä
virui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden
tantereelle kalmaisen valon.