Se talo, jota useat etevimmät haugelaiset omistivat, oli jotensakin
suuri, ja paitsi maanviljelystä siinä harjoitettiin vähän
tehdasliikettäkin.
Siinä oli siis tarpeeksi työtä sille, jonka tuli johtaa kaikkea, ja
Fennefos ryhtyi kun ryhtyikin tavattomalla innolla ja voimalla toimeen.
Mutta ensi viikkoina hän ei voinut johtaa rukoushetkiä tuossa suuressa
työmies-joukossa, joka haugelaisten tapaan kokoontui atrioille ja
kotirukouksiin suureen huoneesen pitkän yhteisen pöydän ääreen.
Hans Nilsen supisti toimensa siihen, että oli ensimmäisenä työssä, vaan
rukoushetkinä oli hän ääneti ja alakuloinen. Vaan parin kuukauden
kuluttua tällä tavalla nosti hän taas päätänsä ja kirkkaat harmaat
silmänsä. Raskaassa ruumiillisessa työssä ja kaiken sen edesvastauksen
alaisena, jossa hän oli päällysmiehenä, saavutti hänen vahva, terve
luontonsa jälleen tasapainon.
Hän katui kyllä alati tuota heikkouden hetkeä ja häpesi siitä,
mutta hän rupesi myöskin käsittämään että se saattaa tapahtua
parhaimmallekin, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli tullut hänen
avukseen viimeisenä hetkenä.
Mutta samalla kuin tuo tapaus oli ilmaissut Fennefos'ille hänen oman
heikkoutensa ja saattanut itseensä luottamuksen hänessä horjumaan
suuressa määrässä, saattoi se hänet myöskin epäilemään oliko oikein
että hän vaati niin paljon muilta, kuin hän vaati.
Ajatellessaan noita huolistuneita raukkoja tuolla pohjoisessa, oli
hänestä väärin rasittaa heitä niin suurilla vaatimuksilla;
ajatellessaan noita haugelaispohattoja täällä, oli hänestä häpeä elää
heidän keskuudessansa. Välistä hän toivottomuudessaan arveli että oli
yhtä hullusti siellä kuin täällä, ja hän ikävöi jotakin aivan uutta.
Näin pitkälle päästyänsä, oli hänen miettiminen mitenkä hän tästälähin
asettaisi elämänsä. Jäädä tänne ei hän voinut. Omasta puolestaan ei hän
pelännyt suuresti -- vaikka hän ei koskaan enää tohtinut olla varma
itsestään. Vaan Saaran tähden täytyi hänen lähteä pois. Tuntuipa vielä
ikäänkuin tulivirta olisi juossut hänen suonissaan muistellessa noita
silmiä, joihin hän hetkeksi oli katsonut, silloin kuin Saara oli hänen
vallassaan; ja katsomattakaan Saaraan tunsi hän samaa tulta kun he
tapasivat toisiansa rukoushetkinä.
Heidän oli eroaminen, se oli selvä asia; sitä hän kertoi kertomistaan
itsekseen, eikä kuitenkaan lähtenyt. Täällä oli tarpeeksi työtä myöhään
syksyyn asti, ja sitä paitsi -- minne hänen oli lähteminen?
Jätettyään tämän paikan ei ollut yhtään paikkaa koko avarassa
maailmassa, joka olisi vetänyt hänet puolehensa; ei kotiseutu eikä
ystävät ylt'ympärillä; mieluimmin tahtoisi hän päästä näkemästä ketään
ja elää yksinänsä.
Hänen sydämensä kärsi syvistä haavoista ja hän ajatteli näinä aikoina
usein Henrietteä. Hänkin oli sidottu elämässä ja kuolemassa rakkauteen,
jota ei yksikään ajatus saisi saastuttaa. Saaran edestä tahtoi hän
rukoilla.
Mutta vanhimmat murehtien pitivät Hans Nilsen'iä silmällä. Sivert
Jespersen'in talossa pidetty puhe teki suurta vahinkoa. Ihmisten kesken
kerrottiin että haugelaiset olivat eripuraisia keskenänsä ja että
Fennefos oli eronnut heistä.
Veljestenkin parissa vallitsi levottomuus. Ne, jotka eivät olleet
läsnä, tahtoivat tietää mitä Fennefos oli puhunut; mutta ne, jotka
olivat olleet läsnä, vastasivat kiertämällä. Sill'aikaa kasvoi sekä
ystävissä että vihamiehissä uteliaisuus ja into saada selville oliko
jotain arveluttavaa tuossa kunnioitetussa ja yleisesti tunnetussa
miehessä. Lisäksi tuli hänen muuttunut käytöksensä kohta puheen
jälkeen; epäilemättä oli jotain tapahtunut, arvattiin sitä tätä, ja
vanhimmat istuivat neuvottelemassa. "Minä arvelen", sanoi Sivert
Jespersen, katsoen ympärillensä pienessä veljespiirissä, "että kaikki
olemme yksimieliset siitä, että tässä asiassa on naisia osallisina?"
"Olen kuullut kerrottavan", sanoi Endre Egeland, "että hän paljon on
viljellyt matami Torvestad'in tyttären, Henrietten tuttavuutta."
"Henriettenkö?" kertoi Sivert Jespersen, venyttäen tuota epäilevää
kysymystä.
Hetken hämmästys ja äänettömyys syntyi.
"Ei, ei", sanoi vanha värjäri, "emme saa uskoa niin pahoja asioita."
"Kaikissa tapauksissa, rakkaat ystävät", sanoi Sivert Jespersen
lempeästi, "täytyy meidän kaikkien yhtenä miehenä tuumia, mitenkä
voisimme auttaa veljeämme Hans Nilsen'iä kaikessa tuskassa ja
koetuksessa. Minä olen ajatellut, jos siihen suostutte, että
kokoontuisimme maataloon lauantaina iltapäivällä. Tarkastettuamme
kirjoja, voisimme kenties puhua hänen kanssansa vähän."
"Vaan olkaamme varovaiset", arveli vanhus, "emmehän tiedä mitään
hänestä."
"Ei, rakas ystävä, enhän minä tarkoittanutkaan että me
ymmärtämättömyydellä --"
"Minä tiedän että olet varovainen, Sivert Jespersen; mutta muistakaamme
että hän on väkevin meistä; emme saa häntä kadottaa."
Lauantai, jolloin sopimuksen mukaan kokoontuivat taloon, oli viimeinen
päivä syyskuuta. Heillä oli siis tarkastettavana koko kuukauden tilit
talosta, värjäystehtaasta, myllystä y.m.
Tilit olivat kunnossa ja kaikki hyvässä järjestyksessä; he kiittivät
Hans Nilsen'iä ja olivat erittäin ystävällisiä. Mutta kun kirjat oli
kiinnilyöty ja sopimuksia tehty tulevaisuudesta, jäivät he istumaan
tuoleillensa pitkin seiniä. Fennefos, joka istui keskellä lattiaa,
katseli tyynesti toisesta toiseen.
Ei keneltäkään jäänyt huomaamatta, että hänellä tänään oli entinen
katsantonsa; alakuloinen, epävakaa katse, jota jonkun aikaa olivat
hänessä havainneet, oli aivan kadonnut, ja, päivettyneenä ja terveenä
siinä istuessaan kalpeitten kaupunkilaisten keskellä, näytti hän heistä
voimakkaammalta kuin koskaan ennen.
Sentähden teki värjäri viittauksia Sivert Jespersen'ille ja nousi
ikäänkuin mennäkseen.
Mutta Sivert Jespersen oli päättänyt päästä selville Fennefos'in
salaisuudesta tai ainakin hankkia itselleen ja vanhimmille voimaa
hallitsemaan tuota itsenäistä nuorta miestä.
"Me olemme puhuneet keskenämme", aloitti hän, "me olemme puhuneet
sinusta, rakas Hans Nilsen, niin me olemme todellakin puhuneet sinusta.
Me arvelimme kaikki että sinä käytit jotensakin ankaria sanoja
taannoin, tiedät itse, minun kodissani."
"Puhuin innostuksen voimalla; ja jos sanani olivat liian kovia, pyydän
teitä antamaan ne anteeksi; luulin ne tarpeellisiksi, mutta vihaa ei
ollut sydämessäni."
"Ei suinkaan olekaan", jatkoi Sivert Jespersen, "mutta meitä on
huolistuttanut se alakuloinen mielentila, jossa sittemmin olemme sinua
nähneet. Sinä olet vielä nuori, Hans Nilsen, ja me olemme vanhoja,
ainakin vanhemmat sinua kaikki. Ja me niin hyvin tunnemme nuoren veren
koetukset; ja jos olet joutunut tappiolle taistelussa vihollista
vastaan omassa lihassasi, niin ojennamme me sinulle kättä."
Hans Nilsen Fennefos katseli kirkkailla silmillään toisesta toiseen, ja
kaikkein mielestä katseli hän tuskallisen kauan Endre Egeland'ia,
"Minä kiitän teitä, vaan Jumala on ollut minulle armollinen, enkä siinä
tarvitse mitään käden ojennusta."
"Sanomattoman hauska kuulla!" lausui lempeästi Sivert Jespersen. "Vaan
älä suutu minuun, rakas ystävä! Jos kohta ulkonaisessa merkityksessä
olemme lankeemuksesta suojeltu, ethän unhottane että totisia sanoja on
kirjoitettu ajatuksista, sanoista ja haluistakin."
"Tahtookohan kukaan teistä heittää ensimmäisen kiven?" kysyi Hans
Nilsen tyynesti läsnäolijoilta.
Ei kenkään vastannut, ja se, joka istui lähinnä Sivert Jespersen'ia,
polki häntä jalalle, saadakseen hänen lakkaamaan. Vaan nyt oli
myöhäistä; Fennefos teki päätöksen, nousi yht'äkkiä ja puhui näin:
"Rakkaat veljet ja ystävät! Tosiaankin käytin kovia sanoja viimein
teille puhuessani. Minä tulin kurjuuden majoista ja näin ylöllisyyttä,
minä tulin nälästä ja kärsimyksestä ja minut pantiin rikkaan miehen
pöytään istumaan. Sentähden muistin mitä Hauge on jättänyt meille
ohjeeksi: Vanhimmat älkööt salliko kanssavanhimmissaan mitään
velttoutta, vaan rangaiskoot heitä tarpeen mukaan sekä yleisesti että
jokaista yksityisesti. Tarkasti ovat ne silmällä pidettävät, jotka ovat
saavuttaneet uskovaisten kunnioituksen ja jotka pyytävät olla hyviä
kristittyjä, jotta eivät tottuisi imartelemiseen ja leväperäisyyteen,
vaan kärsivät ankaria muistutuksia ja yksinkertaista ruokaa. Sentähden
minä puhuin velvollisuuden tunteitten ohjaamana. Vaan sen jälkeen on
Herran käsi koskenut raskaasti minuun; ja suuressa viheliäisyydessäni
arvelin ett'en koskaan enää rohkenisi astua esille puhumaan rankaisevaa
sanaa. Sillä aikaa olette nähneet minun alakuloisena ja masennettuna
kulkevan parissanne. Mutta kiitetty olkoon Jumala, joka on nostanut
minut jälleen armonsa kautta; nyt uskallan toivoa ett'ei Herra peräti
hylkää minua levottomana välikappaleena. Vaan, rakkaat ystävät, teidän
pariinne en voi enään jäädä."
Kaikki katsoivat levottomasti häneen.
"Aiotko erota veljistä?" kysyi vanhus.
"En, sitä en ai'o, mutta minun täytyy tähteä pois täältä, oman
heikkouteni tähden ja sen vuoksi että pelkään en voivani tämän jälkeen
kyllin ankarasti rangaista ja varoittaa teitä, sillä, rakkaat ystävät,
luulen että te surkeasti eksytte monessa asiassa."
"Aiotko taas lähteä pohjoiseen päin?" kysyi yksi.
"Vai onko Herra vetänyt sydämesi pakana-raukkojen puoleen Afrikassa?"
sanoi toinen.
Hans Nilsen katsahti häneen: "Kiitos siitä sanasta; sitä tahdon miettiä
ja rukoilla henkeä neuvomaan minulle oikeata tietä".
Se oli heille kaikille helpoitukseksi. Lähetystoimikin oli heidän
työalansa, herätetty ja alkuunpantu herrnhutien ja Haugen ystävien
kautta. Jos Hans Nilsen joutui lähetystoimeen, oli hän vastakin heidän
omansa, eivätkä he kadottaisi häntä; vasta nyt he tunsivat minä tukena
hän oli heille kaikille.
Sivert Jespersen rupesikin kohta kehoittamaan häntä suostumaan siihen,
että hänet lähetettäisiin pimeille pakanamaille.
Vaan tuo puhetapa että "hänet lähetettäisiin" sekö sen vaikutti, vai
eikö Hans Nilsen tänään voinut kärsiä Sivert'iä, yhtä kaikki, hän
vastasi jotensakin jyrkästi: "jos minä menen, ainoastaan yksi
minut lähettää, ja se on Herra Jumala. Olkaa myös varoillanne
lähetystoimessa, rakkaat ystävät! Muistatte kuinka teitä pilkkasivat
sekä epäuskoiset että papit kun ensin aloititte. Ja katsokaa, nyt jo,
kun se tuli, jonka te sytytitte, on levinnyt yli maan niin että apua ja
rahoja runsaasti teille tulvailee, katsokaa nyt tulee noita samoja
pappeja parvittain kuin korppeja, joita lihavan haju tänne houkuttelee.
He eivät tahdo jättää kristillistä työtä maallikkojen haltuun, kun
siinä kerran on elinvoimaa, vaan tahtovat taivuttaa sitä kirkon
alaiseksi, kuten sanovat, s.o. he tahtovat pilata työnne, tuoden siihen
ylpeytensä ja suvaitsemattomuutensa; niin kauvan kuin hyvin käy
tahtovat he olla etunenässä huutamassa: kas tässä olemme me! vaan jos
jotain nurin käy, silloin ryömivät he taakse, sanoen: niinpä käy kun
kansa saa hallita itseänsä".
Vanha tuli leimusi nyt hänessä. Vanhimmat katselivat toisiansa
murehtien, kun olivat kadottamaisillaan tämän veljen, ja yksi heistä
sanoi:
"Vaan jos et tahdo ruveta meidän lähettilääksi, minne sitten aiot
mennä?"
"Kyllä kai minä pakanoita löydän", vastasi Hans Nilsen, "vaan
erotkaamme nyt täksi kertaa; ja sallikoon Jumala, joka isämme herätti,
meissä kaikissa ensimmäisen rakkauden voimalla, jotta voisimme
toimittaa hänen työnsä hänelle mieliksi."
Sitten ojensi hän heille kättä toiselle toisensa perästä, ja he
menivät.
Oli tyyni, raskas syys-ilta. Tuo pieni seura kulki ketojen poikki
kaupunkiin päin. Haugelaistalo, joksi rahvas sitä nimitti, oli tuossa
kauniin ilta-auringon valaisemana, kelvollisine maalattuine
rakennuksineen. Maa oli laihaa, mutta hyvin hoidettua ja kunnollisten
kiviaitojen taakse oli siellä täällä istutettu puita.
Vaan kun tuo pieni seura tuli kiviaidan portille, josta tie meni
suoraan alas kaupunkiin, seisahtui vanha värjäri ja hyrskähti itkuun.
Muut kokoontuivat hänen ympärillensä.
"Tässä seisoin keväällä 1804 isäni ja Hans Nilsen Haugen seurassa.
Siihen aikaan tässä oli kanervikko ja paljaita kallioita minne vaan
kääntyi. Isäni ja Hauge puhuivat tämän alangon ynnä rämeikön
ostamisesta, niinkuin sittemmin tapahtuikin. Hauge neuvoi mitä täällä
oli tehtävä ja toimeenpantava -- melkein niinkuin me sitten teimme. Kun
meidän sitten oli kotiin meneminen, sanoi isäni: 'kun nyt vaan Jumala
antaisi siunauksensa siihen!' Hän ajatteli kai maallista siunausta,
isäni; olihan se rohkea teko, ja paljon rahoja ei siihen aikaan ollut
Haugen ystävillä. Mutta Hauge itse hymyili, sanoen: 'En todellakaan
pelkää sen puolesta, Ingebret, jos tarkoitat maallista hyvää. Ennemmin
pyytäisin Jumalaa varjelemaan jälkeläisiämme liian suuresta
ulkonaisesta myötäkäymisestä. Ja sinun tulee muistaa' -- sanoi hän
sitten minulle -- 'sinun, joka olet nuori: vahvaa selkää tarvitaan
kantamaan hyviä päiviä.' Minä näen häntä niin selvästi edessäni juuri
semmoisena kuin hän tässä seisoi. Olihan hän itse vielä nuori eikä
minua paljoa vanhempi, ja kuitenkin tuntui minusta ikäänkuin olisin
seisonut ylevän, arvoisan henkilön edessä, jolle minun tuli syvästi
kumartaa. Jotain senkaltaista tunsin minä tänäänkin nuoren Hans Nilsen
Fennefos'in puhuessa. Ei sitä ole kieltämistä: hän on oikeassa, ja
ensimmäinen rakkaus on meissä laimeentunut."
Vanhus pudisti surumielisenä päätänsä ja meni alas kaupunkiin päin;
muut seurasivat äänettöminä.
Matami Torvestad kävi harmaaksi harmista näihin aikoihin. Veljet olivat
vieneet pois Hans Nilsen'in hänen luotansa ja jatkoivat toimintaansa
hänen selkänsä takana: Gnadan'in temput näyttivät myöskin aivan
hyödyttömiltä.
Tosin Henriette taipui ja kalpeni nälästä ja sisäänsulkemisesta, vaan
uhkarohkea tuli syttyi sen sijaan hänen silmissään; ja eräänä päivänä
äiti kuuli hänen laulavan reippaalla äänellä:
"Merimiehen morsian rakastaa
Mert' aavaa, jylhää, aaltosaa:
Se ompi vuode morsiamen
Ja kehto sulhon poikasen."
Nyt matami Torvestad ei enää voinut malttaa mieltänsä; ja miettimättä
hyökkäsi hän huoneesen Henrietten luo ja antoi hänelle aika
korvapuustit kummallekin korvalle, sanoen mennessään: "kyllä minä pian
opetan sinulle toista laulua; odotappas vaan!"
Henriette istui kuin kivettyneenä. Oli hän ennenkin nähnyt äitinsä
suuttuneena ja lapsuuden ijällä saanut monta korvapuustia, vaan
semmoisena ei hän koskaan ennen ollut äitiänsä nähnyt. Hyvää hän ei
aavistanut; vaan niin kauheata, kuin nyt seurasi, ei hän voinut
aavistaa.
Tuntia myöhemmin Henriette kutsuttiin ulos saliin, jossa oli Endre
Egelandin vaimo. Tämä paksu, kelpeä rouva suuteli Henrietteä, ja nyt
ilmoitettiin että Henriette oli samana hetkenä kihlattu Erik
Pontoppidan Egelandille, ilkeimmälle miehelle, mitä hän tiesi
maailmassa.
Kuultuansa tämän kihlauksen meni Saara piharakennukseen äitinsä
puheille. He sulkeutuivat lukon taakse, mutta keskustelu tuli lyhyeksi.
Matami Torvestad torjui kohta tyttärensä pois luotaan, ja kun Saara
ratkaisevana hetkenä istui äitinsä edessä vanhassa huoneessa, ei
hänellä ollut rohkeutta ruveta lopulliseen taisteluun.
Mitä oli hänen sanominen? Pitikö hänen ilmaista oma kurjuutensa, oma
häpeänsä.
Saara meni ylös Henrietten luo. Kaikkiin hänen puheisinsa Henriette ei
vastannut muuta kuin: "En tahdo, en tahdo; olenhan minä luvannut."
Henriette oli sairaana, oli kuumeessa.
Saara riisui vaatteet hänen päältänsä ja sai hänet vuoteelle; mutta
äiti tahtoi itse hoitaa häntä. Ja Saaran täytyi lähteä pois
alakuloisempana, onnettomampana kuin oli tullessaan ollut.
Mitä syksymmäksi aika kului, sitä enemmän Saaran sydän paatui.
Fennefos'in katse oli kirkastunut jälleen; hän katseli Saaraa ikäänkuin
tämä olisi ollut hänestä hyvin kaukana.
Eräänä päivänä kerrottiin että Fennefos rupee lähetyssaarnaajaksi.
Saara kuuli sen ja pimeys peitti hänen sielunsa. Hän vihasi äitiänsä ja
kammosi miestänsä; vaan hän oli niin hiljainen käytökseltään, ettei
kukaan aavistanut mitä ajatuksia hänessä kuohui.
Jaakko Worse oli nyt todenteolla ruvennut perkeleen kimppuun.
Vähitellen hänelle muka selvisi että paholainen aina ja kaikkialla oli
läsnä sekä hänen ulkopuolellansa että sisimmässä sydämessään. Ja he
taistelivat, perkele ja kippari Worse, aamusta iltaan ja yöllä hänen
unissaan.
Tavallisesti Worse joutui tappiolle.
Vaan joskus hänenkin onnistui pettää tuota viekasta saatanaa, kun hän
hyvään aikaan huomasi hänen kirotut juonensa.
Niinpä eräänä päivänä Randulfin seurassa.
Randulf oli saanut Worsen mukaansa kävelymatkalle kaupungille, käveli
jutellen hänen kanssansa ja houkutteli häntä yhä kauemmaksi
laivaveistämöön päin; mutta yht'äkkiä Worse sen huomasi.
Hän kuuli muutamilta ohitsejuoksevilta pojilta, että laiva oli
sysättävä mereen, ja nyt hänen oli helppo nähdä paholaisen paula.
Sillä se oli perkeleen tavallisia kepposia, että viekoitteli hänen
ajatuksiansa entisen elämän synti-kurjuuteen semmoisten asiain avulla,
jotka koskivat merta ja laivoja.
Sentähden oli Worse jo aikoja sitten pannut "Perheen Toivon" puoleksi
valmistuneen mallin ylisille, ja kun hän nyt huomasi että perkele häntä
houkutteli Tuomas Randulfin muodossa, kääntyi hän yhtäkkiä ja riensi
kotia Saaran luo.
Mutta Randulf suri ystäväänsä, ja illalla hän lausui klubissa: "nyt on
Jaakko Worse pian mennyt; muistakaa sanani: hän ei elä enää kauan, sen
näin hänestä tänään".
"Sitä en usko", sanoi toinen, "kylläpä hän näyttää vähän kelmeältä ja
haljakkaalta, mutta --"
"Mutta, minä näin sen hänen housuistaan", vastasi Randulf.
"Mitä perhanan tuhmuuksia sinä puhut, Randulf?" huusi luotsioltermanni
pelipöydän äärestä.
"Vai tuhmuuksiako?" vastasi Randulf, halukkaana kiistelemään. "Olkoon
sinun sanasi kaikessa kunniassa ja minun sanani pujahtakoon plakkariin;
mutta niin on kuin sanon. Kun kuolema on miehen merkinnyt, käy hän noin
kummallisen oikoseksi ja löyhäksi housuissaan."
Kaikki nauroivat ja sanoivat syyn siihen olevan sen, että sairaat
ihmiset laihtuvat.
"Ei, ei", huusi Randulf innoissaan, "Minä tarkoitan aivan toista.
Housut näyttävät noin tyhjiltä, raskailta ja pitkiltä, ikäänkuin
olisivat putoamaisillaan, ja edessä jalan kohdalla kääntyy niissä kolme
suurta taivetta. Kun sen näen, niin tiedän: se mies ei kauan elä.
Siihen voitte luottaa, sillä se on vakaa ja järkähtämätön totuus."
Kun huonoja ilmoja tuli Lokakuulla, Jaakko Worse vielä harvemmin meni
ulos; hän ei kärsinyt vilua ja istui mieluummin huoneessa. Kirjasia hän
luki niin hyvin kuin taisi; vaan ei hän kuitenkaan saavuttanut hengen
vapautta, jota niin suuresti kaipasi.
Rukouskokouksissa oli kummallista nähdä, noiden tyynten, hartaiden
kasvojen parissa, tuo vanha huolistunut mies tuuheine harmaine
hiuksineen, joka, kasvot rypyssä ja löyhinä, katseli toisesta toiseen,
halukkaasti kuunnellen mitä puhuttiin ja toivoen kerrankin saavansa
kuulla ne sanat, jotka antaisivat hänelle rauhaa ja hengen vapautta.
Mutta paholainen oli saanut hänestä liian lujasti kiinni. Hän pani
kirouksia Worsen kielelle ja pahoja ajatuksia hänen sydämeensä;
kokouksissa, kun Sivert Jespersen luki postillasta, tuli perkele,
kulettaen noita 200 tynnyriä suoloja, tai käänsi paholainen hänen
silmänsä niin, että hän luuli Endre Egelandin istuvan vilkkumassa
nuorille tytöille pienillä vihriäisillä silmillään.
Yöllä, tuulen vinkuessa pienessä solassa Worsen talon vieressä, perkele
vei hänet ulos myrskyiselle merelle "Perheen Toivolla", jotta hänellä
oli syntinen ilo ajatellessaan kuinka hän hallitsi tuota komeaa laivaa
ja kuinka kauniisti se purjehti isoilla laineilla.
Tai perkele kiusasi häntä ylpeyteen, kun Garman & Worse teki hyviä
kauppoja, taikka suuttumiseen ja kärsimättömyyteen kun Romarino tuli
pyytämään rahoja tai hänen nimeänsä johonkin paperiin.
Käyttipä perkele Tuomas Randulfiakin hänen kadotuksekseen; ja eräänä
päivänä kun he tapasivat toisiansa Worsen portilla, täytyi Worsen
rientää jälleen kotia Saaran luo; hän oli selvästi näkevinään että
Randulfilla oli pitkät käyrät kynnet.
Makuuhuoneessa oli parasta olla, varsinkin kun Saara oli siellä. Siellä
hän osasi torjua perkeleen luotansa, jos piti oikein tarkkaa vaaria.
Vaan Worsen kivut yltyivät yltymistään; hän nukkui huonosti ja kadotti
ruokahalunsa. Hänelle kelpasi vielä ainoastaan hernerokka ja sianliha,
jota hän aina oli merellä syönyt. Kun hän tunsi rokan hajua kyökistä,
silloin hän aina virkistyi.
Vaan eräänä päivänä juolahti hänen mieleensä että sekin oli paholaisen
viekkaita pauloja, jotta paholainen houkutteli hänen ajatuksiansa pois
siitä ainoasta, mikä oli tärkeä, ja ajoi ne takaisin entisen elämän
suureen synti-kurjuuteen.
Ja heidän istuessaan pöytään, hän tuskin uskalsi koskea ruokaan;
perkele oli hernerokassakin.