Tonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni Barkatsiin.
[Tämä nimi, joka tavallisesti kirjoitetaan Barkatsch, on helpomman
ääntämisen tähden iässä kirjotettu a'alla molempain ensimmäisten
kirjaimien välillä.]
Seuraavana aamuna aamurukouksen jälkeen marssittiin Tonavan sillalle.
Jota enemmän lähenimme virtaa, sitä suurempaa liikettä huomasimme.
Kaikki armeijan ruokavarat ja muut tarpeet kuljetettiin, nimittäin,
tästä sillasta ylitse Bulgarian puolelle. Sillan päällikkö, muuan
kenraali, valvoi, ettei mikään rikkonut järjestystä.
Soittokunta soitti Kolmenkymmenen vuoden sotamarssia ja seuraavassa
hetkessä astuimme me sillalle. Eräs saksalainen sanomalehden
kirjoittaja kertoo suomalaisten menoa Tonavan yli näin:
"-- -- -- Kauniimman näköiset olivat kuitenkin Suomalaiset. Suomen
kaartin tarkk'ampujapataljoona marssi nyt juuri, kaartin tykistön
varjelus-väkenä, sillalle. Sen miehet olivat neljä viikkoa ollut
matkalla kodistansa, mutta pitkästä marssista huolimatta, astuivat he
niin ravakkaasti eteenpäin, olivat niin hilpeitä ja iloisia, että
katsojakin heitä nähdessänsä tuli iloiseksi. Pataljoonan muassa, jonka
miehistö suurimmaksi osaksi 011 protestanttista, marssii pastori;
etupäässä kulkee soittajat, ensimmäisessä riveissä laulajat ja niiden
jäljessä pataljoona. Miehet eivät ole ison-kasvuisia, mutta hartevia ja
voimakkaita, paraastaan parrattomia, nuoria, vaalavia miehiä,
ystävällisen näköisiä, joiden ymmärtäväistä katsetta ja miellyttäviä
kasvopiirteitä harvoin tavataan Wenäläisissä. Niiden kielessä on
harvinaisen kaunis, sulo-äänisyys ja heidän laulunsa on sointuva,
sävelet vilkkaita, vaikka niissä helposti huomaa jonkinlaisen
synkkämielisyyden. -- -- --"
"-- Seuraten pataljoonan päällikön ystävällistä kutsumusta seurasin
minä heitä sillan ylitse. Kun ensimmäiset rivit astuivat sillalle,
käski hän soittamaan Kustaa Aatolvin sotamarssia. Nyt kaikui marssin
sävelet, joissa on sangen paljon yhtäläisyyttä 'Eugen Savoijilaisen'
marssin kanssa. Sen säveltö on pysynyt kaukaisessa Pohjolassa ajoista,
jolloin Kustaa Aatolvi ratsuväkineen voitti Lytsenin tappelun, ja vielä
nytkin herättää yksinkertainen, mutta hilko ja sointuisa laulu
soturissa taistelun-himoa ja rohkeutta. Kun soitto oli tauvonnut,
rupesivat sotamiehet laulamaan; ja nyt kuultiin vuorottain laulua,
vuorottain soittoa niin kauvan, kuin sillalla marssittiin. Tuskin
olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, ennenkuin jo ratkesivat
nostamaan vilkkaita hurraa-huutoja, onnittelivat toisiansa ja marssivat
reippaasti -- Bulgarian lokameren lävitse."
"-- -- -- En voinut olla tuntematta surumielistä ajatusta, kuin otin
pataljoonalta jäähyväiset. Väkisinkin ajattelin niitä uhria, joita tämä
sota jo on niellyt, ja minun tuli vaikea ollakseni, kun näin tuon
kauniin, virkeän, nuoren elon kiitävän tiellä ohitseni kuolemaa
kohden."
Niinpian kuin olimme astuneet viholliselle mantereelle, otettiin
painetit tupesta ja kiinnitettiin pyssyjen päihin.
Sittekuin me Turkin puolisen Tonavan rannan todellakin nyrkiltä
äyräiltä heitimme viimeisen katseen pohjoiseen päin, sinne suuntaan,
jossa kotommekin olivat ja josta meitä eroitti ei ainoastaan leveä
maanpalsta, vaan myöskin oikullinen virta, lähdimme astumaan eteenpäin
tammi- ja pyökki-metsien lävitse, nyrkkiä mäkiä ylös ja alas, pitkin
kauniita laaksoja ja ehdimme hyvään aikaan iltapäivällä Tsarevits'in
kylään. Vähän matkan päässä kylästä, jonka turkkilaiset, Wenäjän
armeijoita paetessaan, itse olivat polttaneet, niin ett'ei juuri montaa
mökkiä jäljellä ollut, nostettiin teltit erään vihertävän mäen
rinteelle ja pian loimosi pitkin leiriä valkeita, joiden ympärillä
häärittiin ateriaa valmistamassa. Suurta huvia nostivat kilpikonnat,
joita näytti seudulla löytyvän isossa määrässä, ja joita emme ennen
olleet nähneet. Mäen alapuolella oli pientä tammi-metsikköä, ja siellä
juoksi ristiin rastiin miehiä kilpikonnia kiinni ottamassa. Kas
ihmettä! Niinpian kuin saatiin eläin käsiin, katosivat pää ja jalat sen
kovan kuoren sisälle. Niistä nyt useatkin koettivat tehdä hyvää
ateriaa, mutta ei niistä kokeista tullut mitään, harjaantumattomia kun
miehet olivatkin hienomman kokin virkaa toimittamaan.
Rauhallisena meni kukin levolle, vielä rauhaisempana senkintähden, että
seuraava päivä oli määrätty levähdykseksi. Vielä emme tosin olleet
marssineet kahta päivää, sillä vasta kolmantena tavallisesti levättiin,
mutta kun seuraavana päivänä piti ehdittämän pääkortteeriin, H.M.
Keisarin tarkastettavaksi, niin annettiin sotamiehille aikaa sievistää
ja puhdistaa itsiänsä.
Seuraavana päivänä (5 p. lokak.) lähdimme astumaan pääkortteeriin päin,
joka oli majoitettu _Gorni Studen'in_ kylään.
Kun olimme ehtineet noin parin virstan päähän kylästä, joka jo etäällä
häämöitti, tuli meitä vastaan Hänen Majesteetinsa Keisari, suuren,
kullankiiltävissä puvuissa varustetun seurueensa kanssa. H. M:tinsa
tervehti armollisin sanoin suomalaista kaartiansa tervetulleeksi
sotatantereelle, jonka jälkeen pataljoona sai iloita siitä, että sen
rakas suuriruhtinas saattoi sen majapaikallensa. H. M:tinsa puheli
ratsastaessaan mitä armollisimmasti pataljoonan päällikön eversti
_Ramsay'n_ kanssa ja ilmoitti pataljoonalle, että Hän aikoi lähettää
sähkösanoman pojallensa, perintöruhtinaalle, pataljoonan korkealle
päällikölle, siitä että Hän oli suureksi mielihyväksensä huomannut
pataljoonan olevan erinomaisen hyvässä kunnossa.
Tullessamme pääkortteeriin bulgarilaisessa kylässä, joka ei ole
tavallista huonompi eikä parempikaan, jossa ylhäisiä ja alhaisia asui
sotilas-tapaan, sievimmästikin sanoen: "vaatimattomasti", ottivat
prikaatin muut pataljoonat meitä ystävällisesti vastaan. Kaartin
tarkk'ampujaprikaatiin kuuluu 4 pataljoonaa, joista 1:nen, 2:nen ja
4:jäs jo oli meitä (3:tta) odottamassa, voidaksensa ruveta yhdessä
soturi-virkaansa tekemään.
Nyt luulimme, että meidän piti saaman levätä rauhassa jonkun ajan,
jonka tähden useat meidän miehistämme rupesivat keskustelemaan, eivätkö
hekin, niinkuin muidenkin pataljoonain miehet olivat tehneet, rupeisi
valmistamaan itsellensä "maa-kojuja", joissa näet, olisi ollut paljoa
mukavampi oleskella, kuin teltoissa.
Mutta nämät toiveet menivät pian mitättömiin, ja luonnollisestikin,
sillä ei soturin virka sodan ajalla ole muurin pankolla makaaminen,
vaan se vaatii ravakkuutta ja virkeitä toimia. Meille tuli nimittäin
käsky jo seuraavana päivänä lähteä liikkeelle.
Vielä tahdon mainita yhden seikan.
Gorni Studen'issa ollessamme sai soittokuntamme kirjeen arvossa
pidetyltä ja kaivatulta johtajaltansa Helsingistä. Kirjeen arvolliset
ja vakaan yksinkertaiset sanat, ja erityiset terveisetkin otettiin
vastaan rehellisellä ja teeskentelemättömällä liikutuksella, ja monesta
kyyneltyneestä silmästä loisti kiitos kirjeen kirjoittajalle ja
kodille.
Niinkuin jo äsken mainittiin lähti koko prikaati, Keisarin se
tarkastettua, seuraavana päivänä marssimaan länteen päin. Sen
päälliköksi oli määrätty kenraali _Ellis_.
Alkuosa matkasta kuljettiin pitkin hyvin hoidettua kivitietä, jolla
tomu pöllysi pyrynä astuessamme ja päivän helteyden tähden olimme
janosta nääntyä, kun ei ollut veden tippaa saatavana. Tosin löysimme
tien vieressä kaivon, mutta kun sotaväkeä jo oli kulkenut edellämme,
oli se tyhjennetty, niin ettei ollut jäljellä, kuin vähäisen
mudansekaista liejua.
Myöhempään ehtoopäivällä kävi taivas pilviseksi ja vettä rupesi
satamaan. Kaikenlaiset kertomukset Bulgarian sade-ajasta, jolloin
kaikkien teiden y.m. piti muuttuman pohjattomiksi lokakaukaloiksi,
rupesivat jo meitä peloittamaan. Pimeän tullessa olimme ehtineet täksi
yöksi määrättyyn lepopaikkaamme, ja pian istuttiin teltoissa sateen
suojassa.
Edellisen päivän illalla olimme jo poikenneet kivitieltä eräälle
kylätielle. Pienen joen varrelle olivat telttamme pystytetyt. Siitä nyt
seuraavana päivänä (7 p. lokak.) jatkettiin matkaa. Sateesta olivat
tiet niin lioittuneet, että oli kurassa kahlaaminen. Vielä vaikeampaa
oli kulkea niissä paikoin, joissa kulku kävi vilja-peltojen lävitse.
Mies siinä juuri vaivoin pääsi kävelemään, mutta kuinka trossi ja muut
ajokalut siinä kulki en todellakaan voi ymmärtää.
Helppoa on käsittää, että tämmöinen marssi, raskas takka seljässä, oli
rasittavan raskasta. Molemmin puolin tietä näkyikin miehiä, jotka
väsymyksestä olivat heittäyneet pitkäksensä, eikä niitä käskyt eikä
pyynnöt saaneet liikkeelle. Minä näin kaksi venäläistä sotamiestä,
joissa äärettömät ponnistukset olivat saaneet verikohtauksen aikaan.
Ihan tainnuksissa seisoivat he hoiperrellen sotamies kummallakin puolen
heitä kiinni pidellen; veri juoksi suusta ja sieramista. Miten heidän
kävi, en tiedä.
Oli jo pimeä; kaikki olivat väsymyksestä uupua; etäällä näkyi muutamia
valkeita ja me luulimme kaikki, että jo oli majapaikkamme lähellä.
Mutta ikäänkuin virvatulet näyttivät valkeat etenevän sitä myöden kuin
me kuljimme eteenpäin. Me, näet, olimme äärettömän suurella tasangolla,
jonka toisesta päästä nuot valkeat näkyivät Tosin me jonkun valkean
tykö ehdimme, mutta ne olivat vain väsymyksestä jäljelle jääneiden
venäläisten soturien tekemiä, eivätkä siis meille olleet miksikään
hyödyksi.
Vihdoin kuitenkin ehdimme siihen paikkaan, joka oli määrätty
yömajaksemme, mutta vielä sielläkin kiusa kohtasi meitä. Miehet, jotka
olivat lähetetyt edelle katsomaan telttien paikkaa [niitä miehiä, joita
on jokaisessa komppaniassa yksi, nimitetään "sjalanööreiksi"], olivat
eksyneet, ties' minne, sillä seisoessamme lokaisella tiellä pimeässä ja
kylmässä syys-yössä, kun merkin puhaltajat rupesivat merkkikäskyjänsä
puhaltamaan, ilmestyivät hekin.
Vasta noin puoliyön aikaan, kuin pataljoona kumminkin tunnin oli
seisonut sateessa tiellä ja kurassa polviin asti, hajosivat sotamiehet
pilkkopimeässä, mikä minnekin, tien viereen etsimään kuivempaa paikkaa
makuusijaksensa. Siinä oli miehiä sekaisin, suomalaisia ja venäläisiä,
ei kukaan tietänyt, missä oma väki oli. Minäkin erään kumppanin kanssa
vihdoin löysin korkeampaa maata, jossa ei ollut vettä niinkuin
alempana; kiviä siinä tuntui olevan ja siinä nyt laskimme maahan
väsyneet päämme. Uni ei kuitenkaan tahtonut maittaa, kuin vettä tuli
yhtämittaa, ja hetken kuluttua päätimme lähteä etsimään parempaa
yösijaa. Kun tarkemmin katsoimme ympärillemme, huomasimme olevamme --
kirkkomaassa. Bulgariassa, näet, ei kirkkomaan ympärillä mitään aitoja
käytetä.
Siitä nyt lähdimme menemään, emme itsekään tienneet minne, mutta vähän
käveltyämme näimme edessämme suuren suuren heinäsuovan. Päätimme heti
kiivetä sen suojaan mutta siinäpä seisoikin venäläisen ratsuväen
vartiomies kieltäen meitä lähenemästä ja selittäen, että heinät olivat
heidän hevoisiansa varten. Mitä siis tehdä? -- Kun mies siirtyi vähän
loitommalle, riensimme me heti kiipeämään heiniin, mutta tuskin olimme
sinne pistäneet kätemme, ennenkuin suovan sisästä kuulimme venäläisen
kiroten huutavan: "pasjol, pasjol!" (pois! pois!). Me kiiruusti
toiselle puolelle ja vihdoin löysimme suovassa sen verran rakoa, että
mahduimme sinne venäläisten keskelle, sillä niitä siellä oli pian
toista kymmentä miestä.
Kun aamulla heräsimme ja konttasimme päivän valkeuteen majastamme,
näkyi pitkin tasankoa samanlaisia heinäsuovia, joista useat nyt oli
puiden puutteessa sytytetty palamaan. Se päivä oli sitten määrätty
levähdyspäiväksi.
Päivällisten jälkeen siirrettiin pataljoona toiselle puolen Poradim'in
kylää, se nimittäin oli kylän nimi jonne olimme tulleet. Siinä oli
Rumaanian ruhtinaan Kaarlen pääkorttieri. [Täällä sai kaartin joukot
Rumanian ruhtinaalta, joka silloin oli sen päällikkönä, niin kuuluvan
sähköanomana tulleen päiväkäskyn: "Wenäläiset, Rumanialaiset,
kokoontukaamme yhteisen lippumme ympärille. Tämä lippu, ihmisrakkauden
ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien voittoon.
Kaarle."] Kylä oli sangen huono, vaikka väkiliike nyt teki näytelmän
vähän elävämmäksi. Sinne oli kokoontunut aika lauma sotakauppiaita ja
niille nyt meni monenkin sotamiehen viimeinen ropo rumaanialaisesta
ryypystä.
Sade oli jo tauvonnut mutta lokaa oli niinkuin ennenkin, jonka tähden,
kuin seuraavana päivänä (9 p. lokak.) lähdimme eteenpäin, marssiminen
oli yhtä vaikeata. Yön vietimme Tukenikan kylässä ja pääsimme
seuraavana päivänä Raljevon kylään, joka on suoraan eteläänpäin
Plevnasta. Siitä ei ole kuin muutama virsta venäläisten
piiritysasemalle. Kanuunan ammunta kuului vallan selvästi.
Raljevossakin saimme yhden huokaus-päivän. Trossi oli 10:tenä päivänä
huonon kelin tähden jäänyt vähän jälkeen; se tuli vasta puolen päivän
aikaan, niin että meidän oli hakeminen ruokaa mistä vain saimme.
Raljevosta ei enään ollut kovasti pitkä matka _Jeni Barkatsin_ kylään,
joka nyt oli ollut matkamme päämääränä. Sinne tulimme mitään
hankaluuksia kohtaamatta lokakuun 12 päivänä. Jeni Barkatsin kylä on
kauniin laakson päässä ja tie sinne kävi pitkin metsäisiä törmiä ja
viehättäviä alangoita. Itse kylä on jotenkin sievällä paikalla pienen
joen vieressä. Näköala eteläänpäin oli kaunis. Edessämme oli muutaman
'penikulman pituinen tasanko, jonka lävitse, noin 4 virstan paikalla
leiristämme, juoksi Wid-virta, ja jonka alapuolella etäällä
häämöittivät Balkan-vuorien sinertävät harjanteet.
Koska me useaksi päiväksi jäimme tänne ja prikaatimme päällikkö varusti
kylän lähettämällä ulos jääkäri-ketjuja ja asetellen tykistöä sopiviin
paikkoihin, oli meillä hyvää aikaa tässä katsella ympärillemme.
Olosta Jeni Barkatsissa on vielä kyllin puhumista, mutta sitä ennen on
sopivaa luoda katse siihen kansaan, jonka maassa jo viikkoja olimme
kävelleet, jonka oloja olimme nähneet, joiden vapauden ja rauhan edestä
olimme kaukaisesta Pohjolastamme tulleet sotimaan ja vertamme
vuodattamaan, mutta joka kuitenkin useastikin osoitti meille viekkautta
ja vieläpä joskus vihollismieltäkin. Tästä ei kuitenkaan voi heitä
moittia, sillä jo vuosisatojen alammaisuus Turkin vallan alla oli
opettanut heitä epäilemään kaikkia paitsi itseänsä.
Usein heidän vastahakoisuutensa olla sotureille apuna ruo'ankin
hankkimisessa, (jota luonnollisesti pyydettiin maksoa vastaan) saattoi
etenkin soturin päähän sen luulon, että hänellä Bulgarialaisessakin oli
vihollinen, mutta hänessä, joka vähänkin tunsi heidän olojansa ja
kohtaloitansa ja joka punnitsi syitä heidän käytökseensä, herätti se
sääliä ja myötätuntoisuutta. Eipä ihmettä, jos niinkuin jo sanottiin,
Bulgarialainen epäili meitä, sillä saattoihan hän arvella, että
soturit, jotka nyt hänen kylässänsä asuvat ja hänen puolestansa
sotivat, voittaisivat Turkkilaiset ja tekisivät heidät --
Bulgarialaiset -- alammaisiksensa ja sitten kohtelisivat heitä vielä
tylymmin kuin heidän nykyiset vallitsijansa konsanaankaan.
Bulgarialainen mies on isonkookas ja väkevä. Naiset ovat jotenkin
lyhyitä; kasvot niillä on pitkulaiset, hiukset vaaleat, silmät tummat,
pienet, mutta vilkkaat. Harvoin niissäkään huomaa mitäkään
viehättävyyttä, olleevatko silmät yksin syynä siihen, vai antavatko
heidän yleensä rumat kasvopiirteensä niille sen näön.
Heidän arkipäiväinen pukunsa 011 tavallisesti hyvin yksinkertainen.
Avarat housut, sidottuina nauhoilla kiinni sääreen. Samoilla nauhoilla
kiinnittää hän anturuksensakin. Valkea paita, liivit, vyö ja lyhyt
nuttu, iso lammasnahkainen lakki taikka punainen "fetsi" (turkkilainen
pään-peite); siinä miehen puku. Vaimoväet taasen, niinkuin naiset
ainakin, koristavat mielellänsä itsensä. Niiden puku on tosin
yksinkertainen, lyhyt karkea hame, vaalea kirjava esiliina ja
anturukset, mutta hiuksillansa oli naimattomilla naisilla iso
tekeminen, iso joukko pieniä palmikkoja, rahoja, helmiä ja muita
koristeita pää täynnä. Naineen päätä taasen peitti korkea kankaasta
kiedottu myssy. Molemmilla oli rannerenkaita, isoja korvarenkaita,
vanhoista rahoista yhteensovitettuja kaula-rengaksia. Emännällä on
vyötäisillänsä vyö, jonka pitää kiinni iso solki.
Bulgarialainen asuinhuone on joko puuta taikka palmikkoa ja savea.
Siinä on tavallisesti kaksi suojaa, joista ulkopuolinen käytetään
keitto- ja asuinhuoneena, usein karja-suojanakin, sisimmäinen
makuuhuoneena. Katto peitetään joko oljilla taikka kivilevyillä.
Laattiaa ei ole, maa on vaan painettu ja astuttu lujaan. Tulisija on
keskellä laattiaa ja katossa on savu-reikä. Seinässä on luukulla
suljettavia nelikulmaisia aukkoja, joista päivä pääsee huoneeseen.
Öljytyt paperit aukkojen edessä ovat yleisempiä, mutta lasia on vain
varakkaimmilla.
Bulgarialaisella ei ole muita työ-aseita kuin puukko ja kirves, joka
viimeksi mainittu on hyvin meidän piilikirveemme näköinen. Niillä hän
tekee kaikki tarpeensa: huoneensa, puuastiansa, auransa ja rattaansa.
Elantotapansa osoittaa heidän sivistyksensä alhaista kantaa. Mies
hoitaa pellon ja karjan; vaimo keittää maissin, leipoo leivän, joka käy
sangen yksinkertaisesti: jauhoista tehdään taikina ja siitä
muodostetaan iso, mutta ohut kakko. Se lasketaan pellille taikka
laakealle kivelle, pannaan tulisijalle ja peitetään kuumalla tuhalla.
Ei kulu tuntiakaan niin on kakko valmis. Tätä uudistetaan joka päivä.
Maitoa tavataan harvoin ja saadaan joko kutusta taikka puhvelilehmästä.
Voita tehdään kutunmaidosta.
Naiset kehräävät lankansa ja kutovat kankaansa vanhanaikuisilla
teollisuus-aseilla. Kangas ei ole hienoa, mutta on joskus sievääkin.
Itse Bulgarialainen tekee vaatteensa, jalkineensa, nahkansa. Koko
kylässä ei ole muuta käsityöläistä kuin seppä. Nahkoja ei parkita
niinkuin meillä, niiden valmistustapaa minä en tiedä, sillä minä en
joutunut näkemään miten he niitä tekivät, mutta niissä on vielä
käytettäissä karvat.
Heidän tapojansa on rauhattomana sota-aikana vaikea huomata. Soturien
siellä-olo ei kuitenkaan tykkönään heitä voinut tehdä rauhattomiksi.
Päivät kadoksiin toimivat he talous-askareitansa ja illalla kokoontui
koko perhe lieden ympärille. Emäntä laittoi iltaruokaa ja miehet
istuivat kymärässään piippu hampaissa heidän toimiansa katsellen tuskin
mitäkään puhumatta.
Ollessamme eräässä kylässä lähellä Balkania, jouduin näkemään
bulgarialaisten häiden loppu-osaa; näin, nimittäin, kuinka morsianta
tuotiin uuteen kotoonsa, sulhasensa taloon.
Kävellessäni tiellä eräänä päivänä kuulin jonkinlaista kummallista
lauluntapaista melua etäämmällä. Ihmetellen mistä se tulisi, lähdin
muutamien kumppanien kanssa kävelemään eteenpäin, eikä aikaakaan niin
näkyi väkijoukko tulevan kujaa pitkin vastaamme. Edellä kulki vanha
harmaapäinen mies, laulellen, hyppien ja tehden jos jonkinmoisia
koukeroisia liikkeitä ruumiillaan ja kantaen kädessänsä kivi-ruukkua.
Hänen perässänsä tuli kahden puhvelin vetämät suuren suuret
raudoittamattomat vankkurit. Lukija muistanee vielä kertomukseni
Rumanialaisten ajokaluista? Nämät olivat ihan samanlaiset.
Kumpaisistakin längistä nousi noin parin kyynärän pituinen keppi, jonka
päähän oli pantu naisen päähuivi liehumaan. Keppien päitä yhdisti
nauha, johon oli kiinnitetty pieniä rautaisia kelloja. Keskelle
vankkuria oli asetettu iso kirstu. Sen päälle oli tehty peitosta kuomi,
joka kuitenkin oli niin matala, että morsiamen, joka seisoi kirstunsa
edessä, täytyi olla pää kymärässä. Hänellä oli huntu silmillä, mutta
oli muuten koristettu miten paraiten sopi. Etenkin oli rahoja sovitettu
jos jonnekin hänen vaatteihinsa, semmenkin olivat hiukset niitä
täynnä. [Turkkilaisten rahoissa on nimittäin reikä syrjässä.] Hänen
vaatetuksensa oli semmoinen kuin Bulgarialaisten tavallisesti on.
Heijastavan valkeat paidan hijat ja sukat näyttivät sangen sieviltä.
Jalkineita hänellä ei ollut. Hänen edessänsä seisoi kaksi tyttöä ja
takanansa samoin kaksi, jotka kaikki lauloivat täyttä kurkkua. Nämät
tytöt epäilemättäkin tekivät samaa virkaa kuin telturit meillä.
Vankkurien perässä marssi jalkaisin noin 30 henkeä, joista, niinkuin
jälkeenpäin huomasin, suurin osa oli "kuokka-vieraita". Matkaa
jatkettiin sitten sulhasen talolle, härjät talutettiin tuvan oven
eteen, riisuttiin valjaista ja talutettiin pois. Naiset, paitsi
morsian, hyppäsivät alas vankkurista, kävivät huoneessa ja toimittivat
jotakin, josta emme kuitenkaan viisastuneet. Vieraat, jotka kulkivat
perässä, asettuivat seisomaan siten, että vankkurit jäivät heidän ja
tuvan oven välille. Mies, joka äsken oli astunut edellä, astui nyt
väkijoukkoon ja antoi jokaiselle viini-ryypyn ruukustansa; tätä
tehdessä laulaen yhtämittaa. Sittekuin kukin oli saanut ryyppynsä,
herkesi mies laulamasta ja jäi väkijoukkoon seisomaan. Eipä aikaakaan,
niin tuli vankkurien viereen vanha mies ja vaimo, arvelumme mukaan joko
sulhasen taikka morsiamen vanhemmat, ja alkoivat laulellen tanssimaan
ja hyppimään vankkurien ympäri. Tätä he uudistivat kaksi kertaa, jonka
jälkeen hekin tulivat väkijoukkoon seisomaan. Nyt tuli tuvasta nuori
mies, tämä oli sulhanen, kädessä vanha sapeli, jolla hän aika lailla
sivalsi oven pieleen ja kääntyi sitten väki-joukon puoleen ja puhui
hetken aikaa. Hänkin uudisti puhettansa ja lyömistänsä kaksi kertaa.
Pantuansa sapelin pois, kapusi hän katon päälle, jonne tytöt heittivät
hänelle valkean liinasen, kaksi kakkoa ja puukon. Liinasen levitti hän
syliinsä ja alkoi sitten puhua rupattaen paloitella leipiänsä pienille
palaisille. Sitten hän otti liinasen kulmista kiinni, heitti kaikki
leivän palaset yht'aikaa väkijoukkoon, jättäen kuitenkin liinasen
käteensä. Näistä palasista kiirehti kukin ottamaan yhden, jonka
syötyänsä, suurin osa väkeä lähti pois. Minä jäin kuitenkin
kumppanineni katsomaan, miten tämä päättyisi. Sittekuin tämä oli
tapahtunut, tuli kaksi tyttöä tuvasta, ottivat morsiamen, joka koko
ajan oli liikkumattomana seisonut hankalassa asemassansa, syliinsä ja
kantoivat hänen sisälle. Sulhanen hyppäsi alas katolta ja parin muun
miehen kanssa hinasivat he morsiamen kirstun tupaan. Sinne meni nyt
kaikki väkikin perässä.
Mekin päätimme rohkeasti astua tupaan; arvelimme, näet, että sotamiehen
vapaus vieraalla maalla, jossa sota oli paraillaan, tässä kohden oli
hyväksi käytettävä. Tuvassa oli savi-laattialle levitetty kaksi
valkeata vaatetta, jolle tytöt paraikaa kantoivat leipää, kutun juustoa
ja ainakin kolmenlajista soppaa. Vieraat istuivat ruokien ympärille ja
ristinmerkin tehtyä kiersi viiniruukku taasen hengeltä hengelle.
Ainoastaan ensimmäistä soppalajia, jossa oli kanan lihaa, riisi-ryyniä,
väskynöitä, rusinoita ja tiesi mitä sekoitusta, minäkin maistoin.
Syöminen kävi sangen yksinkertaisesti: leipänsä palasella tuhri kukin
soppa-astiaan ja jos sieltä jonkun kappaleen löysi, täytyi heti painaa
se peukalollansa leipäänsä vasten, jos tahtoi sitä suuhunsa kuljettaa.
Tavantakaa maistettiin ruukusta viiniä.
Kun oli lakattu syömästä, pani kukin piippuunsa tupakkaa ja tuskin
olivat ehtineet saada valkeata päälle, tuli morsian, joka ei ollut
läsnä aterialla, sisähuoneesta ja istui myös laattialle lähelle
sisähuoneen ovea. Nyt oli hän jo pannut huntunsa pois. Niinpian kuin
hän oli tullut tupaan kantoivat naiset sinne kaikenlaatuisia tavaroita,
joita rupesivat jakelemaan, ensin morsiamelle ja sulhaselle, sitten
muillekin vieraalle. Mikä sai huivin, mikä liinasen, mikä paidan j.n.e.
Se joka oli lahjan saanut laski sen olallensa, meni sitten morsiamen ja
sulhasen eteen, ojensi heille molemmat kätensä, puhui jotakin ja lähti
sitten pois.
Me huomasimme että nyt oli lähdön aika tullut, nousimme siis ylös ja
lähdimme pois, ensin kuitenkin suomalaisen tapaan sanoen heille:
"hyvästi", johon myös jotakin vastattiin, mutta josta emme mitään
ymmärtäneet.
Meillä oli vielä tuoreessa muistossa päivät ennen lokakuun 12:tä
päivää, että oikein Jumalaa kiittäen tervehdimme sitä aurinkoista
päivää, joka Jeni Barkatsissa heti loisti vastaamme. Tänne jäimme
10:ksi päiväksi. Koko tämän ajan oli päivät mitä kauniimpia. Yöt olivat
tosin kylmiä, maa oli aamuisilla huurteessa, ja eräänä yönä oli vesi
sangossa teltin edessä jäätynyt, mutta kun päivä oli tunninkin
paistanut, oli ilma lämmin ja vilustuneet soturit muuttuivat
elävämmiksi niinkuin lumikukka toukokuussa. Kun tulimme Barkatsiin
olivat sotamiehet sekä viluisia että märkiä; mutta vaikka seuraavana
päivänä aurinko poistikin nämät huolet, jäi kuitenkin ensimmäisiksi
päiviksi pahempi vihollinen kärsittäväksi, nimittäin -- nälkä. Juuri
tämän seurauksena nimittävätkin sotamiehet tämän kylän "nälkä-kyläksi",
ja syytä oli sanoakin niin. Leipää ja suolaa ei ollut ollenkaan, ja
vaikka ryhdyttiin mitä tehokkaimpiin keinoihin, siihenkin esim. että
koko kylän väestö pantiin leipiä leipomaan, ei se meidän olojamme
parantanut. Sillä näitä kuumassa tuhassa paistettuja happamattomia
maissikakkuja, ja yhä vaan samaa suolatonta lampaan soppaa kävi tosin
niin tuiki nälkäisen väen kuin mekin olimme syöminen, mutta pian tämä
ruoka näytti meille terveyttä vihaavan laatunsa. Ripuli ja muu
vatsatauti rupesi miehissä ilmestymään. Aika olikin jo täpärällä, kun
vihdoin leipää, suolaa ja härkiä tuotiin meille. Kaunis ilma teki
parastansa, ja muutaman päivän perästä oli mielen- ja terveyden-tila
melkoisesti parantunut. Ja kun eräänä aamuna tieto levisi leiriin, että
eräs sotakauppias oli saapunut lähistölle, riensi kaikki, jolla vaan
jalkoja oli, täyttä karkua jotenkin huonosti varustetun kuorman luo.
Olisihan tässä kuitenkin saanut monet tarpeensa täytetyksi, mutta ei
siinä ehtinyt urkkia mitä myyjällä oli; kysymys oli vaan mitä voi
saada. Vähässä ajassa oli hän mahdottomiin hintoihin myynyt kaikki
varansa ja joka oli saanut palasen juustoa taikka makkaraa vei sen
riemu-kulussa teltille.
Leiri-olomme oli muuten hiljaista ja rauhallista. Joka aamu pidettiin
lyhyt rukous, ja sitten meni kukin askareillensa. Nuoret, seikkailuja
haluavaiset vakoilijamme tekivät yhtämittaa retkiä turkkilaiselle
alueelle, josta he toivat mukanansa sotasaaliita, joskus vähän olkia
taikka heiniä, toisten viinirypäleitä, jostakusta onnensa nojaan
jätetystä viinimäestä, josta he kerran muun muassa saivat käsiinsä
satuloitun hevosen, sekä toisten useoita pienen kasvuisia, mutta
hyvän-juoksuisia ja kestäviä turkkilaisia hevosia, jotka puoli villissä
tilassa liikkuivat meidän leirimme alapuolella olevalla tasangolla.
Tämä tasanko ulottui, niinkuin jo sanottiin, muutaman penikulman
etelään päin, ja sen lävitse juoksi noin 4 virstaa meistä Wid-virta.
Sen takana käy tie Plevnaan, jolla me ensimmäisinä päivinä tähystimillä
saatoimme nähdä pitkiä koilliseen päin liikkuvia viivoja, luultavasti
turkkilaisia tavarastoja. Jos niin oli, oli siinä monia satoja kuormia.
Iltaisin ja öisin näimme turkkilaisia valkeita etäällä meistä, muutamat
niistä olivat kohdallansa ja ne loistivat luultavasti Gorni
Dubniakista, toisia muuteltiin jokainen yö. Kaikki tämä oli
luonnollisesti yhä puheen ja mietteen aineena. Me kyselimme ja
arvailimme minne meitä oikeastaan piti vietämän. Näinä päivinä saimme
tiedon _Muktar-pashan_ häviöstä ja Wenäjän joukkojen voitoista
Kaukaasiassa, jonka tiedon me Bulgariassa, katsellen Balkanin harjuja,
jotka etäällä "pilviä pistelit", sydämmellisellä mielihyvällä ja
riemulla otimme vastaan. Sitä toiveellista ja soturillista mieltä, jota
tämä voitto-uutinen meissä vaikutti, lisäsi ja elähytti toinenkin
samaan aikaan sattunut tapahtuma. Meitä oli siellä koossa 2 tivisjoonaa
ja tarkk'ampujaprikaatti sekä tykistöä ja ehkä vielä enempikin väkeä,
sillä kaikilla mäillä ja kaikissa laaksoissa paloi iltaisin tuli tulen
rinnalla, mutta ei kukaan vielä tietänyt sanoa mitä tuleman piti.
Silloin saapui eräänä päivänä kenraali Gurko ja ilmoitti sotureille,
että H. M:tinsa oli antanut hänen tehtäväksensä viedä sinne
kokoontuneet kaartin joukot vihollista vastaan. Gurkon nimikin jo
vaikutti meihin myötäisen tunteen, joka ei vähentynyt, kun näimme sen
miehen, josta tämän sodan aikana oli niin paljon kuultu, puhuttu ja
kirjoitettu. Kenraalin koko olo osoittihe selvästi sodan leikkiin
tottunutta miestä; hän oli ponteva, kylmä, vakaa ja rohkea. Ne toimet,
joihin hän heti ryhtyi, herättivät myöskin luottamusta. Niiden
pohja-aate oli nähtävästi: Ei alentaa vihollisensa arvoa! Jättää pois
kaikki tarpeeton kiire! Vakaisuus ja järjennäinen valmistus! ja kun
kaikki on kunnossa, silloin vasta eteenpäin kylmällä mielellä voittoon
taikka kuolemaan. Niiden vaivalloisien marssien ja kärsimisien perästä,
joita olimme kokeneet, vaikutti meihin kenraali Gurkon läheisyys
erinomaisen virkistävästi.
Vielä muutama päivä käytettiin valmistuksiin, joista muun muassa
mainittakoon, että nahka-reput nyt jätettiin pois ja kun kaikki oli
valmiina, saimme lokakuun 23 p:nä käskyn, kello 1 yöllä lähteä
Wid-virran luo, kahlata sen ylitse Sirikovan kylän kohdalla ja sitten
kello 6 1/4 alkaa ahdistamaan turkkilaisien varustuksia Gorni Dubniakin
kylän luona.