Kun olisin tämän talon haltija, -- alkoi taasen hänen ajatuksissaan
liikkua -- niin paljasta vaappenaa vaan poltteleisin, aivan paljasta.
En silloin tallintakasien päällekään katsoisi. Savukin haisee niin
pahalta... Tahi paperossia, se näyttäisi vielä enempi isäntämieheltä.
Naisinkin paikalla. Ja rikkaan. Tyhmä mies tuo isäntä: talo kuin linna
eikä mies nai. Saisi vaikka kenen. Ha --aauh! Kun kolmas haukka,
niin maata. Nukuttaa jo. Senkin pakana, piti niin hiljaiseen. Mutta
empä jälkiin antanut. Niitin vaan että kinttuja rapsi. Höyrysi siinä
isännänkin pää. Hien varisti pakana. Aamulla sanon, että pitää parantaa
ruoka. Niin sanonkin ihan vasten naamaa. Saas näkyä mitä tuumailee
silloin. Myöntyyköhön saituri? Mutta silloin sanonkin totuuden suoraan
keskelle otsaa. Ha--aauh.
Ja Kalle paneusi vuoteesensa poltellen vielä piippuansa. Eiköhän hän
vielä paranna tapansa kun oikein olis nuhella. Selkään, -- hän minua
selkään. Koettakoonpas jos uskaltaa! Kyllä silloin hänet pehmittäisin,
niinkuin tuon Isonmäen Iikan. Pahoin mölisi mies käsissäni. Olisi
suonut, ettei olisi alkanutkaan. Hän minua kurittaisi. Oikein pistää
vihakseni... Tuo äkkivääräkin sammui, nytkö siitäkin loppui laulupuut.
Turisee vielä heittiö. Sietäisi oikein luudan varvulla rassata. Kun
viitsisi nousta ylös ja puhdistaa. Vaan eipä tuo unikaan vielä tule,
vaikka haukotutti jo kolme kertaa. Näkeehän sen puhdistaa, varsinkin
näin kesäaikana.
Kalle nousi ylös ja puhdisti piippunsa, pani tallintakasia ja sytytti
palamaan. Kallistui sitten taasen vuoteesen maata.
-- Paranikohan vielä -- alkoi hän miettiä. -- Kyllä parani, tulee niin
helposti ja nakkaa savunsakin niin kauvas. Ei turisekaan enään. Kyllä
tuli hyvä... Kun olisi viinaa, silloin sopisi isäntääkin torua. Kun
viitsisi tahtoa rahaa ensin, -- niin kumpa viitsisi. Ja sitten kun
tulisi hutikkaan, niin toruisi ja vaikkapa vähän kurittaisikin. Ei
haittaisi yhtään.
Ja Kalle jäi siihen päätökseen ettei haittaisi. Viimein rauhottui
Kallen äkäset mietteet ja vähän ajan perästä ei tuvassa kuulunut muuta
kuin Kallen säännölliset hengen vedot. Russakka pistäysi uunin raosta
ulos. Koetteli ensin sarvillansa joka suunnalle, juoksi vähäsen,
koetteli taasen ja seisahtui ja tuumaili. Viimein näki hän juurisaavin,
jonka Kaisa oli illalla nostanut takalle, koetteli taasen sarvillansa
ja juoksi saaviin.
Varhainen aamu alkoi jo kajottaa. Kello löi kolme. Silloin näkyi Kaisan
uniset silmät tuvan ovella. Hän tuli takan tykö ja ajoi kutsumattomat
vieraat pois saavin partailta. Pani valkean takkaan ja nokisen
kahvepannun tulelle. Kun hän sai keitoksen valmiiksi, oli kello kohta
neljä. Hän kantoi pannun isännän kamariin ja alkoi laittaa ruokaa
pöytään. Kantoi ohraseka-leipää ja rätti-piimää tuoppisen. Vähän aian
kuluttua näkyi isännän tukeva pää ovelta.
"No, eikös siihen Kalleen henkeä tullutkaan? Nouse ylös! Nouse syömään!
Kalle hoi!"
Kalle nousee istumaan vuoteen laidalle ja hieroo silmiänsä:
"Kun en kerinnyt saada oikein uniköyden päästä kiinnikään --", tuumaili
hän.
"Vai ei oikeen kiinnikään"? -- puuttui puheeseen Kaisa. "Kun aurinko
navetassa ja lampaat lakitaivaalla."
Kalle menee syömään ja tuumaa jurosti mennessään:
"Onkohan siinä särpymessä piimää taasen ollenkaan?"
"Piimää ollenkaan! Miksi niin kysyt? Piimätuoppi on edessäsi", sanoi
isäntä.
"Niin", sanoi Kalle. "Tässä talossa on hemmetin huono ruoka ja
ympyriäiset päivät."
"Huono ruoka!" matki isäntä. "Niinkuin ei kelpaisi renkimiehen syödä.
Kiitä ettäs saat sellaista."
"Huono on ruoka"! sanoi Kalle kauhtuen ja nousi pöydästä. "Ei
keittokupin päällä näy kiiluvaista, vaikka kuinka vahtaisi ja isäntä
höystää ruokaa siten, että istuu vieressä ja puhuu muka: 'syötävä pitää
olla hyvää, ei työmies muutoin jaksa työtä tehdä.' Ja päivät sitten. --
Ei niinkään paljon auki kuin hevosen kenkä. Sen sanon sinulle isäntä:
'jos ei tämä talo paranna tapojansa, niin minä parannan taloja'."
"Jos et lakkaa noita viisastelujasi puhumasta, niin saat marssia
matkoihisi." Ja isäntä meni vihoissaan kamariinsa.
Senkin heittiö -- alkoi isäntä miettiä, -- millä lailla puhui roisto.
Tarvitsisi saada pieni ryöpäys koko mies. Vaan kovin on julma,
väkevä tappelemaan; pieksi se Isonmäen Iikankin aivan pataluhaksi.
Kolmeen viikkoon ei Iikka parka liikahuttanut kättä ei jalkaa. Kyllä
pehmeni mies silloin. Ja Alikylän pojat pelkäävät häntä pahemmin kuin
paholaista. Vaan enköhän minä sentäänkin häntä voittaisi, voittaisin
maar minä. Tukevat on nyrkit minullakin, ei niidenkään kanssa ole
leikitteleminen. -- Mitähän se Kalle nyt siellä tuvassa toimii?
Meneeköön tuo vielä työhön. Kun olisi katsoa. Pitäisi tässä minunkin
lähteä niittämään kasteen aikana, kun viitsisi. Ei viitsisi aina
isäntämiehen edestä olla joka tiima työssä. Niin, olenhan isäntä
talossani ja mitäpä siitä isännyydestä olisi hyötyä, kun rääpöstäisi
aina vaan työssä. Vaan se Kalle pakana, jos ei menekään enään niitylle,
kun tuli käskeä hötästyksi pois; tekisipä mieli pyytää sijallensa.
Nauraisi vasten partaani heittiö. Ei, ei vaikka mikä olisi.
Samassa tuli Kaisa kamariin.
"No, mitä se Kalle siellä tuvassa tekee, kun ei ole näkynyt meneväksi
niitylle?"
"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä
käskeneen."
"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä
aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja
sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka
ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi.
Älä sano, että minä käskin."
Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin
ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos
sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen
vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä
talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin
päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä
päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän
sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua.
Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä.
Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin
vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.
"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun
hän tuli kamariin.
"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun
lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta."
"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos
uskaltaa."
Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.
"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä",
sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.
Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa
kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:
"Minä menen pois talosta."
"Pois? Sinäkö pois"? oli isäntä kummastuvinansa.
"Niin. Itse käskitte."
"Minäkö? No ole nyt."
"No kuulihan sen Kaisakin."
"Kaisa! No perhana. Missä se Kaisakin kuhnailee? Olenko käskenyt Kallea
pois talostani?"
"En minä -- -- taisittehan -- -- no, ei nyt suoraan -- vaan noin
kalpimitten."
"Kuulitte sen! No, ettekös nyt itsekin muista"?
"En kuolemaksenikaan, -- -- mistä minä semmoisia? -- -- joutavia!"
"Ei ensinkään joutavia. Pois menen"! sanoi Kalle vihapäissä, kun
isännän houkutukset alkoivat kovin suututtaa.
"No, hei mene, äläkä vatkuta! Hiisiäkö siinä tollotat?" Ja isännän
sormen päitä syyhytti, lihan ja nahan välissä tuntui niin somalta, teki
mieli kyhnäyttää.
"Minun pitää saada palkkani ensin".
"Olet saanut jo kylliksi palkkaa. Kiitä, että sillä pääset."
"Oli miten oli, vaan minun pitää saada vuoden palkka. Tahi muutoin
teidät paha perii. Te olette käskenyt minun pois, ja sen tähden minun
tulee saada koko vuodelta."
"Kuinka paljon vaadit sinä lisää?"
"Neljäkymmentä markkaa. Ei penniäkään enempi eikä vähempi."
Isäntä meni kaapille, ja toi rahat Kallelle. Antoi ne hänelle
päällekkäin katsomatta ja sanoi:
"Kiitä nyt, kun sait niin paljon rahaa."
"Hä? Mistä minä kiittäisin? Tienannuthan nämä olen. Jos kiitänkin, niin
en ainakaan teitä. -- Hyvästi!"
Kallen mentyä alkoi isäntä miettiä: Meni pois renki -- kovin oli hyvä
työmies, vaan pois meni vaan -- ja vei rahaa vielä niin paljon. Olisi
pitänyt vähän kurittaakin -- -- vaan petoako minä tuosta -- -- ja
ahdas olisi tämä kamarikin miesten tapella, kovin ahdas. Ei ole saanut
lapsena keppiä -- siinä ne nykyajan kasvatuksen hedelmät. Vaan olisi
se sentään vähän tarvinnut -- -- Kovin on hyvä tappelemaan. Pieksi se
Isonmäen Iikankin. Mutta jos minä olisin hänen isänsä, niin kyllä minä
kurittaisin, kurittaisin peto vie. Tarkenisi poika käsissäni, enköhän
jaksa nostaa tuon kaapin toisella kädelläni, luulempa jaksavani -- jos
koettaisin.
Ja isäntä nousi ylös ja koetti nostaa toisella kädellänsä raskasta
kaappia. Kyllähän hän on sen ennenkin nostanut, kuu Kaisa on pessyt
kamaria, vaan somalta se tuntui nostaa uudestaan. Nousihan se, hyvästi
nousikin... Kun ei tullutkin kuritetuksi... Vaan mikäpä häntä kenenkään
lasta ja näin huoneessa vielä -- jos edes ulkona tapaisi kahden kesken,
kyllä silloin koettaisin opettaa ihmistapoja. Tukistaisin varmaankin
oikein miehen kädellä. -- Se Kaisakin kun sanoi -- -- mitähän tuosta
olisi sanonut. Kuka nyt työt tekee? Lujassa on miehet tänä aikana.
Oikeinpa käy sapelleni... tuo vanha Aatami... tuolla lihan ja nahan
välissä. Soisinpa koko miehen sinne missä nauriit kasvaa... Tulikin
sanotuksi sillä lailla... ja tuo heittiö kun otti niin pahaksi.
-- -- -- Ääh -- -- --
Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen
olallansa pientä arkkuansa.
Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä
leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes
Korpelaiselta saadut rahatkaan.
Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki,
kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä
tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin
pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin.
Tukistella koetan varmaankin.
Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi
taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.
"Hyvää huomenta"!
"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui
sivupenkillä.
"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"?
"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.
"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"?
"Enpähän juuri minnekään."
"Ethän aikone vaan naimaan, ja minua tulit puhemieheksi pyytämään?
Kyllä sinulle eukon toimitan ja ison laitankin", ilvehti isäntä kun
näki Kallen hämmingin.
Vaan Kallen ei nyt tehnyt mieli ensinkään leikkiä laskea. Sanoi
jotenkin kärtyisesti:
"Enpähän naimaankaan, mitä minä akalla tekisin?"
"Niin kuulut nyt sanovan, vaikka toista mietit. Kylläs vielä vedät
umpisolmun, jota et aukaisekaan", naljaili isäntä.
"Enkä vedäkään. Ja jos vedänkin, niin en tee kauppoja kun papin
elinajaksi."
"No, mutta mitä sinä sitten oikeastaan hommaat? Arkipäivänä joutilassa,
pyhävaatteet päällä, silloin kun kaikki muut heiluttaa vinhasti
nälkärautaa?"
"Eipähän erinomaisempia", sanoi Kalle, ja kävi taasen hämilleen.
Samassa tuli emäntä ulkoa ja sanoi:
"Kenenkä arkku se tuolla porstuassa on?"
"Minunhan se on", -- sanoi Kalle jurosti.
"Vai sinun. No, mihin sinä olet nyt arkkunesi liikkeellä?"
"Työn haussahan minä olen."
"Eipä tänä aikana luulisi tarvitsevan työtä hakea. Onhan sitä nyt joka
talossa?"
"Eikö Korpelassa enään työtä olekaan, vai oletko poissa talostasi"?
sanoi isäntä, joka oli äänetönnä tähän asti kuunnellut emännän ja
Kallen puhetta.
"Poissahan minä siitä olen."
"Joko olet kauankin ollut?"
"Tänä aamuna minä vasta lähdin."
"Vai niin! No, mistä te suutuitte?"
"No eipähän se ollut niin erin suurikaan." Ja Kallea hävetti sanoa
riidan syytä.
"Joko te olette olleet kauankin riidoin?"
"Onhan sitä... kauanhan sitä on ollut jo kahelmaa."
"Vai niin, no sinä olet vapa rupeamaan vaikka kenenkä työhön?"
"Vaikka kenen työhön... niin... jos... olen."
"No, rupea, sitten minulle loppuvuodeksi rengiksi."
"Niin rengiksi? kyllä vaan." Ja Kalle alkoi vilkuttaa silmiänsä.
"Tule sitten tänne kamariin, niin tehdään kaupat."
"No, Kalle! Mitä tahdot kun rupeat rengiksi?" sanoi isäntä kamarissa
kauppaäänellä.
Kalle vaan vilkutti silmiänsä.
"Piisaako neljäkymmentä markkaa?"
Kalle vilkutti vaan silmiänsä.
"Piisaahan se, luulen ma. Tuskin kolme kuukautta enään jäljellä ja olet
irti jälleen?"
"Kukapa sen nyt niin äkin tässä tietää... kuinkahan se nyt olisi."
"Mutta näytäs minulle päästökirjasi, ulousseilisi."
"Niin tuota... jaa... ulousseili, perhana... tuota... saakeli en
muistanutkaan, tarvitaankos sitäkin?"
Kalle oli hämmästyksissään, kuin puusta pudonnut ja välillä vähän
säikähtänyt.
"Tarvitaan! Tarvitaan sitä. Jaa, en todellakaan voi ottaa sinua
rengikseni ilman. Korpelainen voisi kuuluttaa sinua ja sakottaa minua
siitä."
"Eikö... no... jos kolmellakymmenelläviidellä markalla?"
Kalle ei enään vilkuttanut silmiänsä.
"En todellakaan voi ottaa sinua, en vaikka ilman rupeaisit."
"No... jo... tuo perhana..."
"En voi ottaa, enkä tehdä kauppaa kanssasi, ennen kuin laitat
ulousseilin."
"Niin... ulousseilin... vie sun... senkin kolistin."
"Taikka tuota, odota vaan sinä täällä, minä käyn kysymässä
Korpelaiselta."
Ja isäntä meni.
Kalle heittäysi isännän sänkyyn seljällensä.
Jo oli, -- alkaa hän miettiä isännän mentyä -- jo oli saapa sika
jäniksen. Petoko niiden metkut tietää. Mokomakin kolistin. Niin noita
sormien paitakin kutkuttaa, kenenkähän kanssa nyt pitää tapella.
Kunpa sattuisi Korpelainen, kyllä hänen pehmittäisin. No, voi sinua
senkin sonni, jospa pääsisin käsiksi siihen tuulenpesään, kyllä sen
hajottaisin. Pelkää mies minua kuin ruttoa, siitä olen varma...
Ulousseili, no vie sun... mistähän tuokin ajatus tuon pökiön päähän
pölähti. Tekisipä mieli tänä päivänä pehmittää molemmat. Mokomiakin
viisasteluja, sakoittaa, no kaikkia vielä, mistä tyhjä sakoittaisi...
-- Mitähän se siellä nyt niin kauan tekee? ajatteli Kalle, kun alkoi
odotus tuntua pitkältä. On ollut jo pari tiimaa.
Eihän se isäntä ollut vielä tiimaakaan, vaan kahdesta se Kallesta
tuntui.
Jo viimeinkin tuli isäntä.
"No, mitä kuuluu? mitä sanoi heittiö?"
"No, ei erin hauskoja sinulle."
"Minulle! No, mitä sitten sanoi?"
"Sanoi sinun olevan ytelän miehen."
"Ka! sen kolistinta."
"Varoitti minua sinusta."
"No, voi sun tulimmainen!"
"Niin sanoi sinun olevan vapaan miehen, vaan kovin kierotuumaisen,
kovin."
"Minä hänet vielä opetan, jahka pääsen kahden kesken."
"Minä nyt en tiedä siitä meidän kaupastamme."
"No, voi sun viisikolmatta -- --."
"Mitä! No, viisikolmattako?" -- puuttui isäntä vilkkaasti Kallen sanaan.
Kalle taasen ajatteli: jospa pääsisin edes silläkään; ja vastasi siis
korvallistaan kynsästen:
"No, olkoon menneeksi. Kun vaan otatte?"
Mutta isäntä joka mieli vieläkin masentaa Kallea, sanoi:
"Mutta sinun pitää vieläkin luvata minulle jotakin?" "Mitä? ettehän
vaan tahdo kahdella kymmenellä"? sanoi Kalle kokonaan kauhistuen.
"Ei, vaan ryyppiminen sinun pitää heittää pois, niin kauaksi kuin olet
minun talossani?"
"Sen lupaan", sanoi hän huoaten.
"Yö-juoksu sinun pitää myöskin jättää?"
"No, olkoon menneeksi." Ja Kalle odotti rauhattomasti, mitä vielä
tulisi.
"Riiteleminen, toraaminen ja tappeleminen?" Kalle mietti mielessään: no
perhanan äijää, vaan sanoi kuitenkin:
"Samahan tuo on, no, niin kauvaksi" Ja isäntä käski nauraen Kallen
mennä syömään ja sitten niitylle.
Kun Kalle oli mennyt, heittäytyy isäntä seljälleen vuoteesen ja
miettii: Helpolla kieppasin rengin itselleni, vaan lujassa se oli,
helsingin lujassa. Tuo Korpelainen pinnisti vastaan kun pakana,
koska se oli hänen vallassaan rengiksi pääsy. Lujalle pani ennenkun
luvan antoi, vaan irti otin miehen kuitenkin parassa työn aikana ja
viidelläkolmatta markalla. Kylän väkevin renki vielä. Kovasti se poika
työtä rutistaa. Heinän kantaja oivallinen, kyllä nousevat taakat
suovan päälle, vaikka suuriakin olisivat. Eikä siltä pojalta kyljet
katkea jos vähän enempikin teettää, kyllä se kestää. Vaan lujaa meillä
kysytäänkin, lujaa ja äkästä. Yötä päivää minä sillä miehellä teetän.
Tekeepä mieleni nousta ylös ja katsoa kuinka Kalle niittää.
Isäntä nousi ylös vuoteesta ja käveli akkunaan, josta näki
ketovainiolle ja siellä niitti väki. Hyvästi kävi Kallelta niittäminen
laatuun, oikein olkansa takaa löi hän. Jaa, jaa, -- miettii isäntä,
kylläs tarkenet meidän nälkärautamme varressa. Ennen varmaankin väsyt,
kun meiltä työ loppuu. No, kyllähän en mene takuusen Korpelan ruuasta,
niinkuin meidän, vaan työ on meillä kovempi kuin Korpelassa.
Ja isännän vallotti uni kesken suloisten muistelmiensa.
Vaan kedolla niitti Kalle, niitti kahden miehen edestä. Hammasta purren
tikkusi hänen vikatteensa, että säkenöitsi vaan.
Täytinen kun helpolla sai. Tuo vanha Aatamikin tuolla sydänalassa
kyttelee, oikeen pistää vihakseni. -- -- -- Tuo isäntärengin rahjuskin
niittää kuin peijakas, ei anna edes hengähtää, ei hengen rauhaa. Tekee
mieleni mennä ja vetää tukasta pientarelle istumaan. Ja Kalle alkoi
taasen niittää.
Viikkoja vieri. Kalle palveli Anttilassa renkinä. Joi lupauksestaan
huolimatta, riiteli ja kiroili kuten ennenkin.
Muutamana pyhä-aamuna, einettä syödessään, mietti hän: Olisipa vaan
nyt Korpelainen katsomassa, kuinka tässä nyt lihapaistia pistelen,
kyllä taitaisivat kieroon miehen silmät vääntyä. Ja Kaisakin, sietäisi
senkin nuuskutorselon olla nyt piimän mallia katselemassa. Ei olekaan
sellaista rättä-piimää, vaan oikeata venyvärkkiä, että puukolla pitää
herjaa katkasta. Ei tahdo suuhunkaan mahtua. Ja selvää rukiista leipää,
ei senlaista kaunahakkua. Ja Kalle oikein haluksesta lapioitsi ruokaa
suuhunsa. Syömästä päästyänsä käveli hän pihalle. Paneusi sitten
puhtaaksi niitetylle maalle seljällensä, poltellen piippuansa ja alkoi
taasen miettiä nykyistä tilaansa:
Hyviä nuo tämän talon tupakat, ei olekaan paljaita laulupuita, niinkuin
Korpelassa. Savutkin niin makeoita ja haiseekin niin hyvältä. Vaan työ
on tässä talossa hemmetin kovaa. Illallakin oli liki kaksitoista kun
kylpeen mentiin.
Isäntä tuli ulos ja kävi Kallen viereen istumaan.
"No, teillä taisi olla hupanen ilta siellä Alatalon tallikamarissa?"
sanoi isäntä.
"Olihan se!"
"Taisi olla viinojakin?"
"Oli niitäkin!"
"Oletko nähnyt Korpelaista?"
"En! Mitämä hänestä?"
"Molemmat te vaan uhkaatte antaa toisianne selkään?"
"Minä annankin!"
"Kuules Kalle! Heitä pois ne senlaiset aikomuksesi. Ne vievät viejä
sinun onnettomuuteen."
"Joutavia. Ei ne vie mihinkään. Minä vaan kutkutan vähän Korpelaisen
selkää ja sillä hyvä."
"Ei se ole sillä hyvä! Sinä pieksät Korpelaisen. Hän haastaa sinun
käräjiin, sakoittaa sinua ja ehkä toimittaa vielä linnaankin. Se ei ole
enään joutavia."
"Joutavia! Mitä siihen syrjäisten tulee -- ", ja Kalle meni happamalla
naamalla tupaan. "Pieksän vielä sittenkin minä hänen --", murisi hän
mennessään.
Asia oli päivän selvä: he purivat pippuria toisiansa vastaan Uteliaasti
odottivat ihmiset mitä seuraisi.
"Annas, kun minä pääsen kahden kesken, niin..." oli Korpelainen
Anttilaiselle sanonut ja hän ei ollut se mies, joka olisi sanansa
syönyt.
Samaa oli Kallekin lausunut ja hänen tiesivät kaikki Alikylän poikien
pääluut pitäjän parhaaksi tappeliaksi, joiden kanssa hän kävi alituista
sotaa, varsinkin, jos sattui viinoissa olemaan.
Mutta miten ollakaan, niin eipä tuosta kahden kesken tulosta näyttänyt
valmista tulevankaan, sillä molemmat ihmeellisesti kammoksuivat
toistensa mulkoilevia silmiä ja uhkaavia nyrkkejä.
Jo luultiin koko vihan ilmaukset jäävän paljaiksi uhkauksiksi, kun
muutamana kauniina päivänä saatiin kuulla, että he olivat tapelleet.
Takasalon uutispellon pientarella tapasivat he toisensa.
"Jopa viimeinkin sinut tapasin, sinä senkin lihakas", oli Kalle silloin
sanonut.
Kaitaisella tiellä syntyi nyt ottelu semmoinen, jota kumpikin
riitapuoli katkeruudella muisteli. Lujasti tukistelivat molemmat vahvat
miehet toisiansa silloin. Mutta varmaankin oli Korpelainen isäntämiehen
paremmalla oikeudella varustanut itsensä lihavammalla härän reidellä
viime kuluneena talvena, kuin Kalle, koska voitto kallistui hänen
puolellensa. Vaan pahasti ontuen ja surkeasti turvonneella päällä kömpi
hänkin pois kiistapaikalta.
Entäs Kalle?
Hän jäi makaamaan enemmän kuolleen kuin elävän ihmisen näköisenä,
toinen puoli ruumista liossa suopellon ojan mutaisessa vedessä, toinen
kuivamassa auringon paisteessa. Sellaisessa tilassa löysivät Kallen
Anttilaiset.
"Saakelin Korpelainen! Kyllä minä sinut vielä opetan --", oli Kalle
sanonut, kun hän tointui huumaustilastansa.
Kun Kalle saapui Anttilaan, oli siellä jo Takalon Juuso-ukko
koti-apteekinsa kanssa. Seurakuntalaisilla oli tapana kutsua kaikissa
taudinkohtauksissa hänet apuun. Hän olikin kieltämättä pitäjään paras
lääkäri, sillä hän paransi kaikkien tautien laatua "isolla viinalla,
essentsiadulciksella ja sydämmen vahvistuksella". Lääkäritoimensa
alusta saakka oli hän kenties passittanut hyvän joukon ihmisiä
ijankaikkisuuteen, mutta kun hän oikein varttui ammatissansa, vielä
suuremman joukon elämään.
Tuttavallisesti otti hän heti Kallen hoitoonsa, voiteli hänen
turvonneet poskensa "seitsemän miehen voimalla" ja asetti kylmät
kääreet päälle, varottaen äkillisistä ilman vaihdoksista. Kun hänelle
tarjottiin maksua voiteista (sillä lääkäritoimestansa ei hän ottanut
mitään, vaan lääkkeistä), niin sanoi hän, että ne oli maksanut --
Korpelainen. --
Ettäkö he olisivat käräjiin menneet? Ei, kaukana siitä. He olivat noita
taipumattomia suomalaisia luonteita, joiden oli tapana sanoa:
"Huonoja ovat herrojen rangaistukset kelpo koston suhteen. Ei, vaan
keppi, keppi! Kas se ihmisen ihmiseksi teki. Koivu olisi hyvää
puu-laatua, kun vaan sitä osattaisiin oikein käyttää."
Melkein tämänlaatuiset mietteet liikkuivat Kallen paksussa päässä,
kun hän hautoi kipujansa ja katkeroita mietteitänsä tuolla leveän
otsaluunsa takana.
Sen mukaan kuin hänen kipunsa lieventyivät, lauhtui hänen ilkeä
mielensäkin Korpelaista kohtaan.
Entäs jos oli ollut hänessäkin vikaa? Jos ei hän ollutkaan täyttänyt
kaikkia velvollisuuksiansa isäntäänsä kohtaan? Tuliko hänen parantaa
elämänsä ja sopia Korpelaisen kanssa? Korpelainen oli maksanut hänen
edestänsä lääkkeet ja se seikka vaikutti terveellisesti Kallen
kiihottuneesen mielen tilaan. Mutta väliin nousi Kallen itsekäs luonto,
tehden ankaraa vastarintaa parempia tunteita vastaan. Hyvä ja paha
taistelivat hänen sielussaan hurjaa otteluansa. Hyvä voitti. Mutta
kumpika heistä ensin oli sovintopuuhat alkava? Siinäpä kysymys, johon
Kallen kaikki hyvät päätökset olivat käydä haaksirikkoon. "Et sinä vaan
Korpelainen", pani hänen itsekäs sisällinen ihmisensä vastaan. "Ei
hänen, vaan sinun on se tehtävä", vastasivat paremmat tunteet taasen
siihen... "Ei maailman pilkan ja naurun tähdenkään", varoitti paha
hänelle. Ja Kalle väänteli kuin kuolevainen itseänsä. Kumpasta tuli
hänen totella? Kumpi oli hänen viepä oikealle tielle? Mutta silloin
muisti hän äitivainajansa kaikki varoitukset ja nuhteet ja hän päätti
kärsiä kaikki toveriensa pilapuheet ja sopia Korpelaisen kanssa.