Matalassa vanhan-aikuisessa salissa Sivert Jespersen'in talossa
katettiin pitkiä pöytiä. Pöytäliina ja servetit olivat hienointa
tamasti-langasta, mutta veitset huonoja ja kahvelit rautaiset. Siellä
täällä, kaukana toisistaan, seisoi Medoc-pulloja; paitsi sitä oli
pöydällä vettä, suolaa ja leipää, eikä mitään muuta.
Isäntä pelkäsi kuitenkin että tuo kenties oli liian ylellistä.
Tavallisesti hänen ruokapöytänsä oli katettu vaksi-vaatteella ja hän
otti perunat vadista sormillaan sekä kuori ne tasku-veitsellänsä. Tämän
päivän pidot olivat kotia palanneen Hans Nilsen'in kunniaksi; ei ollut
helppo tietää kuinka ankaraksi hän oli käynyt.
Vanhimmat olivat määränneet että Fennefos ensin oli kutsuttava
luotettavimpien veljesten ja sisarten piiriin, jotta tulisi ilmi miten
hänen oli laita. Ei ollut viisasta antaa hänen kohta puhua
rukoushuoneessa. He pelkäsivät häntä sydämessään, ja jokaisella oli
jonkunmoista omantunnon vaivaa.
Fennefos oli ollut neljättä päivää kaupungissa, vaan häntä ei oltu
liioin nähty sillä aikaa. Hän oli enimmiten kotona ja puhui matami
Torvestad'in kanssa. Päärakennuksessa Worsen luona oli hän myös käynyt.
Kun Saara ja hän ensi kerran kohtasivat toisiansa, olivat he kahden
kesken, ja kun Saara ensi kerran loi tummat silmänsä häneen, vapisi
hänen äänensä; vaan hänen mielensä asettui kohta ja hän puhui sitten
tyynesti ja totisesti katsomatta paljon Fennefos'iin.
Saara ei sanonut juuri mitään; kuunteli vaan hänen ääntänsä.
Kippari Worse tuli sisään ja sanoi Hans Nilsen'in sydämellisesti
tervetulleeksi; vaan Hans Nilsen hämmästyi nähdessään kuinka laivuri
näinä vuosina oli vanhentunut; kun oli niin hermoton ja iho niin
keltainen.
He puhuivat tulevan päivän pidoista Sivert Jespersen'in luona, ja Worse
käveli edes-takaisin, silittäen saukon-nahkaansa; nähtävästi hänellä
oli jotakin mielessä.
"Hm -- hm --", sanoi hän pari kertaa, kun muut vaikenivat, "on 24 päivä
kesäkuuta huomenna, niin on totta tosiaankin -- hm, hm -- Juhannuspäivä
-- niin, niin on!"
"Onko Juhannuspäivä joku merkillinen päivä kippari Worselle?" kysyi
Fennefos; hän tahtoi olla ystävällinen Saaran miehelle!
"Merkillinenkö päivä! niinpä niin -- luulisinpa, Hans Nilsen! Monena,
monena vuotena -- se on Randulfin syntymäpäivä, näetten -- ja aina
poikuuden iästä asti -- no niin, niin, mitäpä siitä, ne ajat ovat
olleet ja menneet."
"Te tahdotte ehkä sentähden mieluummin olla kippari Randulfin luona
huomenna kuin mennä Sivert Jespersen'in luo."
"Häpeä on sitä tunnustaa, mutta sitä minä todellakin tahtoisin
mieluummin."
"En luule kenenkään sitä paheksivan jos et tule Sivert Jespersen'in
luo", sanoi Saara; nähtyänsä Fennefos'in jälleen, tahtoi hän mielellään
päästä miehestänsä kokonaiseksi päiväksi.
Jaakko Worse ilostui kuin lapsi tästä odottamattomasta käännöksestä ja
riensi kippari Randulf'ille ilmoittamaan että hän oli saanut luvan
tulla.
Saara ja Fennefos jäivät istumaan kahden kesken, ja hetken äänettömyys
syntyi.
"Eikö miehesi ole terve?"
"Ei, hän on sairas; minä luulen että hänellä on sisällinen tauti."
"Sinä tarkoitat ruumista; minä ajattelin sielua. Onko hän vielä
synneissään?"
"Pahoin sitä pelkään, Hans Nilsen. Sana ei pääse häneen vaikuttamaan."
"Oletko koettanut auttaa häntä, Saara?"
"Olen, olen koettanut, vaan suuria hedelmiä en näe työstäni,"
"Ehkä et ole koettanut oikealla tavalla. Hän on ollut voimakas mies,
ehkä tarvitaan voimallisia keinoja hänen taivuttamiseen."
Saara olisi tahtonut kysyä enemmän siitä, mutta heidät häiritsi matami
Torvestad, joka tuli Fennefos'ia noutamaan. He olivat sopineet yhdessä
menemään erästä tyttö-kotia katselemaan, jonka haugelaiset olivat
perustaneet.
Saara seurasi heitä, joka äitiä ei liioin miellyttänyt. Hän oli viime
aikoina joutunut aivan syrjälle tyttärensä tähden ja koetti nyt kaikin
voimin saada pitää Fennefos'ia itsekseen.
Hän oli kuitenkin olevinaan hyvin iloinen, ja he menivät kaikki kolme.
Saara tunsi outoa iloa ollessaan Fennefos'in seurassa, vaikka hän koko
ajan kallistui äidin puoleen, joka matalalla äänellä kertoi hänelle
yhtä ja toista vastaan-tulevista.
Vaan tultuansa kotia jälleen, sanoi Hans Nilsen jäähyväiset matami
Torvestad'ille ja seurasi Saaraa hänen huoneisinsa.
He puhuivat kauan keskenänsä, ja Saara kertoi hänelle veljeksistä ja
kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan. Kun hän piankin
huomasi että Fennefos arvosteli kaikkia ankarammin ja synkeämmin kuin
ennen, hän tietämättään myös antoi kertomuksilleen synkemmän värin. Hän
kertoi veljesten laimeudesta, heidän ilettävästä halustaan ko'ota
maallista tavaraa, kuinka he syntisestä turhamaisuudestaan pyytävät
saavuttaa ihmisten kunnioitusta, kuinka sallivat nuorten pappien
imartelemisella lörpötellä heitä sinne tänne ja tunkea heidän
armeliaisuuden-laitoksiinsa ja lähetys-toimiinsa.
Fennefos kuunteli ja kiitti Saaraa, kun hän oli lopettanut.
"Mutta sinä, Saara, kuinka sinun on?"
"Kiitos, Hans Nilsen", vastasi Saara ja katseli häneen, "itsestäni en
mitään voi, vaan Herra on ollut voimani, jotta luulen voivani sanoa,
että minun nyt on hyvin".
Hän kääntyi yht'äkkiä ja sanoi hyvästi.
Päivällisillä Sivert Jespersen'in luona istuttiin hiljaa odottaen.
Kaikki katselivat tarkasti Hans Nilsen'iä, joka istui Saaran vieressä
totisena ja harvapuheisena, jommoisena oli ollut sinne tultuansa.
Ennenkuin lihalientä tarjottiin, luki eräs valkopäinen, sinikätinen
vanha mies pöytärukouksen; hän oli värjäri. Sitten veisattiin: "sydämen
pohjast' veisatkaamme".
Lihaliemen jälkeen olisi pitänyt tulla lohta, mutta isäntää oli
ruvennut arveluttamaan viimeisenä hetkenä, ja hän oli keittäjä-rouvan
suureksi harmiksi kieltänyt panemasta sitä pöydälle. Sentähden tuli
ainoastaan lampaanpaistia, jota syötiin suunnattoman paljon. Keittäjä
oli uskaltanut laittaa paistin kanssa syötävää salatia, jommoista
suurin osa läsnä-olijoista ei ennen ollut nähnyt. Eräs vanhuksista
sanoi sentähden leikillisesti: "mitä nyt. Pitääkö meidän syödä ruohoja
niinkuin kuningas Nebukadnesar?"
Naurettiin vähäisen ja matami Torvestad käytti tilaisuutta kertoakseen
että, hänen ollessaan nuorena Gnadanissa, hän ei saanut juuri mitään
muuta kuin tämmöistä ruohoa ja muita kaaliksia.
Siitä tuli sitten puheeksi veljesseurakunnan eri laitokset ja sen
johtavat henkilöt, ja puhuttiin sitten vielä vanhoista hurskaista
opettajista ja saarnaajista, jotka viime vuosisadalla olivat
herättäneet uutta henkeä Saksanmaan kristillisissä.
Hans Nilsen oli vaiti tai puhui puoliääneensä Saaralle muutamia sanoja.
Vaan moni vilkastui puhuessaan noista asioista, jotka huvittivat
kaikkia ja jotka kaikki hyvin tunsivat. Matami Torvestad oli erittäin
innostunut; noihin asioihin oli hän perehtynyt, eikä jättänyt mitään
tilaisuutta käyttämättä, jolloin sai puhua niistä miehistä, joista
nuoruudessaan oli kuullut niin paljon.
"Toden totta", sanoi Sivert Jespersen, "moni siunattu sana Juhana
Arndt'ilta, Spener'iltä ja Franckelta on meille säilytetty.
Herrnhuteissakin on sittemmin ollut monta hurskasta Jumalan miestä".
"Me voimme oppia yhtä ja toista heiltä ja he meiltä", sanoi vanha
värjäri.
"Minä lu'in juuri tänään pienestä kirjasta, joka minulla on, eräästä
ilmestyksestä, jonka muuan Francken ystävistä näki. Sittemmin tuli
saman miehen tiedoksi, että Francke kuoli juuri samana hetkenä kun hän
sen näki". Näin sanoessaan veti matami Torvestad taskustaan yhden
noista ijankaikkisista kirjoista, ja Sivert Jespersen pyysi häntä
lukemaan tuosta ilmestyksestä, jos se oli sama kirja, mitä hänellä
siinä oli.
Se se oli ja hän oli ottanut sen mukaansa sentähden, että hän ja
vanhimmat olivat tulleet siihen päätökseen, että pitäisi lempeillä
sanoilla koettaa herättää iloisempaa ja luottavaisempaa mielen-alaa
heidän rakkaassa ystävässään ja veljessään Hans Nilsen'issä.
Valmistuttiin kuuntelemaan. Enin osa oli päättänyt atriansa, mutta
jotkut miehistä ottivat vielä paistinpalasen ja söivät hiljaisuudessa
matami Torvestadin lukiessa. Heidän mielensä kävi vähän keveämmäksi ja
he katselivat vapaammin Fennefos'in puoleen.
Matami Torvestad luki hyvin, ääntämättä väärin vieraita sanoja niinkuin
muut, jotka nuoruudessaan olivat saaneet huonompaa opetusta:
"Tuli viimein aika, jolloin Elias -- sillä tarkoitetaan Franckea -- oli
otettava pois; se oli vuonna 1727. Pimeydestäni näin kirkkaan
ilmestyksen autuaitten asunnoista. Minä näin suuren rauhanruhtinaan,
ympärillään suuri joukko vapautettuja, hymyhuulin heille lausuvan:
'Isäni siunatut! Te rakastatte minua ja minä teitä, me riemuitsemme
toisistamme. Ja nyt meillä on uusi ilon aihe. Tässä uudessa
Jerusalemissa pitää meidän huomenna viettää ilon juhlaa. Suuri siunattu
sielu on silloin kruununsa saava. Hän riisuu nyt päältänsä maallisen
verhonsa.'
"Kohta huusi koko taivas suurimmalla kunnioituksella: Amen! Amen!
"Mutta kuka? kysyi toinen toiselta, oi kuka tuo uusi suuresti siunattu
ystävä lienee?
"Huomioni kiintyi nyt kolmeen, jotka olivat arvokkaimmat vanhuksista ja
korkean-autuaasti koristetut kruunuilla ja puhtaalla hohtavalla
silkillä pääenkelin loisteessa. Ken on tuo? tuo? tuo? kysyi sydämeni
hetkeksi. Ja kohta tunsin heidät: ne olivat Luther, Arndt ja Spener.
'Veljeni', sanoi Spener, 'luuletteko minun voivan arvata ketä
kuninkaamme tarkoittaa tuolla autuaalla ystävällä, jota huomispäivä on
kirkastava? Varmaankin Francke on kruunattava; sillä hän on
rehellisesti taistellut'.
"äin puhui armas Filip Jakob; ja Vapahtaja, joka samassa seisoi hänen
läheisyydessään, vastasi hymyillen: 'sinä sanoit sen'.
"Koko taivaassa taputettiin tästä ilolla käsiä.
"Siis tuli se autuas päivä, jota Francken sielu niin kauan oli
halannut. Suuri joukko autuaita palvelushenkiä, jotka seisoivat
valmiina ja toivoivat saavansa toimittaa kuninkaansa käskyjä, sai
samalla Vapahtajalta viittauksen lähteä noutamaan Francken sielua.
Taivaan portit avattiin, Israelin vaunut ja ratsujoukot lähtivät
tavallisessa loistossaan alas noutamaan Eliasta.
"Pyhällä vaatimattomuudella astui Francke Sionin portista sisään, ja
samassa kääntyi Vapahtaja esikkonsa puoleen: 'katso', sanoi hän, 'katso
Franckeni. Katso kuinka tämä sielu kultaisten vaatteidensa loistossa
kuitenkin autuaallisimmin loistaa sydämensä nöyryydessä!'
"'Mutta tule, Hernan Augustini!' jatkoi kuningas. 'Tule valittu
sisareni. Käy kunnia-istuimellesi mun oikealle puolelleni.'
"Vaan kun nyt huomasi että kuningas itse tuli häntä vastaan, heittäysi
Francke heti paikalla sievimmällä nöyryydellä hänen jalkojensa juurelle
ja suuteli hänen hameensa lievettä.
"Sionin kuningas riensi nyt nostamaan ylös morsiantaan ja antamaan
hänelle rauhan suudelman.
"Oi jos olisin voinut nähdä ja kuulla enemmän! Mutta nyt ilmestys
katosi kun Vapahtaja otti puhdasta morsiantansa kädestä ja vei hänen
isänsä luokse. Sinne minun heikko näköni ei voinut eikä uskaltanut
heitä seurata."
Suurin osa läsnäolijoista ilmoittivat mieltymystänsä hymyllä ja
nyykkäyksillä, jotkut näyttivät kuitenkin vähän miettiväisiltä. Sivert
Jespersen katui ett'ei hän aikanaan ollut paremmin sopinut matami
Torvestad'in kanssa.
Tosin oli hän älykäs vaimo, jolle kyllä sopi uskoa asian johtaminen,
vaikkapa se olisikin vähän mutkallinen. Vaan se juuri oli hänen
heikkoja puoliansa, ja Sivert Jespersen tiesi varsin hyvin kuinka
suuresti Fennefos kammosi tämmöistä liiallista mielen kiihoitusta. Hans
Nilsen istui yhtä tyyneen näköisenä, mutta hän ei puhunut enää, vaan
näytti olevan ajatuksiinsa vaipuneena.
Muut sitä vastoin rupesivat vilkastumaan. Hapanta Medoc-viiniä juotiin
varovasti ja vaaleanpunaiseksi sekoitettuna vedellä ja sokurilla;
muutamat joivat kotona tehtyä kaljaa, enin osa heistä joi ainoastaan
vettä.
Mutta se lempeä veljellinen mieli, joka heidät yhdisti, kuohui nyt
muutamissa yli laitojen; he hymyilivät toisillensa ja taputtivat toinen
toistaan olkapäälle tai poskelle. Vähittäin levottomuus Hans Nilsen'in
suhteen haihtui ja he iloitsivat vaan nähdessään häntä jälleen, vaikka
hän istuikin niin äänetönnä heidän keskuudessansa. Eihän kukaan voinut
tietää mitä koetuksia Herra oli hänelle lähettänyt; kun sairas mielensä
parantui, hän kyllä saisi vapauden armonlahjan niinkuin ennen.
Nyt kaikui yht'äkkiä hänen äänensä, ja samalla vaikenivat kaikki.
"Sydämestä rakastetut veljeni ja sisareni! Kutsutut ja valitut Herran
Jesuksen Kristuksen rauhassa Jumalassa, suotakoon teille hurskautta ja
pyhyyttä, viisautta ja kärsivällisyyttä, oikeata rakkautta ja
nöyryyttä, joka on puhdistettu pyhän hengen tulessa ja isän
kurituksella -- hän kutsukoon, valaiskoon, varjostakoon, innostuttakoon
ja valmistakoon teitä täydellisesti ijankaikkiseen autuuteen! Amen!"
He tunsivat äänen, moni heistä nuo kummalliset vanhan-aikuiset
sanatkin; se oli Haugen oma tervehdys eräästä hänen kirjeistänsä; ja
veljet ajattelivat: nyt tulee!
Alussa hän puhui hiljaa, jopa surumielisesti "ensimmäisestä
rakkaudesta", hän muistutti että itse Haugekin viimeisinä vuosinaan oli
tunnustanut ett'ei ensimmäinen rakkaus hänessäkään palanut niinkuin
armon ensi päivinä.
Sen jälkeen hän kuvasi veljesten tukaluutta pahoina päivinä; hän kiitti
ja ylisti Jumalaa, joka oli ollut voimallinen isissä, jotta liekki ei
ollut sammunut, vaan loisti kirkkaasti yli maan.
Vaan sitten hän puhui veljesten tukaluudesta hyvinä päivinä, ja kaikki
kallistivat päätään ajatellen: nyt tulee.
Ja sitä tuli kun tulikin myrskyn lailla. Niin kuin isku iskun päälle
sattuivat hänen sanansa heihin, milloin siellä, milloin täällä, aina
arkoihin paikkoihin; jokainen tiesi mitä joka sana tarkoitti, eikä
kukaan katsellut toista. Heille ei jäänyt aikaa ajatella mistä hän
kaikki tiesi; sillä ajatukset eivät päässeet toiselle uralle kuin hänen
määräämäänsä suuntaan.
"Mitä nyt on jälellä", huusi hän, "mitä nyt on jälellä ensimmäisestä
rakkaudesta teissä? Tuntisiko hän ystäviänsä jos vielä oleskelisi
täällä maallisessa verhossaan, hän joka isämme herätti, hän jota moni
vanha meidän seurassa on nähnyt kasvoista kasvoihin? Ja se Vapahtaja,
jonka veressä te olette kutsutut ensimmäiseen rakkauteen, tunteneekohan
hän teitä tuomion päivänä? Voi, voi teitä! Hyvä henki on jättänyt
teidät ja te olette vallassa uuden hengen, joka on täynnä maallisia
murheita, ylpeyttä, vallattomuutta ja himoja, ja teidän tähtenne
pakanat pilkkaavat Jumalan nimeä.
"Vai oletteko unohtaneet vanhan vihollisen? Vai arveletteko
ymmärtämättömästi sydämissänne että vanha käärme nukkuu? Voi teitä!
Sillä te -- te nukutte! Ja heräämisenne tulee olemaan rikkaan miehen,
joka heräsi helvetin piinassa".
Useat vaimot rupesivat itkemään. Miehet istuivat kallistaen päätänsä,
joka kerta kuin uusi isku tuli. Vaan kun Hans Nilsen oli lopettanut,
sanoi Sivert Jespersen nöyrästi hymyillen: "Nyt lienee parasta että
laulamme:
"Oi että olen aikanain
Ma hekkumassa uinut".
Kolmatta värssyä veisatessa keittäjä-rouva toi jälkiruokaa. Isäntä
väänsi kasvojansa mitä hirvittävimmällä tavalla hänelle, pudistaen
päätänsä, vaan hän johti virttä ja hänen täytyi pitää vaari kaikista
äänensä väristyksistä ja vavistuksista.
Keittäjä-rouva ymmärsi kuitenkin varsin hyvin hänen tarkoituksensa.
Mutta koska hän ei saanut tuoda lohta, ei pirukaan saisi häntä
jättämään jälkiruokaa sikseen. Hänen maineensa olisi pilattu kaikissa
hienoissa taloissa jos tulisi tiedoksi että hän päivällisissä
kahdellekolmatta hengelle oli tarjonnut ainoastaan lihalientä ja
paistia -- ei kalaa eikä jälkiruokaa.
Sepä ei ikinä maailmassa saisi tapahtua! Ja kasvot punoittavina
sisällisestä liikutuksesta kantoi hän itse pöydälle suuren vadillisen
rasvaisia torttuja ja asetti ne ihan Sivert Jespersen'in eteen.
Se teki sanomattoman tuskallisen vaikutuksen, ja isännän ääni oli aivan
tukehtumaisillaan, kun hän aloitti neljättä värssyä:
"Ma vihan maljan täyttänyt
Oon laitojansa myöten."
Jälkiruoka jäi koskematta; virren perästä vanha värjäri luki kiitoksen
ruoasta, jonka jälkeen vielä laulettiin kaksi värssyä virrestä:
"Me atriamme päätämme
Ja kädet ristiin saamme."
Kahvia juodessa vallitsi tukala äänettömyys; muutamat olivat syvästi
liikutetut ja surumieliset, toiset katselivat tuskissaan vanhimpia.
Naiset kokosivat päällysvaatteensa, mennäkseen rukoushuoneesen, jossa
raamatunselitys oli pidettävä; Fennefos ja muutamat miehistä menivät
myös.
Mutta Sivert Jespersen'in pieneen konttoriin, höystepuodin takana,
kokoontui viisi kuusi vanhimmista. He saivat liitupiippunsa sytytetyiksi
ja istuivat kauan aikaa aivan äänettöminä polttamassa. Ei kenenkään
tehnyt mieli aloittaa.
"Tietääkö kukaan mikä suolan hinta on pohjoisessa, Bergenissä?" kysyi
Endre Egeland, joka tahtoi päästä siitä, mikä ikävää oli.
Vaan näytti siltä kuin ei kukaan olisi tietänyt suolan hinnoista
mitään; oli selvä että jotakin muuta oli keskusteltava.
"Niin, niin", huokasi Sivert Jespersen, "kyllä tuokin voi olla meille
hyödyksi!"
"Totisesti", vastasi toinen, "on monta virhettä korjattavana ja
rangaistavana sekä sinussa että minussa".
"Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et näe malkaa omassa
silmässäsi", sanoi nyt Nikolai Egeland näppärästi.
"Vaimon neuvot ja vaimon puheet eivät aina tee miestä lempeämmäksi",
sanoi vanha värjäri hiljaa.
Äänettömyys syntyi, kunnes kaikki, jopa Nikolai Egelandkin olivat asian
perille päässeet. Sitten joku sanoi: "Me tarvitsemme paljon väkeä
talossamme tänä vuonna. Herra on siunannut sekä niittymme että
peltomme".
Se tarkoitti muutamien haugelaisten omistamaa taloa lähellä kaupunkia.
"Me tarvitsemme miestä, joka ymmärtää sekä työtä tehdä että ko'ota
väkeä rukoushetkiin loma-aikoina", sanoi Sivert Jespersen.
Taas pitkä vaitiolo; toinen katseli naapuriansa, ja tämä katsoi
toisaalle päin, nurkkaan, jossa vanha värjäri istui, monta silmää
katsoi nyt samaan suuntaan. Ei ollut helppoa nähdä minne vanhus katsoi;
hän istui vilkkuvassa paksussa tupakan savussa.
Lopuksi nyykäytti hän päätänsä monta kertaa: "Niin, niin, koska te niin
arvelette, rakkaat ystävät, niin täytynee mun kaiketi koettaa sanoa se
hänelle".
Se helpoitti nähtävästi suuresti muitten mieltä, ja nyt vasta rupesivat
hyvin hartaasti keskustelemaan suolan hinnoista.