Kippari Randulfin pieni talo oli korkealla ja näköalana oli sekä
kaupungin lahti että vuono. Nuo kaksi ystävää oli syöneet ja juoneet
kunnollisesti; nyt vetivät he päivällisunta. Isäntä tavallisella
paikallansa sohvalla ja vieras suuressa nojatuolissa.
Ikkunat olivat avoinna. Päivä paahtoi. Rauhallisena iltapäivän aikana
kaupungista ei kuulunut mitään melua, kärpäset surisivat ja lentelivät
sisään ja ulos ja tuulonen leuhotteli ikkunanverhoja.
Suuria, kirkkaita hikipisaroita kokoontui Jaakko Worsen nenälle; hän
makasi selällään tuolissa, suu avoinna, ja kuorsaeli.
Randulf kuorsaeli myöskin, vaikk'ei juuri niin kovasti. Silmillään
hänellä oli keltainen silkkiliina, jonka hänen vanha emännöitsijänsä
joka päivä sai sitoa hänen päähänsä, muuten ei hän saanut unta.
Jyrkällä rinteellä talon ulkopuolella oli muutamia poikia, jotka
leikkivät "mablis" nimistä peliä; he rupesivat huomaamaan nukkuvien
jyrinää ja kokoontuivat nauraen ja meluten ikkunan alle. Vaan yht'äkkiä
Randulfin emännöitsijä ryntäsi heidän kimppuunsa luudallaan ja pojat
läksivät yhtenä sekamelskana päistikkaa alas mäkeä, huutaen ja nauraen,
niin että Worsen silmät avautuivat rakoselleen ja hän kallisti päätänsä
toiselle puolelle.
Nyt oli aivan hiljaista kunnes kuorsaus taas pääsi alkuun; airojen
loiskina kuului veneestä, jota soudettiin ulos lahdelle, ja majavan
huutoa kaukaa vuonoita. Randulfin emännöitsijä seisoi vartioimassa
luudallaan, ja nuo kunnon kaptenit nukkuivat vielä puolen tunnin ajan.
Vihdoin Randulf nousi, otti siteen silmiltään ja haukotteli.
Worse heräsi puoleksi ja sanoi kohta ylpeästi: "Oi, kuinka sinä olet
nukkunut! En uskonut sinun heräävänkään enään".
"Heräävän?" kertoi Randulf pilkallisesti, "minä en ole saanut unen
kipinettäkään syntisiin silmiini, niin sinä kuorsaat."
"Minä en kuorsaa koskaan", vastasi Worse vakaasti, "paitse sitä olen
valvonut koko sen ajan, minkä sinä nukuit."
"Nukuin? Minä en nukkunut ollenkaan, kuuletkos!"
"No mutta sen kai minä paraiten tiedän, joka olen istunut tässä --"
-- "kuorsaamassa, niin! Kuorsailit kuin mies."
Tästä nyt pitivät vähän nalkutusta kunnes selvisivät unesta.
Sitten he sytyttivät piippunsa ja pukivat takit yllensä; Randulfin
luona he aina olivat paitahihasillaan, ja juhlahetkiä ne olivat
Worselle, sillä kotonaan ei hän saanut olla paitahihasillaan.
Sitten kävelivät nuo vanhat kipparit ympäri kaupunkia, kaikilla
silloilla, pistäytyivät meriaitoissa ja köysitehtaan radalla sekä
tarkastivat suurella epäluulolla erästä uutta laivaa, jota rakennettiin
laivan veistämöllä. Joka paikassa he tapasivat tuttavia, joiden kanssa
juteltiin; Randulf oli parhaimmalla tuulellaan, ja Worsekin vilkastui,
vaikk'ei ollut sama mies kuin entisinä aikoina.
Tämmöinen käynti kaupungilla oli hänestä nyt varsin outoa ja uutta.
Sillä viime aikoina ei hän mennyt juuri omaa makasiniansa kauemmas.
Hänen oli käynyt niin kummallisesti; ei hän itsekään sitä käsittänyt.
Mutta siitä hetkestä kun hän jätti "Perheen Toivon" muiden huomaan,
eivät entiset työnsä ja toimensa häntä enää huvittaneet. Niin, kun hän
nyt näki laivan purjehtivan myötätuulella ulos kaupungin lahdelta, se
melkein häntä tuskastutti, vaikka se ennen oli hänestä ihaninta
maailmassa.
Vaan tänään Randulf sai hänet niin virkistetyksi, että hän pari kertaa
huomaamattaan kiroilikin, joka sanomattomasti ilahutti hänen
ystävätään.
Sillä niinkuin konsuli Garman murehti Randulfkin puolestaan että Jaakko
Worse meni hukkaan, kuten sanoi. Hän ei enää pilkannut Worsea, sillä se
ei maksanut vaivaa. Vaan klubissa hän lämpöisen lasin ääressä uskoi
ystävilleen kuinka surullista oli nähdä semmoisen merimiehen helmen,
kuin Worse oli, perin pilattuna hengellisen vaimon kautta.
"Tuo perhanan Rostockilainen!" oli hänen tapana sanoa lopuksi. Sillä
hän tarkoitti sitä Rostockin laivaa, joka oli purjehtinut hänen
päällensä Volderaassa; sillä se oli hänen järkähtämätön uskonsa että
jos hän, Randulf, olisi ollut kotona, Jaakko Worsea ei koskaan olisi
saatu pauloihin.
Kello seitsemän aikana he palasivat Randulfin pieneen taloon
oivallisella tuulella ja nälkäisinä kuin sudet. Syötyänsä aika tavalla
-- Worsella ei ollut pitkään aikaan ollut niin oivaa ruokahalua --
saivat he höyryävät toddylasit pöydälle avonaisen ikkunan eteen; ja
sininen savu heidän piipuistaan tuli milloin toisen, milloin toisen
suusta, ikäänkuin kaksi rekattia olisi toisiansa kanunanlaukauksilla
tervehtinyt.
Poltettuansa kauan ääneti, sanoi Worse: "Meri voi olla kaunis
tämmöisenä kesäiltana -- maljasi!"
"Meri on aina kaunis, Jaakko! maljasi!"
"No niin, niin kauan kuin nuoria ollaan."
"Nuoria! Sinä et ole kuin kolme vuotta minua vanhempi, eikä Tuomas
Randulf vielä kymmeneen vuoteen aio ryömiä maalle, siinä vakuutuksessa
voit hirteen mennä."
"Toista on sinun laitasi, näetkös, minussa kun on tämä sisällinen
tauti, sinä tiedät --"
"Lörpötyksiä!" vastasi Randulf, "ei minulla ole juuri paljon tolkkua
maksasta, keuhkoista, suolista, sisuksista, pernasta ja muusta romusta,
mitä sanotaan meillä olevan vatsassa, mutta sen minä tiedän että se,
joka on meren oma, kituu sairaana maalla; aivan niinkuin talonpoika
oksentaa kuin kissa kun hän laivaan joutuu. Sepä on totuus vakaa ja
järkähtämätön."
Jaakko Worse ei voinut väittää tätä puhetta vastaan; hän murisi vaan
hiukan ja hieroi vatsaansa.
"Oletko koettanut Riga-balsamia?" kysyi Randulf.
"Oletko hullu? Onhan tautini sisällinen."
"Ja sinä et luule Riga-balsamin kelpaavan sisällisesti käytettynä? Jos
saat oikeata lajia, niin se on terveellistä sekä sisällisesti että
ulkonaisesti käytettynä, sen mahdan minä tietää!"
"Paitsi sitä ei sinulla ole vikaa vatsassa", lisäsi Randulf
syvämielisesti, "ennemmin sydämessä, sillä tuo rakkaus ja tuo akkaväki,
sen sanon sulle, se se aina on ollut sinun pitali-tautisi, Jaakko;
kaiken ikäsi olet ollut hupsu naisväkeen katsoen, ja aina he ovat sinua
narranneet, sitä olen monasti nähnyt sekä Välimerellä että Itämerellä.
Vaan tämä viimeinen villitys on kuitenkin pahin, sillä nuo pyhät,
näetkös --!"
"Ole varoillasi, Tuomas, kun Saarasta puhut. Hän on ollut minulle
suureksi siunaukseksi. Mitä minusta, vanhasta sairaasta ukosta olisi
tullut ilman häntä?"
"Sinusta ei olisi tullut vanhaa sairasta ukkoa, ilman häntä", puhkesi
Randulf puhumaan, vaan toinen näytti nyt niin uhkaavalta että Randulf
otti syvän kulauksen ja yski aivan hirveästi sen jälkeen.
"Ei, ei", sanoi Worse, juotuansa hänkin, "Saara on ollut minulle hyvä
vaimo sekä ruumiille että sielulle, ja häneltä olen oppinut paljon,
jota en tietänyt ennen."
"Se oli totuuden sana, Jaakko! Annas kun kerron sinulle mitä olet
oppinut: sinä olet oppinut istumaan uunin nurkassa kuin vanha ämmä ja
riippumaan naisten hameista kiinni, antaen kulettaa itsesi
rukouskokouksiin, Jumala paratkoon, niinkuin munkkien aasit Espanjassa
-- sen hän on sinulle opettanut!"
"Odotas Tuomas!" vastasi Worse ja nyykkäsi päätään vakavan näköisenä,
"tulet vielä kokemaan että minä olen oikeassa. Minä olin samallainen
kuin sinä, vaan toista olen kokea saanut, ja sen sinäkin saat kun
aikasi tulee; silloin vasta ymmärrät kuinka syntiset me olemme."
"Syntiset! No niin, mutta niin huono kuin moni muu en kuitenkaan ole
etkä sinäkään, Jaakko! Minä olen nyt tuntenut sinua yli neljänkymmenen
vuoden, vaan parempaa miestä ei löydy Norjan maassa ja valtakunnassa,
sen pituinen se!" Ja hän löi nyrkkinsä ikkunalautaan.
Worse ei ollut aivan tunnoton tälle ylistyspuheelle, vaan hän mutisi
kuitenkin, puhdistaessaan piippua uunin edessä: "Niin, mutta enemmän,
paljoa, paljoa enemmän vaaditaan!"
"Kuule nyt sana niin hyvä kuin kaksi! Tunnetko Sivert Jespersen'iä,
jota myöskin Gefvintiksi sanotaan?"
"Kyllä, kiitos."
"Ehkä muistat nuo 200 tynnöriä suoloja, jotka ostit häneltä eräänä
vuonna pohjoisessa Kinnissä."
"No niitä en taida niinkään pian unohtaa."
"Vastaa nyt pieneen, hyvin pieneen kysymykseen: pettikö hän sinua vai
eikö pettänyt?"
"Konnamaisesti", vastasi Worse pontevasti ja vakuutuksella.
"No, näetkös! Tahdotko nyt vastata vielä yhteen kysymykseen: minkä
luulet enemmän miellyttävän Herraamme, rehellisen merimiehenkö, joka
pitää kitansa kiinni ja hoitaa laivaansa, vaiko tuommoisen valepyhän,
joka varastaa pahemmin kuin kreikkalainen juuri kaikkivaltiaan Jumalan
silmien edessä ja sitten jälestäpäin veisaa hänelle virttä vasten
naamaa? Hä? Kummastako luulet hänen enemmän pitävän?"
"Sitä et tiedä sinä enkä minä, Randulf, sillä tuomio on Herran, joka
tutkii sydämiä ja munaskuita."
"Munaskuita!" huusi Randulf pilkallisesti. "Sivert Jespersen'in
munaskuita! Kylläpä maksaisi vaivan semmoista tutkia! Ei, ukkoseni!
Herramme on mies, joka tietää mitä tekee, eikä anna pettää itseänsä."
"Sanonpa sinulle jotain -- Tuomas Randulf! Jumalan kanssa ei ole
suinkaan niin helppo sopia kuin he meille ovat opettaneet. Sillä,
näetsen -- kävisi kyllä laatuun hänen itsensä kanssa; mutta ensinnä on
kaikki nuo tehtävät pyhän Hengen kanssa."
"Etkö luule että minä häntä tunnen?" kysyi Randulf suuttuneena.
"Mutta näetkös, on niin monta mutkaa hänen kanssa; ensinnä on se,
jota he sanovat uudesta-syntymiseksi ja kääntymykseksi, -- ei
uudesta-lunastus, se se ensiksi tulee; -- ei! nytpä olen sen jälleen
unohtanut, mikä nyt ensiksi tuleekaan?"
"No se on kai ympärileikkaus, sitä kai tarkoitat", sanoi Randulf
vakavasti.
Mutta silloin täytyi Jaakko Worsen hymyillä vasten tahtoansa; ja nyt
jättivät he jumaluusopin sikseen ja panivat itselleen toisen
totillisen.
"Mutta siitä et pääse -- Jaakko! se oli sekä synti että häpeä, että
luovuit merestä niin aikaisin; ja sen sanoo joka mies, ken sinua
kyselee."
"Kyseleekö kukaan minua?"
"Kyselee sinua! Sinua totta tosiaan kysellään Kyöbenhamnista
Kronstadt'iin asti. Muistatko tuota paksua neitoa 'Drei Norweger'
nimisessä ravintolassa Villanissa?"
"Sielläkö, missä me tanssimme, sinä tiedät?"
"Ei peijakas, sehän oli Königsbergissä; hyvänen aika, oletko jo sen
unohtanut? Mutta tuo paksu neito Villanissa itki katkeria kyyneleitä
kun kuuli että olit nainut ja jäit kotiin. -- Ach du lieber, sanoi hän,
was soll nu den arme Minchen machen, kun tuo lustige Jaakko Worse on
gegiftet sich!"
"Sanoiko hän todellakin niin?" huudahti Worse liikutettuna. "Mutta
kylläpä kerrot sitä hullunkurisesti. Se on kummallista, Tuomas, ett'et
koskaan opi puhumaan saksaa --"
"No tiedätkös, minä tulen varsin hyvin toimeen, sillä minä huomaan heti
kun tahtovat minua peijata. Silloin he tulevat niin imeläsuisina ja
sanovat: 'guten Abis!' mutta kun he sanovat: 'das globis', niin silloin
saa olla varoillansa, sillä silloinpa vasta ovat oikein viekkaita."
"Annappas heidän koettaa minun kanssani! Ei, ukkoseni, kyllä minä
niille kyytiä annan!" huusi Worse kerskaavasti. "Vanha Bencke
Danzigissa sai sitä kokea hän. Ensiksikin pettivät minua sillikaupassa,
niinkuin aina tekevät."
"Aina!" todisti Randulf.
"Ja sitten ruiskaupassa."
"Äläppäs toki!"
"Mutta lopuksi olivat panneet jotakin uutta saatanan kujetta
konossementtiin."
"Mitä se oli?"
"Perhana tiesi, mutta minä näin että se oli jotakin uutta, jota siinä
ei ollut ennen, enkä tahtonut allekirjoittaa."
"Tietysti."
"Ja konttoristi, joka oli jonkunmoinen tanskalainen, hän seisoi
valmiina kynä kädessä ja tahtoi minua houkutella, se muka ei merkinnyt
mitään, oli päinvastoin laivan eduksi, ynnä muita loruja, jota oli
helppo ymmärtää valheeksi. Niin, siitä seurasi sitten vaan että minä
vannoin tahtovani senlaista konossementtia, joihin olin tottunut,
muuten en kirjoittaisi alle, vaikkapa sekä priki että rukiit jäisivät
mätänemään Danzigin rannalle."
"Tietysti", virkkoi Randulf.
"Vaan meidän tästä kiistellessä tulee ukko Bencke itse ulos konttoriin,
ja tanskalainen hänelle selittämään mikä oli asia. Ja ukko kävi
helkkarin vihaiseksi, ymmärräthän, ja rupesi sitten haukkumaan ja
kiroilemaan saksaksi, niin paljon kuin jaksoi. Mutta nyt minäkin
suutuin ja käännyin hänen puoleensa ja sanoin hänelle saksaksi,
ymmärrätkös; juuri näin minä sanoin hänelle: 'Bin Bencke bös, bin Worse
ock bös!' ja huomattuansa että ymmärsin saksaa ei hän uskaltanut
hiiskua sanaakaan; hän kääntyi vaan ja korjasi luunsa konttorista. Vaan
se, joka sai toiset konossementit, olin minä!"
"Silloinpa olit reipas, Jaakko!" huudahti Randulf; oli kauan aikaa
siitä kun hän oli tuon jutun kuullut.
He joivat menneitten päivien muistoksi ja vaipuivat mietteisin kumpikin
kohdaltansa. Molempien kasvot punoittivat ja Worse näytti tavattoman
terveeltä ja reippaalta sinä iltana. Kellahtavat kasvot olivat
kadonneet, mutta myrsky-aallot korvien edessä olivat valkoiset kuin
hyrsky.
Viimein Jaakko Worse sanoi: "Nähdessäni tuommoisen suuren pöydän kuin
sinulla on tuossa sohvan edessä, en voi käsittää että pöytä taisi
haleta, niinkuin taannoin Königsbergissä, sinä muistat".
"No mutta, Jaakko, tanssimmehan pöytää vasten täyttä vauhtia."
"Niin, täyttä vauhtia se oli", nauroi Worse.
"Ja juuri Sankt Antonius, kuinka sitten juoksimme!" huusi Randulf ja
nauroi että tärisi.
"Ja niin pilkkosen pimeä silloin oli, että meidän oli vaikea löytää
laivaa. Mitähän tuo pöytä lienee maksanut?"
"Sanoppas muuta, Jaakko: minä en koskaan ole käynyt siinä talossa
sittemmin."
"Enkä minäkään."
He muistelivat toista juttua toisen perästä nuoruutensa ajoilta;
kertoivat niitä vaan puoleksi muutamilla viittauksilla, sillä he
osasivat ne kaikki ulkoa molemmat.
"Mitäs sanot, pannaanko pikku pisara lisäksi, Jaakko?"
"Se saa olla sangen pikkunen, se."
"Tavallinen vuoteen-lämmittäjä", arveli isäntä ja meni noutamaan
lämmintä vettä.
Kello ei ollut yli kymmenen, ja Worsella oli lupa jäädä yhteentoista
asti; hänellä oli sentähden hyvä omatunto, ja sitä myöten kuin
Randulfin vanha Jamaika-rommi lämmitti hänen päätänsä, unhotti hän sekä
sisälliset tautinsa että huolet sielustansa.
Juodessaan kolmatta lasia Randulf esitti, että he puhuisivat Englannin
kieltä, jota puhuivatkin hyvin vakaasti -- tavallansa.
Sammuva hohde pohjoistuulen pilvessä, jonka taakse aurinko oli
laskeutunut, teki ystävien kasvot vielä punaisemmiksi, heidän
istuessaan avonaisen ikkunan ääressä Englannin kieltä puhumassa.
Vuono oli tyyni kuin peili; äärimmäiset niemet ja saaret kohosivat
korkealle veden pinnasta; lähempänä kaupunkia suuremmilla saarilla ja
vuoristossa nuoriso sytytti kokkoja. Savu nousi suoraan ylös ilmaan ja
valkeat hohtivat vaaleasti valoisassa kesä-yössä.
Veneitä, joissa oli tyttöjä ja poikia, kulki edestakaisin; eräs
merimies oli tullut kotia, tuoden mukanansa harmonikan, jolla hän osasi
soittaa "Kun pohjoismeri pauhaa" ja monta muuta kaunista laulua.
Sarjanen veneitä seurasi sitä venettä, missä hän istui; välistä
muutamat lauloivat hänen soittamiansa lauluja, mutta enin osa oli vaiti
ja kuunteli tuota outoa soitantoa, katsellen pitkin vuonoa merelle päin
-- pohjoismerelle, joka pauhasi ja herätti heissä surun ja toivon
muistoja, muistoja rakkaudesta ja kaipauksesta.
Haugelaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet rukoushuoneen. Muutamat
Sivert Jespersen'in vieraista palasivat illallista syömään, toiset
menivät suoraan kotia.
Saara ja Fennefos kohtasivat toisiansa mennessään ulos. Molemmat kai
tunsivat ett'eivät muut oikeen suvainneet heitä, sentähden olikin
luonnollista että he yhtyivät toisiinsa; niin, tultuansa torille,
poikkesivat he vasemmalle eivätkä menneet kotia, vaan kävelivät
kappaleen matkaa lehtikujassa, joka vei Sandsgaard'iin päin.
Ei kumpikaan heistä suuresti huomannut luontoa. He eivät olleet
oppineet muuta kuin että kaikessa mitä tässä maailmassa ympäröi meitä,
piilee lihan, silmien ja ylpeyden kiusaus. Saara ei ollut paljoa
nähnyt, mutta ei Fennefoskaan, joka oli kulkenut ympäri maata,
käsittänyt luonnon ihanuutta muulla tavoin kuin että se seutu oli
kaunis, jossa kaikki hyvästi kasvoi, ja että se oli ruma, missä oli
ainoastaan vuoria, vettä ja pensastoa, vaan vahänlaisesti ruokamultaa.
Yhtäkaikki hiljainen, lämmin kesä-ilta vaikutti heihin, heidän
tietämättään. He olivat taas puhuneet seurakunnan suurista vammoista ja
kuinka tarpeellista oli että joku ryhtyi toden teolla niiden
parantamiseen.
Mutta nyt keskustelu lakkasi; he seisahtuivat ja katselivat ulos
vuonolle päin, jossa ilotulia sytytettiin, veneitä soudettiin, josta
soitantoa ja laulua kuului; Saara huokasi syvään ja kääntyi palatakseen
kaupunkiin.
Hans Nilsen olisi tahtonut sanoa jotakin maailman lasten lyhyestä
synnin ilosta, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi, hän katkaisi
puheensa, eikä aikaakaan, niin hän kysyi, oliko Saaralla ollut iloa
siitä kirjeestä, jonka hän oli Saaralle lahjoittanut heidän viimein
erotessaan.
"Oi, kyllä, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli ylös hänen
puoleensa; hän punastui vähäisen, eikä sanonut sen enempää; mutta
Fennefos joutui aivan hämille.
Nyt he palasivat kaupunkiin. Portilla Saara kysyi, eikö hän tahtoisi
hetkeksi poiketa heille. Fennefos seurasi tietämättä mitä teki, ja
tultuansa huoneesen, istui hän eräälle tuolille.
"Hyvä on saada levätä", sanoi hän, sillä hän oli niin kummallisen
väsynyt.
Iltarusko valaisi hämärästi ikkunan edustaa, vaan sisempänä huoneessa
oli jotensakin pimeä. Saara meni kyökkiin koettamaan oliko taka-ovi
suljettu; pii'at olivat menneet levolle, talo oli kuin kuollut, kello
oli kymmenen paikoilla.
Saara toi kylmää vettä ja vatunmehua, ja Hans Nilsen joi, vasten
tapaansa, kohta suuren täyden lasillisen; hän oli sekä väsynyt että
janoinen, sanoi hän.
Saara istui sohvalle vähän matkaa hänestä; vaan ei kumpikaan puhunut.
Mutta vaitiolon kestettyä pari minutia, se tuskastutti molempia ja he
rupesivat puhumaan yht'aikaa, vaan vaikenivat heti taas.
"Mitä aioit sanoa?" kysyi Hans Nilsen.
"Minä -- aioin vaan kysyä etkö tahtonut enemmän marjanmehua ja vettä",
sanoi Saara epäillen.
"En, kiitoksia! Nyt minä menen."
Hän nousi ja meni yli laattian. Hattu oli pöydällä, mutta Fennefos
käveli, niinkuin ei olisi tietänyt missä oli, ikkunaan päin ja katseli
valoista iltataivasta.
Saara nousi myöskin ja meni erään kaapin luo, joka oli ikkunoiden
välissä ja jossa hän rupesi yhtä ja toista toimimaan.
Fennefos huomasi että Saara oli hänen takanansa, ja palasi tuolille.
"On ollut kaunis ilma tänään", sanoi hän ja äänensä soi niin oudolta ja
sumealta, ja vaikka hän äsken oli juonut, oli hänen suunsa taas aivan
kuiva.
Saara vastasi myös aivan epäselvästi, otti lasin, josta Fennefos oli
juonut, ja asetti sen tarjottimelle; hänen kätensä vapisi niin, että
lasi kilisi tarjotinta vasten.
Hans Nilsen nousi taas, käveli ikäänkuin houreissa sinne tänne ja tuli
viimein Saaran luo, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin; Saara
käänsi kasvonsa hänen puoleensa niin että valo sattui häneen.
Fennefos'in huulet liikkuivat, vaan ääntä ei kuulunut, kunnes hän
viimein sai lausutuksi: "sinä olet niin kalpea".
"Mitä sanot?" kuiskasi Saara; Fennefos'in ääni oli niin epäselvä,
ett'ei hän ymmärtänyt.
Fennefos yritti vielä kerran ja ikäänkuin auttaaksensa puhetta, joka ei
tahtonut sujua, lähestyi hänen kätensä Saaran poskea. Hän tuli
koskeneeksi tuohon hienoon pehmeään ihoon, ja silloin hän ei enää
tietänyt mitä teki; hänen päässänsä suhisi, hän ei tietänyt kuinka se
oli tapahtunut, mutta hän piteli Saaraa vahvoilla käsivarsillansa,
melkein nosti häntä laattialta ja suuteli suutelemistaan hänen
silmiänsä, hänen suutansa.
Saara ei irroittanut itseänsä eikä sysännyt häntä luotansa, mutta hänen
ruumiinsa läpi kävi väristys, jonka Fennefos huomasi.
Fennefos päästi Saaran hetkeksi, jotta voi katsella hänen kasvoihinsa;
toisen silmät tunkeusivat sisälle toisen silmiin; Fennefos näki kalpeat
kasvojen muodot, huulet, jotka vielä olivat puoleksi avoinna hurjista
suuteloista; hän voisi viedä hänet, hän oli hänen sylissänsä, taas
päätä huimasi -- silloin juoksi hän pois, huutaen: "Herra auta meitä!
Mitä me teemme?"
Mutta kun ovi oli suljettu, riensi Saara yli laattian ja kuunteli. Hän
kuuli hänen syöksevän ulos porstuasta, kuuli porttia lyötävän kiinni ja
nopeita askeleita ikkunan ohitse.
Silloin hän kääntyi päivän valoon päin, painaen kädet rintaansa vasten;
suupielissä vapisi jotain, mikä katkeralta hymyltä näytti; sitten
heittäytyi tuo nuori, voimakas nainen alas laattialle ja itkeä
nyyhkytti.
Kun Jaakko Worse tuntia myöhemmin iloisena ja "tasaisesti ladattuna"
hoperoi kotia päin, istui hänen vaimonsa lukemassa pipliaa kahden
kynttilän valaiseman pöydän ääressä, ikkunaverhot alas laskettuina.
"Hyvää iltaa", aloitti Worse lystikkäästi, "vieläkö pikku rouvani
valvoo? Tule, pannaan nyt maata, Saaraseni!"
Saara jatkoi lukemista, katsomatta kirjasta. Worse pani hattunsa pois
ja viittasi Saaraan mennessänsä laattian yli.
"Usko pois, Saara! Meillä on ollut hauska päivä."
"Kaikillako kolmella?"
"Kolmella?" sanoi Worse ja seisahtui, "siellä oli ainoastaan Randulf ja
minä."
"Sinä valehtelet; kolme teitä oli", vastasi Saara vakaasti.
Nyt Jaakko Worsen päähän pölähti se onneton luulo että Saara laski
leikkiä. Hän nuoskeilla silmillään hymyillen lähestyi halaamaan Saaraa:
"Vai niin, sinä tiedät sen paremmin kuin minä itse! Missä olet koulua
käynyt ja tullut niin viisaaksi? Ken oli kolmas -- hä?"
"Perkele", vastasi Saara ja nosti yht'äkkiä silmänsä, "itse saatana
istui teidän välillänne."
Kippari Worse horjahti taaksepäin.
"Usko pois, hänellä on ollut hauskin päivä teistä. Hän on riemuinnut
kun kiroukset ja manaukset sekä törkeät puheet ja kaikki sydämenne
saastaisuus tulvaili yli huulienne. Etkö nähnyt hänen käyriä kynsiänsä,
kun hän asetti eteesi lasin, että juopuisit saastaisuuden viinistä?
Etkö kuullut kuinka hän nauroi, teidän vieriessä syntinne ilkeydessä,
kypsyäksenne helvetin tuskaan ja piinaan?"
Worse rupesi hieromaan vatsaansa; nyt hän taas tunsi tautiansa siinä.
"Mutta, Saara, älä sano niin", rukoili hän sill'aikaa kuin Saaran
silmät katselivat häntä niin kylmästi ja kolkosti, että hän nosti
kättänsä suojellakseen itseänsä niiltä.
"Kuinka kauan aiot sinä pilkata Herraa, sinä vanha mies? Etkö ollenkaan
pelkää katumattomien rangaistusta? Vai etkö ole mitään kuullut etkä
mitään lukenut perimmän pimeyden kauhistuksista?"
Worse pakeni kauhistuneena makuuhuoneesen. Humalassa kun oli, ei hän
oikeen voinut käsittää tuota; hän kuuli vaan nuo kamalat sanat ja tunsi
vaan noiden tummien silmien vainoovan häntä, pari kertaa hän
liikuttavasti rukoili Saaraa taukoomaan, vaan jota kerta häntä
säikäytettiin uudestaan, jotta masennettuna ja kurjana hiipi
makuuhuoneesen ja meni sänkyyn.
Vasta kun Worse oli kuorsaillut kokonaisen tunnin, tuli hänen vaimonsa
hiljaa huoneesen ja pani maata hänen vierehensä.