samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa
istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä
omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä
huomispäivänä Kallen luo sovinnoille.
Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan
isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä
Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa.
Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen
silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän
katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat
he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta,
entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat
vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:
"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?"
Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.
"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi,
vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme
päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu
teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja
sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän
anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne
lauseet tulivat sydämmestä.
"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian
vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä
tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin
sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni
sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset
kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat
sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä
Korpelassa kuin minäkin."
"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?"
"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut
Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun
muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti.
Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?"
"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois,
sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni
ja kuuliaisuudellani. -- Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne.
Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen."
Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä
sumentavan kyyneleen.
Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin
huonoa olekaan."
Merisankarin seikkailukset.
Yleensä käy merimiehistä sellainen puhe, että he ovat mahdottomia
valehtelijoita. Minä en tiedä kuinka se asia oikein lienee,
mutta pienenä pojan pahasena tunsin minä yhden merimiehen, jonka
meriretki-kertomukset olivat minusta ainakin paljasta lorua. Mutta ei
ukko paremmasta tahtonut niitä kertoakaan, sillä hänen tapansa oli
sanoa: "ei niitä ole uskonkappaleiksi puhuttukaan."
Muuten oli hän sangen halukas niitä kertomaan. Ja kun hän oli kerran
alkuun päässyt, niin ei silloin hänen kielensä väsynyt, ellei vaan
kuulijat ilmoittaneet liijan nenä-äänisesti, ettei he enään kuule koko
juttuja. Mutta silloin oli aina ukon tietovarasto lukossa useamman
viikon ja se oli meistä pojan nulikoista sangen ikävää. Mutta kun
sattui joku onnellinen tapaus, jonka kautta ukko sai tupakkarahaa, niin
kyllä silloin taasen riitti juttuja.
Ukon elinkeinona oli muuten kaikellaisten pienten puukalujen ja
kampojen nakerteleminen, joita hän teki milloin minkin talon tuvan
nurkassa pärevalkean valolla. Kesällä taasen kulki hän kalassa ja
saaliillansa hän vaihetti aina emänniltä ruokaa milloin mistäkin
talosta. Aina kun saatiin kuulla, että Töyryn Elias -- joksi häntä
kylän kesken mainittiin -- oli tullut johonkin lähiseudun taloon
nikkari- ja kampa-"värstaansa" kanssa, niin silloinkos ilo rupesi
meille pojan nulikoille, ja heti kun vähän ilta alkoi hämärtää, niin me
silloin Eliasta puhuttelemaan.
Ukolla oli vanha käsiharpun rämä, jolla hän tavallisesti ansaitsi
tupakkirahaa kylän nuorisolta, soitellen heille tanssisoittoja. Hän
oli muuten hyvä tuttava "pojan rehjujen" kanssa, "niistä kun tulee
merimiehijä". Ja aina kun me mentiin luminemme ja kelkkoinemme ukkoa
tervehtimään, niin hän otti "hanurikkansa" esiin ja soitti jonkun
iloisen merimieslaulun, laulaen itse vapisevalla äänellänsä mukaan.
En voi kieltää, että hän meitä väliin narrasi oikeen aika tavalla,
mutta ystävät me olimme sentään. Kerranki narrasi hän minun ja yhden
toisen pojan noutamaan kauhan mallia Haaralasta, johon oli noin virstan
matka. Kyllähän minä panin vastaan, että kyllähän se Elias osaa tehdä
kauhoja ilman mallittakin; mutta kun hän sanoi:
"Minä olen jo niin vanha etten enää muista ja pitäähän sitä nuorten
palvella aina vanhoja, jos vaan on mieli vanhaksi elää."
Minä epäilin vielä, josko sillä Haaralan isännällä onkaan kauhan
mallia. Mutta kun vakuutti että:
"On sillä, ja kun tulette takasi, niin minä pelaan ja laulan."
Nyt suostuin minäkin ja me lähdimme.
"Ottakaa kelkka mukaan", huusi Elias porstuaan jälkiin.
Minulla ei ollut kelkkaa mukana, mutta minä lähdin ja noudin sen kotoa.
"Mihin sinä menet kelkan kanssa", huusi äiti jälkeeni.
"Haaralasta kauhan mallia noutamaan", huusin minä, ja juosta ressutin
kelkkoineni.
"Palaa takasi", huusi äiti minulle. Minun täytyi palata takasi vaikka
se olikin vastenmielistä. Sitten kun olin hartaasti pyytänyt, niin suin
luvan mennä, mutta en minä enään sanonut mitä minä Haaralaan menin.
Minä en olisi päässyt lähtemään ollenkaan, jos sen olisin sanonut, vaan
koetin kaikenlaisilla keinoilla kierrellä tuota kysymystä. Ja niin minä
viimeinkin pääsin.
"Mitäs Rantalan Juhon pojilla on asiaa"? kysyi Haaralan isäntä, meidän
tupaan tultuamme.
"Elias laittoi meidät teiltä kauhan mallia noutamaan", ehätin minä
sanomaan ja olin hyvin toimessani.
"Vai kauhan mallia", kummaili isäntä. Otti kirveen ja kinttaat käteensä
ja lähti ulos, käski meidän tulla jälessänsä, niin hän antaa. Me
lähdimme isännän kanssa ulos. Hän meni suoraan rankaläjälle, valitsi
kaikkian suurimman ja mutkasimman koivu-rangan, hakkasi sen kolmesta
kohti poikki ja latoi minun kelkkaani.
"Sanokaa Eliakselle, että se maksaa öljytyn lusikan", huusi isäntä
meidän jälkiimme, kun me olimme jo pois menossa. Raskas se oli kelkka
vetää, mutta menihän tuo sentään, kahden kun veimme. Mutta sitte se
vasta raskas oli, kun me portaita ylös sitä veimme, palava siinä tuli
ja kova, mutta tupaan me sen veimme kuitenkin.
"Haaralan isäntä sanoi, että se maksaa öljytyn lusikan", ehätin minä
taasenkin sanomaan, vaikka olin niin hengästyksissäni, että karvas
henki kurkusta kävi.
"Pianpa ne pojat kävivätkin; vai niin, vai öljytyn lusikan", tuumi
Elias, purkaessa meidän kuormaamme.
"Yksi, kaksi, kolme ja neljä kauhaa, ja vielä monta lusikkaa", laski
Elias, katsellessaan meidän tuomia mallipuitamme ja näytti tulevan
hyvälle tuulelle.
"Pelakkaaste ja laulakaaste nyt", muistutin minä.
Elias otti "hanurikkansa" esiin ja lauloi:
"Ei mun kotoni ole korvessa
Ja ei mun majani mantereessa,
Vaan venehillä vetten päällä,
Aalloilta häilyvä."
Sitä laulua hän ei tavallisesti laulanut, kun silloin, jos me olimme
tehneet jonkun erityisen palveluksen. Mutta meidän mallipuistamme hän
sai hyviä kauhoja ja lusikoita, ja silti hän sen meille lauloi nyt ja
se oli meistä mieluista.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut ja Elias oli jo hyvin rapistunut. Viime
kesänä ei hän ollut enään jaksanut torkota ollenkaan, hän oli onkinut
vaan. Ja nyt talvella hän ei enään jaksanut vetää "skuunariansa",
joksi hän sanoi laiturikelkkaansa, talosta toiseen, vaan hän otti
meitä poikasia päivämiehiksi, eli "hevosiksensa", kuten hän sanoi,
laulupalkalla tietenkin. Muutamana talvi-iltapäivänä aikoi hän lähteä
"värstaansa" kanssa Haaralaan ja se sanoma oli oikea Jobin posti meille
poikasille ja me olimme kokoontuneet sanomaan jäähyvästiä ukolle. Mutta
kun aamupäivällä oli tuiskunut ja tiet olivat jotensakin ummessa,
niin alkoi hän pyydellä rotevampia meistä poikasista hevoseksensa.
Me suostuimme kohta ja tavallisista palkkalauluista ei nyt ollut
puhettakaan.
Haaralassa otettiin Eliasta iloisesti vastaan, sillähän oli iloinen
aina ja oli tervetullut vaikka mihin taloon.
Tupaan tultuansa ja saatuansa pois päältänsä sarkatakkinsa, meni hän
lämpymän uunin eteen istumaan ja me pojan pahaset kiusaamaan ukkoa
kertomaan meriretkistänsä. Mutta ukkopa ei ollutkaan nyt oikein sillä
tuulella, hänellä ei ollut näetsen taasen tupakkia, vaan kun meidän
pyyntöömme yhtyi vanhempiakin ihmisiä ja renki Kalle oli ensin antanut
vankan kourallisen "mettisen laulupuita", niin jopa viimein ukko
suostui. Päre pistettiin pihtiin palamaan ja sitten istui nuoret ja
vanhat piiriin vanhuksen ympärille. Ukko alkoi:
"Kun minä pääsin ruojilta, niin rupesin Leppälään rengiksi, jossa
olin viimeisen ruotivuoronikin palvellut. Suuri ei ollut minun
palkkani, yksi hopearupla rahaa ja kangasvaatteet, mutta olihan se
enempi kuin ruojilla ollessa. Isäntäni piti minusta, kun minä olin
aina nöyrä ja tottelevainen. Leppälästä kävin minä isännän kanssa
kaupungissa ja siellä minä tapasin Korven Willen, joka oli käynyt
yhden kerran merellä ja oli jo jummannina eräässä suuressa laivassa.
Hän kehui minulle merimiehen elämää niin kaikin puolin hyväksi, että
minussa nousi sellainen halu merelle, niin että en nukkunut yhtään
yötä. uneksimatta laivoista ja myrskyistä. Kekri kun tuli ja minä
sain palkkani, niin lähdin minä astua tallustamaan kaupunkiin, uudet
vaatteet päällä, rupla taskussa ynnä viisitoista kopeekkaa lantteja,
jotka olin voittanut kortilla ja mytyssä kainalossa vuosijuusto ja
leipä, jotka olin emännältä saanut. Vaan kun tulin kaupunkiin, niin
eipä siellä ollutkaan merimiesten paikkoja auki, sanottiin: 'Kesällä
on kaikki laivat lähteneet, eikä niitä nyt lähde ennen kuin ensi
kesänä taas.' -- Viimeinkin pääsin eräälle kauppamiehelle rengiksi,
ilman palkatta, sillä puheella, että minun piti päästä ensi kesänä
lähtemään hänen laivaansa kajuttapojaksi. Mutta eipä hän puhettansa
pitänytkään vaan minä sain odottaa vielä toisenkin vuoden ennenkuin
pääsin merelle. Hän sanoi, että minusta oli ensin moukka muka ulos
lakseerattava. Kyllähän niinä pariin vastaan, vaan minkäpä sille kourin
teki, hänellä kun oli kamarin seinällä pamppu semmoinen, jota tuli koko
talonväen pelätä, karjapiijasta aina rouvaan asti. Hän sanoi minun
vielä tulevan likemmin tutustumaan pampun kanssa, jahka ma merelle
pääsen. Kyllähän minä sitä en silloin uskonut, vaikka uskon minä sen
nyt jo. Niin pääsin minä viimeinkin merelle, vaikka lujalle se otti.
Silloinkos minä olin olevinani kun taivaassa ensi päivänä. Se oli uusi
komea laiva jossa minä läksin kyntelemään meren aukeita ulapoita.
Meille hurrattiin, kun me satamasta läksimme pohjalastilla Pietariin.
Minä seisoin peräkannella ja sen sijaan kun minun olisi pitänyt itkiä
surusta, niin minä itkin ilosta ja, katselin yhä pienemmäksi käypää
kaupunkia melkein senlaisilla tunteilla kuin: jäitpäs. Mutta äkkiä
heräsin minä unelmistani rähinästä, jota selkäni takana pidettiin,
kun minä käännyin katsomaan, niin näin että laivan muut kahdeksan
miestä, siihen luettuna alaperämies ja puosu, tulivat suoraan minua
kohti, nauraen ja ilvehtien. Minä odotin mitä tästä nyt seuraa. He
panivat minut seljälleni laivan kannelle ja tutkivat oliko minulla
kantanappeja vaatteissani ja olihan minulla niitä, kun olin aamulla
pannut pyhähousuni jalkaani, juhlan kunniaksi, joihin olin pannut
oikein uljaat kopeikan napit. Nämät ratkoivat he kaikki pois ja panivat
kannelle läjään, laittoivat yhden miehistä vahtiin minua ja nappejani,
sitten menivät muut ja noutivat timperiltä tikkuja, jolla sitten
kantoivat kaikki yli leestangon mereen; ja kaikkea tätä täytyi minun
vesissä silmin katsella. Sitten ottivat he minua käsipuolesta kiinni
ja taluttivat 'skanssiin', sanoen opettavansa minulle ihmisten tapoja.
Siellä täytyi minun aukasta heille arkkuni, vaikka kyllähän minä sanoin
lakia jos evankeliumiakin, mutta minkäpä minä sille tein, yksin kun
olin ja heitä oli kahdeksan. Ja eihän sieltä enään löytynyt kannallisia
nappeja, kaikki kun olivat niissä housuissa, joista olivat ottaneet jo,
ja joita minun täytyi kaksin käsin pitää kiinni, ettei ne tykkänään
pudonneet.
"Menihän se ensimmäinen matka muitta mutkitta, jos välistä annettiinkin
lurjuksella oikein hyvä ryöpäys ja minä tahdoin sitä vähin nureksia,
mutta kun kapteeni aina silloin selitti oikein juurta jaksaisesti,
kuinka hyvää kuri tekee, niin siihen minun täytyi tyytyä ja minkäpä
sille teki. Vaan kun Pietari alkoi lähestyä, niin syntyi silloin toiset
tuumat, joita en ollut osannut aavistaakaan. Alaperämies tuli kajutasta
ja huusi:
"'Missä on kolitervapytty ja tervasutti, nyt olisi tuleva kokin pää
tervaan.'
"Minulla oli näetsen kokinkin ammatti. Pääsin minä siitä sentään, kun
lupasin kaupungissa 'pistouvata' hyvät konjakkilasit joka miehelle.
Vaan tyyriiksi ne konjakkarit sentään tulivat, vaikka minä olin
mielessäni miettinyt, että millä keinoin tässä helpommalla pääsisi. Kun
olimme ottaneet yhdet lasit, niin tuli otetuksi toiset, siksi kun rahat
olivat kaikki. Aamulla herätettiin minua lurjuksella kahvin keittoon.
Pääni oli raskas ja tuntui kun olisi tusina kupariseppiä siellä
työskennellyt. Minä sain vakaat varoitukset kapteenilta, että jos vasta
lankean, niin saan enempi semmosta. -- Niin ei se ole merimiehen elämä
semmosta kun näiden maamyyrien. Täällä syödään niin paljon pottuja,
kunnes on rinnassa paljas pottu sydämen siassa. Mutta merimies sen
elämä on ihan toista, sillä hänen opetuksensa voi selittää yhdellä
sanalla: selkäsauna.
"Pietarista me sitten lähdettiin, paljaita Ryssän musikoita lastina
ja tultiin Lyypekkiin, jossa purettiin lasti saksalaisille, joka
niistä kasvattaa sotamiehiä. Lyypekistä me seilattiin, valmiita
sotamiehiä lastina, ja tultiin Roomaan, sillä Rooman keisari se nyt
enin sotamiehiä tarvitsee. Roomasta me sitten lähdettiin ja seilattiin
Persiaan, kiirastulesta pelastettuja sieluja lastina. Persia se on se
maa jossa on paratiisi ja sinne me niitä sieluja veimme. Mutta eipä
meitä paratiisiin sisälle laskettukaan, siinä kun on kerupiimi paljas
välkkyvä miekka kädessä paratiisin portteja vartioimassa. Minä olen
nähnyt paratiisin ja kerupiimin miekan. Mutta voi sitä mökää mikä
siellä sisällä syntyi kun me ne portilta sisään syydimme. Jos ne ei
vaan olisi olleet pelastettuja sieluja, niin totta vieköön ne olisivat
tapelleet, sellainen oli elämä siellä. Ja taisipa niiltä muutamilta
katkeilla käsiä ja jalkojakin, ei me joudettu niitä latomaan sinne, kun
ei kerran sisälle laskettu.
"Persiasta me sitten seilattiin Ustiniaan. Mutta kun minä olin
kyllästynyt lurjuksen liian suureen nuppiin, niin minä vähän huilautin
ja otin 'fyyryn' Amerkaanarin laivaan. Samana iltana kun minä olin
karannut, niin kävin särkemässä ukon tykönä rahaakin, ei tuo heittiö
tuntenut minua enään, niin se amerikalainen pian ihmisen muuttaa.
Mutta voi sitä leikkiä mikä nyt eteeni sattui! En eläessäni ole
mokomammassa ollut. Yritti minua jo kerran amerikalainen ampumaankin
ja ylipuurin viskaamaan, vaan minä kun elämän nostin, löin puosuakin
suurella moukarilla rintaan, että laivan mastot vaan huiskuivat. Sitten
kävin minä kerran Wästiniassa ja seilasin Ranskaan. Vaan sattui niin
että siellä oli se laiva josta niinä olin karannut ja minut saatiin
kiinni. Minä jouduin vahtein alle, niin kauvan kuin olimme möljässä
kiinni, mutta auta armias, kun merehen päästiin! Silloin sain minä
huvikseni taasen maistaa lurjusta ja oikein porvoon mitalla. Sieltä
seilasimme me Ameriikaan painolastilla. Ameriikasta lähdimme me ja
tulimme Odessaan, maaliöljyä lastina, sillä Venäjällä sitä tarvitaan
paaston aikana, siellä keitetään kaikki ruoka maaliöljyssä ja syödään
tuohen tervaa särpymenä, niin ihan kuin suomalainen piimää. Odessasta
tulimme me takaisin kotikaupunkiin jauholastilla. Minä olin ollut sillä
reissulla neljä ja puoli vuotta ja olin jo letmatruusi kun kotiin
tulin. Nytkös niinä vasta olin olevinani koko mies mielestäni. Ja
kaupunkiin kun tulin, niin minut tuomittiin kahdeksaksi vuorokaudeksi
vedelle ja leivälle. En elämässäni ole mokomammalla muonalla ollut.
Toisena päivänä vettä ja leipää; toisena leipää ja vettä. Semmoinen oli
siellä ruoka. Kun palasin linnasta takasin, niin kaikki sanoivat minua
karkuriksi, ja se kävi minun niin vihakseni, että ensi laivassa menin
merelle taasen. Sitten risteilin minä milloin missäkin pikku matkoilla,
noin kolme vuotta. Kun minä palasin takasin, niin kaupungin fröökynät
ne jälissäni juoksivat kuin hullut. Nuoret ja vanhat herrat ne olivat
minulle vihaisia koko talven. Ja keväällä sitten mielissään, minä kun
menin merelle ja he minusta pääsivät. Minä olin sillein jo matruusi
ja minulla oli hyvä palkka. Se reissu oli myrskyisin kaikista, kun
olen kokenut ja monta kertaa olimme me hengen vaarassa. Kerrankin kun
me Pietarsaaren edustalla olimme pilkkosen pimeällä yöllä ja luusia
ei ollut laivassa, kapteeni oli päissään ettei tuppiaan tuntenut, ja
käski kääntää luodetta kohti. Minä sanoin, että ei luoteesen, vaan
piilvinniin. Mutta kun kapteeni ei totellut, niin minä tartuin äijää
rinnasta kiinni ja sysäsin kajuttaan, sanoin muutamalle toiselle
miehelle: 'Pidä kajutan ovi kiinni, ettei ukko pääse sieltä pois.'
Perämiehelle sanoin: 'Pidä piilvinniin.' Ja onnellisesti me päästiin
satamaan. Aamulla tuli kapteeni kannelle ja sanoi: 'Viisas mies tuo
Töyry. Mennä yönä olisi kaikki me hukuttu ilman häntä, sillä laiva
on tullut niin ahtaasta väylästä haminaan, josta ei ole ikipäivänä
yksikään ennen meitä tullut. Töyry, tule alas kajuttaan, niin saat
ryypyn aamutuimaan.'
"Sinä aamuna me kapteenin kanssa vähän niinkuin hummattiin.
Pietarsaaresta me seilattiin laukkulastin kanssa Kiinaan. Siellä
oli justiin tulossa keisarin häät; ja meitäkin pyydettiin jäämään
kunniavieraaksi. Vaan meillä kun oli kiire niin me emme joutaneet
odottamaan, vaan seilasimme sieltä Ameriikaan. Mutta häämakiaisia
meille sieltä annettiin oikeen koko laivan lasti. Olisi niitä vieläkin,
jos kapteeni ei vaan olisi myynyt Ameriikassa ja pistänyt rahat
taskuunsa. Ameriikasta me tultiin kotia rusinalastilla. Minä aloin
taasen elää ilosta elämää kaupungin fröökynäin kanssa rahoineni, sillä
niitä minulla oli usiampia kymmeniä tuhansia ruplia. Kävinhän minä
silloin kotokylässäkin, mutta täällä ei tahtonut tuntea kukaan enään
minua, olin kun herra, sanoivat he, ja herrahan minä silloin olinkin.
Pastori kun minun tapasi maantiellä, niin sekös vasta tuli oikein
iloiseksi, pyysi ja rukoili minua käymään pappilassa kylässä. Ikävän
sanoi maalla olevan olla, kun ei ole ketään sivistyneitä ihmisiä, joita
kävisi hällä hupina. 'No, olkoon menneeksi', sanoin minä, 'käydäänpä
vaan, kun aikaa tulee.'
"Pappilaan kun menin, niin kaulaan se pastori minulle käpertyi. En minä
ollut siihen asti uskonut, että papitkin juovat; mutta kyllä minä
silloin näin, että ryyppää ne papitkin, kun mieluinen vieras vaan
kumppanina on. Pappilassa minä sitten olin joka päiväinen vieras, niin
kauan kun minä maalla olin. Kaupunkiin kun takaisin menin, niin siellä
kun fröökynät kummailemaan, että miten minä olin niin kauan maalla
ikävältä toimeen tullut. 'Pappilassa kävin vieraissa', vastasin niinä,
'me kun olemme sen meidän kylän pastorin kanssa hyvät ystävät', sanoin.
"Muutamana onnettomana päivänä näin minä, että rahani olivat kaikki,
vaikka paljohan niitä oli ollut. Nyt tuli minulle hätä. En eläessäni
ole muuta niin nälkäistä talvea pitänyt. Ja fröökynätkin kulkivat
toista puolta katua kuin minä kulin. Nyt täytyi minun tyytyä
köökipiikoihin, vaikka raskaalta se minusta tuntui. Mutta he antoivat
aina minulle ruokaa, salaa isäntäväeltänsä. Vaan nälkä minulla oli
sentään. Keväällä kun viimmeinkin pääsin muutamaan laivaan, niin
olin laiha kuin haudasta karannut. Lihosin ja voimistuin minä siellä
kuitenkin aina vähitellen; mutta loistoaikani oli männyt rahojeni
kanssa, sitä en voinut enään auttaa. Minä olin koko siihen asti
eletyn merielämäni ajan toivonut saavani olla edes yhden kerran
förliisauksessa käsinä, että minulla olisi vanhana äijänä siitäkin
kertomista. Mutta kun sain sitäkin kokea, niin olisinpa suonut, etten
olisi nähnyt koko kohtausta, niin se minua pelotti heti ensi kerralla.
"Me olimme menossa Englannista Ameriikaan rautalastilla, kun lähellä
Ameriikan rantaa, aivan maiden näkyvissä, me seilattiin karille.
Laivamme oli tarttunut kokasta karihin ja koko kööli oli lentänyt
pirstaleiksi. Meidän suuri ja komea laivamme vapisi myrskyssä kuu
mitätön vene vaan. Se on ihan toista, kun valtameri on myrskyssä, kun
näiden Suomen purojen mitättömät kosket. Sillä on silloin ääretön
voima. Niinpä meidänkin laivamme, kun oli raskaassa lastissa ja lujasti
kanssa kiinni, niin rautakaaretkin menivät poikki että vonkui vaan,
ja sillä täkin puolella me sitten maihin seilattiin. Mutta me olimme
menettäneet kaikki, vaatteemme ja rahamme joka mies. Minulla niitä oli
rahoja silloin taasen, että miestä kallelleen painoivat, vaan siellä ne
ovat nekin Atlantin pohjassa. Köyhänä kun taivaan linnut me kyytittiin
kotia taasen. Kyllähän minua vielä puhuteltiin 'syömanniksi', vieläkin,
vaan fröökynät ei enään näyttäneet piittaavan mitään. Kotikaupungissa
tehtiin silloin juuri uutta laivaa ja minä pääsin siihen työhön jossa
olin sen talven. Keväällä minä olin mitä rikkaampia miehiä, kun laiva
lykättiin vesille.
"Mutta kun suurta mastoa nostettiin, niin siinä tapahtui onnettomuus,
pykmestari kun ei noudattanut minun, vanhan kokeneen merimiehen
neuvoja. Maston sakseja ei surrattu lamppuihin oikein kiinni, niin
pääsivät kaatumaan ja tappoivat yhden miehen. Sitten jälistä sanoi
pykmestari minulle: 'Ei tuo Nevalakaan olisi kuollut, jos Töyryn
neuvoja seurattiin.' Minkäpä sille enään teki. Se oli kuollut, joka
oli kuollut, ja hiljasta se on katumus kuoleman jälkiin. Siihen
laivaan minä otin fyyryn ja lähdin taasen merelle, sillä minusta
tuntui niin vaikialta kalikoimalla kulku. Merellä sitä vastaan on
toinen elämä. Ei koskaan pitkiä rosvon mittaamia virstoja, vaan
matkat käyvät aina ylös ja alaspäin; ja sitten skanssiin nisuleivälle
ja ryypylle. Niin merellä sitä eletään kun herran kukkarossa, ja
merimies on arvokas kun ruhtinaan poika. Kotikaupungista me seilattiin
Englantiin painolastilla. Sieltä me käytiin Ustiniassa ja tultiin
takasin Englantiin. Mutta siinä laivassa pidettiin hemmetin huonoa
muonaa kun meressä oltiin, vaan kun alettiin maihin tulla, niin kyllä
silloin oli olemista, että pöydät notkui. Vaan se kävi minun vanhalle
aatamilleni niin, että minä päätin tehdä muistutuksen. Lontoon tokassa,
kun me maattiin ja odotettiin myötästä, niin minä menin äijän puheille
kajuttaan. 'Tahtooko herra kapteeni parantaa syötävää vai tahdotteko,
että jäätte ilman miehittä', sanoin minä.