tapana sanoa pojastansa Hentestä. Heikkihän sen oikea nimi oli, vaan
äiti oli tottunut puhuttelemaan poikaansa, sen syntymä hetkestä
saakka, tuolla lempi-nimellä "Hentte". Heikki oli Takalon isäntäväen
ainoa poika, joka sai tehdä kotonansa kenenkään estämättä aivan oman
mielensä mukaan. Kun hän alkoi maukuttamaan äitiltänsä sokuria ja
äiti ei vaan ollut paikalla valmis täyttämään pojan anomusta, niin
silloin heittäytyi Heikki seljällensä makaamaan lattialle ja alkoi
huutaa, minkä keuhkot kestivät, ja paljonhan ne kestivätkin huutaa,
paljon enemmän kuin äitin korvat tuota huutoa kuunnella. Heltyihän se
silloin aina äidin sydän. Kenenkäpä sydän se ei heltyisi sellaisesta
huudosta. Sellaisten tapausten perästä oli aina loppuna se, että äiti
toi räävytyn sokuri-palan ja sanoi nauraen: "Tuo meidän Hentte se on
niin vääjäämätön". Kun hän kysyi äidiltänsä, saisiko hän ruveta kanoja
vai koiraa pieksämään ja äiti ei vaan heti ollut valmis vastaamaan,
niin silloin heti alkoi vanha ennen opittu "musiikki", josta äiti aina
niin ihastui, että ei saattanut kieltää, vaan lupasi molemmat, sekä
kanat että koiran, pienen hirmuhaltijan pieksettäviksi, ja sanoi:
"Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön". Väliin kun Hentte käytti
liika rajattomasti saamaansa vapautta ja isäntä-valtaa, ja siitä
seurasi tavallinen sanakiista, niin täytyi isän ja äitin antaa jälkiin
Hentelle, jos eivät vaan aikoneet ruveta kuulemaan Henten ihastuttavaa
ääntä. Silloin se olikin Hentte vasta mies mielestään. Löi äitiä, veti
parrasta isää, ja ei sittenkään muuta kuin: "Tuo meidän Hentte se on
niin vääjäämätön."
Henten isä sanoi toisinansa, että: "pitäisi sitä tuota meidän
avioliiton urkunistia edes kerrankaan oikein muokata, kun se aina
huutaa niin täydeltä naamaa", vaan siihen se terveellinen tuuma
kuitenkin jäi, eikä muokkauksesta tullut koskaan tuon taivaallista,
ja niin muodoin sai Hentte kasvaa totutussa vallattomuudessaan.
Siitä seurasi, että hän tahtoi isännöidä toisia leikkitovereitansa,
niinkuin minua ja useampia muita samanikäisiä poikanulikoita. Hän oli
rotevin meistä kaikista, ja milloin me vaan emme kohta täyttäneet
hänen käskyjänsä, niin silloin sai aina tottelematon, välistä koko
poika-liutakin, tuntea runsaassa määrässä hänen isännällisten
nyrkkiensä kovaa voimaa.
Kauvan kärsimme me hänen isännöimistänsä.
Eräänä päivänä tuli hän meille surkea-naamaisena ja kertoi vesissä
silmin, kuinka Kallion Juho oli viskannut hänen lakkinsa tallin katolle
ja josta hänen käskevä luontonsa ei antanut hänen itsensä sitä noutaa,
vaan tuli ennemmin avopäin minulle vaivojansa valittamaan.
"No, mitä sinä yhdestä lakista huolit", koetin minä häntä lohduttaa.
Se auttoi. Heti oli hän kuin voidettu.
"Ha, ha, ha, haa"! nauroi hän.
"Mutta olipa se sontaankin koko vahinko. Ja sinnekkö se jäi tallin
katolle?" sanoin minä koetteeksi, mitä hän sellaisesta lohdutuksesta
tuumaisi.
Seuraus oli se, että Henten suupielet vetäytyivät ilkeästi väärään,
juurikuin tuohiropposen nurkat kuumana kesäpäivänä auringon paisteessa.
"Ii--i--hi--i--i hiiii!" itki hän.
"No, älä nyt tuota sure, yhtä lakkia!"
"Ha -- ha -- ha -- ha -- haa!"
Me lähdimme yhdessä Henten kotia.
Kotia tultuansa kertoi hän äidillensä, kuinka hänen lakkinsa nyt oli
tallin kadolla kuivamassa. Hentte alkoi komentelemaan äitiänsä, että
äidin pitäisi noutaa se sieltä pois. Ensin pani äiti vastaan, vaan
kun Hentte istui lattialle semmoiseen asentoon, josta oli ollut hyvä
heittäytyä seljälleen, ja aikoi tehdä äidin taivuttamiseksi edellä
kerrotut temput, niin ei äiti saattanutkaan pahoittaa pojan mieltä,
vaan taipui Henten tahtoon ja sanoi: "Tuo meidän Hentte se on niin
vääjäämätön."
Yhdessä sitä lähdettiin noutamaan lakkia.
Hentte seisoi kallella päin, kädet taskuissa katsellen, kuinka äiti
kiipesi rappusia myöden kadolle lakkia noutamaan.
Semmoinen oli se Hentte, joka sai viimein suututetuksi meidät oikein
läpi "lihojen".
Muutamana päivänä pidimme me oikein ison sotaneuvottelun, jossa
tuumittiin ja harkittiin sinne ja tänne, lausuttiin, hyväksyttiin
ja kumottiin ryntäys ja kostotuumia Hentteä vastaan. Viimein keksi
muudan joukosta kaikkein mieluisen tuuman, joka oli seuraava: Vähän
matkan päässä siitä puhtokunnasta, jossa meidän kaikkien kotimme oli,
oli joki-ahde noin kolmen sylen korkuinen ja melkein pystysuorasti
viettävä, sen alla oli muutaman sylen laajuinen tasainen penger. Siinä
päätettiin, sen tuuman mukaan, tuota vääjäämätöntä Hentteä hiukan
vääjätä.
Mutta mitenkä saada Hentte ulos hanssattavaksi? Siinäpä kysymys,
joka pani pienten "filosofien" päät pyörälle. Alahuulet venyivät
pitkiksi. Muutamien nousi etusormi nenälle, toiset kysyivät neuvoa
saivarilta, vaan ei tuntunut tulevan apua. Nolona seisottiin piirissä
ja katseltiin maahan. Takalon emännällä tiedettiin olevan kotkan silmät
näkemään kaikki sellaiset vehkeet, jotka vähänkin vaan haiskahtivat
selkäsaunalta. Ja ei se ollut Henttekään aina valmis pistämään nenäänsä
sellaisiin, pauloihin, vaikka hän toisinansa taasen, uhalla, luottaen
vanhaan kuuluisaan vääjäämättömyyteensä, sen pistikin liika syvälle,
kun oikeastaan olisi ollut hänen selkänahallensa terveellinenkään.
Sempätähden siinä nyt olikin pojille oikein suuretieteellinen kysymys
ratkaistavana. Kädet pysyivät, nenänpäässä ja korvallisilla ja silmät
maahan luotuina. Hartaasti siinä päitä kynsittiin ennenkuin keino
keksittiin, vaan keksittiin se viimmeinkin. Wille -- sama "suuri nero",
joka oli Hentelle määrätyn rangaisun keksinyt -- se viimmeinkin ensiksi
näytti elämän merkkiä noissa miettivissä, tuskin kolme jalkaa pitkissä
kuvapatsaissa. Ensin kohosi katse verkalleen ylös maasta, sormi putosi
pois nenän päästä, toinen käsi korvalliselta ja sitten hän hyppäsi
yhtäkkiä ainakin pari jalkaa maasta ja karjasi: "Ahven!"
Se ainoa sana loitsi pois lumouksen miettivistä kuvapatsaista.
"Ahven! Söisitkö sen?" huusivat kaikki yhteen ääneen.
Mutta Wille parka, hän se läähätti ja huohotti, kuin joku sankari,
maammainion, voimia kysyvän urhotyön tehtyänsä, eikä kyennyt muuta
sanomaan kuin "Ahven!"
"Ehei! Ei nyt olekaan kysymys siitä, kuinka saisimme vaaksan pituisen
kalanruodon kurkkuumme, vaan siitä, kuinka saisimme Henten ulos
kynsiimme", sanoi Jussi, joukon paras pilkkakirves.
"Wille vaan miettii onkimaneuvojansa", pilkkasivat toiset.
Onkimaneuvojansa muistamallahan se Wille oli sen neuvon kuitenkin
keksinyt. Hän oli muistanut, että Henten parhaita huvituksia oli
onkiminen, jos nimittäin hän vaan sai silloin kaloja. Jos ongella
oltaessa hän ei saanut kaloja ja muut saivat, niin teki hän ennen
opitut temput kun kotia mentiin ja valitti, että häneltä oli ryöstetty
kalat. Silloin saimme me Henten äitiltä semmoiset taprukat että
kiitettiimme siinä kinttujamme, kun saimme kalat jaetuksi tasan,
varsinkin kun sellaisissa käräjissä tavallisesti ei oteta lukuunkaan
syytetyn puhetta, vaan syyttäjän, ja Henten äiti kun vielä oli oikein
hirmuinen poikansa oikeuksia puolustaessaan.
Kun nyt Wille oli hiukan asettunut ilonsa vimmastuksesta, niin selitti
hän keksintönsä näin: Nyt pitäisi onkia aikalainen ahvenen käikäle ja
yhden pojista mennä ahvenen kanssa Hentteä käskemään ongelle. Pitäisi
selittää, kuinka siitä kohdasta, jossa häntä aijottiin vääjätä, saa
helposti ja suuria kaloja. Toisten pitäisi sill'aikana olla ahteen
alangossa piilossa, ettei hän tulisi saamaan mitään epäluuloja.
Sellainen oli hänen tuumansa, jonka kaikki hyväksyivät. Onkimaan
ruvettiin, vaan ei näyttänyt nyt olevan Ahti antelijaalla tuulella, kun
ei saatu ahventa, vaan yksi sensijaan onnistui saamaan pahanpäiväisen,
hauvin suusta karkuun päässeen särjen. Se sai nyt tällä kerralla
käydä kyrmyniskaisesta ahvenesta. Minut valittiin siihen tärkeään
toimeen, nimittäin Henten viekottelemiseen. Kun olin saanut tarkat
ohjeet tehtävääni, lähdin minä toimittamaan lähettiläsvirkaani. Särki
oli taskussa ja pää täynnä suuria ajatuksia. Pääni puhki minä mietin,
minkälaisen kyytin olin saava Takalosta, jos vaan minussa huomattiin
jotakin vilppiä. Vaan kävi kuinka kävi, niin aijon minä kuitenkin
toimittaa minulle uskotun tehtävän niin tunnollisesti kuin mahdollista.
Kun minä tulin Takaloon, niin oli siellä Hentte istumassa lattialla,
pahasti katsoa murjottaen minua, kun tulin huoneesen. Emäntä oli
polvillansa vieressä, sokeripalasella palvellen ja pyydellen häntä,
ettei nyt rupeaisi itkemään, tottapa hänen nyt ei tehnyt mieli
kuullakaan Henten itkua. Kauvan mietti ja harkitsi Hentte olisiko nyt
parasta ottaa vastaan lahjukset, vaiko käyttää niin monasti ennen
auttanutta keinoa. Vihdoinkin valitsi hän edellisen ja nousi lattialta.
Nyt kävin minäkin lähettiläs-toimeeni. Minä kehuin, kuinka olin
löytänyt mainion hyvän kalapaikan, josta saisi vaan nakella isoja
kaloja niinpaljon kuin vaan haluttaa. Minä näytin särkiä hänelle
ja käskin hänen lähteä myöskin ongelle. Hiljaa, vielä äsköisestä
äikkäpäällä, kuunteli Hentte minun pakinoitani. Viimein hän kysäsi:
"Tietääkö sitä muut?"
"No lähde vaan nyt ongelle", sanoin minä välttäen hänen kysymystänsä.
Vaan emäntäpä sen kuultuansa sanoi:
"No neen! Sinne sinä nyt Henten taasenkin narraat, että saisitte häntä
kiusata. Suoria tiehesi ja paikalla, eli minä näytän mistä tuulee. Vai
Henten sinä." --
Enempää en minä joutanut kuuntelemaan; minulle tuli kiire pois.
Parhaiksi kerkesin minä painaa oven kiinni jälkeeni kun kuulin kuinka
makkara-halko kolisten lensi oveen, tahtoen tulla jälkeeni tekemään
likempää tuttavuutta kanssani, vaan ovi sen esti minun riemukseni.
Sitten kuulin minä, kuinka Hentte sanoi:
"Mutta minäpä sille näytän onkimista." Silloin paiskattiin tuvan ovi
auki ja Hentte hurjistuneena hyökkäsi jälkeeni. Minä näin, kun olin
pienempi häntä, parhaaksi paeta toisten poikien luo, minkä koivet
kannatti. Hentte kaapasi jälessä hammasta purren ja puhkuen. Mutta
vaikka minä koetin kuinka juosta, niin välimatkamme se lyheni vaan
ehtimiseen. Minä tietysti koetin panna parastani, että joutuisin
hyvissä ajoin toverieni luokse, ennenkuin minun ja Henten yhtyminen
alkaisi käydä kovin kuumaksi minulle. Juuri kun minä pääsin sovitulle
paikalle, niin oli Hentte jo päässyt niin likelle minua, että hän
suuretta vaivatta saattoi tarttua minua niskasta kiinni. Vaan juuri kun
hän oli minut ottamaisillaan vähän tarkemman tutkimuksen alaiseksi,
jota minä olin koettanut koko matkan jalalla jättää, niin silloin
hyökkäsi ahteen alangosta koko poika-liuta minulle avuksi ja pelastivat
minut joutumasta mitä tukalimpaan asentoon. Riemulla otettiin Hentte
kiinni. Nyt näki äsköinen voiton sankari, että oli joutunut pahempaan
kuin pulaan. Vuosikausia kiusatut toverit seisoivat kiukkuisina hänen
ympärillänsä, valmiina kostamaan kaikki ennen tehdyt vääryydet.
Piirissä seisottiin hänen ympärillänsä ja siitä piiristä ei hänen
ollut ajattelemistakaan päästä pakoon. Vaikka hän olikin väkevämpi
kuin meistä yksikään, niin oli nyt sen sijaan meitä monta, jotka kyllä
tiesimme tulevamme toimeen hänen kanssansa.
On tosiaankin omituista, kuinka pikku pahankuriset ovat luopumattomia
ja säälimättömiä, kun he vaan saavat jonkun käsihinsä, jonka luulevat
loukanneen heidän oikeuksiansa. Ei silloin ajatella siitä mitään
että toinenkin voi kipuja tuntea. Niinpä meissäkin kauvan kytenyt
kiukku Hentteä kohtaan ilmestyi nyt, ensin ivapuheissa joita me
tahallamme pitkitimme niin pitkiksi kuin mahdollista, siitä tosiasiasta
hekumoiden, että nyt viimeinkin oli meillä tuo vihattu Hentte
kynsissämme, jolle voimine aivan oman mielitekomme mukaan kostaa oikein
ruumiillisella kivulla kauvan salassa kyteneet kiukkumme. Hentte parka
se seisoi vaan meidän keskellämme, eikä tietänyt mitä hänen pitäisi
vastata tai sanoa. Kauvan siinä katsottiin. Näyttipä kun ei olisi
muutamat vieläkään uskoneet, että se oli todellakin Hentte, joka nyt
seisoi syntipukkina edessämme odottaen tuomiotamme. Viimein sanoi Wille:
"Kyllä sinä oletkin meitä hanssannut aikasi, vaan nyt on meidän
vuoromme. Nyt ei autakkaan enään vääjäämättömyytesi, vaan tänä päivänä
sinun varmaankin pitää vääjätä meitä, eli jos et sinä vaan vääjää
meitä, niin me vääjäämme sinua ja niin että se tuntuukin."
Hentte se seisoi katsoa murjottaen alta kulmiensa vuoroin kutakin.
Silmät iskivät tulta, huulet ne näpistyivät yhteen, kädet kouristuivat
nyrkkiin. Hetken seisoi hän siinä asennossa ja alahuuli vavahteli
hieman. Sitten sanoi hän:
"Jos minä nyt saisin teidän selkänne käsiini, niin pehmetä sen pitäisi."
"Ähäh, kutti, kutti, kylläpä me nyt sinua vääjätään! Kyllä sinä oletkin
usein vääjäämättömyydelläsi toimittanut meille kylmän kylvyn, mutta nyt
on tullut meidän vuoromme. Ähä kutti, kutti!" sanoi yksi.
Hentte puri hammastansa ja hänen alahuulensa värisi ja nytkähteli kuin
vanhan ruunan.
"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti
koskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se
hiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että
oikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata", sanoi
toinen.
"Lysti sinun kohta on olla", sanoi kolmas.
"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä
jokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua
vääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen
äitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan,
että ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko
kolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta.
Jos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi
täyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa
rauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin,
sen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö", sanoi Wille.
Sen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen.
Mutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme
taipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten
tavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun
me otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka
puolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa,
ennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin
makasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään
määräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana,
kuten marsalkalla konsanaankin. "Puolet pojista ahteen alankoon
vastaanottamaan", komensi hän.
Komentoa toteltiin kohta.
Henten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi -- joka
oli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana -- ja
kantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan
ylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja
komensi:
"Vääjää!"
Me koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme -- minullakin
oli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo
juhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen
kerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo
oli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi
poikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet
työnnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri
alasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt
alas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat
riepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean
näköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina
ja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään
suuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista.
Kun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen
entisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa:
"Vääjää!"
Sama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se,
että Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla,
venytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen
iloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan
huusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet
kymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla
tavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään
vasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja
Ekyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä
vauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän
keskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko
hän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla
liijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme
ja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa
sellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään
oikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä
hän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan
päähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin
tappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä
notkea karahka oli eukolla olalla.
Ensin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas
vääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja
alkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi:
"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä
teidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara
ja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun
minä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän
aikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä
muksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän
vielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät --! Joka kuitenkin on niin
vääjäämätön." -- -- --
Me puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme
parhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä
kehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin
kotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät.
Hetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin
kappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan
vanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties
muistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta
äläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä
kanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla.
"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!" niiskutti Hentte.
Minä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin,
joka en koko jupakasta tietäisi mitään.
Mutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua
niskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä.
"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon
juoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä
ottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka
poikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme.
Ainoastaan sinä olet vielä saamatta."
Akka hankkiusi antamaan minulle aimo selkä-saunan. "En minä paljon
osallisena siinä ollutkaan", uskalsin minä muistuttaa.
"Vai et sinä ollut osallisena siinä! Vai et! Senkin ryökäle! Vaan
tästäpä sinä saat palkkasi, kun olet yksin vielä saamatta. Sinähän se
juuri Henten narrasitkin rääkättäväksi", kiljui emäntä.
"Joko Henttekin on saanut osansa", sanoin minä kotini läheisyydestä
rohkeampana, kuin oikeastaan selkäni turvallisuus olisi sietänytkään.
"Antakaa, yhy, antakaa äiti tuota p--rua oikein!" ähelsi vieressä
Hentte.
"Vain vielä Hentteäkin! Eikö siinä ollut kyllä, kun te olette sitä pari
tuntia kiusanneet? Mutta sanoppas, junkkari, mitä te siellä Hentelle
oikein teitte? Mitä! Etkö aio sanoakaan? Mutta kyllä minä sinun suusi
aukaisen! Ole varma siitä! Senkin juutas!"
"Eihän me mitään muuta, kun vähä vääjättiin --", sanoin minä siinä
varmassa vakuutuksessa, että en minä nyt oman kotini portaalla sentään
tule vieraan kädestä selkääni saamaan.
"Neen! Koetahan tuossa nyt oikein valehdella! Sen kipeämmästi minä
sinun selkääsi muokkaan."
"Lyökää jo, äiti", muistutti Hentte.
"Niin! Mitäpä tässä on hyötyä pitkästä viivytyksestä. Selkääsi sinun
pitää saamaan kuitenkin. Niin se on yhden tekevä, antoipa sen antimen
kuka hyvänsä; joko minä tai muut Kuulepas, lurjus, sinun nyt pitää olla
hiljaa, eli jos vaan huudat ja nostat sillälailla tavatonta melua, niin
minä lyön sinua vaan kovemmasti. Sillä sinä pääset kaikkein vähemmällä,
kun otat kurituksen nöyrällä mielellä vastaan", puheli emäntä.
Hän istui portaan istuimelle ja veti minut tukasta myötänsä.
Mutta minun mieleni oli nyt kaikkea muuta, vaan ei nöyränä. Ja minua
ei ensinkään rauhoittanut emännän kädessä oleva nokinen suuri karsittu
kuusen oksa.
Ja oli kuusen oksa kohotettuna, ja halkaisi vinkuen ilmaa, mutta
silloin emännän ja Henten suureksi harmiksi ja minun ilokseni ilmestyi
pihalle kylästä kotiin palaava äitini. Heti älysi hän, millä kannalla
asiat nyt olivat.
"Mikä täällä on tekeillä? Mitä te aiotte tehdä minun pojalleni?" kysyi
hän.
Takalon emäntä päästi minut heti irti.
"Kun te ette kurita tuota poikaanne, että saa kasvaa kuritta kuin
hevosen varsa. Katsokaapas nyt tuota meidän Hentte parkaa, kuinka se
on surkean näköisenä. Teidän poikanne sitä on, yhdessä toisten poikain
kanssa, rääkännyt tänäpäivänä, niin minä aioin nyt edes kerrankaan sitä
oikein piiskata, että vähänkään siivonisi", selitti emäntä.
"Tuollako seipäällä?" kysyi äitini.
"Tällä, niin, milläpäs muulla", sanoi emäntä, ikäänkuin asia olisi
hyvinkin luonnollista laatua ja kuritus-ase hyvinkin asianmukaisesti
valittu.
"Minä kuritan aina itse lapseni, enkä anna teidän pieksää häntä
vaivaiseksi. Ja muuten minä luulen, että minun poikani saa aina enemmän
kuria kun tuo teidän Henttenne --, jos nimittäin selkämakkarat tulevat
kysymykseen", sanoi äitini, ikään kuin se olisi hyvinkin hauskaa minun
seljälleni, että saada paljon kuria.
Hentte rupesi taasen itkemään, kun näki minun pääsevän pälkähästä.
"Hentte parka! Sinä, joka et saanut edes sitäkään hupia, että olisit
nähnyt minun kurittavan tuota oikein edes kerrankaan", sanoi Takalon
emäntä Henteen päin kääntyen sanomattomalla säälin äänellä.
"Lähdetään kotia", sanoi hän. Otti Hentteä kädestä kiinni, pani
uuninkohennuksen olallensa ja sitten he alkoivat astella pois.
Äiti vei minut mukanansa tupaan.
Mutta siellä minun täytyikin tehdä mutkistelematta tili töistäni.
Mutta siitä Takalon emännän lupaamasta selkäsaunasta minä en vieläkään
päässyt erilleni, vaikka sitä ei emäntä saanutkaan itse antaa. Äiti
toimitti sen juhlallisen toimituksen, mutta hällä ei ollutkaan asenna
uuninkohennus, vaan hieno vitsa.
Mutta Hentte lakkasi siitäpäivin isännöimästä meitä.
Riita-Veljet.
Korpelan isäntä käveli edestakaisin tupansa lattiaa. Viimein sanoi hän
rengillensä, joka istui penkillä välinpitämättömänä:
"Kalle, etkö käy syömään?"
"Onko siellä edes mitä söisi?"
"No, panihan siihen Kaisa ruokaa!"
"Syödäänkö nyt iltanen ja eine samalla kerralla?" sanoi Kalle istuen
pöydän ääreen.
"Iltanen ja eine! -- Eihän nyt ole kello vielä yksikään toista?"
"Jo se on kolmekintoista."
"Kuule Kalle! Heitä pois nuo kierot sanasi, eli minä..."
"Niin, mitähän sinä tekisitkään?"
"Selkään antaisin tietenkin, selkään."
"Selkään! Sinäkö minua selkään?"
"Niin, niin! -- Mutta paleliko sinun jalkojasi kun olit iltarupeaman
avojaloin?" sanoi isäntä johtaaksensa puhetta pois tuolta ikävältä
suunnalta.
"Palelihan noita iltayöstä, vaan ei tuosta aamuyöstä tiennyt mitään."
"Minä sanon sen vieläkin, jos et ole hiljaa, niin annan selkään. Jos ei
sinulla vaan ole parempaa puhumista, niin ole hiljaa". Ja isäntä meni
kärtypäällä kamariinsa.
"Vai parempaa puhumista, parempaa, senkin kolistin. Niin kun se ei muka
kelpaisi", tuumasi Kalle ja nousi syömästä. Istui hän sitten penkille
ja mietti isännän viime sanoja. Harmiksi tahtoo käydä. Kun olisi edes
oma torppa. Niin kunpa olisi. Ei tarvitsisi koko ikäänsä toisen työssä
rehmiä. Kunpahan olisi tämän talon haltija. Kyllä osaisi työväen
mielillä pitää. Kesällä joka pyhä-aamu viinaryypyn miehille antaisin,
niin, ihan joka pyhä-aamu. Vaan ei akoille ja piijoille. Päihtyvät
akanruojat, kuka ne silloin hallitsee. Sanotaan vaimoväen olevan
pahapäisiä päissään. Tarvitsisi ostaa sitä varten uusia köysiäkin.
Mitäpä ne juuri viinalla tekisivätkään. -- Ha--aauh! -- Nukuttaan
rupesi. Kun se isännän pakana kiusaa aina puoleen yötä. Selkään pitäisi
saada, oikeen miehen kädestä. Parempaa puhetta, vai parempaa! Kun ei
kelpaa, niin ei kelpaa, sillä hyvä. Senkin kolistin.