puukolla myllyänsä, vaan kaukana poissa harhailivat hänen ajatuksensa
myllystänsä. Viimein valloitti hänen utukuviensa loistava tulevaisuus
kokonansa. Puukko putosi pois hänen kädestänsä, puupalanen vierähti
samoin. Antti nojasi selkäänsä seinään ja alkoi miettimään. Kaukana
harhaili sielu ruumiista, ajatukset todellisuudesta. Hän ei ollut enään
olevinansa yksinkertaisessa puhtaassa äitinsä tuvassa, vaan kaukana
kaupungin suutarin työhuoneessa. Hän oli istuvinansa kumarassa työnsä
ääressä, pisti puranterän talipalaseen ja sitten kengän pohjaan, sitten
oli hän asettavinansa puunaulan reijän suulle ja lyödä kaljautti
yhdellä vasaran iskulla naulan umpeen. Laatuun se oli käypinä, ei
moitetta mitään. Ja sitten kun ilta tuli ja työstä lakattiin, niin
sitten -- anniskeluun, niinkuin Raja-Jaakkokin.
Syksyinen ilta alkoi jo hämärtää, vaan Antti ei huomannut sitä. Hän
istui vielä seinän nojassa, pää nojattuna hirteen. Silmät haaveksien
katselivat tuvan kattoa. Kenties näki hän oman äitinsä kuvan
tuvankatossa, kaupungin suutarin työhuoneen ja oman tulevaisuutensa.
Äiti oli myöskin vaipunut entisyyden unelmiin, ettei huomannutkaan
poikansa haaveksimista, eikä illan lähenemistä. Viimein, kun ilta oli
niin pimeä, ettei hän nähnyt enään kehrätä, heräsi hän unelmistansa.
Hän nosti rukin syrjään, pani huivin päähänsä, joka hänen kehrätessään
oli vaipunut hartioille ja meni ulos. Vähän ajan kuluttua tuli
hän takaisin, kantaen sylissään halkoja. Nyt vasta heräsi poika
unelmistansa, kun äitinsä kolisteli halkojansa.
"Äiti, minun pitää päästä kaupunkiin!" sanoi Antti äkkiä.
"Joko sinä taasen --, nuorihan sinä olet vielä."
"En minä ole enään nuori; nuorempana Raja-Jaakkokin on oppiin mennyt,"
"Raja-Jaakko puhuu tuulia taivaita. Ei häntä tarvitse uskoa."
"Mutta hyväpä kuuluu Onnelan Matillakin olevan opissa olla. Menneellä
viikolla kuuluu tulleen Matilta kirje Onnelaan. Ja siinä on
kirjoittanut, että kun hän 'förbynktää', niin pääsee kisälliksi."
"Oletko käynyt Onnelassa? Entä kun puhuvat turhia. Kun hän kirjoitti
ensikerran, niin siinä oli, ett'ei ruokakaan piisaa vaikka kuinka
siunaisi."
"Mutta minun pitää päästä oppiin", sanoi poika päättävästi.
"No sinne sinun mielesi vaan tekee. Se Raja-Jaakko on pannut pääsi
pyörälle mokomilla hullutuksillansa", sanoi äiti pahastuen poikansa
itsepintaisuudesta.
"Ei ne ole hullutuksia; minä uskon ne tosiksi."
"Vai uskot ne tosiksi, mokomatkin lorut. Ei ole niissä uskomista,
valhettelee se mies yhtenänsä."
"Mutta, äiti, minun pitää päästä kaupunkiin."
"No, oletko niin perään antamaton? Minä sinun sijassasi jäisin kotia.
Sitten kun tulisin aikamieheksi, tekisin pelloksi nuot kedot, jotka
olivat peltona isävainajasikin eläessä, ja eleleisit täällä rauhassa
kuin Herran kukkarossa."
"Mutta minä en tee niin, äiti; minun pitää päästä oppiin. Ja kun pääsen
kisälliksi niin sitten vantraamaan Pietariin niinkuin Raja-Jaakkokin.
Sitten palaan minä jolloinkin kauniina päivänä tänne takaisin ja alan
ottaa työtä vastaan ja elää herroiksi, juuri niin kuin Raja-Jaakkokin.
Silloin äiti, ei teidänkään tarvitse kehrätä illalla myöhäiseen,
aamulla aikaiseen", puhui Antti, joka oli noussut seisomaan ja katseli
suurilla silmillänsä äitiään. "Jos ette päästä, niin minä menen salaa
kuitenkin", jatkoi Antti vähän ajan kuluttua, kun ei äitinsä puhunut
mitään.
Äiti ei vastannut vieläkään mitään, vaan hänen surullisesta muodostansa
päättäen se päätös ei ollut hänen mieleensä. Hänenkö täytyisi antaa
poikansa mennä avaraan maailmaan, lapsensa, jota hän rakasti yli
kaikkein luotuin maailmassa, joka oli hänen ilonsa, ylpeytensä ja
vanhojen päiviensä turva. Äitiraukka ei tahtonut uskoa sitä todeksi.
Hän aikoi mennä, -- alkoi hän ajatella, -- noin nuorena, ja hän olisi
vielä palaava, vaan minkälaisessa tilassa? Se oli tulevaisuuden
hallussa. Kenties senlaisessa tilassa kuin Raja-Jaakkokin,
juoppolalluksena, joka kaikki tienestinsä panee -- viinaan. Ei, ei,
hänen oli mahdoton uskoa sallimusta niin armottomaksi.
"Äiti, pääsenhän minä oppiin?" alkoi Antti taasen, hetken kuluttua
pyydellä.
"No täytyneehän minun sitten sinut laskea, koska et muutoinkaan näy
tyytyvän."
"Minäpä pääsen oppiin ja -- vantraamaan... ja -- anniskeluun. Hei!
äiti, minäpä pääsen Pietariin!" Ja Antti hyppeli ilosta.
Surullisena katseli Anna poikansa iloa. Hän olisi koettanut vieläkin
taivuttaa poikansa mieltä, jos vaan olisi tiennyt mitä se sana
"anniskelu" merkitsi, vaan hän ei sitä ymmärtänyt.
"Minä lähden Onnelaan, pyytämään isännältä kyytiä."
"No, odota nyt huomen-aamuun; kun tulee päivä, niin käy sitten."
Antti jäi kotia vaan aina välistä muistui hänen mieleensä, että jos se
isäntä kerkeää lähteä ennen kuin hän ehtii siellä käydä; silloin hän
jäisi taasen kotia ja tulisi niin ikävä. Ja Raja-Jaakkokin sanoisi:
"Akka tieltä palaa, ei mies pahanenkaan." Ei vaikka käyden menisi,
niin mennä sinne vaan pitää sittenkin. Viikon päästä jo puhutellaan:
"herra oppilas". Ja sitten kun on kisälliksi päässyt, niin sitten
"vantraamaan" ja -- anniskeluun ja -- Pietariin.
Ja Antin valtasi sellainen ilonpuuska -- mistä lie tullutkin.
Vaan äidin valtasi sen sijaan surumielisyys. Ajatuksiinsa vaipuneena
istui hän virittämänsä takkavalkean edessä, pää käsiin nojattuna.
Ei muistanut edes kehrätäkään. Poikansa lähtö vaan mieleen muistui.
Surulliseksi se tahtoi viedä. Niin nuori ja oppiin -- -- oppii vielä
juomaan. Sitten tulee kun Raja-Jaakkokin kaikkien pilkaksi. Mikä
hänestä vielä lopen tulleekin -- -- ei tietänyt yhtään. -- Saattaisi
tulla siivokin mies, -- -- niin ei hän sitä tietänyt. Kenties hoitaa
minut vielä hyvästikin vanhoilla päivilläni, -- -- ei kehrätä enään
-- -- ikäväksihän se kävisikin jo, aina työssä -- -- ei helpotusta
yhtään. Kukaties sentään -- -- jos vielä helpottaakin. Sitten käyn
markkinoijiakin -- -- katsomassa Anttia, aivan niinkuin Onnelankin
isäntä.
Niin mietti äiti ja koetti rauhoittaa surullisia ajatuksiansa, vaikka
huonolla menestyksellä.
Viikon päästä oli Antti mennyt.
Äiti itki, jotta luuli vedeksi sulavansa. Mutta sitten tyrehtyivät
vesitulvat silmistä ja toivon leikkisä onnetar seisoi hänen vieressänsä
ja kuiskasi uskallusta sydämeen.
Kun Onnelan isäntä tuli kaupungista kotia, toi hän Annalle terveisiä
Antilta ja sanoi hänen päässeen eräälle suutarille oppiin. Se rohkaisi
ikävöivää äitiä.
Hän teki työtä kuten ennenkin, ahkerasti aamusta iltaan asti ja
rahapussi se kasvoi entistä vinhemmin ja isoni arkun pohjalla. Olipa
ikäänkuin olisi hän osannut jo edeltäkäsin aavistaa, jotta niitä rahoja
tultaisin vielä hartaasti tarvitsemaan.
Ensi aikoina kirjoitti Antti usein äitillensä, vaan sitten vähitellen
alkoi tulla harvemmin kirjeitä, kunnes niiden tulo viimein loppui
tykkänänsä. Annakaan ei enään itkenyt kuin yhden kerran, mutta silloin
itki hän tulevaisuudenkin edestä.
Viikkoja vieri, viikoista karttui kuukausia, kuukausista vuosia, eikä
Antista kuulunut mitään. Viisi vuotta oli sillä tavalla vaipunut
menneen ajan pohjattomaan mereen, kun odottava äiti sai viimeinkin
kirjeen pojaltansa. Mutta kylmyyttä, äitistä vieraantumista puhui
joka-ainoa sana siinä. Anna älysi sen ja se havainto viilsi kipeästi
rakastavan äidin sydäntä. Vähällä oli päästä itku, vaan sinne se painui
kuitenkin vielä sydänalaan odottamaan sovelijasta hetkeä, jolloin se
kuohahti entistä rajumpana ulos.
Taasen kului viisi vuotta tietämättömyydessä. Silloin eräänä päivänä
ajoi seurakunnan vanginkuljettaja Annan mökin eteen rekensä, josta
saattoi huoneeseen -- Antin. Hän oli komeasti puettu ja suurellinen
arvokkaisuus ja herramaisuus ilmoittihe hänen joka askeleessaankin.
Anna kyllä tunsi poikansa, mutta sentäänkin koki hän pysyä niin kaukana
Antista kuin mahdollista. Anna näki, että Antin silmissä paloi --
mielipuolen himmeä katse ja hän pelkäsi että Antti olisikin -- hullu,
sen tähden varoi hän poikaansa.
"Tämmöinen hökkelikö se minun palatsini onkin", sanoi hän hetken
perästä, kun oli silmäillyt ympärilleen tuvassa.
Nyt oli Anna varma, että Antti oli -- hullu. "Anniskelujen siunattu
vaikutus on Antilta järjen vienyt", selitti vanginkuljettaja hiljaa
Annalle.
Sen kuultuansa pujahti Anna ulos tuvasta. Kun hän pääsi
hakulietehiseen, niin siellä heti uhkuivat kymmenen vuotta ummessa
olleet kyynelten lähteet ja vuosivat yli reunojensa, kastellen
pettyneen äidin posket viljavilla vesillä. Kovasti ja kauvan itki
hän, vaan sitten kuivi kyynel; hän lakkasi itkemästä ijäksi.
Multapermannolle vaipui hän ja silmät ne vaan tuijottivat lasimaisina
eteenpäin.
Viikon päästä haudattiin Anna.
Hänen ruumissaatossansa nähtiin Anttikin, kiiltävä, trutsin sulalla
kaunistettu kypäri päässä, vieraaseen sotaväkeen kuuluvan upseerin
komea virkatakki päällä.
Ei kyyneltäkään vierähtänyt silmistä, ei huokaustakaan puhjennut pojan
rinnasta, kun äiti laskettiin maan kolkkoon poveen.
Kuntahallitus toimitti Antille hoitajan ja kumppanin, joka hänestä piti
huolta ja asui hänen kanssaan Annalta Antille perinnöksi jääneessä
tuvassa.
Kerran kysyi hänen hoitajansa, eikö hän surrut äitinsä kuolemaa.
"Ei minun ambetsuunini anna itkeä akkojen tavalla", vastasi Antti
siihen.
Antti ei taipunut tekemään työtä, kun oli saanut päähänsä, että hän oli
jokin iso herra; mutta mikä, sitä hän ei vielä oikein tiennyt itsekään.
Nyt oli Annan säästämät rahat hyvään tarpeeseen ja kun ne olivat
kaikki, niin sitten elettiin kunnan makson päälle.
Kun hänen "paraati vormunsa", -- joksi hän kutsui upseerin virkatakkia,
-- oli kulunut huonoksi, niin antoi hänelle pitäjässä asuva, aikansa
sotaväessä palvellut kenraali vanhan virkapukunsa ja vei sitten hänet
kyökiin, jossa käski antaa "uudelle virkaveljelle" ruokaa. Mutta sitten
tuli Antti joka päivä kenraalin kotia, saamaan ruokaa. Kun häneltä
leikkisä vanhaherra kysyi, miksikä hän ei koskaan mennyt toisiin
taloihin, vaan aina vaan heille, vastasi Antti hänelle:
"Jaa jaa! Suuret herrat aina käyvät toinen toisensa luona visiitillä."
Siihen vastaukseen sai "virkaveli" tyytyä.
Yleensä eivät ihmiset suuria hänestä välittäneet; kunhan eli ja oli
vaan, siinä kaikki, mutta kyllä hän itse itsestään piti senkin edestä.
"Sillä" -- sanoi hän -- "suuret herrat aina pitävät paljon itsestänsä."
Niin eleli hän eteenpäin aikojansa.
Eräänä kesänä oli hän tehnyt maantien varrelle, niin likelle kuin
suinkin saattoi, aisa-kiikun, jossa hän sitten päiväkaudet kiikkua
hellitteli, kaikkien ohikulkevien hevosten kauhistukseksi.
Muutamana kuumana heinäkuun päivänä oli hän taasen tapansa mukaan
siinä kiikkumassa, kun maantietä ajaa kiidätti aika kyytiä nuori,
vasta pitäjääseen tullut nimismies. Hänellä näytti olevan aika kiire
johonkin, koska hän ehtimiseen löi ruoskalla hevostaan, vaikka se
juoksi ilmankin, niin paljon kun pääsi. Mutta kun hevonen näki Antin
kiikkuvan, niin seisahtui se yht'äkkiä, eikä sillä näyttänyt olevan
halua mennä eteenpäin, ei ruoskan pakotuksellakaan. Vauhkana katseli se
vaan korvat pystyssä Anttiin, valmiina tekemään käännöksen ja kiitämään
pakoon.
"Mies hoi! Älä kiiku, että pääsen sivu ajamaan", huusi nimismies.
Antti ei ollut kuulevinansakaan; kiikkui vaan kovasti.
"Mies hoi! Et saa kiikkua että hevoseni tohtii mennä sivu", huusi
nimismies uudelleen.
"Jahah! -- Niin mitä? -- kuka se oli joka huusi?" kysyi Antti
arvokkaasti, vaan ei lakannut kiikkumasta.
"Minä huusin, että sinun pitää lakata, jotta minä -- herra, pääsen
sivuitse", sanoi nimismies, pannen erityisen painon viime sanoille.
"Herra minäkin olen", sanoi Antti pontevasti.
"Minä olen nimismies!"
"Mutta minä olen" -- Antti mietti hetkisen, sitten sanoi hän --
"kuvernyöri!"
Nyt vasta näki nimismies, että hän olikin hullun kanssa tekemisissä.
"Eikö herra kuvernyöri olisi hyvä ja lakkaisi kiikkumasta, että minä
pääsisin Onnelaan, siellä kun on tulipalo ja minulla olisi kiire
sinne", sanoi nimismies, kiihdyttääkseen hullua.
Ihme kumma; Antti astui heti alas kiikustansa ja sanoi kohtelijaasti:
"Vai on Onnelassa tulipalo. Minä menen sinne. Tahdon itse johtaa
sammutustyötä."
"Minä pyydän jos kuvernyöri olisi hyvä ja siirtäisi kiikkunsa muutaman
sylen päähän pois tiestä", pyyteli nimismies.
"Kyllä, herra nimismies", sanoi hullu entiseen tapaansa.
"Kuvernyöripä on hyvä ja istuu minun rinnalleni kieseihin, niin
pääsette pikemmin Onnelaan."
Mielellään täytti uusi kuvernyöri kutsun ja sitten sitä lähdettiin ja
mentiin niin paljon kuin hevonen jaksoi juosta.
Kun he saapuivat Onnelaan, niin oli siellä jo tuli saanut semmoisen
vallan, jotta huoneiden pelastuksesta ei ollut enään puhettakaan.
Koko upea kartano oli yhtenä tulimerenä ja mikä oli vieläkin pahempi,
palavassa rakennuksessa oli talon nelivuotijas tyttö tulen, keskellä,
jonka pelastaminen näytti mahdottomalta. Onneton äiti väänteli
epätoivoisena käsiänsä ja voivotti surkeasti. Isä seisoi surkean ja
toimettoman näköisenä; ikäänkuin rampaus olisi vallannut hänet.
Kun hullu oli saanut läsnäolevilta ihmisiltä tietää missä huoneessa
lapsen piti olla, riisui hän "paraati univormunsa" päältään, kasti sen
eräässä vesisaavissa märäksi, nakkasi päänsä peitteeksi ja kiiruhti,
ennen kun kukaan ennätti estää, tuota kaikkien mielestä mieletöntä
yritystä, palavaan rakennukseen.
Hetken odotti väkijoukko tuskallisessa pinnistyksessä. Kauvan ei hän
viipynyt huoneessa, vaan pitkältä se aika ihmisistä tuntui.
Vihdoin tuli hän ulos liekeistä ja heti kuului huoneesta kumea
kolahdus. Välikatto oli pudonnut sisään. Kun hän pääsi väkijoukkoon,
vaipui hän tunnotoinna maahan ja sylistä valahti toivottoman äidin
jalkoihin lapsen -- hengetön ruumis. Antti oli käärinyt takkinsa
savuun kuolleen lapsen ruumiin ympärille, joten hän säilyi suurimmilta
palohaavoilta. Äiti taintui lapsensa ruumiin viereen.
Kun vihdoinkin joudettiin katsomaan Anttia, niin oli hänkin jo --
kuollut. Hirveät olivat ne palohaavat, jotka hän oli palatessaan saanut.
Kuvernyöri oli mennyt lääniinsä.
Ylitalon isännän naiminen.
Räätäli Neulanen istui kyyryllään työnsä yli kumartuneena Ylitalon
tuvassa ja neuloi isännälle velttejä. Taivas sitä nahkojen paljoutta,
jonka isäntä oli kantanut velttejänsä varten! Oikein se hirvitti
uutteraa räätäliä. Harmissaan puhkesi hän puhumaan -- hänellä oli näet
tapana puhua itseksensä kun häntä vaan harmitti ja silloin hän aina
armottomasti noitui:
"Voi tuhannen peeveliä tuota lammasnahka-läjää! Oikein on hirmuinen
koko. Kaksitoista nahkaa ja noin suuria ja pitkävillaisia vielä!
Niistä tulee veltit semmoiset, että niihin uppoo koko mies kuin humina
hautaan. Noitakin tässä vielä piti ruveta kursimaan ja kiire olisi
muuallekin. Käy niin harmiksi nuo rikasten juonet. Ää--h. Päätänikin
pakottaa, oikein särmimällä panee, ja rupesi vielä tuota ronkkaanikin
repimään entisen kiusan lisäksi. Ilmat tässä muuttuvat, jos eivät vaan
ennallaan pysy. -- Turkanen kun pakottaa. Ä--äh! Onkohan se isännän
'ämmä' vielä lämminnä, jotta olisi saanut harmiinsa pari kuppia
kahvia edes. Ei se visukinttu viinaryyppyä raahi antaa kumminkaan.
-- Kumma paikka kun se viinakin nykyjään on niin kallista. Ennen sai
viidelläkolmatta kopeikalla hallin oikeata puskupäätä, jotta: 'lunksis
vaan', sanoi Ranta-ahon Matti, kun viinaan kuoli."
"Tämän talon isäntä se sitä lakkii kun kissa maitoa, mutta ei vaan anna
vieraalle. Niin. Semmoinen visukinttu se on, vaikka on rikkaan talon
isäntä. Vaan eiköhän tuo antaisi, jos pyytäisin. Jos olisikin kerjätä
kolauttaa."
Räätäli nousi ylös tuolilta, jossa oli istunut ja ommellut. Hän aukasi
tuvan perällä olevan oven ja huusi:
"Onkos se isännän 'ämmä' lämminnä, jotta saisin edes parikaan kuppia?
Minun päätäni niin särmii ja ronkkaani repii, jotta arvelen, että
ilmat tässä muuttuvat. Minun jalassani on semmoinen termomeetari ettei
paremmasta apua".
"Kyllä, kyllä!" kuului kamarista.
Kohta kantoi isäntä pari kuppia "ämmänsä" sisältöä -- isäntä kun oli
leskimies, niin hän kutsui piloillaan suurta nokista kahvipannuansa
emännäkseen, josta räätäli oli omavaltaisesti kääntänyt nimen ämmä --
räätälin eteen lammasnahan tilkuilla täytetylle pöydälle, ja räätäli
alkoi hyvällä halulla vetää naamaansa siunattua kahvekultaa.
Se näytti tekevän hyvää sekä hänen särmivälle päälleen että repivälle
ronkalleen, koska hänen hapanmuotonsa sai heti vähän iloisemman näön.
"Mitäs räätäli arvelee? Luuletteko tulevan näistä velteistä lämpimät ja
kylliksi kookkaat?" kyseli isäntä hyvillämielin.
"Kyllä tulee, kokoa, sen vakuutan. Mutta -- minkä tähden te oikeastaan
näitä näin isoja teetätte? Luulisihan sen vähemmänkin välttävän; vai
kuinka? En ole vielä tähän elettyyn mokomia laittanut, vaikka viime
nauriinkylvön aikana täytin jo viisi seitsemättä."
"Kyllähän näistä nyt kookkaat ja komeat tulee, niinkuin talonisännällä
olla pitääkin, varsinkin näin aikatalon isännällä. Ja jos minä tässä
vielä niinkuin naimaan rupean ja sattuu vielä lihava eukko, niin
eipähän tule riitaa silloin peitosta", tuumaili isäntä ja hykersi
ilosta käsiään.
"Aiotteko naida vielä, vaikka olette ikäloppu jo koko mies?"
"No eipähän sitä tiedä vielä varmaan mitä tulevaisuus mukanaan tuo",
tuumaili isäntä hartaudella ja meni kamariinsa.
"Vai naimaan, hänkö kölliskö naimaan", puhkesi räätäli puhumaan isännän
mentyä. "Sen minä sanon, että hänestä juoppo-ratista ei huoli enään
ei Pirttimaan Priitakaan, olkoon vaan niin rikkaan Ylitalon isäntä
kuin onkin. Vaan koetan minä sentäänkin toimittaa hänelle Raja-Kaisan
toisesta kylästä, jos tuo silloin antaisi edes yhdenkään ryypyn oikeata
talonpojan juomaa. Se tässä vasta oikein auttaisi miehen terveeksi.
Kumma paikka, kun ei anna koskaan oikeata ryyppyä mestarilleenkaan,
vaikka aina heti tulen kun käskee."
Heti isännän kamarista tupaan tultua alkoi hän puhua asiastaan
isännälle:
"Jos vaan on teillä halua vielä naida, niin siinä teette oikein jos
valitsette Raja-Kaisan naapurikylästä. Minä olen kuullut, että hän on
rikas, hyvä käsityö-ihminen ja päälliseksi hän on muutenkin kuuluisa",
puhui räätäli.
"Olenhan minäkin sitä ajatellut, vaan kun en ole vielä häntä nähnyt,
niin en ole osannut oikein päättää. Oletteko te nähny häntä?"
"En minä ole nähnyt. Vaan teidän renki, Jussi, joka on samasta kylästä
josta Kaisakin, voisi tietää vielä enemmän hänestä."
"Niin tosiaankin; kun tuota nyt en ole jo ennemmin älynnyt. Minä käsken
heti Jussin kamariini kyselläkseni häneltä tarkemmin sitä asiaa. Vaan
tulkaasta te ensin tänne kamariin, räätäli hyvä, niin otetaan..."
puheli isäntä.
"Hetipä auttoi", mietti räätäli, kun asteli isännän jäljessä kamariin.
Isäntä kaasi suureen, vanhanaikaiseen hopeapikariin viinaa ja pyysi
kohtelijaasti räätäliä ryyppäämään, jonka tämä vielä kohtelijaammasti
tyhjensi yhdellä henkäyksellä. Sitten käski isäntä rengin kamariinsa
ja, rasvattuaan häntäkin yhdellä viinaryypyllä, alkoi kyselemään.
"No, sinähän tiedät, onko se Raja-Kaisa kuinka rikas?" alkoi isäntä.
"Mitä, aikookohan isäntä naida sen lahon", mietti Jussi, vaan ei niin
sentään sanonut, vaan vastasi: "Kehuuhan tuo olevan useampia tuhansia,
vaan en minä ole lukenut hänen rahojansa, enkä ole edes nähnytkään."
"Hänellä on siis rahoja, ei siinä ole sitten estettä. Vaan onko hän
minkä näköinen naamaltaan, jos tuota niinkuin kysäseisi."
"No, kaikkiapa hänkin kyselee, vaan tyydyttävät tiedot hänen saaman
pitää", mietti Jussi, ja vastasi hieman veitikkamaisesti: "Kaunis hän
on, oikein silmiä huikaisee, kuin häntä katsoo."
"Vai niin, no ei siinäkään estettä. Onko hän siivonen, hyvänluontoinen?"
"Niinkuin herran enkeli", vastasi Jussi entiseen tapaansa. -- "Perhana,
kaikkia ma menin laittamaankin; kyllä tästä vielä soppa syntyy", mietti
hän toisikseen, vaan oli hiljaa.
Vielä annettuansa ryypyn Jussille, laski hän hänet menemään.
Sitten käski hän räätälin kamariin ja koska hän osasi kirjoittaa,
niin pyysi isäntä häntä kirjoittamaan kosiokirjettä Raja-Kaisalle.
Mielellään suostui räätäli isännän pyyntöön, varsinkin kuin hän sai
ensin alustavan ryypyn isännän hopeapikarista, ja kun kirje olisi
kirjoitettu, olisi luvissa toinen, ja jos asia luonnistaisi, niin
sitten vielä kolmas.
Parastansa teki räätälin kynä laatiessaan sievistelyjä ja
kohteliaisuuksia isännän kosiokirjeesen. Vaan pääasiallisesti ei siihen
tullut kuitenkaan muuta, kuin: "että jos Kaisa neiti vaan tuumaan
taipuu, pyydettiin taivaan nimessä, että hän, Kaisa rakas, tekisi
hyvin ja tulisi ensi perjantaina päivä-junalla rahoinensa päivinensä
sulhasensa Ylitalon isännän syliin. Isäntä puolestansa lupasi tulla
asemalta häntä noutamaan kotiansa. Lupasi panna oriin uuden kirkkoreen
eteen, uudet veltit, ne Pohjanmaan parhaat, peitoksi ja sitten kyytitä
kuin 'provastia'."
Sellainen oli parhaasta päässä se kirje, joka kirjoitettiin ja moneen
kertaan lakattuna viimeinkin heitettiin postin huostaan.
Isäntä oli hyvillään ja räätäli samoin. Vaan eipä kummakaan että
räätälikin oli, sillä hänen päässään humisikin kaksi isännän antamaa
aimollista ryyppyä.
-- -- --
Ensi perjantaina oli Ylitalon isäntä lupauksensa mukaan asemalla,
odottamassa morsiantansa tulevaksi.
Ja morsian tuli.
Väkijoukosta kuului kimeä huuto:
"Onko täällä Ylitalon isäntä?"
Ja Ylitalon isäntäkin oli.
"Täällähän minä olen!" huusi hän vastimeksi.
Silloin alkoi väkijoukosta kuuluva harmin ja tuskan huutoja.
Ylitalon isännän morsian siellä raivasi itsellensä tietä väkijoukon
läpi. Ja se ei tapahtunutkaan lempeimmällä tavalla, sitä todisti
ihmisten harmilliset huudot. Hetken kuluttua seisoi Ylitalon isännän
edessä pitkä, noin viidenkymmenen vuoden ijässä oleva, tuiman näköinen,
roteva nais-olento. Ei se ollut isännän mielestä mikään suloisen
näköinen. Inhotti häntä se heti ensi näkemällä. Hän oli hypännyt
umpikirnuun.
"Vaan jos se olisi rikaskin", mietti toisekseen isäntä ja koetti
lohduttaa sillä itseänsä, peitellessään rekeensä ja kyytitessään kotia
morsiantansa.
Mitä oli hänen nyt tehtävä? Morsian ei ensinkään häntä miellyttänyt;
vaan peräytyä ei hän myöskään voinut. Jos hän olisi vaan sen tehnyt,
niin olisivat siitä irvihampaat saaneet kylliksi tilaa pilkatakseen
häntä koko loppuikänsä.
Heti Ylitaloon tultuaan otti uusi emännän ehdokas koko talon komennon
käsiinsä ja rahansa antoi isännälle. Mutta eipä niitä rahoja tuhansia
ollutkaan, niinkuin Jussi oli luulotellut, olihan vaan kolmesataa.
Siinäkin oli isäntä pettynyt, oli kerrassaan muutenkin morsiamensa
suhteen lyönyt nyrkkinsä seinään. Harminsa aikoi hän ensi tilassa
purkaa renki Jussin niskoille. "Neulasta", mietti hän äissään, "en ota
enään työhöni en vaikka maat palaisi tammikuussa".
Parin viikon kuluttua oli uusi emäntä tullut talon haltijaksi, hänellä
oli kaikki valta talossa, eikä kukaan tohtinut hänelle sanaakaan sanoa,
vaan häntä pelkäsi koko talonväki, kissasta alkaen isäntään saakka.
Isäntä ei tohtinut enään erotuumia tuumailla, ainoastaan mielessään hän
niitä mietteitä hautoi, vaan ei lausunut julki. "Se on minun ristini",
mietti hän suruisena. Väliin kuultiin hänen veisata höröttelevän:
"Ristiäni minä myös kannan
Juuri ylön mielisesti."
Vaan ei hän koskaan lisännyt: "jonka Jumala on päälleni pannut."
No niin. Minkäpä isäntäparka sille teki. Hänen "Kaisarakas" oli
anastanut itselleen isännänkin vallan, eli toisin sanoen hän
oli vetänyt isännän housut jalkaansa ja niitä hän ei näyttänyt
aikovankaan pois antaa. Isäntäparan täytyi vaan toimittaa itsensä
Kaisan kanssa kuulutuksille. Ei siinä auttanut isännän hienot vastaan
kinnistelemiset, eikä olisi tainnut auttaa lujempitahtoisenkaan
miehen. Surumielissä oli hän vaan tästä lähtien ja päivitteli kovaa
onneansa, kun hän sai niin "tuiman eukon". Kummakos jos hän siitä
lähtein erehtyikin useammasti, kun oikeastansa olisi pitänyt ja suuteli
mustakylkistä viinalasia morsiamensa siasta. Siitä seurasi, että
isäntä nähtiin tavallista useammin "hutikassa", jolloin aina hänen
surumielisyytensä sai täyden vallan.