IX.

Garman & Worsella oli muutamat hyvät vuodet. Virkistävänä virtana

Jaakko Worsen rahat kulkivat hervahtuneessa kauppatoimessa,

jakauntuivat eri haaroihin ja saattoivat koko ruumiin virkeäksi ja

väkeväksi. Eikä kauan viipynyt ennenkuin kauppahuone jälleen oli

saavuttanut maineensa sekä kotona että ulkomailla.

Konsulin kasvot kävivät jälleen sileiksi ja huolettomiksi, hänen

askeleensa olivat reippaat ja nuorekkaat, hänen kulkiessansa ylös

leveitä portaita myöten katsomaan niitä vieraita käsityöläisiä, jotka

hän oli tuottanut Kyöpenhaminasta koristamaan seurahuoneita

ylikerrassa.

Keväällä Kristian Fredrik palasi kotia; hänen kasvatuksensa oli

päättynyt, oltuansa viime talven Parisissa.

Konsuli iloitsi suuresti poikansa palaamisesta, varsinkin nyt kun

ylpeydellä voi näyttää hänelle talon mahtavuutta ja asioiden

kukoistavaa tilaa.

Mutta tuo Worsen juttu. Konsuli Garman kirosi sydämessään haugelaisia

ja pyhiä entistä kiivaammin.

Niin oli käynyt kuin hän oli pelännyt: he olivat turmelleet kippari

Worsen konsulilta.

Samaa arvelivat neiti Birgitte ja neiti Mettekin. Naimisensa ensi

aikoina kippari kyllä tuli usein Sandsgaard'iin ja koetti olla aivan

niinkuin ennen.

Vaan se ei enään onnistunut, hän ei päässyt oikeaan alkuun enään, ja

kaikista oli ikävä tuntea että vanhat hyvät päivät olivat olleet ja

menneet.

Ainoastaan kerran oli rouva Saara Worse käynyt Sandsgaardissa. Konsuli

antoi suuret päivälliset äskennaineitten kunniaksi.

Silmät alasluotuina Saara istui loistavassa pöydässä konsuli Garmanin

rinnalla. Ympärillä oli hienoja herroja ja naisia, joiden kasvot hän

oli nähnyt kaduilla tai kirkossa. Seurassa kuului leikkipuhetta ja

naurua sekä iloista melua, jonka vertaista hän ei ollut eläissään

kuullut, ja sinä päivänä seura kuitenkin koetti hillitä itseään tuon

nuoren rouvan tunnetun hurskauden tähden.

Jaakko Worse, joka oli tottunut siihen ja oli kaikilta rakastettu,

istui siinä sanomattoman tyytyväisenä ja tahtoi nyykätä vaimolleen.

Vaan tämä tuskin nosti silmänsä koko päivällis-aikana, ja palattuansa

kotia -- Worsen täytyi tällä kertaa ajaa -- sanoi Saara miehelleen että

hänestä tuntui aivan kuin olisi ollut helvetin etupihassa.

"Eikö mitä, Saara, kuinka voitkaan puhua noin? Ne ovat todellakin

siivoja, kunnon ihmisiä kaikki."

"Ymmärsit kai että he ainoastaan pilkkasivat sinua?" sanoi Saara

terävästi, sillä niin hän oli asian käsittänyt, kun pormestari ja joku

muu pyysivät saada kunnian juoda vanhan kaptenin ja nuoren sulhasmiehen

maljaa.

Sinne Saara ei tullut enää. Ensiksikin oli hän kylläksi viisas

ymmärtämään ett'ei hän koskaan voisi perehtyä siihen piiriin; mutta

toiseksi tuntui todellakin hänestä, joka lapsuudesta saakka oli kuullut

ainoastaan totista ja hurskasta puhetta, saatanalliselta tuo ilo ja

huolettomuus ihmisissä, jotka nauroivat ääneen juodessaan vaarallista

viiniä.

Konsuli Garman moitti aina kälyjänsä siitä, ett'eivät olleet kertoneet

hänelle kippari Worsen hankkeista haugelaisten suhteen. Hän arveli että

kyllä olisi parantanut kipparin jos vaan olisi saanut hänet

hoidettavakseen ennenkuin tauti oli liian pahaksi kääntynyt.

Mutta Worse näytti olevan tyytyväinen, ja sehän oli hyvä niin kauan

kuin sitä kesti. Vaan Sandsgaard'issa häntä kaivattiin, ja kun hän

vetäysi pois mereltä, jättäen "Perheen Toivon" muiden huostaan, heitti

konsuli kaiken toivon hänestä ja piti häntä pilattuna, hukkaan

joutuneena.

Konsuli oli nyt entistä yksinäisempi, ja usein käveli hän synkissä

ajatuksissa edes takaisin puutarhamajan edessä olevalla leveällä

hiekkatiellä.

Se oli lammikon rannalla. Tällä rannalla kasvoi kaunista ruovokkoa.

Lammikko oli varmaankin ennen ollut paljoa suurempi, sillä konsuli

muisti lapsuudestansa että oli ollut vettä molemmin puolin majaa ja

silta, jota nostettiin.

Olipa hänellä myös hämärä muisto muutamista naisista valko-sinisessä

veneessä ja miehestä punaisessa silkkitakissa, joka seisoi kokassa airo

kädessä.

Nyt lammikko oli niin pieni, että olisi ollut naurettavaa pitää venettä

siinä. Konsuli mietti usein mitenkä tapahtui että lammikko noin

supistui vuosi vuodelta. Ruovokko kai pääsi liiaksi rehoittamaan, ja

joka vuosi hän käski puutarhuria pitämään ruovokkoa silmällä, vaan se

ei auttanut.

Puutarha oli alkuansa järjestetty puhtaasen ranskalaiseen malliin

leveillä suorakulmaisilla käytävillä, tiheillä, leikatuilla

pensastoilla ja lehto-kujilla tai sanomattoman pienillä

nukkeen-tapaisilla puksi-puu-pensastoilla. Säännöllisten matkain päässä

oli pyörö, missä neljä tietä yhteen sattui, ja keskellä tätä pyöröä

päiväkello, muistopylväs tai jotakin semmoista. Vaan puutarhan rajalle,

varsinkin luoteispuolelle, oli tiheään istutettu puita, jotka

muodostivat kehyksen tarhan ympäri. Ne olivat yksinkertaisia kotimaisia

puita, joiden tuli suojella hienoa ranskalaista puutarhaa ja sen

vieraita kasveja ja kukkia kylmältä merituulelta.

Maja ynnä lammikko olivat päärakennuksesta länteen päin; ja vaikka

sinne ei ollut monta askeletta, sitä kuitenkin entisinä aikoina

pidettiin jonkinlaisena Trianonina, johonka lähdettiin kahvia juomaan

ja soittoa kuulemaan. Komea kulku kävi silloin sinne mitä

mutkallisimpia teitä sillan yli ja lammikon ympäri, tai astuttiin

veneesen ja soudettiin kolmella aironvetämisellä toiselle puolelle,

lausuttaessa lukemattomia kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia.

Tätä kaikkea Morten Garman muisteli nuoruudestansa varsin hyvin. Itse

oli hän koettanut pitää voimassa vanhat tavat ja temput, mutta se oli

onnistunut vaan puoleksi. Ihmiset muuttuivat, lammikko ruohistui; niin

isän komea puutarha oli peräti ruohistumaisillaan.

Molemmin puolin leveätä hiekkakäytävää, joka majalle vei, oli niin

tiheä leikattu pensasto, että nuorten naisien oli, puutarhurin suureksi

harmiksi, tapana istahtaa siihen, ja säännöllisen matkan päässä oli

siinä kuusi puksipuu-pyramidia. Siellä konsuli mielellään käveli

edestakaisin; siellä oli vielä koko tuo vanha jäykkä komeus olemassa.

Vaan puutarhassa rupesi näyttämään hyvin kirjavalta. Tavalliset

yksinkertaiset puut, jotka oli istutettu suojaksi, rupesivat nyt,

saatuansa paksut rungot ja vahvat juuret, leviämään omin päin, ja koska

eivät päässeet kasvamaan luoteesen päin, lähettivät ne pitkiä oksia

puutarhaan päin suorakulmaisten käytävien ja säännöllisten puksipuisten

nukkeen-pensastojen yli.

Joukko nuoria pyökkipuita nosti kapinaa. Monta vuotta olivat ne melkein

olleet kasvamatta. Pohjoistuuli katkaisi latvat ja taivutti ne sekä

kaikki muut puut sisäänpäin, jotta näyttivät siltä kuin olisivat

saksilla viistoon poikkileikatut. Vaan saatuansa vihdoin tarpeeksi

voimaa alhaaltapäin, rupesivat ne leviämään, kasvoivat toistensa ja

muitten puitten niskoille, taistellen jokaisesta auringon säteestä ja

kiiltäen raittiudesta ja tuoruudesta.

Toiset puut noudattivat esimerkkiä; niinpä nuo vaatimattomat

seljapensaatkin, jotka seisoivat ihan aidan vieressä ja ensimmäisinä

kovina vuosina kestivät kaikkea tuota kurjuutta pohjoistuulelta, nekin

elpyivät ja koettivat nostaa pyöreitä latvojaan yhtä korkealle kuin

nuoret pihlajat ja poppelipuut, jotka sisempänä kasvoivat.

Sekä konsuli että puutarhuri pitivät niitä silmällä, vaan eivät paljoa

mitään niille voineet. Joka haaralla nuo halvat kotimaiset puut kasvaa

rehoittivat yli kuivan, komean tarhan. Puiden suojaan istutetut pensaat

eivät enää ottaneet menestyäkseen, niistä kasvoi ainoastaan nälkä-oksia

taikka ne kuivuivat peräti; siistit pensas-kasvit, jotka ennen oli

leikattu pieniksi tyynylöiksi, paisuivat suuriksi, heinäkuorman

tapaisiksi; käytävät, missä ennen mahtui kaksi kävelemään, ummistuivat

niin että yksi henkilö töin tuskin pääsi liikkumaan.

Ei ollut puutarhuri siihen syypää, mutta puutarha oli päässyt niin

pitkälle, että muuttui puistoksi; eikä sitä olisi muulla neuvoin

jälleen saatu alkuperäiseen Ranskan malliin, kuin että olisi kaadettu

puut ja aloitettu alusta.

Vaan se ei käynyt laatuun; arvelipa moni että se oli kauniimpi nyt

noilla korkeilla puilla kuin ennen. Mutta konsuli näki suruksensa

kuinka hänen oiva puutarhansa vuosi vuodelta supistui, kunnes oli

jälellä ainoastaan tuo leveä hiekkakäytävä ja nuo kuusi pyramidia

huvimajan edustalla.

Kävellessään siellä valoisina, hiljaisina kesä-iltoina, näki hän

kapinallisten puitten lävitse vilahdukselta keltaisen-punasta

iltataivasta, jonka hohde valui yli Sandsgaardin lahden länteenpäin

merelle, jonka pinta oli kuin peili pitkine aaltoviiruineen. Hän tuli

ajatelleeksi että puutarhamajan katolta muinoin oli ihana näköala

merelle. Nyt sekin oli ummessa. Puutarhan kävi samoin kuin

kaupunginkin: ne kasvaa rehoittivat niin, ett'ei enää tuntenut toista

eikä toistakaan.

Huvimajan peräpuolella oli panelissa salaovi, jonka avain aina oli

konsulin taskussa. Monta pientä muistoa rakkauden seikoista tulvaili

häntä vastaan kun hän nyt vanhoina päivinä joskus avasi tuon salaoven.

portaat olivat ahtaat; nyt hänen varmaankin olisi vaikea päästä ylös,

mutta nuoruudessa, hyvänen aika, kuinka kepeästi silloin lennettiin

ylös ja alas!

"Le nez, c'est la mémoire", sanoi hän kertoen omat komppasanansa, kun

tunsi hajua umpinaisessa huoneessa olleesta vanhasta mahonkipuusta, ja

hyräillen käveli hän edestakaisin nuoruutensa puutarhan pienessä

jäännöksessä, asetellen varovasti ja sievästi kauniita sääriänsä,

uneksien että hänellä oli jalassa kengät ja valkoiset silkkisukat.

Mutta tiellä puutarhan ulkopuolella seisahtui eräs matkamies ja katseli

vuonon yli.

Se oli tuo tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Nilsen Fennefos.

Ko'okkaana, laihana, pistävä loiste vaaleissa silmissään, seisoi hän

siinä äänetönnä mietteissään; hän nojasi pienen suljetun portin

tolppaan.

Selässä hänellä oli suuri laukku, jossa kantoi hengellisiä kirjoja ja

kirjasia; hän oli pölyinen ja väsynyt, käytyänsä koko päivän auringon

paisteessa.

Kolmeen vuoteen ei hän ollut käynyt näillä seuduilla, ja paljon oli

hänessä tapahtunut sillä aikaa.

Kuullessaan että Saara oli naitu kippari Worselle, tunsi hän ankaran

sisällisen pistoksen, ruumiillisen tuskan, joka oli tukehduttaa hänet.

Hän käsitti nyt täydellisesti, että hän kuitenkin rakkaudella oli

sidottu tuohon vaimoon, rakkaudella, jonka rinnalla hänen rakkautensa

veljiin, jopa Jumalaankin oli heikko ja mitätön. Hän kauhistui omaa

itseänsä ja heittäysi tomuun katuen ja rukoillen. Ja koska hänestä

tuntui kuin ei mikään rangaistus eikä mikään sovitus olisi kyllin

ankara näin suuresta petoksesta, näin kamalasta rikoksesta, kävi hän

ankaraksi muitakin kohtaan; ja hän rupesi tulisella innolla saarnaamaan

parannusta ja rankaisemaan syntisiä kovemmilla sanoilla kuin mitä

kukaan oli käyttänyt ennen häntä.

Kolme vuotta hän eli tässä ankarassa, jyrkässä taistelossa syntiä

vastaan omassa itsessään sekä ympärillänsä, ja sen ajan kuluessa hänen

onnistui voittaa sydämensä ja perata pois syntinen rakkaus, ja hänelle

selveni että hän niinkuin veljetkin tähän asti oli osoittanut liian

vähän ankaruutta niin elämässä kuin opissa.

Sentähden hän noudattikin kutsumusta ja palasi etelään. Lukiessaan

Saaran kirjettä, tuli hänen sääli sekä Saaraa että veljiä, jotka

sokeasti vaelsivat synnissä ja itsehurskaudessa.

Vaan kulkiessaan etelään päin ystävällisempien seutujen kautta, missä

asui ihmisiä, jotka vanhastaan häntä tunsivat ja vastaanottivat häntä

hellällä huolella, hän ei voinut vastustaa sitä lempeää vaikutusta,

minkä se teki hänen mieleensä. Ja kulkiessaan Sandsgaard'in läpi,

täytyi hänen seisattua niiden muistojen valloittamana, jotka hänessä

heräsivät kun hän näki tuon ystävällisen lahden ja kaupungin

kirkontornit, jotka jo tulivat näkyviin.

Hans Nilsen tutki vielä kerran sydäntänsä, vaan ei löytänyt siitä muuta

kuin mitä siinä olla piti. Saara oli hänelle niinkuin sisar tai veli;

hän oli toisen miehen vaimo ja Fennefos toivoi että hän oli onnellinen.

Vaan ennenkuin meni eteenpäin, katsoi hän sattumalta aidan yli, ja

oksien välitse näki hän konsuli Garman'in, joka oli kävelemässä.

Fennefos tunsi hänet ja intohimoinen luontonsa pääsi taas voitolle, kun

hän näki tuon kääntymättömän vanhuksen, joka käveli noin huoletonna

synneissään keskellä rikkauttaan, silmien ja lihan hekkuman

ympäröimänä, käveli avo-silmin suoraan helvetin piinaan.

Hän tarttui sauvaansa ja meni eteenpäin; he saisivat kokea tuolla

kaupungissa, että Hans Nilsen Fennefos oli palannut.

Iltaruskon viimeinen hohde katosi ja taivas muuttui sinertävän

vihriäksi ilman rannalla; kylmä tuuli keinutti pitkiä sitkeitä

pyökin-oksia, ja konsuli Garman meni sisälle.

Puutarhassa oli hiljaista ja se kasvoi umpeen puista ja pensaista.

Lehdikkäät latvat peittivät käytävät, taistelivat, päästäkseen

eteenpäin, tai kuolivat, kuivuivat siimekseen, vettä kun niihin

pisarteli muista oksista. Ylhäällä sekä alhaalla pisti oksia esiin,

tehden yhä ahtaammaksi tuota pientä aukkoa huvimajan edustalla, ja

lammikko supistui vuosi vuodelta.

Vaan se, joka taivutti oksia sivulle päin ja tunkeutui sisään

pensastoon, hän saattoi vielä nähdä jälkiä suorakulmaisista käytävistä

ja pienistä leikatuista nukkeentapaisista pensas-aidoista. Siellä oli

pimeätä ja nuoskeata, liukasta vihriäisestä sammaleesta ja vanhaa

kuolleen hajua puksi-puusta, joka mätäni.