Joka ilta, kun Henriette pani maata, kertoi hän sen valan, jonka oli
vannonut Lauritsille ennen hänen lähtöänsä: "Minä lupaan ja vannon
rakastaa sinua uskollisesti elämässä ja kuolemassa ja ett'en koskaan
mene vaimoksi toiselle".
Mutta joka aamu hän noustessaan huokaili ja välistä itki, sillä kaikki
oli niin synkkää, ja hän pelkäsi jokaista uutta päivää.
Hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänään oli äiti suoraan sanonut
hänelle, että hänen piakkoin pitää mennä naimiseen. Laurits oli
lähtenyt pitkälle matkalle eikä varmaankaan palajaisi kahteen vuoteen;
ja vaikkapa hän palajaisikin, Henriette varsin hyvin tiesi, ett'ei äiti
sallisi heidän saada toisiansa.
Näin Henriette horjui rohkean valan ja mustimman epätoivon välillä,
milloin oli hän alakuloinen, milloin tuuditti hän itsensä rohkeihin
unelmiin pulskasta Lauritsistaan, kuinka Laurits häntä rakasti ja
kuinka vilpittömästi Laurits luotti hänen uskollisuuteensa.
Hänen vartalonsa ei tullut niin voimakkaaksi kuin sisaren oli, vaan hän
pysyi hoikkana ja laihana; hänen hienot, vilkkaat kasvonsa olivat aina
jännitettyinä, ikäänkuin hän joka hetki olisi odottanut jotain. Hän
uskoi asiansa Saaralle, ja Saara puhui hänelle ja kehoitti häntä
tottelevaisuuteen.
Mutta Henriette oli kylläksi viisas huomaamaan mitenkä Saaran oli
avioliitossaan; eivätkä Saaran kehoitukset tottelevaisuuteen olleet
liioin pontevia.
Monta päivää Sivert Jespersen'in kestien jälkeen Hans Nilsen oli
näkymättömissä; hän ei tullut aterioimaan eikä ollut kotona yölläkään.
Matami Torvestad ei olisi huolinut siitä paljon, sillä semmoista oli
ennenkin tapahtunut. Fennefos'illa oli monta ystävää lähiseuduilla,
joita hän välistä kävi katsomassa. Mutta matamia huoletti se että vanha
värjäri useita kertoja oli käynyt kysymässä Hans Nilsen'iä, tahtomatta
uskoa hänelle mitä asiaa hänellä oli Fennefos'ille.
Matami oli nyt melkein lohdutettu pettymyksestään Saaran suhteen.
Huomatessaan että tyttärensä kasvoi häntä korkeammaksi, oli matami
kylläksi viisas tyytymään siihen loisteesen, joka hänenkin osakseen
tuli tuosta rikkaasta naimiskaupasta.
Ja vaikk'ei Henriette likimaillakaan täyttänyt Saaran paikkaa raamatun
pulpetin ääressä, käytiin kuitenkin vielä matamin pienissä kokouksissa
ja hän säilytti arvonsa vanhimpien parissa.
Mutta viime aikoina tapahtui muutos, joka häntä huoletti. Hän huomasi
pian, että se, mitä hän oli päivällisillä lukenut Francken taivaasen
lähdöstä, oli tehnyt pahan vaikutuksen. Saipa myös tietää että
vanhimmat pitivät neuvotteluja Fennefos'ista, häntä niihin kutsumatta.
Vanhalla värjärillä oli nähtävästi salaisia asioita Fennefos'ille.
Matami Torvestad mietti asiaa tarkasti ja teki päätöksen. Kun Hans
Nilsen viimein tuli viidennen päivän iltapuolella, otti matami häntä
portailla vastaan ja vei hänet huoneesensa.
"Viimein kuin olit kaupungissa", aloitti hän ilman mitään johdantoa,
"kysyit minulta pitäisikö sinun mennä naimiseen; silloin vastasin
kieltävästi, mutta nyt luulen että jo olisi aika."
Hans Nilsen liikutti tuolia, ja nyt vasta matami huomasi kuinka oudolta
hän näytti.
Hän istui kääntyneenä pois päivän puolelta; kirkkaat, harmaat silmänsä,
jotka muuten aina suoraan katselivat sitä, jota hän puhutteli, olivat
maahan luotuina, ja kun hän nyt nosti ne, katseli hän aina syrjään.
Kalpea hän myöskin oli, mutta välistä hän punastui ja koski kädellänsä
kasvoihin, ikäänkuin niitä peittääkseen.
Hämmästyksissään matami unohti jatkamisen ja kertoi yhä: "nyt olisi jo
aika". Fennefos puolestaan luuli että matami tiesi kaikki, niinkuin hän
yleensä luuli jokaisen näkevän hänen syntinsä ja saastaisuutensa. Ja
kun matami kertoi kertomistansa, että hänen olisi aika mennä naimiseen,
häpesi Fennefos niin ett'ei tiennyt minne katsoa.
Matami Torvestad ei oikein käsittänyt mitä näki, vaan sen hän ymmärsi
että Fennefos tavalla tai toisella oli tullut murretuksi; ja semmoisena
ehkä olisi helpompi häntä ohjata.
"Silloin, Hans, sinä myöskin kysyit minulta, tunnenko jotain
kristillismielistä nuorta naista, joka sopisi sinulle. Nyt luulen
tietäväni yhden. Tyttäreni --"
Fennefos tuijotti hetkeksi matamiin niin että matami melkeen pelästyi:
"Oletko sairas, Hans Nilsen?"
"En, minä olen ainoastaan väsynyt."
Mutta nyt matami Torvestad rupesi häntä epäilemään: "vai pitääkö minun
uskoa, että sydämesi on kietoutunut syntiseen rakkauteen? Siinä
tapauksessa, Hans Nilsen, rukoile Jumalaa sinua suojelemaan ja
auttamaan taistelussa paholaista vastaan omassa lihassasi. Sinussa
pitäisi olla mies voittamaan, jotta et joutuisi semmoiseen kurjaan ja
ilettävään paulaan. Henriette on kyllä nuori, mutta sinun luonasi
tietäisin hänen olevan hyvissä turvissa, ja minä toivon ja uskon että
hän tulisi sinulle siunaukseksi."
Fennefos tointui nyt sen verran, että voi kiittää; ei hän tosiaan vielä
ollut ajatellut mennä naimiseen; olihan se totinen asia --
"Ei ihmisen ole hyvä olla yksin, ei ainakaan miehen", lausui matami
Torvestad pontevasti, "sen sinäkin tiedät, Hans Nilsen; ja sinä kyllä
muistat mitä Paulus sanoo --"
"Kyllä kyllä", Fennefos kiiruhti keskeyttämään, "koska arvelette että
minun pitäisi se tehdä, niin rukoilen Jumalaa kääntämään sitä
parhaaksi."
"Tahdon puhutella Henrietteä", sanoi matami Torvestad.
"Kiitos, mutta minä tahtoisin mieluummin itse --"
"No niin, minä luotan sinuun; hän on tuolla kutomahuoneessa."
"Nytkö kohta! Minä arvelin --"
"Ei ole mitään syytä lykätä sitä toistaiseksi", vastasi matami
Torvestad, avasi oven ja huusi ulos palvelustytön; sitten antoi hän
Fennefos'in astua sisään.
Hän antoi viedä itsensä kuin koira. Ei epäilemistäkään, ett'ei matami
tietänyt kaikkia. Ja häpeä siitä ja väsymys tekivät hänet aivan
koneeksi matamin käsissä. Neljä päivää oli hän kuljeskellut pitkin
rannikkoa, välttäen kaikkia tuttavia, ja vieraitten ihmisten luona oli
hän nukkunut ja syönyt. Koko ajan oli hän taistellut katumuksessa,
pelossa ja vavistuksessa. Mutta hän oli palannut epätietoisena,
rauhattomana, mielessä epämääräinen aikomus noutaa kapineensa ja lähteä
kauas pois.
Kun hän nyt seisoi Henrietten edessä, joka katsoi levottomasti hänen
kasvoihinsa, ei hän tietänyt mitä tehdä.
Mutta Henriette, joka oli saanut tarpeeksi paljon viittauksia viime
aikoina, rohkaisi mielensä ja sanoi puoliääneen: "Hans, minä olen
kihloissa".
"Minä olen antanut Laurits Seehus'ille valani elämässä ja kuolemassa",
lisäsi hän, katsoen vakaasti Fennefos'iin. Hans Nilsen katsoa tuijotti
tuohon lapseen, joka suoraan tunnusti rakkautensa elämässä ja
kuolemassa, niin ylevänä, häntä niin paljoa puhtaampana.
"Kuuleppa, hyvä Hans", sanoi Henriette ja laski tuttavasti kätensä
hänen olkapäilleen, "sinä olet aina ollut hyvä minua kohtaan ja olet
aina ollut hyvä ihminen. Sinä et ole minua ottava tällä tavalla, sen
minä tiedän; mutta sinun täytyy auttaa minua äitiäni vastaan."
"En suinkaan tahdo tehdä sinua onnettomaksi, Henriette; mutta sinä et
saa vastustaa äitiäsi."
"Mutta minä en tahdo enkä voi ottaa ketäkään toista, paitsi sen, jota
rakastan!"
"Kuule lapsi!" sanoi Fennefos tyynesti ja katseli Henrietteä
surkutellen; tämä ei ollut ensi kerta kun rakastunut nais-parka etsi
häneltä neuvoa, ja tänään hän ymmärsi heitä paremmin kuin koskaan
ennen; "ei mikään haava ole katkerampi sitä, jonka rakkaus lyöpi
nuoruudessa. Mutta sille on kuitenkin parannus tarjona, joka etsiipi
rauhaa täyttämällä velvollisuutensa Jumalan käskyjen tottelemisessa ja
noudattamalla heidän käskyjään, jotka on pantu meitä hallitsemaan. Sinä
et sano voivasi mennä vaimoksi sille, jota et rakasta, vaan muista
kuitenkin kuinka usein sydän erehtyy nuoruuden ijässä --"
"Niin, katsele esimerkiksi Saaraa", keskeytti Henriette, "mitä häntä
auttaa kaikki hänen rikkautensa ja hurskautensa; minä tiedän että hän
on onnettomin olento maailmassa."
Hans Nilsen kääntyi pois; hän oli taas aseeton.
Mutta Henriette meni ikkunan luo ja katseli avaran pihan päällä olevaa
taivasta, löi vakaalla päätöksellä kädet yhteen ja sanoi matalalla
äänellä: "olenhan paitsi sitä vannonut."
Hans Nilsen palasi matami Torvestad'in luo ja sanoi vaan, ett'eivät
Henriette ja hän voineet sopia. Matami aikoi tehdä kysymyksiä, mutta
nyt Fennefos ei kestänyt sitä enää, vaan lähti pois, niihin
vastaamatta.
Vaan ei hän tuolla ylhäälläkään saanut lepoa, jota kyllä olisi
tarvinnut, sillä hänen huoneessansa istui vanha värjäri häntä
odottamassa.
"Olen sinua odotellut, Hans Nilsen, ja käynyt sinua hakemassa useita
kertoja. Meissä kaikissa hehkuu halu saada puhua ja ahkeraan
seurustella kanssasi. Mutta meistä näyttää siltä kuin tässä talossa
olisit enemmän mieltynyt naisten puheesen ja seuraan."
Fennefos oli nyt niin väsynyt että hän puolinukuksissa kuunteli
vanhusta; hän ymmärsi että tahtovat saada hänet pois matami
Torvestad'in luota, jota hän itsekin mielellään tahtoi.
"Tuossa talossamme on paljon väkeä ko'ossa", jatkoi värjäri, "ja
enemmän sinne saapuu leikkuu-aikana. Muutamat meistä arvelivat että
olisi hyvä jos meillä siellä olisi luotettava mies, joka voisi sekä
työtä tehdä että lepoaikoina puhua Jumalan sanaa. Sivert Jespersen'illä
ja noilla muilla on niin paljon toimia kaupungissa, ja arvelimme
sentähden että kysyisimme eikö Hans Nilsen tahtoisi muuttaa sinne?"
"Sen tahdon mielelläni tehdä, jos luulette siitä jotain hyötyä olevan."
"Me arvelimme että menisit sinne huomenna?"
Fennefos hämmästyi vähäisen, mutta suostui, saadakseen rauhaa; kohta
värjärin mentyä heittäysi Fennefos vuoteelleen ja nukkui.
Matami Torvestad seisoi hetken aikaa miettimässä Hans Nilsen'in mentyä,
niinkuin hänen tapansa oli. Sitten avasi hän tavallansa juhlallisesti
kutomahuoneen oven: "Henriette mene ylös ja pane maata!"
"Kyllä, äiti", vastasi Henriette, joka keskusteltuansa Fennefos'in
kanssa oli vaipunut syvimpään alakuloisuuteen; hän vavisten läheni
äitiä, sanoakseen hyvää yötä, vaikka aurinko oli vielä korkealla
taivahalla.
"En tahdo sanoa sinulle hyvää yötä, ja ilman illallista saat olla",
sanoi äiti sulkien oven.
Noin alkoivat nuo suuret rangaistustoimet Gnadanissa, ja matami
Torvestad muisti vieläkin kuinka ne vaikuttivat ja taivuttivat
vastahakoisintakin.
Kun Jaakko Worse heräsi aamulla Randulfin muistorikkaan syntymäpäivän
jälkeen, jaksoi hän hyvin huonosti, pää oli raskas ja siinä kolkutti
kuin vasara pajassa; vatsassa tunsi hän vanhat vaivat.
Vaimonsa oli aikoja sitten noussut, ja Worse heräsi oikeastaan siitä,
että pari makasini-miestä tuli sisään ja ottivat Saaran sängyn, joka
seisoi hänen sänkynsä vieressä.
"Mitä te täällä teette?" kysyi Worse äreästi.
"Me muutamme matamin sängyn ulos saliin."
"Mitä tuhmuuksia?"
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi vanha makasinin-päällikkö, "kapteni, ette saa
suuttua; te olette sairas, kapteni, ettekä saa puhua -- sanoi matami."
Worse murisi hieman ja katseli tylsin katsein sängyn jälkeen, joka ulos
muutettiin.
Kun vaimonsa kohta sen jälkeen tuli huoneesen, sanoi Worse: "Ettäs olet
muuttanut sängyn, Saara! Tiedäthän että huomenna taas olen terve;
ainoastaan ensimäinen päivä on niin ilkeä -- hyi! -- en koskaan maista
totia enää, se on ilkeätä sekasotkua!"
"Sinä olet sairaampi kuin luuletkaan sekä ruumiillisesti että
hengellisesti, ja minusta sinun pitäisi hakea apua molemmille --
varsinkin sielullesi -- ennenkuin on myöhäistä."
"Oi, kultani, tiedäthän että mielelläni tahdon; mutta sinun täytyy
auttaa minua, Saara! Tule tänne luokseni istumaan ja lue vähän
minulle."
"En tänään", vastasi Saara.
Worse makasi siis yksinänsä sängyssään koko päivän ja voi hyvin
pahasti. Seuraavana päivänä hän ainakin oli selvä päästään, mutta
vatsakivut vaivasivat häntä niin että hän jäi vuoteellensa.
Saara tuli silloin tällöin sänkyhuoneesen, ja Worse rukoili niin
liikuttavasti häntä jäämään sinne; kun hän oli yksinänsä, tuli
mieleensä niin paljon tuskallisia ja kamalia ajatuksia.
Saara istui silloin ikkunan ääreen kirjoineen; hänkin oli hankkinut
itsellensä kirjasia, niinkuin äiti.
"Onkohan niin, Worse, että tahdot kääntyä ja tehdä parannusta
synneistäsi; vai tahdotko sitä vielä kauemmaksi lykätä?"
"En, en, kultani, tiedäthän kuinka mielelläni tahdon kääntyä; mutta
sinun täytyy auttaa minua, Saara, enhän tiedä sitä enkä tätä."
"No -- tahdon siis ruveta lukemaan sinulle hyvää kirjaa yhdeksästä
vaikuttavasta syystä, jotka herättävät ihmistä synnin tunnustamiseen ja
saattavat hänet katumaan ja parannusta tekemään. Kuuntele nyt tarkasti
ei ainoastaan korvillasi, vaan myöskin vastahakoisella sydämelläsi, ja
siunatkoon Herra sanaansa."
Sitten luki hän hitaasti ja pontevasti: "Ensiksi Jumalan suuri armo
saattaa meidät kääntymään, niinkuin apostoli sanoo kirjeessä
Roomalaisille toisen luvun neljännessä värssyssä: Jumalan hyvyys
saattaa sinut parannukseen.
"Sitten puhdas ja selvä Jumalan sana saattaa meidät katumukseen. Sillä
niinkuin Herra muinoin lähetti profetansa, niin hän vielä joka päivä
lähettää saarnaajansa ja välikappaleensa, jotka ikäänkuin pasuunalla
huutavat hänen sanansa ja antavat suloisen Aaronin-kellon soida
ihmisille, siten herättääkseen heitä kääntymään.
"Meidän tulee myöskin tarkasti huomioon ottaa Jumalan tuomiot, joilla
hän maailman alusta on tuominnut paatuneita syntisiä, nimittäin
vedenpaisumukset, vahvat myrskyt, oudot uhkaukset taivaalta, ilmatulet,
jotka syöksevät alas tulta ylhäältä, ja maanjäristykset jalkojemme
alla, jotka kaatavat huoneet kumoon meidän päällemme."
"Lissabon", mutisi Worse; hänellä oli kuva salissa sohvan yli suuresta
maanjäristyksestä.
"Neljäs vaikuttava syy on syntiemme rajaton luku, kun elimme
himoissamme, juopumuksessa, syömäryydessä ja kauhistavassa epäjumalan
palveluksessa.
"Viides on elämämme lyhyys, joka totisesti huutaa meitä kääntymään.
Sillä elämä kuluu nopeasti, ikäänkuin lentäisimme täältä, ja meidän
vuotemme pikemmin kuin juttu.
"Kuudes syy on vähäinen luku niitä, jotka autuaiksi pääsevät; sillä
portti on ahdas ja tie on kaitanen, joka elämään viepi, ja harvat ne,
jotka sen löytävät.
"Seitsemänneksi kuolema meitä uhkaa, joka on lihalle vastenmielinen, ja
ajatus kuolemasta on katkera jokaiselle, joka on vangittu maailman
hekkumassa."
Worse liikkui levottomasti sängyssä, ikäänkuin olisi tahtonut
keskeyttää, mutta Saara jatkoi:
"Meidän pitää myöskin muistaa tuomion päivää, joka on tuleva kuin varas
yöllä, jolloin taivahat katoovat suurella melulla; elementit sulavat
kuumuudesta ja maa sekä kaikki, mitä siinä on, palaa poroksi.
"Mutta yhdeksäs ja viimeinen syy on helvetin piina, joka kaikista
tuskista on suurin ja kauhein. Raamattu hirvittävällä tavalla puhuu
kadotettujen tilasta ijankaikkisessa tulessa, jossa käärme ei koskaan
kuole eikä tuli koskaan sammu; kadotuksesta, sammumattomasta suosta,
joka ijankaikkisesti palaa tulikivellä ja tulella; sitä sanotaan
Gehennaksi, joka selitettynä on: ijankaikkinen piina; ja kirjoitettu
on: tämä luola on eilisestä valmistettu, -- jopa kuninkaallekin -- se
on syvä ja avara tarpeeksi. Tuo asumus siellä sisällä on tulta ja puuta
suurimmassa määrässä; Herran henki on sytyttävä sitä ikäänkuin
tulikivi-virtaa."
"Kuules Saara, etkö luule että voisit lukea jotakin muuta?" kysyi Worse
levottomasti.
"Helvetin piinan päiviä", jatkoi Saara lukemistansa, "tulee aina
kestämään eikä sen vuodet koskaan lopu. Kun niin monta vuotta on
kulunut kuin ihmisiä on maailmassa ja tähtiä taivaalla, kun niin monta
tuhatta vuotta on loppunut kuin kiviä ja hietaa on meren pohjalla,
tulee paitsi näitä vielä kymmenen sataa tuhatta lisäksi. Ne, jotka
eivät kadu kuullessansa tätä, he saavat sitä kokea ja tulla repaleiksi
revityksi. Kaikki juomarit ja pilkkaajat ja ne, joidenka jumalana
heidän vatsansa on, ja ne, jotka palvelevat himojansa, ynnä kaikki
epäuskoiset tulevat samana päivänä seisomaan Jumalan tuomioistuimen
edessä. Silloin Jumalan majesteetti on ilmestyvä vereen asti kostavalla
miekalla ja tuomion sauvalla. Perkele, tuo vanha saatana, on seisova
toisella puolella heidän päällekantajanansa ja heidän allansa on oleva
helvetin avonainen kita valmiina heitä nielemään."
"Saara, Saara! Älä lue enemmän!" pyysi Worse.
Mutta Saara koroitti ääntänsä ja sanat leikkasivat kuin terävät
veitset: "silloin on se julistettava tuo kauhea ja hirvittävä tuomio:
menkää pois, te kirotut, ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja
hänen enkeleillensä valmistettu on! Siellä saavat juoda Jumalan
ijankaikkisen vihan pikarista, pimeyden valtakunnassa, perkeleen
kauhistavassa läheisyydessä, kaikkien Herran kirottujen vihollisten
parissa. Siellä surkea ja surullinen Jumalan vihan pauhina on aina
soiva heidän korvissansa, siellä on oleva itkua ja hampaitten
kiristystä, siellä ei muuta iloa ole kuin hirveä tyhjyys, voivotus ja
ääretön valitus. Heidän huutonsa ja ulvontansa on oleva ankara, syvät
heidän huokauksensa ja heidän kurjuutensa niin sanomaton, että ulvovat
kuin koirat ja villisudet, ja ulvoten, raivoten tulevat he huutamaan
kadotuksessaan: voi, voi, voi minua että synnyin maailmaan! Oi ett'en
koskaan olisi syntynyt, ett'ei äitini koskaan olisi minua synnyttänyt!
Kirottu se hetki, jolloin sikisin, se hetki, jolloin synnyin, ja se
päivä, jolloin äitini rintoja imin".
"Saara! Lopeta Jumalan tähden!" huusi Jaakko Worse; hän istui
sängyssään, pitäen kiinni siitä molemmin käsin, hikihelmet nousivat
otsallensa ja hän vapisi niin että sänky tärisi.
Saara käänsi terävät silmänsä hänen puoleensa ja sanoi:
"Oletko vihdoinkin langennut elävän Jumalan käsiin?"
"Saara, Saara, mitä pitää minun tehdä?"
"Rukoile!" vastasi hän ja meni.
Worse makasi väännellen itseään tuskissa ja vaivoissa, huusi Saaraa,
pyysi häntä armahtamaan ja tulemaan hänen luoksensa; hän kuuli että
Saara oli viereisessä huoneessa. Vihdoin Saara tuli.
"Saara, miksi olet niin kova minua kohtaan? Semmoinen et ollut ennen."
"Minä en kohdellut sinua oikealla tavalla."
"Luuletko että tämä on oikea?"
"Toivon niin olevan."
"Niin, niin, sinä ymmärrät sitä paraiten; mutta sinun pitää auttaa
minua -- Saara, älä mene pois luotani!" ja hän piti Saaran kädestä
kiinni, ikäänkuin olisi ollut uppomaisillaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen hän sai nousta vuoteestaan; hän käveli
ympäri taloa, missä Saara oli, levotonna kun Saara lähti huoneesta.
Tai istui hän jossakin nurkassa hengellinen kirja kädessä, ei juuri
lukeakseen, vaan suojellakseen itseänsä paholaisen hyökkäyksiltä.
Sillä nyt hän oli päässyt selville siitä, mitä ei ennen ollut oikein
uskonut, että paholainen aina oli häntä väijymässä.
Kun Saaran oli onnistunut peloittaa Worse luotansa, heltyi hänen
ankaruutensa. Ainoastaan silloin kun Worse häntä vaivasi tai viittasi
siihen, että hän nyt oli terve taas ja että sänkyä sopisi muuttaa
paikallensa jälleen, silloin ilmaantui taas tuo kova katse Saaran
silmiin ja hän luki tai puhui Worselle jotakin, joka saattoi hänet
puolihulluksi.
Itse Saara kulki ikäänkuin synkimmässä pimeydessä. Ei hänellä ollut
rukouksia eikä virsiä mielessä, ja rukoushetkissä kuunteli hän
hajamielisenä.
Sinä hetkenä, jolloin Fennefos häntä syleili, tuli hänelle selväksi
mikä ääretön petos oli hänelle tehty. Hänen nuoruutensa, hänen kuohuvan
verensä, lämpimän, äärettömän rakkautensa tähän mieheen, kaikki olivat
he sortaneet ja kukistaneet Jumalan sanalla, saarnoilla, virsillä,
raamatunlauseilla, puheilla ja rukouksilla.
Ja tuo kaikki ei ollut muuta kuin sanoja -- sanoja -- sanoja --, joita
hän pilkalla viskasi luotansa. Hän ei enää tietänyt mitään uskosta ja
toivosta, mutta rakkaudesta hän tiesi, tiesi rakastavansa yhtä ainoata
miestä, rakastavansa häntä raivokkaasti, hurjasti.
Fennefos'in poissa-olon aikana kävi Saara kuin kuumeessa. Kun hän
palasi, muutti hän Saaran äidin luota haugelaisten taloon. Se oli aivan
kaupungin läheisyydessä, ja Saara, joka muuten ei päässyt lähimpien
katujen ulko-puolelle, rupesi tekemään pitkiä kävelyretkiä
lähiseuduilla.
Suuren kiven tai aidan suojassa seisoi Saara katselemassa Fennefos'ia,
kun hän oli työssä ulkona. Jos Saara ei saanut häntä nähdä, istui hän
vuoren rinteelle ja tuijotti eteensä tai poimi kukkasen ja tarkasti
sitä joka puolelta, ikäänkuin se olisi ollut jotain outoa, jota hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt.
Rukouskokouksissa sai hän katsella Fennefos'ia, mutta tämä ei puhunut
koskaan eikä hän kertaakaan katsellut siihen suuntaan, missä Saara
istui.
Saarassa ei kukaan huomannut mitään erinomaista, mutta Fennefos'issa
arvelivat edullisen muutoksen tapahtuneen. Se ylenpalttinen ankaruus,
millä hän oli aloittanut, oli hänestä tykkönään kadonnut, sen sijaan
oli hän melkein nöyrä käytökseltään.