ilmoitustensa takia," kuten isännän sanat kuuluivat. Eikä Neulanen
saanut enää koskaan työtä eikä ansiota Ylitalosta.
Onni on epävakanen.
Verkalleen kohousi syksyinen aurinko valaisten omaa surullista
maisemaa. Yöllä oli satanut, että suuria vesilätäköitä oli kartanolla,
jotka kimaltavat aamuauringon valossa. Kyökistä kuului hällänrautojen
helinää; piika-Tiina siellä puuhasi einekahvia herrasväellensä. Mutta
aina vähän väliä juoksi hän porstuaan kuuntelemaan, joko nuoren herran
kamarista kuuluisi liikettä.
Herra Janson nukkui vielä makeinta aamu-untansa.
Hän nukkui, kunnes auringon säteet, jotka tunkeutuivat akuttimien läpi,
alkoivat vaivata hänen silmiään, herättäen hänen utuisen unettaren
helmoista.
Herra Janson venyi vielä vuoteellansa ja oikoili jäseniänsä. Hänen oli
vallan lysti olla mietteissään, kuinka nykyään oli hänen toiveensa
toteutuneet. Niin. Aivan köyhänä hän oli tullut taloon, rikkaan setänsä
kauppaa hoitamaan. Hän saa periä kaikki sedän omaisuuden, kun setä
kuolee. Ja tämän hyvän lisäksi oli hän nyt kihlannut rikkaan neidin. Ei
parempaa saattanut kaivata.
Tuolilla sängyn vieressä oli juomalasi, jonka Tiina oli tuonut ja jossa
oli aito-puhdasta maidon kermaa. Se oli hänen tavallista aamujuomaansa.
Setänsä tahtoi vähän moittia perillisensä herkullisuutta ja oli
kieltänyt Tiinaa viemästä tuota tuollaista juomaakin, vaan Janson
vannotti piika-raiskaa, että sen piti totella häntä, ja niin sai
hän joka aamu herkkunsa. -- Autuaalliselta tuntui herättyänsä vetää
suuhunsa maidon paras osa.
Hyvillämielin kömpi hän ylös vuoteesta ja meni aukasemaan puotia, ja
palasi takasi kamariinsa. Sytytettyään sikaarinsa palamaan lähti hän
kiivain askelin kävelemään kamarinsa lattiaa, odotellen ostajia, aina
vähän väliä silmäten ympyriäisestä ovessa olevasta lasista puotiin.
Vihdoin pysähtyi hän pienen teepöydän eteen, joka oli sohvan edessä.
Hän nosti pöydällä olevaa valkeaa vaatetta, jonka alta näkyi hopeainen
teekannu ja uhkeat aitoposliiniset teekupit ja tusina juomalaseja
ja karahviini, kauniita kuin kristallilasista. Hän katseli niitä
ja hymyili. Tuon pöydän aikoi hän lahjoittaa, kaikkine kauniine
kaluinensa, nuorelle morsiamellensa, hänen syntymäpäivänänsä. Janson
istui sohvalle miettien, kuinka morsiamensa mahtoi ilostua ja hypätä
häntä kaulaan ja moneen kertaan kiitellä ja suudella. Ja mikseikäs,
kyllähän se kannattikin, sievät rahathan se oli maksanutkin koko tuo
homma.
Siihen tuli asiapoika, veitikka, joka toissa aamuna oli Jansonin
nukkuessa käynyt kermajuoman sipasemassa omaan suuhunsa. Ja se ei ollut
ensikerta, kun hän oli sen tehnyt, jo monesmonituinen, vaikka Janson
oli häntä kurittanut ja vannottanut, ettei sitä vasta tee. Ja nyt hän
päätti antaa löylyn, jotta muistaisi kotvemman ajan.
Hän tarttui sohvan päässä olevaan hopea-nupilla varustettuun
Espanjalaiseen ruokokeppiinsä. Poika karkasi hurjaa vauhtia ovea
kohden, kankeasti tuijottaen eteensä, ja siinä rymäkässä juoksi hän
kalliilla tavaroilla lastattuun pöytään, että pöytä kaatui kaikkine
laitoksinensa; poika jäi kontalleen pöydän päälle. Mutta siinä häntä
kohtasikin herra Jansonin keppi sitä tuimemmalla tavalla. Niin
vinhakasti löi Janson, että keppi katkesi. Poika huusi surkeasti
ja koitti kädellänsä päätänsä. Tiina ja setäherran rouva juoksivat
kammariin pojan huudon kuultuansa, mutta kynnykselle jäivät he
seisomaan kun näkivät tuon hävityksen kauhistuksen. Siellä makasivat
kalliit tavarat pirstaleina, teekannu oli surkean näköisenä rutussa ja
lytyssä pöydän laidan alla. Mutta Janson ei joutanut kummastelemaan
tuota epäjärjestystä, puodin ovia soitettiin ja hänen täytyi mennä
sinne ja jättää rouva ja Tiina siunailemaan. Hajamielisenä teki hän
kauppoja ja muisteli onnistumatonta kuritustansa ja suurta vahinkoansa.
Nyt ei ollut hänellä enään antaakaan morsiamellensa niitä komeita
kaluja, joista hän oli kuvaillut saavansa niinpaljon kiitoksia ja
hyväilyjä. Hän oli niin älleissään, että kun ostajat muistuttivat
kaupantekijäisistä, niin alkoi riidellä, meuhata ja haukkua ostajia,
vieläpä potkia ja lyödäkin. Hän oli täydellisessä pieksämisen touhussa
rautaisella kyynärän mitalla muuanta akkaa kun setäherra tuli puotiin,
akka kun intti, ettei hän ole saanut rahanarvolta tavaraa.
Illalla, päivätyön päätyttyä, ilmoitti setäherra Jansonille kaikella
ystävyydellä, ettei hänen ensinkään haluttanut saada perilliseksensä
senlaista raivokasta ihmistä, kun Janson oli, ja että hänellä
oli huomenaamulla asia pois talosta. Yhtäkkiä oli Janson näin
alennettu rikkaan kauppahuoneen ainoasta perillisestä pennittömäksi
seikkailijaksi, jonka tuli tyhjin taskuin jukkaroida ulos avaraan
maailmaan.
Viluisena ja masennettuna nähtiin hän aamulla, kädet ahtaissa
housujensa tyhjissä taskuissa suojassa kylmältä syystuulelta, marssivan
nolona kestikievaria kohden.
-- -- --
Vuosia on kulunut. Herra Janson on taasen päässyt tukevaan asemaan
onnistuneiden kauppayrityksiensä suosimana. Uljaasti kohoaa hänen uusi
talonsa ylös taivasta kohden. Ja mikä vielä oli hupaisempi; hänen oli
onnistunut juonitella toisen kauppamiehen konkurssiin, ja sitä voittoa
hän osasi pitää arvossa. Hänellä ei ollut ketään muita kilpailijaa
sillä paikkakunnalla.
Hän oli taasenkin sulhasmies. Äsken kerrottujen tapausten johdosta oli
hänen entinen morsiamensa ilmoittanut hänelle kohtelijaalla, mutta
sangen pistelijäällä kirjeellä, että hänen ei ensinkään haluta yhdistää
kohtaloansa mokoman seikkailijan kanssa ja että hän kiittää luojaansa,
kun tuli aikanansa asiat oikein kuulleeksi. Vaan nyt hän oli taasenkin
kihlannut nuoren, kauniin ja lempeän neitosen, ja hän oli ainakin
hyvillänsä tuosta vaihdoksesta, oikein riemastuksissansa.
Oli kaunis kesäilta ja mitä iloisimmalla tuulella lähti hän
tavalliselle iltakävelyllensä. Hän oli, kuten sanotaan, hieman
liikutettu ja hänen teki mielensä syleillä koko maailmaa. Verkalleen
asteli hän eteenpäin ja suunsa vetäysi mitä suopeimpaan hymyilyyn, ja
hän huiskutti keppiänsä ilmassa. "Voi kuinka suloista sentäänkin on
olla sulhasmies". tuumaili hän.
Tuli muudan talonpoika herra Jansonia vastaan, se meni sivu
katsomattakaan.
"Etkö sinä sen tolvana älyä nostaa lakkiasi"?! tuiskasi herra, tarttui
mieheen kiini ja alkoi sukia kepillänsä. Vaan mieskin teki tenää ja
rysyten siinä yhdessä vierähtivät he ojaan, herra Janson sortui alle ja
hänen kätensä meni olkapäästä sijaltansa.
Ensi käräjissä sakotettiin herra Jansonia maantienrauhan rikkomisesta.
Eikä siinä auttanut enään mikään, hänen nimestään jäi tästä lähtien
pois "kunniallinen ja hyvämaineinen".
"Tuhannen tuhatta" mutisten kömpi herra Janson sinä iltana
vuoteeseensa. "Mutta," ajatteli hän, "minä olen vielä sittenkin rikkaan
kauppahuoneen omistaja ja eihän se mitä tee jos vähän sakotettiinkin."
Hän nukkui sinä yönä rauhattomasti.
"Saakelin moukat"! tuumaili hän aamulla äkeissään ja kärtyisenä rupesi
hän selailemaan uusimpia sanomalehtiä. Muutamasta sanomalehdestä sattui
silmään: Tuomittu kunnian loukkauksesta. Täkäläinen raastuvan oikeus
tuomitsi eilen Matti Spriitin kunnianloukkauksesta maksamaan kaksisataa
markkaa sakkoa, pidettäväksi kuukauden kuritushuoneessa ja tekemään
julkisen anteeksi-pyynnön Wirmakkalalle, molemmat tästä kaupungista.
"Sepä on kova tuomio kunnianloukkauksesta", ajatteli hän ja mietti,
eikö voisi jotakin vihamiestään syyttää kunnianloukkauksesta. Mutta
ei ottanut syytä saadakseen ketään vastaan, muistui vaan mieleen oma
käytöksensä viime kaupunkimatkalla erästä kaupungin herraa kohtaan.
Jos se haastaisi hänet oikeuteen. Vaan eipä tuo haastane, koska ei ole
vielä haastanut.
Tyytyväisenä alkoi hän lukea postissa tulleita kirjeitä. Hän luki
muutamia. Tavallisia kauppatietoja vaan. Waan yksi oli, joka oli
vetänyt herran huomion puoleensa. Se oli isompi kuin muut ja varustettu
kaupungin maistraatin sinetillä. Salaisella kammolla aukaisi hän
sen ja luki sisällön. Se ei ollut pitkä, vaan sen sisältö oli sitä
tehoisempi. Siinä sanottiin, että herra Jansonin tulee laittaa itsensä
ensi maanantaiksi, jos tahtoi vaan puhevaltaansa käyttää, kaupungin
raastupaan, vastaamaan konnantöistänsä, joita hän oli tehnyt viimme
kaupunkimatkallansa ja kunnian loukkauksesta erästä kaupungin herraa
kohtaan.
"Voi saakeli mitkä ajat nyt on käsissä. Kun en arvannutkin tuota
välttää aikoinansa. Kenties se on sentäänkin parasta, että menen ja
rukoilen heiltä kaikilta anteeksi -- niin, se se voi ollakin parasta."
Sillä tavalla puhui hän itseksensä ja koetti rauhoittaa levottomia
ajatuksiansa.
Toivottomana vaipui hän sohvansa nurkkaan. Epämääräiset tunteet
taistelivat rajua taisteloansa hänessä ja ottivat niin valtaansa hänen
sisällisen ihmisensä ja masensivat sen perin, että hän ei puhjennutkaan
ulkonaisiin rajuuden merkkeihin, kuten tavallisesti ennen, vaan hänen
kauvan nukkunut omatuntonsa heräsi nyt viimeinkin soimaamaan häntä.
Kun piika toi kahvia, niin kummastui hän vähässä ajassa tapahtunutta
suurta muutosta, minkä näki herrassa tapahtuneeksi. Hänen entinen
käskijän äänensä oli lauhkea kuin lampaan ja muodoltansa oli hän kuin
haudasta karannut. Illalla sanoi herra renkillensä, että huomenaamulla
lähdetään kaupunkiin ja että kaikki tulee silloin olla valmissa matkaa
varten.
Viikko on kulunut ja herra Jansonia odotetaan kotia tulevaksi.
Tänä iltana hänen pitäisi jo varmaankin olla kotona ja pelvolla ja
vapistuksella odottivat palvelijansa hänen kotia tuloansa. Illalla
hiljan hän tuli viimeinkin ja oli ihan mieletönnä ilosta. Tukisti
puotipoikaa, nipisti piikaa, löi renkiä ja hevosta aivan paljaasta
ilosta. Mitenkä hän oli päässyt läpi tuon vaikean kysymyksen, ei
varmuudella osannut kukaan sanoa. Muutaman viikon kuluttua tiesi tosin
ilkeä huhu kertoa yhtä ja toista kummaa, vääristä valoista ja muista
mutkista, herran käräjämatkasta. Vaan huhuja ne olivat ja huhuina ne
pysyivät, niinkuin olivat alkujaankin olleet, ja ne eivät häirinneet
milläänlailla herra Jansonin iloa.
Juuri nyt herra Jansonin parhaaseen ilonpuuskaan saapui toisesta
kylästä hänen ystävänsä, Huimaherra, ja se vaan lisäsi hänen iloansa.
Seuraavana iltana oli Jansonin salissa juomingit ystävysten kesken,
herran onnellisen käräjämatkan johdosta. Ja loitolle kuului Jansonin
salista nauru, laulu ja loilotus. Siellä viinit virtasi tulvillaan
ja ystävykset kallistelivat pohjaanasti ilonmaljojansa, istuen
käsikaulassa sohvalla vallan hyvässä sovussa, siihen asti kunnes
riitaantuivat ja herra Janson potki vieraansa ovesta ulos, koleaan
yöilmaan.
-- -- --
Taasenkin on vuosia kulunut. Ja nyt on herra Jansonin salissa tyhjyys
joka muistuttaa tapahtuneesta ryöstöstä. Ennen niin äänekkäässä talossa
on nyt kolkko hiljaisuus. Ainoastaan puotirakennuksesta kuului vielä
vähän entisentapaista ostajien surinaa. Mutta pois vyöryneen, kaikki
edestään lakaisevan jättiläisärjyaallon jälkimainingin vienolta
loiskeelta kuuluu se. Herra Janson kävelee raskain, pitkin askelin
salinsa lattijaa. Hänen askeltensa kaikun kertoo moninkertaisesti
tyhjät seinät. Suuret, kylmät hikihelmet vyöryivät pitkin hänen
otsaansa. Muutamalla tuolilla pöydän vieressä istui eräs herra; hänen
edessään pöydällä paloi pienoinen lamppu; lampun vieressä oli vekseli,
joka sisälsi Jansonin koko omaisuuden Hän oli pelannut korkeita peliä,
mutta pelannut väärin. Wieras ei häirinnyt Jansonin tuimaa sielun
tuskaa. Hitaasti kuluivat hetket salissa. Janson käveli edestakasin
lattialla, ja vieras istui kuin kuvapatsas. Rajusti ulvoi syystuuli
huoneiden nurkissa. Puodin ovet pantiin kiinni, mutta aina vaan käveli
Janson. Hänen ajatuksensa näytti vallanneen yksi esine: salin lattia.
Wiimeinkin seisahtui hän vieraan eteen. Suuri muutos oli tapahtunut
Jansonissa. Hänen ennen niin kirkkaat ja tummat silmänsä katselivat
haaveksivan lempeästi vierasta. Raskas, syvä huokaus tunkeusi hänen
rinnastansa ja sitten taasen kaikki hiljaa. Kuin kipsikuva seisoi hän
siinä, ja kaikki tajuntunteet näyttivät pakenevan hänestä. Pitkän
ajan perästä näkyi hän viimeinkin tulevan tuntoihinsa. Hänen huulensa
värisivät kummallisesti.
"Ottakaa kaikki mitä minulla on ja antakaa minulle tuo vekseli", sanoi
hän viimeinkin soinnuttomalla äänellä, sitten alkoi hän taasen kävellä.
-- -- --
On ilta, kaksi viikkoa myöhemmin edellä kerrotun tapauksen jälkeen
salissa. Tavalliset kyytikärryt seisovat kartanolla. Renki seisoi
vieressä, valaisten lyhdyllä ahdasta pihamaata. Raskaasti pieksi rankka
syksyinen sade seinää. Askeleita kuului portailta ja Janson tuli ulos
nuoren vaimonsa kanssa. Raskaasti kumahti ovi kiinni heidän jälkeensä
ja hitaasti nousivat he kärryihin, silmäten kerran, kentiesi viimeisen
kerran, jälkeensä. Ruoska läjähti kyytikonin selkään ja kärryt vierivät
rämisten illan pimeyteen.
"Hyväisiä sanomatta lähti", tuumasi renki, sammuttaen lyhtynsä ja
alkaen astella renkitupaan päin.
Sana pahuuden palveluksessa.
Rauhallista oli elämä Tavelan torpassa ja uutteroita olivat Tavelaiset.
Niku, Tavelan isäntä, oli jo ikäpuolimies, kun hän nai Annan. Anna
oli uuttera ja taitava töissään ja askareissaan, ja hän tienasi aina
talviaikoina käsityöllä usiammankin markan. Niku oli kesäaikana uuttera
peltomies. Joka syksy oli heillä panna jukuripää sonni penkkiin ja pari
kolme lammasta. Talvisin taasen oli Niku aina lylyjen päällä metsässä,
pitkä luotipyssy olalla, ja moni pörhökarvainen metsän kuningas oli
nähnyt hyväksi ottaa Nikun tuimasta luodikosta karvaiseen rintaansa
kuolettavan luodin.
He olivat kristillistä väkeä, niin ainakin sanottiin, ja taisipa se
olla paikallaan ainakin Annan suhteen. Anna oli kamppaillut ankarat
sisälliset taistelut omantunnon rauhaa saavuttaaksensa ja hän viljeli
uutterasti raamattuansa. Heillä oli yksi poika, joka oli noin
viiden vuoden vanha silloin kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset
tapahtuivat, ja Olli oli hänen nimensä. Anna oli hiljainen, siivo
ihminen, joka nurkumatta täytti miehensä pienimmätkin vaatimukset. Hän
oli noita vaatimattomia luonteita, jotka tunnollisesti täyttävät elämän
vähäpätöisimmätkin vaatimukset ja sitten katoavat maailman näyttämöltä.
Niku viljeli kanssa uutterasti raamattuansa, minkä hän maallisilta
töiltänsä jouti. Mutta hänen raamatun lukunsa oli kummallista laatua.
Hän luki aina isosti, että sen Annakin kuuli, mutta ei koskaan muuta
kuin Jeesus Syrakin kirjaa. Warmaankin osasi hän ulkoa nuot hänelle
niin rakkaiksi tulleet raamatun paikat. Mutta sentään otti hän joka
pyhäaamu raamatun nurkkalaudalta, istui penkille tuvanpöydän taa ja
alkoi lukea. Tavallisesti käski Anna silloin pikku Ollin luoksensa,
otti hänet syliinsä ja hellällä syleilyllä puristi rintaansa vasten,
vuodattaen runsaita kyyneleitä. Mutta ei ne olleet särjetystä sydämestä
lähteneitä katkeroita katumuksen kyyneleitä, vaan ne olivat halveksitun
rakkauden surullisia hyvästijätteitä. Kun Niku luki, että: "Ennen minä
asuisin jalopeuran ja lohikäärmeen kanssa, ennenkuin pahan vaimon
kanssa" oli se kuin puukon pistos Annan hellään sydämeen, se kuului
niin ivalliselta, niin pistelijäältä hänen korvissaan. Mitä oli hän
tehnyt, että häntä niin kohdeltiin? Hän, joka ei ollut tehnyt mitään
ilman miehensä tahdotta, joka oli aina täyttänyt hänen pienimmätkin
vaatimuksensa ja palvellut aina parhaan taitonsa mukaan. Ja kuitenkin
sama mies tahtoi häntä sortaa ja solvaista noin kunnottomalla tavalla,
ja se se oli, joka pusersi Annan silmistä kyyneleet.
Oli talvi, ja Tavelassa elettiin entistä elämää. Viikot olivat Annasta
aina hyvin hupaisia, sillä silloin hän sai aina olla kahden rakkaan
Ollinsa kanssa, kun Niku oli metsän viljoja ahdistamassa. Kun hän näki,
ettei Niku häntä rakasta, vaan väärinkäytetyllä Jumalan sanalla oli
jokapyhä valmis häntä kiusaamaan, niin kiintyi hän sitä suuremmalla
rakkaudella Olliinsa ja pyhät kävivät hänestä vastenmielisiksi,
pelätyiksi päiviksi.
Muutamana talvisunnuntai-iltana oli taasen Niku pöydän takana, edessä
raamattu ja luki Syrakin kirjaa pienen talikynttilän valolla. Takassa
paloi vireä valkea. Anna istui takan edessä, pitäen Ollia sylissään ja
kuunnellen Nikun lukua; vaikka raskaalla sydämellä. Niku luki:
"Ei yksikään pää ole niin kavala kuin käärmeenpää, ei yhdenkään viha
ole niin katkera kuin vaimon viha." "Ennen minä asuisin jalopeuran ja
lohikäärmeen kanssa, ennen kuin pahan vaimon kanssa."
Tässä keskeytti Niku lukunsa ja katsoi silmälasin sankojen ylitse Annaa
takan tykönä, mitä muka tämä hänen lukunsa hänessä vaikutti. Anna istui
kuten ennenkin, päältäkatsoen tyyneen näköisenä. Mutta hänen povessaan
kiehui kummallisen katkera tunne miehensä kovuuden tähden.
"Koska hän vihastuu, niin hän tulee ryömäksi kuin säkki", luki Niku.
"Suupaltti vaimo siveällä miehellä on niinkuin santainen tie ylöspäin
vanhalle miehelle."
"Miksikä äiti itkee"? kysyi Olli äitiltä, joka oli alkanut nyyhkimään,
sillä hänen sisällinen kapinansa oli puhjennut ilmiin ja kuohahti
rajuina kyyneleinä näkyviin. "Onko Olli tehnyt äidille pahaa? Ei Olli
ole enään paha", puheli lapsi ja alkoi hänkin itkeä.
"Mitä se poika siinä mölisee"! karjasi Niku. Olli katsoi suurilla
silmillänsä ensin isäänsä, sitten äitiänsä.
"Ole hiljaa Olli", sanoi äitikin, joka oli vähän tyyntynyt. Niku alkoi
taasen lukea, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Koska miehellä on paha vaimo, niin he ovat niinkuin sopimaton pari
härkiä, jotka ynnä vetämän pitää." Mutta nyt alkoi Anna taasen itkeä
ja kun Olli tämän näki, niin alkoi hänkin, lapsen kummallisen vaiston
kehoittamana, nyyhkimään.
"Lemmon kakara, etkö sinä sule suutasi!" kiljasi Niku, hyppäsi ylös
pöydän takaa, tarttui Ollia käsipuolesta kiinni, talutti ovelle ja
nakkasi ovesta ulos; palasi sitten entiselle sijallensa. Mutta nyt
kuohahti vuosikausia kytenyt nurjuus, murti kaikki sulkunsa Annan
povessa ja hän nousi ylös, ikäänkuin aikoisi hän kurittaa tuota kovaa
isää. Niku ei tästä mitään, vaan alkoi lukea:
"Joka sen saa, hän saa skorpionin -- --."
Enempää ei hän kerennyt lukea, kun ulkoa kuului surkea parahdus. Naisen
kekseliäisyydellä älysi Anna sen merkityksen ja syöksähti ulos, mutta
myöhään. Niku istui tuvassa ja pilkallinen hymy oli hänen huulillansa.
Mutta kun Anna juoksi tupaan ja hengästyneenä läähötti: "Olli,
susi!" niin silloin katosi hymy Nikun huulilta. Anna istui tuolilla
ja hermotonna lepäsivät hänen kätensä sivuillansa. Ei merkkiäkään
äskeisestä katkerasta mielenilmauksesta. Hän katsoi pitkään suurilla,
kauniilla silmillänsä, Nikua suoraan silmiin ja sanoi hillityllä,
lempeällä äänellä:
"Niku, rakas mieheni, pelasta Olli, pelasta lapsemme."
Nyt selvesi Nikulle koko tapaus kaikessa kauheudessaan. Oliko hän
tehnyt väärin? Oliko hän kohdellut vaimoansa ja poikaansa liian
tylysti? Mitä hän oli rikkonut, tahtoi hän palkita, ja jos mahdollista
pelastaa Ollin.
Niku otti pitkän luodikkonsa alas naulasta, ampumatarpeita arkusta ja
tuotapikaa oli otettu sukset alas vinniltä ja sitten vainuilemaan pedon
jälkiä.
Anna lähti likimmäisestä naapurista hakemaan ihmisiä apuun.
Metsästysinto oli vallannut Nikun. Hän ei ollut koskaan ollut muuta
kuin kova isä, sen ymmärsi hän nyt täydellisesti, ja hänen kovuutensa
se oli saattanut heidän ainoan lapsensa, suden suuhun. Kiivaasti
hiihti Niku, vaan olipa susikin kepeäjalkainen. Puolen tuntia oli Niku
hiihtänyt, eikä vielä merkkiäkään lapsesta. Kuu oli noussut korkealle
taivaalle ja valaisi tuota yöllistä ajoa. Jäljet menivät, sittenkun ne
Tavelasta lähtivät, erään suuren suon laitaa ja kääntyivät sitten äkkiä
suon toisella puolella olevaa korkeaa Kotkakallioa kohden, nousivat
vinoon kallion päälle ja laskeusivat kohdastaan toiselle puolelle.
Niku levähti vähän, kun oli päässyt kallion päälle ja alkoi sitten
vaarallisen alaslaskun. Mutta juuri kuin hän lähti alaslaskemaan,
niin näki hän suden lähtevän kallion juurelta pää suorana laukkaamaan
synkkään ja laajaan, vanhastaan susien olinpaikaksi tunnettuun Tuohinon
korpeen.
Hirmuista vauhtia kiiti Niku alas kalliolta ja tanakkana seisoi hän
kyykkisillään suksien päällä. Kun hän oli juuri alas pääsemässä, niin
näki hän edessään suuren kiven ja hänen oli enään mahdoton poiketa
suunnastansa tuimassa vauhdissansa. Sievästi nousi Niku suksillansa
kinoksen harjaa kiven päälle, mutta sitten putosi hän nurinniskoin alas
syvään rotkoon. Kun hän tointui ja sai puhdistetuksi lumen päältänsä,
niin näki hän että toinen hänen suksistansa oli poikki. Hän oli siis
avutonna täällä kaukaisessa erämaassa. Hänen edessään oli verilätäkkö,
joka oli lumen päällä, ja vähän jäännöksiä lapsestansa. Tässä oli
siis peto syönyt saaliinsa ja se nosti hiukset pystyyn Nikun päässä.
Hän yritti liikuttamaan vasempaa jalkaansa, mutta se tuntui olevan
monen leiviskän painoinen. Se oli nyrjähtänyt pois sijaltansa. Hän
seisoi vyötäreitä myöten syvässä lumessa, josta hän ei ollut mies omin
voiminsa pääsemään ylös. Kun hän katsoi taaksensa, niin näki hän,
että oli pudonnut noin kaksi syltää vielä huiman mäenlaskunsa päälle.
Murheissaan, johon tulivat vielä sanomattomat omantunnon vaivat, repi
hän tukkaansa. Ensikerran eläissään tunsi hän sisällisen äänen kaikella
voimalla käyvän kimppuunsa. Hän hapuili pyssyänsä, lopettaaksensa sillä
tuskiansa, mutta se oli pudotessa lentänyt vähänmatkaa hänen kädestänsä
ja seisoi syvässä lumessa, eikä ylettynyt sitä saamaan käsiinsä. Nyt
hän vasta mielestään oli oikein onneton. Olli ei ollut enään elävien
joukossa ja Anna ei ollut hänen tykönänsä, ja hänellä oli paljon
sopimista. Oi, niin paljon!
Aamu valkeni kun Anna saapui miesten kanssa, joita hän oli mukaansa
saanut, sille paikalle josta Niku oli pudonnut. Anna silmäsi alas
rotkoon. Niin, siellä makasi hänen miehensä kuoliaaksi paleltuneena, ja
vähänmatkaa hänestä oli Ollin viimeiset maalliset jäännökset.
"Herra, Sinä raadollisten turva ja et hylkää köyhän rukousta"! huokasi
Anna, pannen kätensä ristiin ja suuret kirkkaat kyyneleet kiilsivät
hänen silmissänsä.
Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.