I.

Valmistukset ja matka Tonavalle.

Suomen kaartinpataljoonan sotaharjoituksia leirillä, kesällä v. 1877

Krasnoje-Selon kylän lähellä Inkerinmaalla, oli toimitettu

tavallisuuden mukaan, mitään erinomaisia tapahtumia väliin tulematta.

Mieliä piti kuitenkin kiihkossa Wenäjän armeijan taistelut

pohjois-Bulgariassa. Erinomaisen ihmeteltävänä seikkana pidettiin

arvaamattoman onnistunutta "Tonavan ylimenoa" ja kenraali _Gurkon_

rohkeata retkeä Turkinmaan sisuksiin. Mutta jo kuului vastaisiakin

uutisia. Plevnassa oli _Osman_ pasha ajanut Wenäjän laumat verisin päin

takaisin. Hänen urhea puolustuksensa muutti pian ruusuiset voiton

toiveet päinvastaiseksi totuudeksi ja venäläisten oli välttämätön

hankkia uusia joukkoja sodan taistelu-tantereelle.

Näiden seikkojen tapahtuessa etelässä läheni leiriaika loppuansa.

Jonkinlaista levottomuutta oli kuitenkin helppo huomata sotureissamme.

Näytti siltä, kuin olisi kukin hetki hetkeltä odottanut jotakin

tavallisia oloja mullistavaa uutista, mutta vielä oli kaikki hiljaa.

Sotaharjoitukset lopetettiin, pataljoona tuli kotio Helsinkiin, eikä

vieläkään kuulunut mitään kasarmioloja muuttavaa seikkaa. Kaikki oli

entisillään, siksi kuin elokuun 3 päivänä, pataljoonan palattua

paraatista, jota pidettiin H.M. Keisarinnan nimipäivän tähden,

pataljoonan päällikkö kasarmin pihalla ilmoitti sille, että hän

edellisenä päivänä oli saanut sähkösanoman, joka ilmoitti, että "Hänen

Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi määrätä kaartin sota-jalalle

laittamisen, sekä tämän pataljoonan täydentämisen, sodan ajalla

määrättyyn suuruuteen, ja sen vara-komppanian toimeen-panemisen."

Tämän ilmoituksen vastauksena kaikui raikkaita hurraa-huutoja. Nyt oli

Suomen sotureille annettu tilaisuus uudistaa ja lisätä ikivanhaa

soturi-mainettansa.

Nyt oli siis kaikin kiiruin ryhdyttävä sotatoimien varustamiseen, mutta

lyhyen ajan suhteen näytti tämä milt'ei mahdottomalta. Kaikki saatiin

kuitenkin määrätyksi ajaksi toimeen. Löytyi kyllä miehiä, jotka olivat

valmiit heittämään pois aurat ja kuokat tarttuaksensa miekkaan ja

arvaamattoman lyhyellä ajalla oli pataljoonan miehistö saatu

täysilukuiseksi. Siinä, näet, on rauhan aikana noin 400-600, mutta

sodan aikana 1,000 miestä.

Mutta ei sillä hyvä, että oli miehiä; niille piti myös opetettaman

sotatemput, eikä se ollut mikään muutaman päivän työ. Tuskin oppivat

viimeksi tulleet auttavasti tekemään käännöksen "oikeahan!" ja

"vasempahan!" kävi usean niinkuin "Sven Tuuvankin" että vaikka käsitys

oli huonolla kannalla, niin oli tahto ja sydän hyvällä ja tämäpä juuri

helpoittikin harjoittelemisen ponnistuksia. Kullekin sotamiehelle

annettiin uusi täydellinen vaatepuku, sen lisäksi suvi-housut ja

voimistelu-paita, kaksi palttina-paitaa, vara-saappaat y.m. pieniä

naurettaviakin tarvekaluja; kaikki nämät tupattiin vasikannahkaiseen

reppuun seljässä kannettavaksi. Näiden lisäksi tuli vielä leipä-pussi

ja vesipullo. Pataljoonan ase-hoitajan toimena oli 120,000 patruunan

hankkiminen ja pyssyjen jakaminen. Trossin varaksi ostettiin 67

hevoista ja pantiin kuntoon 33 vaunut. Niihin sovitettiin kassa-kistu,

ruokavaroja, räätälin, puusepän ja rautasepän tarvekaluja,

sairasvarusteita, patruuna-kistuja y.m. Mitä upseerien varustamiseen

tulee, en sitä niin tarkoin tiedä, mutta epäilemättäkin olivat he

pitäneet huolen siitä, että mahdollisuuden mukaan saisivat

salonki-mukavuuttansa yhä edelleenkin, keskellä sodan pauhinaakin,

pitää entisenä voimassansa. Kumminkin kuulin puhuttavan, että sittekuin

oltiin vihollisen rajojen sisällä, upseerit, sotamiehen nakerrellessa

kuivaa leipää, suolaa ja joskus liharippuistakin ja juodessa vettä

päälle, söivät "rostbiffiä", soijaa, hanhenpaistia ja herraties mitä

makeita kulloinkin, ja ikään kuin jonakin rauhallisena kesä-iltana

Kaivopuiston ravintolassa, nielasivat etelämaiden uhkeita viinejä,

luultavasti -- sota-ruton estämiseksi. Vaan jättäkäämme nämät.

Aseina meillä oli bertaani-kivääri, jolla taisi ampua 1,500 kyynärän

päähän, painettineen sekä puukko; upseereilla oli sapeli ja revolveri,

joka kannatti korkeintaankin 30 askelta.

Jos tähän kaikkeen vielä lisäämme rahakukkaron, jossa kunkin varojen

mukaan, oli enemmän tai vähemmän kolikoita, niin olivat varustukset

valmiit.

Päiviä ennen lähtöä tarvitsee tuskin kertoa. Minne menikin, kohtasi

aina joko sääliviä, taikka kehoittavia kansalaisia, edelliset, osaksi

surren, osaksi nureksien sitä, että Suomen pieni joukko pian oli astuva

tulevaisia kohtaloita kohden, joiden seuraukset ehkä kipeästikin

koskisivat satoihin perheihin, kostuttaisivat äidin silmän ja

katkeroittaisivat hänen povensa, murtaisivat morsion sydämmen ja

riistäisivät kasvavilta pienoisilta isän ohjaavan käden; jälkimmäiset

näyttäen ja ennustaen kuinka kukin jäsen Suomenkin kaartissa

urhollisuudella ja miehuudella leikkaisi itsellensä oksan kunnian

seppeleestä ja uhkeana suomalaisena verellänsä uudistaisi Suomen kansan

urhollisuuden jaloa ja kallista mainetta. Tämä osanottavaisuus herätti

raa'ankin miehen povessa hellempiä ajatuksia ja tunteita liikkeelle ja

tuskin enään kukaan lähti kotorannoiltansa ainoasti sillä tunteella,

että velvollisuus kutsui häntä, vaan paloi kaiketi jokaisen povessa

hehkuva into ansaita itsellensä Suomalaisen nimeä.

Syyskuun 5 päivänä v. 1877 tarkasti Suomessa olevien sotajoukkojen

taapin päällikkö, kenraali _Hagemeister_ täydesti varustetun

pataljoonan ja käski sen lähteä sotatantereelle saman kuun 6 päivänä

kello 7 aamulla.

Tästä alkain olivat vaikeimmat hetket, nimittäin jäähyväiset käsillä.

Helsinkiläiset olivat panneet toimeen meille kemut, joissa ruokaa ja

juomaa jaettiin yllin kyllin. Tahdottanikin tunki siinä mieleeni lause:

"syökäät nyt ja juokaat, huomenna pitää teidän kuolemaan", ja tämäkin

loi jonkinlaista tulevaisuuden aavistusta mieleeni. Näistä kemuista

meni kukin jäähyväisillensä. Kellä oli äiti, kellä vaimo, kellä

lapsi-joukko, kellä morsian; nämät kaikki surunsa vallassa ollen,

tekivät erohetken yhä vaikeammaksi ja katkerammaksi. Lähtö-aika läheni

kuitenkin. 6:nen päivän aamulla seisoi pataljoona kasarminsa edessä

valmiina lähtemään. Soittajat soittivat virren, jonka vakaat sävelet

taasen panivat sydämmiemme hellimmät tunteet heltymään; saarnaajankin

lempeät sanat, ero rakkaistamme, jäähyväiset isänmaastamme lisäsivät

liikutusta, joka kyynelinä tunki melkein jokaisen silmistä. Tämän

juhlatoimen päätyttyä lähdimme astumaan rautatien torille, jonne

ääretön väki-joukko oli kokoontunut; pitkin katuja, jokaisesta

akkunasta seurasi meitä osaa-ottava katse, ja ehkä useastakin silmästä

pusertui kaipauksen kyynel. Kun astuimme vaunuihin, soiton kaikuessa,

ja kun juna lähti liikkeelle, liehui ilmassa liinoja viimeiseksi

tervehdykseksemme. Tuolla katselee äiti sitä armotonta hirviötä, joka

syvään hengähtäen ja savupilviä puhallellen vie Jumalan haltuun

kaukomaille hänen tulevaisuutensa toiveen, hänen elämänsä ilon, mutta

keskellä suruhuutoja nähdään vaunujen akkunoista miesten päitä ja

viimeisen kerran kaikuu Helsinkiläisten korvissa Suomen soturien raikas

"Eläköön Suomi!"

Suomen lävitse matkustaessamme osoittivat meille minne tulimmekin

Suomen kansa mitä suurinta myötätuntoisuutta. Wiipurissa meille

pidetyssä jäähyväisjuhlassa lausuttiin meille viimeiset jäähyväiset

Suomen mantereella, joka pian ainoasti häämöittävänä sumukuvana katosi

silmistämme ja niin olimme nyt matkalla vielä tuntemattomiin

taisteluihin, outoihin ponnistuksiin kaukana kotoseuduiltamme.

Pietarista lähdimme 8 päivänä kahdessa osuudessa taaskin junalla

matkustamaan määräämme kohden. Ja nyt minä pyydän arvoisia lukijoita

meidän kanssamme kiirehtimään Wenäjän yksitoikkoisien tasankojen

lävitse Kishinevan kaupunkiin, jossa meille suotiin muutaman päivän

levähdys.

Kaupungin edustalle nousi pian toinen kaupunki, tuo "sotilaan keveä

kangaskaupunki", jonka sotamiehet tunnetulla ketteryydellänsä äkkipikaa

olivat rakentaneet. Vasta Kishinevassa olimme saaneet telttimme ja ne

ne olivat, jotka nyt pystyteltiin asunnoiksemme.

Kishinevan kaupungista ei ole juuri paljoa puhumista; siellä käy

isonmoinen kauppa, ja tämän sodan aikana on se muuttunut

historialliseksi paikaksi, sillä siellä tapahtui sodanjulistus ja sinne

ensiksi kokoontuivat kaikki sotatantereelle menevät joukot. Täällä

saimme rasvata suutamme herkuilla, joita Suomessa pidämme aarteina;

parilla kopeikalla sai lakkinsa täyteen jos jonkinmoisia

viini-rypäleitä ja muita herkuksia. Täällä ollessamme vietettiin

pataljoonan vuosijuhlakin, josta ei kuitenkaan mitään erinomaista ole

sanomista.

Täältä jatkettiin, yhä vaan junalla, matkaa Ungheniin. Kun tultiin

Prut-virran luo pysäytettiin juna. Soittajat soittivat sotaisia marssia

ikäänkuin antaaksensa meille uutta intoa tehtäviemme täyttämiseksi.

Juuri tämän tapahtuessa tuli vastaamme ruumissaatto -- tässä merkittävä

ennustus. Tuntuipa kuin olisi meitäkin viety tuonne etäälle etelään

kuolemaan, tosin pyhän, mutta meidän avustamme vähän huolivan kalliin

asian tähden, mutta -- pois heltyneet tunteet, sillä nyt taasen

noustiin junaan ja Porin-marssia soitettaissa kiidettiin Prut-virran

ylitse vieraalle mantereelle. Jota lähemmäksi tulimme sota-tannerta,

sitä vitkallisemmaksi kävi kulku, sitä pidemmiksi levähdykset. Kun

lähenimme Jassyn kaupunkia, muuttui maakunta viljavaksi tasangoksi, ja

kansassa, jota tapasimme, osoittihe jo selvään kasvo-piirteissä ja

puvussa rumanialainen luonne. Valkea paita, joka ulottuu polviin ja

peittää ohuet palttina-housut, anturukset saappaiden asemesta, joita

ainoasti loka-aikana käytetään, nahkavyö veitsineen, tuluksineen ja

tupakki-kukkaroineen, lammasnahkainen nuttu, villat päälläpäin, oli

heitetty hartioille, sekä sauva kädessä; semmoinen oli rumanialaisen

talonpojan puku. Nuoret Rumaniattaret, sievissä kansallispuvuissaan,

pitkä, yhdestä ainoasta kankaankappaleesta tehty hame, joka kiintyy

heidän kupeillensa, näyttävät varsin somilta.

Kun tulimme Jassyyn, oli meillä levähdyksen tähden hyvää aikaa katsella

ympärillemme. Esikaupungissa oli ikäänkuin yhteensullottuina ahtaiden

ja likasien katujen ympärille matalia puuhökkeliä. Kun astelimme

kaduilla oli joukko uteliaita ihmisiä meitä kurkistelemassa. Niissä

huomaamme ihmisiä jos mistäkin itämaalaisesta kansasta: valakkilaisia,

kreikkalaisia, juutalaisia, armenialaisia, mustalaisia, ja nyt näkyi

niiden joukossa venäläisiä sotamiehiäkin.

Jota lähemmäksi tulemme keskikaupunkia, käyvät esineet ympärillämme yhä

paremman näköisiksi, kunnes yhtäkkiä seisomme kauniilla, asfaltilla

peitetyllä kadulla. Täällä huomataan länsimaalaistapaa, komeita vuokra-

vaunuja pari-hevoisineen, uhkeita rakennuksia, kuvastin-lasilla

varustettuja kauppapuotia, joiden hyvin lajitelluista varastoista

kalliilla hinnalla näkyi saavan, mitä suinkin halusi.

Yleisistä rakennuksista mainittakoon yliopisto-rakennus, hallitsijan

linna, hengellinen seminaari, neli-torninen katedraalikirkko, paitsi

muita pienempiä kirkkoja. -- Kaupungin läheisyydessä on iso puisto,

jossa ylhäissäätyläisten oli kesällä tapana käydä ajelemassa.

Siitä jatkettiin matkaa, vieläkin höyryjunassa Bukarestiin, Rumanian

pääkaupunkiin, jossa oli vilkas liike, etenkin sentähden, että tämä oli

sotatarpeiden hankkimisen keskipaikkana.

Bukaresti on avara kaupunki, jossa on 200,000 asukasta. Oudoimpia

vastakohtia tuskin missäkään huomattanee, kuin täällä yhtämittaa kohtaa

matkustavaa. Kauniita linnantapaisia rakennuksia ja niiden rinnalla

likaisia lihapuotia kurjissa puuhökkelissä, uhkeita vaunuja ja kehnoja

rattaita, hienosti puettua herrasväkeä ja puolialastomia mustalaisia.

Sama ero on keskikaupungin ja sivuosienkin välillä.

Ruokavaroja ja muita sota-tarpeita kuljetettiin yhtämittaa pitkin

katuja. Niiden vetäjinä käytetään härkiä, paraastaan puhvelia. Näitä,

hyödyllisiä ja hyvänsävyisiä eläimiä, jotka tuottavat omistajillensa

niin erinomaista hyötyä, kohdellaan tavallisella, liikuttavalla

välinpitämättömyydellä. Siloina on kaksi nelikulmaista puu-reunusta,

joita yhdistää poikkitanko ja joka on kiinnitetty aisaan. Vetäissä

nojauu reunuksen alapuoli härkäparan rintaa ja ylipuoli sen niskaluuta

vasten, jonka seurauksena on, että jo parin päivän kuluttua on

lujimmankin niska-nahka hivuuntunut rikki, jonka jälkeen puhveliparka

niinkuin ennenkin saa pitkittää kipeätä työtänsä. Tuskin tarvinnee

sanoakaan mikä erinomaisen suurempi hyöty, eläimien voimaan katsoen,

niistä saataisiin, jos niitä kunnollisemmasti hoidettaisiin.

Täältäkin vielä kuljettiin rautatiellä, joilla kulkeminen jo tuntui

hirvittävän yksitoikkoiselta, kunnes syyskuun 28 päivänä ehdimme

Fratestin kylään, jossa jätimme junalla kulkemisen koko sotaretken

ajaksi.

Seuraava päivä oli määrätty levähdykseksi, jolloin myös piti tehtämän

valmistuksia sitä seuraavan päivän marssia varten. Fratestin kylässä

näin ensimmäiset Punaisen-ristin sairasteltit.

Ensimmäinen marssimme alkoi syyskuun 30 päivänä. Patrulliksi

lähetettiin edelle kolme tarkk'ampujaa; 200 askelta niistä kulki

etuvartio, 50 miestä yhden upsierin johtamina ja taasen vähän matkaa

niistä seurasi pataljoona ja sairasvaunut. Semmoinen on sota-ajalla

marssijärjestys. Ilma oli kaikin puolin suotuisa, niin että me 3 päivää

marssittuamme ehdimme Simnitsan kaupunkiin.

Lokakuun 2 päivänä lähdimme marssimaan Brigadir'in kylästä, ja jo

puolen päivän aikaan siinti Tonavan rannikot etäällä. Yhä selvemmiksi

kävivät niiden muodot jota lähemmäksi tulimme, kunnes iltapuolella

päivää ehdimme Simnitsaan mahtavan Tonava-virran rannalla. Kaupunki on

yleensä vähäpätöinen, mutta sota oli saanut sinnekin vilkkaan liikkeen.

Siinäkös kauppiaita, joilla oli tavaroita kaikenlaisia, hyvää maksua

vastaan tarvitseville laittaaksensa.

Siellä tapasin erään haavoitetun venäläisen alaupserin, joka oli

ollut Plevnassa, ja nyt tuotiin sieltä Fratestiin. Itkien kertoi hän

että ei hirveämpää näkyä voi ihmiselle saattaa katseltavaksi, kuin

taistelu Plevnan edustalla, jossa hänkin oli ollut; ja nyt seurasi

mahdottomiakin juttuja. Veri siellä, muka, juoksi virtana mäen rinteitä

pitkin, paljastettuja ihmisen ruumiita esti penikulman ympäristöllä

kulkua y.m. senkaltaisia. Muutamiin nämät tämän kaltaiset jutut olivat

vähällä saada jänismäisen vaikutuksen, mutta suuremmassa osassa ne

herättivät palavaa intoa pian pääsemään hekin vuodattamaan vertansa

keisarinsa edestä ja maansa kunniaksi.

Simnitsan alapuolella on tasanko, johon meidän oli sopiva asettaa

leirimme. --- -- --

Erään kumppanin kanssa astuin minä Tonavan rannalle. Vaikea on selittää

niitä tunteita, jotka tällä hetkellä valtasivat mieliämme. -- Mahtava

virta! Sinulla on hirveä historia, jos kerrot meille kaikkia mitä sinä

olet vaikuttanut, kaikkea mitä sinä olet nähnyt rannoillasi ja

sinisillä, tyrskyävillä aalloillasi tapahtuvan. Kuinka pitkä aika on

sitten kulunut, kuin sinun sinisien aaltojesi puhtautta on sekoittanut

ihmisveri? Jos sinä voisit kertoa kaikki, mitä olet nähnyt sodan jo

ammon ajoista vaikuttavan, jos voisit selittää mitkä julmat ja

hirvittävät tunteet ovat ihmisien sydämmissä saaneet sijan sinun

rannoillasi, näin kivetkin, joita sinun vetesi viruttaa, tähdet, jotka

kuvastavat itsiänsä sinun vedessäsi, maa, jolla sinä majesteetillisenä

vierit Mustan meren aaltoihin, kaikki, kaikki yhtyisivät kauhistuksella

huutamaan: kirous! tuhatkertainen kirous sodalle, joka muuttaa ihmisen

raivoisaksi pedoksi; kirous sodalle, joka musertaa tuhansien ihmisien

sydämmet; kirous!

Siinä seisoessamme oli ilta ehtinyt. Päivä laski ilmoilleen, yö peitti

koko maan ja päivän vaivoista väsyneinä etsimme lepoa. Tähdet tuikkivat

sinitaivaalla, luonto näytti olevan syvimmässä rauhassa, mutta tämän

rauhan rikkoi ikäänkuin jätti-huokaus. Se oli kanuunan ammunta

Plevnasta. Juhlallinen tunne valtasi minut. Mahtavana kaikui tämä

laukaus minun sydämmessäni ja kuvitellessani senkin laukauksen ehkäpä

hirveitäkin seurauksia, tunki mieleeni äsköiset ajatukseni, poveni

pohjukasta nousi raskaana kuin syksyisen yön kolkko huokaus huulilleni

ja korvissani kuului hiljaa kuiskaamani sana: kirous!-- -- --