Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KYLÄKERTOMUKSIA I
Kirj.
R. Linna.
Lapualla,
Jaakko Hissa,
1890.
SISÄLLYS:
Moukka konsertissa
Ruttoa.
Kuvernyöri.
Ylitalon isännän naiminen.
Onni on epävakanen.
Sana pahuuden palveluksessa.
Tuo meidän Hentte se on niin vääjäämätön.
Riita-Veljet.
Merisankarin seikkailukset.
MOUKKA KONSERTISSA.
"Menetkö, Jussi, tänä iltana konserttiin?" kysyi Tuomas tuttavaltansa,
kun tuli häntä vastaan tiellä.
"Konserttiin? Mikä se konsertti on?" kysyi Jussi kovin hölmistyneenä.
"Etkö sinä sitä tiedä? Lukisit vähänkään edes 'aviisuja', ettet aina
'neljän kuninkaan raamatuita', niin tietäisit edes mikä konsertti on."
"En kuolemaksenikaan minä sitä tiedä, mikä se on."
"No, se on, se on, semmoinen, jossa mainio laulaja laulaa", selitti
Tuomas, ja hän näytti Jussin silmissä niin kovin viisaalta.
Ihmetellen katseli Jussi Tuomasta.
"Mainio laulaja! Onko sitä sitten vielä mainiompiakin laulajia kuin
meidän Priita-Maija, joka laulaa kaiken maailman viisut ja renkutukset?"
"On; sitä on semmoisiakin laulajia, joita koko maailma kiittää. Niillä
on hyvin kaunis äänikin, niillä. Minä sinuna menisin tänä iltana
konserttiin, että kuulisit edes kerrankaan oikeata laulua."
"Oletko sinä sitten ollut koskaan konsertissa?"
"En minä 'justiin' ole ollut, vaan minä tiedän kumminkin, minkälainen
siellä on olla ja miten siellä ollaan."
"Minkälainen siellä on olla?" kysyi Jussi.
"No, siellä on olla kuin taivaassa. Ja siellä pitääkin olla hiljaa ja
istua yhdessä kohden, eikä saakaan kävellä ja puhua polittaa niinkuin
talvella Kasperin teaterissa. Välistä vaan pitää käsiänsä yhteen lyödä
paukuttaa."
"Sepä nyt vasta on kummaa. Pitäisipä sitä sitten mennä katsomaan
sitäkin kummaa. Onkohan siellä edes niinkään hupainen olla kuin
Kasperin teaterissa?"
"Hupaisempi, paljon hupaisempi kuin Kasperin teaterissa!"
"Vaan paljonkohan se maksaa! Pääseeköön sinne viidelläkolmatta
pennillä?"
"Hui hai! Ei puhettakaan! Ei sitä saakaan hyvää ja helppoa. Maksaa sitä
aina kauniista pitää."
"Paljonkohan tuosta menisi, jos tuolla olisi käydä tuota kuulemassa?"
"Viisikymmentä penniä."
"Paljonpa maksaa; jos olisi koettaa tinkiä, eiköhän helpottaisi?"
"Elä koetakaan. Se ei siitä veny eikä vanu enempää kuin Iikeri-vaarin
sijat."
"Jokohan ei veny eikä vanu."
"Ei. Mutta kyllä sinun nyt pitää mennä tänä iltana konserttiin, että
kuulisit muidenkin laulua, ei aina vaan Priita-Maijan."
"Jos siellä vaan on niin kovin 'lysti' olla, niin pitäneekö tuonne
sitten mennä."
"Kyllä siellä on 'lysti' olla. Et kadu kauppojasi, jos vaan menet
sinne."
"No, minä menen."
"Mene vaan, minä tulen kanssa."
"Minkä aikana se alkaa?"
"Viideltä."
"Onpa siihen vielä aikaa. Minä käyn odottaessani asemalla. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
Kyllä Jussin nyt teki kovasti mieli konserttiin. Ei hän olisi malttanut
olla poissa konsertista, ei, vaikkapa kotona olisi tuli ollut nurkassa,
tai Priita-Maija olisi aikonut ottaa rohki eronsa koko miehestä, jos
vaan sinne meni. Ja muutoinkin hän oli jo ollut niin monta vuotta
renkinä ja tienannut kokoon siksi rahoja, että hänen toki nyt kannatti
kerran kuunnella muitakin laulajia, ei aina Priita-Maijaa; "kyllähän
vielä hänen lauluansa kerkeää kuulla vastakin. Muutoin Priita-Maija,
kun vimpauu, niin se huutaa huoneessa ja ulkona, että seinät soi ja
alkaa jo lopulta käydä kylläksikin, mutta ei tohdi kieltää, eli kun
se likka pintauu, niin silloin ei Jussilla olekaan makeat edessä;
ottaa vielä eronsa. Ja olihan hän itse viime pyhänä kortilla tienannut
monet markat, jotta näitä nyt sai panna jo vähän menemäänkin." -- Hän
oli jo kerran yrittänyt naimaankin, vaan kuulutuksista oli morsian
ottanut eronsa. Silloin oli häneltä päässyt itku. Vaan kun hän oli
juuri parhaallaan itkemässä pirtin penkillä, niin sattui sinne tulemaan
Priita-Maija ja näki hänen itkevän. Priita-Maija arvasi Jussin surun
syyn. Lohduttaakseen Jussia lauloi hän niin kauniisti kuin suinkin
osasi "kukkuu, kukkuu" j.n.e. Siihen paikkaan jäi Jussin itku ja
hän kuunteli ihmetyksellä Priita-Maijan laulua; laulun voima oli
hänet lumonut. Jussi rakastui yhtäkkiä Priita-Maijaan silmiä, korvia
myöten. Nyyhkien ilmoitti hän tunteensa Priita-Maijalle. Se oli
Priita-Maijan mieleen, sillä sitävastenhan hän oli laulunsa juuri niin
parhaan mukaan laulanutkin. Kun hän oli jo likempänä kolmeakymmentä,
eikä vieläkään ollut miehestä mitään tietoa, oli se uutinen hänelle
oikein suloinen ja hyvä sanoma. Jussi taasen sai Priita-Maijassa sen
takaisin, jonka hän oli vasta surukseen kadottanut. Jussi oli siis
hyvin "musikaalinen" mies, sillä laulun voimahan se oli, joka juuri oli
hänet saanut uudestaan naimista ajattelemaan, josta ajatuksesta hän
oli jo epätoivossaan ollut vähällä luopua. Siinä syntyi siis vanhan
naimisen raunioille kihlaus ja äkkiä. Eivät he kumminkaan aikoneet
heti kuulutuksiin panna, vaan aikoivat odottaa vielä syksyä, jolloin
Priita-Maija pääsee irti palveluksestaan. He asuivat samassa talossa.
Priita-Maija piikana ja Jussi oli huonemiehenä. Priita-Maijalla oli
siis hyvä tilaisuus hoitaa "helluansa" ja laulella hänelle välistä.
Mutta nyt aikoi Jussi mennä viime pyhänä kortilla voitetuilla
rahoillansa konserttiin.
Näitä kaikkia mietti Jussi, kun hän asteli asemalle, aikaa
kuluttaakseen, kunnes konsertti alkaisi.
Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:
"Minun kultani kaunis on,
Vaikk' on kaitaluinen." -- -- --
Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se
mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän
piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä
touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki
hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja
postipoika.
Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.
Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.
Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin
oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri
korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän
aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili
mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen,
kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun
vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut,
katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.
Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä
-- viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin -- ihka
uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän
odottamaan konserttipaikalle.
Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä
niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi
seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä
hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli
käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän,
että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt
muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä
eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri,
ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä,
vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.
Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse
istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon
papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin.
Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten
se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli
jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan
tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan
korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti
ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin
sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa.
Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin
hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli:
Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos
senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut
sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun
pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella
otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin,
josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja
milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja
heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia,
paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin,
salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi
hänen kysyä Tuomaalta -- korvaan supattamalla tietenkin.
"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti
Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei
hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun
hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja
Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut
suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti
siis Jussimme konsertin alkua.
He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä
saapunut.
Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.
Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan,
kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi
tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa
viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa,
olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin,
että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli
kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään
apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa.
Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa
sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo.
Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut
senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen
kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä
oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi
pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti
oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä
maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt
kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun
juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan
pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut
olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan
Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin
vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin
kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin
Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat.
Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän
markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista
rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin
komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän
kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin.
Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli
konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän
luuli pitävän tehdä.
Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies
hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan
kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat
itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.
Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti
kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime
minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut
kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.
Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija --
suokaa anteeksi, ei kun enkeli -- astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja
kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä
korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä
särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä.
Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan
Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia"
kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko
konsertin ajan.
Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua,
vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin
ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten
hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen
laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa
tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut.
Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella
laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti
katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava
suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit,
Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta
herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä.
Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei
kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun
Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi
sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti
hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen,
että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin
saaneen hetkellisen hulluuden puuskan.
Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka
silmänräpäys.
Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut
äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä
läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää
oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että
Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen
kylkeen ja sanoo:
"Viskaa sinäkin!"
Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli
uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten
ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän
viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi
-- rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui
sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten
osoittanut ihastustansa.
Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli
tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs
Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla
kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa"
takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä
senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä
tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin
ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät
laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät
itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä
Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin
puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.
"Fyii'i!" kiljasi muudan.
Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä
osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei
olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät,
että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin
hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja
ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman
sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään
ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun,
niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. -- Jussi
ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa,
sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa
jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen
hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet
niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi
kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa
hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea
hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi,
vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää
hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin
sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat
miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa
uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn.
Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan
pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän
ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut
valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä
kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet,
vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät
kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen.
Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua
ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä
loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan
kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu,
se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei
joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi
kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja
kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa
oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli
hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa,
vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat
vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan
kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei
sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet
muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan
ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen
jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa.
Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.
"Rukkaseni!" kiljasi hän.
Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän
kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa
toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti
vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.
"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran.
Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen.
Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan
semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi
tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri
äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.
Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.
Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta
virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä
sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat
olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä
oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle
siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset
nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta
kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis
kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin,
kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset
ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties,
minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan
pidätetty "saakeli".
"Perhana, kun olisi viinaa, että saisi upottaa siihen kaikki vaivat ja
vastukset", ähkäsi hän astellessaan.
Sinä iltana tuli Jussi erittäin happamalla muodolla kotia. Priita-Maija
ihmetteli sitä, mikä nyt Jussille oli tullut. Hän ei vielä tietänyt
Jussin konsertissa käynnistä mitään, vaan jotakin ikävää hän epäili
tapahtuneen ja päätti ottaa siitä selvän kun he pääsevät kahdenkesken
puheisille.
Jussi istui alakuloisena penkillä, miettien keinoa, millä pääsisi
helpoimmin läpi, vastaamatta suoraan Priita-Maijan kysymyksiin, vaan ei
löytänyt mitään reikää.
Kun kaikki muut olivat menneet pois tuvasta, sanoi Priita-Maija:
"Missä sinä nyt olet ollut tämän päivän ja illan, ja mitä sinulle
on tapahtunut, kun olet niin pehmeän näköinen, kuin olisi hierottu
jokapaikasta koko mies?"
"Enpähän ole juuri ollut paljon missään, tuolla olen vaan pitkin kyliä
kävellyt, töllistellyt," vastasi Jussi alakuloisesti ja kierrellen.
Vaan sepä ei Priita-Maijaa tyydyttänytkään. Hän ei olisi nyt laskenut
Jussia tunnustamatta; ei vaikka olisi jäänyt vanhaksi-piijaksi.
"Ethän vaan ole tapannut kortilla rahasi?" kysyi hän, katsoen
paljonsanovasti ja merkillisesti Jussia silmiin.
"En ole tapannutkaan", sanoi Jussi jurosti.
"Vaan jotain sinulle on tapahtunut, minä näen sen aivan selvästi? Sano
vaan minulle kaikki, sano 'kullallesi' mikä sinua vaivaa?"
"Ei minua vaivaa mikään."
"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano
suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä
kuitti."
"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi.
Ja nyt heltyi hän -- poika-parka -- niin että tunnusti kaikki oikein
perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja
tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.
"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija
osanottavaisesti.
"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa
ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi
Jussi sitten ääneensä.
"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi
kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.
Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain
merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi
takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan
luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun."
Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän
sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen
silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä,
ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija
ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se
"pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut
Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.
Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin
istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä
ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi,
kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin
tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran
leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen
pimeäksi.
Ruttoa.
Räätäli Saumasen tytär oli tullut yht'äkkiä sairaaksi. Saumasen eukko
oli istunut koko yön kipeän tyttärensä vuoteen vieressä. Oli hautonut,
hoitanut parhaan taitonsa mukaan, vaan siitä ei näyttänyt olevan apua.
Illalla oli Sanna yhtäkkiä joutunut vuoteen hyväksi; aamulla näytti
hänen tautinsa olevan entistänsä kovempi.
"Ukkoseni!" sanoi Saumasen eukko aamulla, "ukkoseni, eiköhän ole
parasta, että menet Teikun luo. Sanna on entistänsä kipeämpi ja minä
pelkään, että hän voisi kuolla meidän käsiimme ja minun omatuntoni ei
saa rauhaa, jollei vaan puhutella hänen tähtensä Teikkua."
"Kyllähän se on parasta. Sanna on meidän ainoa lapsemme, josta meillä
on ollut tähän asti ainoastaan iloa. Hän on auttanut uskollisesti sinua
emännyyden toimissa, ja iso vahinko tulee meille, jos hän kuolee",
puheli Saumanenkin suruisena, laskeutuen lattialle työpöydältään, jolla
oli istunut työssään.
Raskaalla mielellä puki hän turkit yllensä ja lähti apua etsimään
kipeälle tyttärellensä; hän lähti Teikun luo.
Vaan kuka oli tuo Teikku, jota ei sanottu edes tohtoriksikaan, kun
noin vaan yksinkertaisesti Teikuksi? Hän oli konkurssin tehnyt,
vanha apteekari, joka aikomansa oli elänyt isosti. Vaan juuri kuin
hän oli ollut rikkaimmillaan, oli hänen valloittanut vastustamaton
käräjöimishimo, joka tietysti vaati uhrisummaksi isot rahat, ja
kun Teikulla elettiin muutoinkin isoisesti, niin seurasi siitä
välttämättömästi äkillinen vararikko; senpätähden sanoivatkin
kyläläiset hänestä: "Teikku eli tänä päivänä isosti ja huomenna lyötiin
kintaat pöytään."
Hän oli ison lapsijoukon isä, joka koetti heitä elättää miten parhaiten
taisi, mutta pelkäsi kumminkin työtä kuin kuolemaa. Sitten kuin hän
oli huilannut alas mäkeä, täytyi hänen tosin tehdä vähän työtäkin,
vaan ei sentään suuria sittenkään, ja mitä hän teki, niin otti siitä
moninkertaisen makson. Tuosta äkillisestä onnen-keikahduksesta ei
Teikku suuresti hämmästynyt. Nosti vaan päänsä yhtä pystöön kuin
ennenkin, "juuri niinkuin parempina päivinänsäkin", sanottiin. Hän
oli oppinut yhtä ja toista lääketieteen alalla apteekarina, lääkärien
lääkelistojen avulla. Se hänen taitonsa oli hyvään tarpeesen,
huonommalle puolelle jouduttuansa. Suomalaisen talonpojan kammo
lääkärien taidon suhteen sai useimmat avun hakijat kulkemaan oikean
lääkärin asunnon ohi Teikun luo. Hän olikin halukas auttamaan
neuvoilla, mitä ymmärsi, ja vaikeimmissa kohdissa käytti hän väliin
sattuman ohjaavaa kättä apunansa. Huonommalla puolella ollessaankin
vaivasi hän, kuten parempina päivinänsäkin, ihmisiä yhä edelleen
joutavimmistakin syistä käräjiin. Sakotutti muita ja väliin sai itsekin
aika tavalla sakkoa. Vaan hänpä ei hämmästynyt jos sakotettiinkin.
"Muutaman päivän vesi ja leipä sen maksaa", sanoi hän. Väliin, kuin
hän haasti jotakin, hiukan niinkuin naurettavasta asiasta oikeuteen
ja häneltä kysyttiin, kuinka hän luuli asiansa päättyvän, niin sanoi
hän: "En tiedä kuinka käynee, vaan koetan, jos voittaisin." Sellainen
tohtori oli Teikku, jonka luo Saumanen lähti.
Siihen aikaan, kun kertomuksessamme kerrotut tapaukset tapahtuivat, oli
Teikku jokseenkin huonoissa varoissa. Hänen oli täytynyt olla varojen
puutteessa jo useammissa käräjissä vaan muiden ihmisten asianajajana,
ja se seikka sai ukkoparan mielen kärtyselle laadulle. -- Vaimonsa
kanssa oli hänellä alituista toraa ja jankkinaa, kun tämä vaati
mieheltänsä tavan takaa rahoja perheen ylläpitämiseksi, ja kun ukolla
ei aina ollutkaan joka tarpeesen, niin silloin moitti hän ukkoansa
tuosta onnettomasta käräjöimis-himosta, joka heidät oli köyhdyttänyt.
Ukko puollusti aina silloin itseänsä enemmän suurella äänellänsä kuin
sattuvilla sanoilla, ja eukkoparan täytyi olla silloin hiljaa, vaikka
tosin karvastelevalla sydämellä.
Samana aamuna kuin Saumanen oli lähdössä hänen luoksensa, istui
Teikku kamarissansa pöytänsä edessä, joka oli hänellä vielä jälellä
"parempien päivien" loistosta. Pöydällä oli kasa vanhoja lääkelistoja,
jotka hän oli säilyttänyt siltä ajalta, kuin niiden määräysten mukaan
vielä valmistettiin lääkkeitä hänen apteekissaan. Nyt tohtoriksi
alennuttuansa kopioitsi hän niitä tarvittaissa.
Vaimonsa tuli kamariin ja sanoi hänelle:
"Minun pitäisi saada rahaa."
"Mitä sinä taasenkin rahalla teet? Sitä menee kuin tulva-vettä, enkä
minä tiedä hiiteenkö sinä sitä syydät?" sanoi Teikku.
"Huoneiden vuokra on maksamatta, pojat tarvitsevat kenkiä, tytöt
vaatteita, liha on kaikki, leipä on loppunut ja Emmikin tarvitseisi
uuden hatun --."
"Hiidestäkö minulla on kaikkiin sinun tarpeisiisi rahaa!" ärjäsi
Teikku. "Emmikin, se sinun fröökinäsi, se on minulle yhden tekevä,
oli hänelläkin hattu tai riihimyssy. Minulla on tekemistä että saan
rahaa edes todellisiinkaan tarpeisin; ei ole varaa tuhlata joutaviin.
Paljonko luulet tällä kertaa tarvitsevasi?"
"Tarvitseisi saada vähintäänkin kahdeksan markkaa, vaan luulen, että,
jos olisi edes neljäkään, hetkinen silläkin toimeen tultaisiin."
"Ei minulla ole kuin puolitoista markkaa tällä kerralla. Sen hatun
voit jättää ostamatta. Se on minusta kiusallista, heti ruvetaan häntä
pöökäämään, kun kapalovyö vielä perässä venyy."
"Täytyy ostaa ainoastaan tarpeellisimmat ostokset. -- Minustakin
on kiusallista, kun sinä kulutit meidän ainoatkin varamme sillä
käräjöimisellä. Nyt ei olisi hät--."
"Ole hiljaa! Minä en kärsi kuulla moisia puheita."
"-- Mutta mitä? -- Saumanen tulee tänne. Varmaankin on taasen hänen
Sannansa, se heikompi astia, sairassa. Minun täytyy nyt näyttäytyä
arvokkaalta. Sinä saat mennä ostoksillesi, vaan muistakin, ett'et käytä
sitä rahaa turhuuksiin, sillä siinä ovat minun ainoat lanttini", sanoi
Teikku.
Sitten asettui hän pöydän eteen istumaan, ollen lukevinaan "Pientä
haavalääkäriä."
Saumanen tuli kamariin.
Tulija sanoi hyvää huomenta; Teikku ei ollut kuulevinaan. Saumanen
rykäsi; yhtä huonolla menestyksellä. Viimmein, kuin hän kolisi
niin kovaa, että itsekin siitä hämmästyi, oli Teikku heräävinänsä
syvällisistä tutkinnoistansa.
"Ka, Saumanen. Kuinka takkinne ja frakkinne tänä aikana menestyy?
Oletteko pysyneet hyvissä voimissa? Kuinka eukkonne ja tyttärenne
jaksaa?" kyseli hän kohtelijaasti.
"Kiitos kysymästä. Kyllähän minä aina jaksan, vaikka vanha jo olen.
Syön ruokani, teen työni, niin miks'ei jaksa, jaksaapa hyvinkin. Vaan
Sanna on taasen sairassa, enkä minä tiedä, mitä hänelle tehdä; sen
asian vuoksi minä tänne tulinkin, jos te niinkuin tietäisitte siihen
jotakin apua?"
"Vai niin, hm! Vai on Sanna taasen sairassa. Mitenkä hän on kipeä?"
"Illalla oli hän vielä ihan terve, vaan yht'äkkiä tuli hän sairaaksi.
Hän ei ole oikein minulle selvittänyt mistä paikasta on kipeä, vaan
kovasti hän näkyy olevan tuskalla. Minä pelkään, että hänessä rut--."
"So so! Älä sano yhdellekään ihmiselle sitä!" huudahti tuo taitava
lääkäri, lyöden nyrkkinsä pöytään että kajahti. "Et kellekään, sanon
minä, sillä nuo tyhmät talonpojat rupeaisivat silloin pelkäämään, ja
se tarttuisi silloin heihin sen pahemmin", sanoi hän. Sitten alkoi
hän oppineen näköisenä selailla vanhoja lääkelistoja. Tempasi vihdoin
yhden, kopioitsi sen suurella kiiruulla ja antoi sitten Saumaselle.
"Tämän presehtin te viette apteekiin ja käskette valmistaa mitä
pikemmin sitä parempi. Sitten kuin menette kotianne, niin teidän on
ensin kuumennettava tiilikivi ja pudotettava se tervaämpäriin, sitten
pitää teidän ja eukkonne nuuskata sitä terva-höyryä, ettei se tauti
teihin tarttuisi, sillä se on -- näin meidän kesken puhuen -- ruttoa,
mitä vaarallisinta, vaan sitä ei saa sanoa yhdellekään elävälle
olennolle, sillä silloin tulisivat ihmiset ihan hulluiksi. Sitten on
teidän otettava vähän kanverttia ja pantava pieneen pussiin kaulaanne;
vaimonne on tehtävä samoin. Ja joka kerran kuin menette ulkoa sairaan
huoneesen, on teidän aina nuuskattava sitä tervan-höyryä, ettei teihin
tauti tarttuisi."
"En kuolemaksenikaan minä muista kaikkia teidän määräyksiänne, parasta
on että lähdette te itse johtamaan meitä oikealle tolalle sairaan
hoitamisessa, siis siitä joku tulee", pyyteli Saumanen.
Niinkuin Teikku jo sanoikin, oli Saumasen Sanna usein sairassa, jolloin
Teikku oli aina saanut häntä parantaa. Ja vaikka hän tavallisesti vaati
enemmän antamistaan neuvoista, kun oikea lääkäri, niin oli Saumanen
aina maksanut runsaammasti kun hän osasi vaatiakaan. Senpä tähden ei
hän nyt kaikessa ylhäisyydessäänkään katsonut ylön alhaisen Saumasen
pyyntöä, koska siitä kutsumuksesta oli varmaankin karttuva hänen
kunniansa ja vielä enemmän nykyään laiha kukkaronsa.
"Parasta on, että tulen itse mukaan. Minun toimekkaasta pontevuudestani
riippuu satojen, kenties tuhansienkin ihmisten henki. Teidän
Sannaanne ei voi auttaa, ei mikään enään. Hän on kuolemaan tuomittu,
auttamattomasti tuomittu. Vaan jos voimme ehkäistä taudin levenemisen
hänestä muihin, niin silloin olemme tehneet suuren palveluksen
ihmiskuntaa kohtaan", puheli Teikku, kun puki yllensä, seurataksensa
Saumasta. "Kenties säätää hallitus minulle siitä hyvästä työstä vielä
ison eläkkeenkin, jotta voisin kurittaa noita muutamia moukkia ensi
käräjissä, ja rintarahan rintaani", mietti Teikku mielessään, vaan oli
kumminkin siksi viisas jottei sanonut niin.
Raskaalla mielellä oli Saumanen kuunnellut tohtorinsa oppinutta
puhetta, ymmärtämättä siitä kumminkaan muuta, kuin sen, että Sanna oli
jo tuomittu kuolemaan, ja salainen vaisto sanoi hänelle, että hän ja
vaimonsa olivat sitä seuraavat uhrit.
Allapäin, pahoilla mielin asteli Saumanen Teikun rinnalla kotiansa
kohden. Pitäjän rohtolassa toimitettiin Teikun toimella, vaan Saumasen
kustannuksella, ylläkerrotut pussit, joista toinen heti ripustettiin
Saumasen kaulaan.
"Vaan minulla poloisella ei ole edes tervaakaan", huokasi Saumanen
hetkisen kuluttua.
"Siinä susi jossa kaivataankin", sanoi Teikku. "Katsokaapas hyvä
Saumanen, tuolla tulee vastaamme tervan kauppijas."
Ensimmäisenä tuli kulkijoita vastaan pieni, laiha ja pitkä-karvainen
takkuvarsa, vetäen perässään pientä ränsistynyttä resla-rekeä,
jossa oli vähän heiniä, resunen kontti, puoleksi täysi jyväsäkki,
ruoska ja jonkunmoinen terva-astia. Perässä tallusti lyhyt, tanakka
mies, puettuna lammasnahkaisiin kesi-turkkeihin, tuohi-virsuihin ja
vanhanaikaiseen leipälakkiin. Ja kaikkein viimeisenä kulki melkein
samallaiseen asuun puettu vaimo, ainoastaan se eroituksena, että
hänellä oli huivi päässä ja turkit oli köytetty huivilla keskeä kiinni.
Sellainen matkue tuli heitä vastaan, josta Teikku niin ilostui ja
Saumanenkin sai uutta uskallusta.
"Jaakko hoi! Kuules, anna nyt meille heti paikalla kannun verran tuon
astiasi sisällöstä, meillä on kiire. Jos ei sinulla vaan ole lainata
meille astiaa, niin aja lähimmäiseen taloon, pyydä sieltä lainaksi
ja tuo kiireen kynnessä Saumasen asuntoon. Vaan, mitä kannu maksaa?"
puheli ja kyseli Teikku mieheltä, joka oli pysäyttänyt hevosensa.
Saumanen seisoi surullisena ja kuunteli toisen puhetta ja häneen näytti
lietsovan uutta toivoa Teikun vilkkaasti elähtävät liikkeet.
"Tätä maksaa jyvissä neljä kappaa rukiita ja rahassa kaksi markkaa
kannu", sanoi kulkukauppias, laskien kätensä puuastian uurteelle.
"Kaksi markkaa! Oletko hullu koko mies? Minkälaista tervaa se on, joka
niin paljon maksaa?!" huudahti Teikku.
"Ei tämä tervaa olekaan, tämä on pikiöljyä", sanoi mies vakavasti ja
ikäänkuin oman kauppijas-arvonsa tunnossa, kun hänellä nyt on kerran
muka kalliimpaakin tavaraa kaupan.
"No, monenlaisena sinäkin kummittelet! Milloin olet sinä tervan-,
milloin pikiöljyn-kauppijassa", ärjäsi Teikku vihasesti. "Vaan malta,
malta, ensi käräjissä sinua siitä sakotutankin. Kylläpä silloin toista
virttä veisaat -- kun pitääkin aina erilaisia kaupuksia ja nekin vielä
niin kallista", puhui hän ja häristi miestä nyrkillänsä.
"Vai kallista!" sanoi mies, aina yhtä vakavana. "Te olette yhdellainen
kun Koskelan isäntäkin. Hän valehella livautti minulle äsken, kuinka
muka Puolimatkan Juuso oli hänelle myynyt kolmellakymmenellä pennillä
hallin pikiöljyä."
"Jaakko sanoi jo isännälle että mitäs Juuso voittaa pikiöljyllänsä, kun
papriikissakin maksaa neljäkymmentä penniä halli. Vaan tukkoonpa siinä
isännän suu jäikin", puhui vaimokin miehensä puolesta.
"Vaan viimme kerta tuo sai ollakin, en minä ainakaan enään hänelle
myö mitään, ostakoon muualta, jos luulee helpommalla saavansa", sanoi
mieskin.
"Painakaa sen tuhannen pohjaan pikiöljyinenne", sanoi Saumanen,
suuttuneena turhasta viivytyksestä.
"Lähdetään vaan", sanoi mies tyyneesti ja löi ruoskan varrella
hevostaan.
"Tuodaanko teille kannu pikiöljyä?" kysyi akka vielä.
"Ei, ei, ei! Tervaa me tahdomme, ei pikiöljyä", huudettiin hänelle
vastaan.
"Kyllä minä toisilta tervaa saan", sanoi Saumanen Teikulle, kun he
olivat tulleet edellisen kotia.
"No mene sinä sitten noutamaan tervaa, minä kuumennan sill'aikana kodan
pesässä tiilikiven", käski Teikku.
Jokainenhan tietää, millainen itsevaltijas lääkäri on talossa; kaikki
ehdottomasti häntä tottelevat, ja nöyrästi lähti siis Saumanenkin
täyttämään lääkärinsä käskyä.
Kun tiilikivi oli kuumennettu ja pudotettu tervaämpäriin ja molemmat
olivat ensin sitä ja sitten vielä rohtolasta saamaa pussia kyllikseen
nuuskanneet, niin sitte he astuivat, tautia vastaan karaistuina,
sairaan kamariin.
Heti ensi silmäyksellä näkivät he kumpikin, että huoneessa oli liikoja
tamineita ruttoisen sairashuoneeksi.
Sanna makasi vuoteessa, kipeän vaan levollisen näköisenä, silmät
itkusta punaisina ja turvonneina. Vuotten vieressä oli tuolilla
pienoinen vakka, jossa näytti olevan jotakin. Saumasen eukko istui
toisella tuolilla, sairaan vuoteen päänpuolella. Surullisesti
tirkisteli hän lattiaa. Kädet olivat vaipuneet helmalle. Näyttipä
kuin olisi hirmuinen tauti halvannut hänen kielensäkin, koska hän
ei osannut edes vastatakaan Teikun "hyvään huomeneen". Verkalleen,
hyvin verkalleen kohosi hänen katseensa lattiasta ja kohtasi miehensä
katsetta. Surullisesti ja pitkään katselivat he toisiansa silmiin.
Jos lumous näytti lamauttaneen huoneessa olijat, niin näyttipä se
vallanneen tulijatkin.
Ei kukaan puhunut sanaakaan.
Ensiksi tointui ja pystyi ajattelemaan Teikku. Hän muisti laihaa
kukkaroaan, vastaista kunniaansa, eläke- ja rintarahaansa, ja kun
hän sen muisti, niin synkistyi hetkeksi hänen kasvonsa. Vaan silloin
kuului sairaan vuoteen vieressä olevasta vakasta pieni kirahdus ja kun
Teikku sen kuuli, niin vähitellen alkoi selkenemään hänen kasvonsa
kirkkaammiksi, kunnes jo lopulta saivat iloisen muodon, eikä hän enään
jaksanut pidättää itseänsä, vaan räjähti mitä heleimpään nauruun,
vaikka siihen tilaan ei nauru olisi oikein sopinutkaan, vaan minkä hän
sille teki, kun se tuli ihan niinkuin väkisten:
"Ruttoa! Ha-ha-ha-haa!"
Siitä näytti Saumanen ikäänkuin heräävän. Hän nosti päätänsä ja loi
Teikkuun murhaavan katseen.
Mitä Saumanen oli tuntenut ja miettinyt sillä ajalla, tietää
ainoastaan isä, joka on samallaisessa tilassa ollut. Ensin, kun hän
astui kamariin, oli hänkin oudostuen katsonut noita outoja vehkeitä.
Sitten oli hänelle äkkiä selvennyt koko tapaus. Sitten muisti hän,
miten kuusikolmatta vuotta ajassa taaksepäin, näin juuri eräänä
kirkkaana talvipäivänä, hän oli tullut kotia monen viikon pituiselta
työ-matkaltansa, miten hän mitään aavistamatta oli astunut kamariin
ja nähnyt siellä juuri yhdenlaiset vehkeet, kun nytkin. Hän muisti,
että hänen kärsivä vaimonsa oli silloin onnellisena hymyillyt hänelle
kyyneltensä takaa, siitä riemuissaan, kun hänellä oli tarjota
miehellensä pantti rakkautensa osoitteeksi. Ja vuoteen vieressä noin
ikään, oli samoin vakka, jossa lepäsi heidän ensimmäinen ja ainoa
lapsensa, heidän silloin pieni Sannansa. Muutamalla askeleella oli hän
rientänyt silloin saman lattian poikki. Oli suudellut kyyneleet pois
vaimonsa silmistä. Oli palvellut vaimoansa kuin ruhtinatarta. Silloin
oli hän onnellinen, oli onnellinen -- isä. Ja kun Saumanen muisti sen
kaikki, niin poistui hetkeksi murheen sumut silmistänsä ja hän tuli
hiukan iloiseksikin. Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, mutta vaan
hetkeksi.
Sitten muisti hän taasen, kuinka aika kului eteenpäin sen onnellisen
tapauksen perästä. Hän oli koettanut parastansa kasvattaakseen Sannasta
kelpo-ihmistä ja itseensä luottavaisena antanut hänelle hyviä neuvoja.
-- Ja nyt, nyt kuudenkolmatta vuoden kuluttua astui hän samoin
kamariinsa, näki siellä tapahtuneen samallaisen tapauksen. Vaan nyt hän
ei enään ollutkaan onnellinen. Hänen Sannansa, hänen ainoa lapsensa,
oli häväissyt itsensä ja vanhempansa. Ja sen häpeän tarttumista ei
voinut estää Teikun terva-höyryt eikä pussitkaan. Auttamattomasti
tarttui se vanhempiinkin. Teikku oli ollut oikeassa. Sanna oli jo
tuomittu, ei ruumiillisesti kuolemaan, vaan kunnian puolesta oli hän jo
tuomittu. Ja kun Saumanen sen muisti, niin synkistyivät hänen kasvonsa
jälleen ja semmoisena ne pysyivät koko hänen loppu-elämänsä ijän,
eivätkä kirkastuneet enään koskaan.
Kun Teikku näki Saumasen katseen, niin ymmärsi hän, että hänellä ei
ollut enään mitään tekemistä siellä. Hän rupesi lähtemään pois. Hän
katsoi Saumasta, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, palkkani on vielä
saamatta. Saumanen kyllä ymmärsi sen katseen.
Sanaakaan puhumatta painoi hän poislähtevän Teikun kouraan
viisimarkkasen. Istui lähimmäiselle tuolille. Siinä näki hän oman
mitättömyytensä lapsen kasvatuksessa. Painoi käsiin päänsä ja itki.
Ruton varjo lepäsi huoneessa.
-- -- --
Jo vuosi-tuhansia on tuommoinen rutto ollut mailmassa, on jäytänyt
kansojen siveyden elinjuuria. Se löytää tiensä niin herran kun
talonpojankin, ylhäisen ja alhaisen, köyhän ja rikkaan asuntoon. Se on
vaarallinen tauti. Kaikkialla ja joka paikassa tunnetaan sen rankaiseva
ja häpeällinen läsnä-olo. Kirouksena ja häpeänä lepää se kansassamme.
Ainoastaan kohonnut, mahdottoman korkealle kohonnut nais-sivistys voipi
yksin sen taudin idut tappaa. Siis rivakkaasti eteenpäin, uusilla
voimilla ja uudella uskalluksella naisen sivistyksen kohottamiseksi.
Kuvernyöri.
Noin puolen vuosisataa ajassa taaksepäin oli erään Pohjanmaan
seurakunnan takalistolla pieni mökki. Mökki ei ollut erinomaisempi
kuin muutkaan töllit saman kylän takalistolla. Olihan vaan tuommoinen
tavallinen neliseinäinen töllipahanen, jommoisia jo nykyaikana löytyy
isompien seurakuntien takalistolla väliin kymmen-lukuisina muutaman
neliöneljänneksen alalla. Töllin ympärillä oli muutaman kapan alan
laaja pellontilkku.
Tölli oli rapistunut samoin kuin sen pellon ympärillä oleva
hakuliaitakin. Pelto näytti ennen olleen hyvässä voimassa; sitä
todisti vielä ne leveät ojat, jotka olivat jo osaksi umpeen valuneet
ja joissa oli kaikkialla menestyvää katajaa ja pajua. Kaikista näki,
että voimakas käsi sitä oli ennen viljellyt, mutta nyt se lienee ollut
poissa. Ympärillä oleva hakuliaita oli sieltä täältä niin rapistunut,
jotta saattoi aivan vaivatta astua yli rikkouneista paikoista. Tuvan
tuohikatostakin oli putoillut malkoja sieltä täältä ja tuohilevyt
olivat repallaan ja auringonsäteistä kouristuneet. Tuvan edessä oli
havupuista tehty piste-eteinen, jossa oli niin harvat seinät, jotta
siihen saattoi sadevesi ja lumi tunkeutua mistä paikassa tahansa. Mutta
kun katsoi tarkemmin tuota töllin rätisköä, niin näkipä siinä jotain
miellyttävääkin. Uudet, kirkkaat kuusen havut olivat aina levitetyt
eteisen aukon suulle ja sen sisällä oli niin puhdasta, jommoista
aniharvoin on nähtävänä sellaisissa mökeissä. Lattia oli pesty ja
lakastu puhtaaksi. Akkunalasit, vaikka vanhat ja rikkinäiset, tuohilla
ja päreillä paikatut, olivat puhtaat.
Noin yhdentoista vuotias poika istui loukossa lattialla ja rakenteli
pientä tuulimyllyä. Hänen vaatteensakin, vaikka vanhat ja jotenkin
ala-arvoiset, olivat kumminkin puhtaat ja eheiksi paikatut. Poika oli
kauniskasvoinen ja solakkavartaloinen miehen alku.
Rauhallisen näköisenä istui hän siinä jalkojensa päällä loukossaan,
liittäen puupalasen toisensa perästä myllyrakennukseensa. Noin
kolmenkymmenenviiden vuoden paikoilla oleva, komea ja punaposkinen
nainen, istui toisen tuvassa olevan akkunan edessä ja kehräsi. Hän oli
entisen sotamiehen Oivan leski ja pojan äiti.
Hänen miehensä oli jo kuollut, kun heidän poikansa syntyi. Poika oli
syntynyt Antinpäivänä ja koska isän nimi oli Antti, niin sai poikakin
edellä mainitun nimen. Siitä saakka oli Anna -- se oli vaimon nimi
-- elättänyt itseänsä ja poikaansa kättensä työllä. Vaan ettei he
sillä ajalla olleet puutetta kärsineet, sitä todisti niin äitin kuin
pojankin pulleat posket. He tulivat hyvin toimeen. Ja vaikka eivät
eukon voimat riittäneetkään tuon pienen peltotilkan viljelemiseen ja
tuvan korjaukseen, joten aita sai lahoa ja ränsistyä, pelto kedottua ja
ojat kasvaa metsää, niin oli hän sitä uutterampi tekemään sitä työtä,
jota hän jaksoi. Hän oli taitava kaikellaisissa vaimoväen käsitöissä ja
askareissa ja kylän emännät tarvitsivat usein hänen uutteruuttansa ja
taitoansa.
Valmis oli hän seuraamaan, milloin yhden, kulloin toisen emännän
kutsumusta, ja kylästä palatessaan oli hänellä aina isot nyytit
ruokavaroja kädessä ja vähän lantteja lakkarissa, joita oli saanut
työpalkaksi. Kaiken rahan minkä sai, säilytti hän pienoisessa
hurstipussissa arkkunsa pohjalla, jotta hänellä oli aina joku markka
säästössä huonompien päivien varalta.
Pojastansa hän paljon piti, sitä rakasti hän niinkuin ainoastansa äiti
voi rakastaa; eikä nimekkään sillä Antti oli hyvä poika ja täytti
kaikki äitinsä pienimmätkin vaatimukset ja käskyt. Ainoastansa yhdessä
asiassa eivät he sopineet yhteen.
Antti oli äitinsä asioilla kylässä käydessään tullut usein yhteen
pitäjän suutarin, Raja-Jaakon kanssa. Oli kuunnellut hänen
tarinoitansa, jotka olivat puoleksi totta, puoleksi valhetta.
Raja-Jaakko puheli niissä tiloissa Antille opissa olostansa ja kehui
oppipoikien kohtaloita ja elämää, miten parhaiten taisi. Ne semmoiset
tarinat iskeytyivät Antin vilkkaasen mieleen semmoisella voimalla,
ettei hän voinut saada tukahdutetuksi haluansa päästä semmoista
koettamaan; eipä edes rakkaus äitiinkään voinut sitä kumota. Hänen teki
mielensä maailmaa laveammalta katselemaan, teki mielensä kaupunkiin
-- suutarin oppiin. Niin, ja sitten kun on päässyt kisälliksi, sitten
"vantraamaan" Pietariin, juuri niinkuin Raja-Jaakkokin.
Aamulla oli Antti ilmoittanut aikeensa äidillensä ja pyytänyt
suostumusta, vaan olikin saanut kieltävän vastauksen. Äiti ei tahtonut
laskea poikaansa liukkaille mailman poluille; hän tahtoi pitää
vanhuutensa turvan tykönänsä, sillä Antti oli hänen ilonsa, oli ainoa
toivonsa.