Ensimmäinen varjo kippari Worsen autuaallisuudessa oli kohtaus konsuli
Garman'in kanssa, kun Worse meni ilmoittamaan kihlauksensa.
"Hyvää huomenta Worse!" huusi konsuli hänelle vastaan, "hän oli juuri
täällä, tuo Bremiläinen kapteni, hän ottaa kernaasti teidät mukaansa;
ja koska hän on valmis lähtemään, arvelen parhaaksi että ajatte
Smörvikiin tänään; meidän vaunumme tulevat teitä noutamaan kaupungista,
jotta voitte lähteä ensimmäisellä sopivalla tuulella."
"Kiitoksia, herra konsuli, mutta -- hm --"
"Onko tullut esteitä?"
"On, paha kyllä, on tullut esteitä."
"Joku onnettomuus?"
"Ei, ennemmin onni", hymyili Worse; hän ikäänkuin sieppasi vähän
rohkeutta tuosta käännöksestä. "Minä ai'on naida".
"Piru vieköön!" huudahti konsuli, unohtaen kaikki. "Hm -- naida -- sepä
odottamatonta. Kenenkä, jos saan kysyä?"
"Matami Torvestad'in tyttären; tiedättehän hänen asuvan talossani."
"Vai niin, minä en tietänyt -- en luullut Torvestad vainajalla olevan
mitään tytärtä soveliaassa ijässä."
"Onhan hän nuorenlainen -- minua vähän nuorempi", vastasi Worse kasvot
punoittavina, "vaan muuten hän on hyvin vakava ja totinen tyttö."
"Hänen perheensä kuuluu heränneitten joukkoon, aiotteko tekin, kapteni
Worse, ruveta Haugelaiseksi?"
"Enpä aiokkaan", vastasi Worse, koettaen nauraa, vaan konsulin ääni ei
juuri yllyttänyt nauruun.
"No niin, onhan se teidän vallassanne, hyvä Jaakko Worse", sanoi
konsuli nousten ojentamaan hänelle kättä; "vastaan-ottakaa
onnentoivotukseni; kun ette vaan tätä askelta koskaan katuisi.
Milloinka häitä vietetään?"
"Ensi sunnuntaina!"
"Vai niin, onpa teillä kiire, niin, niin -- kun ette vaan sitä kauppaa
katuisi!"
Kun Worse läksi, oli konsuli juoksemaisillaan hänen jälkeensä,
kertoakseen hänelle sydämensä oikeat ajatukset Haugelaisista ja
kaikesta heidän tekopyhyydestään. Mutta hän malttoi mielensä.
Morten V. Garman oli viisas mies, joka ei tuhlannut sanojansa. Hän oli
tarpeeksi asti tutkinut kippari Worsea tuon lyhyen keskustelun aikana,
ja hän tunsi jotensakin tarkoin rakkauden ja kaikki sen tunnusmerkit.
Jaakko Worse ei päässyt oikein tasapainoon ennenkuin oli kotona
huoneissansa, jossa päälle päätteeksi oli kauhea sekamelska pesuakoista
ja kaiken maailman käsityöläisistä.
Vaan täällä hän käveli onnellisena ja säteilevänä; silloin tällöin
täytyi hänen mennä piharakennukseen, saadakseen vilahdukselta nähdä
Saaraa. Paljon ei hän nähdä saanut, sillä sielläkin oli kiire
neulomisessa ja merkitsemisessä, ja Saara istui aina ujona ja työhönsä
kiinnitettynä.
Näin hän kulutti päivänsä, onnesta hurmauntuneena; perjantai-aamuna hän
huvikseen kertoi: ylihuomenna, ylihuomenna!
Hän ei ollenkaan huomannut, että ystävänsä pilkkasivat häntä ja
ennustivat hänelle sekä sitä että tätä; tuon ikävän kohtauksen
konsulinkin kanssa hän unohti. Ja tuo laiva Bremenissä, joka oli niin
suuressa määrässä molempia innostuttanut, siitä ei mainittu, kumma
kyllä, sanaakaan sittemmin heidän keskenänsä.
Sunnuntaina pappi vihki heidät matami Torvestad'in salissa muutamain
talon ystäväin läsnäollessa; ja illalla Saara annettiin Jaakko
Worselle, joka vei hänet huoneisinsa ja sulki oven hänen jälkeensä.
Vihdoin viimeinkin kippari Randulf tuli kotia. Worse riensi häntä
tapaamaan, ja he rupesivat kohta kertoa meluamaan toinen toisensa
suuhun. Mutta se ei ollutkaan niin hauskaa kuin olisi voinut olla.
Rio-jutut olivat jo vanhoja ja heidän välinsä oli jotensakin jäykkä,
kunnes Randulf viimein ryhtyi suoraan asiaan ja sanoi: "No, vanha
pakana, olethan nainut, kuulen ma, yhden noista yhdestätoista
tuhannesta viisaasta neitsyestä?"
"Niin olen, ukkoseni, usko pois, se on pulska nainen!" vastasi Worse ja
vilkutti silmiänsä.
"Varo vaan ett'ei hän tee sinusta semmoista voikokkaroa, jommoisia
Sivert Gefvint ja muut ovat."
"Ei, kiitos! Jaakko Worse on nähnyt naisväkeä ennenkin."
"No niin, tiedätkös Jaakko, en juuri voi kehua että suoriuit erittäin
hyvin ensimmäisen vaimosi kanssa."
"Oi, ole jo vaiti hänestä! Hän oli puolihupsu. Ei, tiedätkös, Saara se
on toista"; ja hän rupesi pitämään sangen harrasta ylistyspuhetta
kaikista Saaran oivallisuuksista, välistä kuiskaten, vaikka he istuivat
yksinänsä kippari Randulfin salissa.
Vaan Tuomas Randulfin kasvoista ei kadonnut tuo epäilevä hymy, joka
niin harmitti Worsea; ja mitä hartaammin hän jatkoi kertomustaan
vaimonsa oivallisuudesta ja omasta onnestansa, sitä suuremmalla
epäilyksellä Randulfin pitkä nenä vaipui alasvedettyjen suupielien yli,
kunnes Worse väsyi häneen ja tahtoi mennä.
"Äläppäs huoli mennä, vielä lasillinen! Onko sinulla semmoinen kiire,
Jaakko?"
"Niin, kello on puoli kaksitoista ja me syömme päivällistä kello
kaksitoista."
"Aijaa, joko alkaa?" huudahti Randulf riemuiten. "Nyt sinä jo roikut
vaimosi kellonnuorassa. Ehkä et uskalla juoda lasillistakaan enää,
voisihan hän sitä huomata. Hahahaa -- kylläpä sinä olet mainiosti
asioitasi hoitanut, Jaakko, minun poissa ollessani!"
Seuraus siitä oli että Jaakko jäi istumaan puoli yhteen ja tuli kotia
hieman punoittavana ja silmät nuoskeina.
Vaimonsa odotti häntä ruo'alla: heillä oli tuoretta turskaa, maksaa ja
mähnää. Saara oli hyvin totinen, tavallista totisempi, ja kun Worse
yritti puhumaan: "Randulf on palannut kotia" -- iloisella,
huolettomalla äänellä, niin vaimo hänen suureksi harmiksensa vastasi:
"Minä huomaan sen".
Vaan pahemmaksi asia vielä kääntyi, kun vaimo, sanaakaan sanomatta,
otti viinakarahvin pöydältä. Worse oli tottunut päivällis-ryyppyynsä.
Vaan hän ei tehnyt mitään vastaväitöksiä. Randulfin väkevä Marsala
vaikutti vähitellen, eikä hän ollut niin varma kielestänsä, että olisi
uskaltanut ryhtyä pitempiin puheisin. He söivät sentähden ääneti ja
Worse pani tavallisuuden mukaan pitkäkseen salin sohvalle,
päivällisunta nukkuakseen.
Tunnin verran hän tavallisesti nukkui, vaan tänään ei hän herännyt
ennen kuin kello viisi; ja hämmästyi suuresti kun havaitsi olevansa
käärittynä harmaasen shaaliin; tuolilla sohvan vieressä oli suuri
kupillinen kauralientä. Hän makasi liikkumatta ja mietti, pää oli
raskas, muisto huono ja täynnä aukkoja. Hän muisti varsin hyvin, että
pari poikaa seisoi nauramassa hänelle kun hän näppärästi hyppäsi
porraskiven yli Egeland veljesten ryytipuodin edustalla, ja että hän
täydellä todella oli aikonut käydä polisimestarin luona ilmoittamassa
mitä pojat olivat tehneet; sitten hän selvästi muisti viinakarahvin,
joka hävisi erääsen kaappiin; vaan sen jälkeen oli hänellä vaan
epäselvä, vaaleanpunainen muisto turskan mähnästä. Hän aikoi nousta,
mutta samalla Saara tuli ruokahuoneesta: "Ei, ei, sinä olet sairasna,
sinun täytyy jäädä makaamaan."
"Oh, älä lörpötä, Saara, se ei merkitse mitään. Se oli ainoastaan,
näetkös, että --"
"Minä menen noutamaan äitiä", vastasi Saara ja meni ovea kohti.
"Ei, ei, mitäpä hänestä? Mieluummin minä sitten jään makaamaan jos
välttämättömästi tahdot."
Hän pani jälleen maata ja Saara tarjosi hänelle kauralientä.
Se maistui todellakin hyvältä hänen hermottomassa, janoisessa
kurkussaan; hän kiitti ja yritti tarttumaan Saaran käteen, vaan Saara
ei sitä sallinut.
Saara seisoi Worsen takana, katsellen hänen harmaita hapsiansa, ja
onnellista oli Worselle, ett'ei hän nähnyt tuota katsetta.
Kippari Worse makasi siis koko päivän sohvallansa, ja se tuntuikin
hänestä oikein hyvältä, väsynyt kun oli aamupuolisesta humalasta. Vaan
seuraavana päivänä oli hän reipas jälleen. Viinakarahvia ei hän
kuitenkaan uskaltanut kysyä; se oli poissa eikä palannutkaan.
Pojaltansa Romarinolta Worse sai sangen ikävän kirjeen. Tuo nuori herra
selitti miten hullua oli ottaa nuori vaimo vanhuuden päivillä, jonka
ohessa hän jotenkin suoraan valitti sitä aineellista vahinkoa, mitä
hän, Romarino, sen kautta tuli kärsimään.
Worse suuttui ja antoi kirjeen Saaralle; hän luki sitä Worsen maristen
kävellessä edestakaisin laattialla.
"Eihän sinun sovi odottaa muuta", sanoi Saara. "Tuo nuori mies ei
arvattavasti ole saanut parempaa opetusta äidiltänsä eikä sinulta. Mitä
kylvätte, sen saatte niittää. Tahdotko että minä kirjoitan hänelle?"
"Oikeinpa kiittäisin sinua, Saara, jos tahtoisit sen tehdä", vastasi
Jaakko Worse iloisesti; se olisi suuri helpoitus hänelle itsellensä.
Ihmeteltävä oli mitä kaikkia Saara ymmärsi ja kuinka paljon hän sai
muutetuksi ja järjestetyksi talossa, kerran siihen ryhdyttyänsä. Se
olikin tarpeellista, sillä tietty oli että paljon tuhlaavaisuutta ja
epäjärjestystä vallitsi talossa, jossa ei ollut emäntää ja jonka isäntä
enimmiten oli matkoilla.
Ensi aikoina häiden jälkeen Saara ei huolinut mistään. Kun hänen
puoleksi kehkeytynyt nuoruutensa ja surkastuneet toiveensa sekä alkava
rakkautensa noin armottomasti sotkettiin maahan, lankesi hänen eteensä
ikäänkuin tumma esirippu, joka peitti häneltä elämän eikä jättänyt
hänelle muuta toivottavaksi kuin että autuaallisen kuoleman kautta
pääsisi kaikesta.
Vaan eräänä päivänä oli jotakin uutta hänessä herännyt.
Hän tuli kotia muutamilta ostoksilta kaupungilta ja tapasi huoneissansa
äidin, joka seisoi siellä järjestämässä, asettamassa tuoleja pitkin
seiniä ja levittämässä pieniä kirjojansa pöydille.
Saaran tullessa, sanoi äiti -- eikä hänen äänensä ollut niin vakava
kuin tavallisesti: "arvelenpa että pidämme rukoushetkeä sinun
huoneissasi; täällä on kuitenkin tilavampi ja valoisampi".
"Oletko kysynyt mieheni mieltä asiassa?"
"Mieheni"! Tuon sanan kuuli hän ensi kerran, ja se lausuttiin niin
vakaasti ja varmasti että leski säpsähti.
Saara rupesi aivan tyynellä mielin kokoilemaan äidin kirjasia yhteen
kasaan, jonka hän pani oven suulla olevalle tuolille, asetti pari
tuolia paikoillensa ja sanoi sitten, katsahtamatta äitiinsä: "en tahdo
pitää rukoushetkiä talossani kysymättä mieheltäni".
"Siinä varmaankin teet oikein, rakas Saara", vastasi matami Torvestad
hyvin ystävällisesti, mutta huulensa vapisivat, "ja kenties se oli
ajattelemattomasti tehty minulta. Toivon että tulette meille illalla?"
"Jos mieheni tahtoo."
Äiti meni kirjoinensa.
Saara painoi kädet rintaansa vasten; sillä vaikka tämä oli tapahtunut
hiljaa, molemmat tiesivät että oli ollut taistelu, kapina, ja että
tytär oli voittanut äitinsä.
Saara seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen tukevia
mahonkihuonekaluja, ikkuna-verhoja, peilejä, avainkaappia, jonka avain
oli hänen taskussansa. Hän meni ja avasi kaapin ja katseli niitä suuria
ja pieniä avaimia, jotka siinä riippuivat.
Hän oli kuullut miehensä sanovan rajattomassa onnellisuudessansa:
"Katso, tämä kaikki on nyt sinun! Sinä voit tehdä sen kanssa mitä
tahdot; jos jotain puuttuu, jota tahtoisit, niin sano vaan sananen ja
se on heti paikalla hankittava".
Mutta hän ei ollut ottanut noita sanoja huomioonsa. Mitäpä kaikesta
tuosta! Voisiko mikään palkita hänen menetettyä elämäänsä.
Vasta kun näki äidin puuhaavan hänen huoneissansa, hän heräsi, ja
siitä hetkestä alkain hän pysyikin hereillä.
Pian lakkautettiin ne "yhteiset" ostokset, joita matami Torvestad
alussa toimitti molemmille perheille; Saara ryhtyi nyt itse toimeen. Ja
hiljaa, mutta vakaasti supistettiin äidin valtakunta jälleen
piharakennukseen luhtineen.
Saara oli reipas ja hyvin opetettu sekä oli perinyt äidin
järjestämis- ja hallitus-ky'yn. Tämä kyky ei ollut koskaan päässyt
vaurastumaan hänessä; äiti oli aina hänen päällikkönsä, ja Saara oli
orjaillut piian askareissa tarkkana ja hurskaana, huolimatta sen
enemmän niistä kaluista, jotka eivät kuitenkaan hänen omiansa olleet,
kuin ett'ei hän vaan lyönyt rikki mitään.
Nyt hänellä oli oma tavaransa, hän oli vapaa ja hänellä oli varsin
toisellaiset varat kuin äidillä käytettävinä. Rikas rouva Worse, joksi
häntä sanottiin kauppapuodeissa, oli aivan toista ja mahtavampaa kuin
leski-matami Torvestad, ja sepä se uudestaan herätti Saaran elämään ja
sulatti osan siitä jäästä, jota oli kokoontunut hänen ympärillensä.
Kun ensimmäinen pahin aika oli ohitse, hän karkoitti unelmansa ja
nuoruutensa niin hyvin kuin taisi rukouksilla ja lukemisella, ja
talouden toimet estivät synkkiin ajatuksiin vaipumasta.
Varsinkin kostui Jaakko Worse tuosta muutoksesta. Se jäädyttävä
kylmyys, jolla Saara alussa kohteli häntä, oli välistä koskenut häneen
kipeästi keskellä kaikkea hänen autuuttaan.
Vaan nyt Saaran käytös häntä kohtaan muuttui, hän ei koskaan ollut
hellä, tuskinpa ystävällinenkään; vaan hän kärsi häntä kuitenkin, teki
hänen olonsa talossa hauskaksi ja puhutteli häntä, kysyipä häneltä
hänen asioistaan ja toimistaan.
Kippari Worse selitti, eikä väsynyt ihmettelemään että naisella voi
olla niin hyvä ymmärrys. Ennen pitkää Saara taisi antaa hänelle hyviä
neuvoja ja viimein Worse neuvotteli hänen kanssansa kaikesta.
Näin vuosi kului ja talvi tuli.
Saara kävi ahkerasti rukoushetkissä kuin ennenkin. Hän istui usein
äidin luona vanhalla paikallansa raamatun edessä. Hän oli entistä
kauniimpi, sillä hänen katsantonsa oli vapaampi; pukunsakin oli
toisellainen.
Hän ei suinkaan koreillut vaatteillansa; ankarinkin Haugelainen ei
siinä olisi voinut löytää moitteen sijaa. Vaan naiset, jotka asian
ymmärsivät, huomasivat että hänen palttina-vaatteensa olivat kaikkein
hienointa lajia, hänen villapukunsa yhtä kalliit kuin silkki-vaatteet,
ja että hänen kauluksensa olivat pitseistä, jotka maksoivat ainakin
pari taalaria kyynärä.
Miehetkin huomasivat jotakin erinomaista tuossa nuoressa vaimossa ja
sanoivat usein vaimoilleen: "katsokaa Saaraa; noin teidän pitäisi
pukeutua, noin teidän pitäisi taloanne hallita!" Äitikin sai paljon
kiitosta siitä, että niin hyvin oli kasvattanut tytärtänsä.
Kippari Worse ei aina ollut mukana rukoushetkissä. Kun hän joskus
mieluummin meni klubiin tai Randulf'in luo, ei Saara sitä vastustanut.
Vaan yleensä hän näytti paraiten menestyvän kotonansa. Talvella kun
kynttilöitä aikaisin sytytettiin, istui hän salissa työssänsä. Jaakko
Worse oli nimittäin sangen kätevä, ja nuoruudessansa hän oli oppinut
vähän laivanrakennustaitoa. Ja nyt oli hän ottanut rakentaakseen pienen
mallilaivan, puolentoista kyynärän pituisen, jossa hän kaikissa
erityiskohdissakin mukaili "Perheen Toivoa".
Saara luki ääneen hänelle. Hän luki Scriver'in, Johan Arndt'in,
Lutheruksen ja muiden teoksia. Worse ei kuunnellut erittäin tarkasti,
mutta Saaran ääni oli niin suloinen ja hauska kuulla, ja hän oli niin
kaunis kun kynttilä valaisi hänen valkoista otsaansa ja tummaa, sileää
tukkaansa.
Klubissa oltiin aina Jaakko Worsen mielestä liian sukkelapuheisia.
Randulfkin oli hyvin paha häntä ärsyttämään. En tiedä mistä syystä,
mutta Randulfin palaaminen oli kun olikin pettynyt toivo. Aina hän
laski pistosanoja tuosta naimisesta; itse hän oli leski, lapset
täysikasvuiset, vanhin poika oli kipparina ja asui kaupungissa.
Toinen seikka harmitti myöskin Worsea, se nimittäin että Randulf puhui
ehtimiseen, kuinka heidän tulisi käymään tänvuotisessa kalastuksessa.
Worse muisti nimittäin lupauksensa matami Torvestad'ille. Vaan eräänä
päivänä Saara sanoi joitakuita sanoja, jotka osottivat että hän arveli
Worsen lähtevän kalastusretkelle kuin ennenkin.
"Niin mutta --" sanoi Worse, "minun täytyy sanoa sinulle, että
ennenkuin menin naimisiin, täytyi minun luvata äidillesi ett'en
koskaan --"
"Tiedän sen, äiti on sen kertonut minulle. Vaan sen lupauksen äiti otti
sinulta minun tähteni, ja sentähden minä päästän sinut siitä. Sinä voit
lähteä jos tahdot."
Saara oli sen sanonut äidillekin, heidän puhuessaan asiasta, joko
sentähden että mielellään tahtoi päästä miehestään vähäksi aikaa, tai
sentähden, ett'ei hän tässäkään asiassa tahtonut riippua äidistä. Niin
äiti ainakin käsitti sen, ja häntä rupesi yhä enemmän arveluttamaan.
Mutta Worse rupesi nyt hyvin innokkaasti puhumaan kalastuksesta ja
Randulf ajatteli itsekseen: nyt on hän saanut luvan. Kalastus tuli
kuitenkin huono sinä vuonna; sillit nousivat epätasaisesti ja
muuttelivat joka hetki; myrskyä ja rajuilmaa oli myös. Ei oikein
luonnistunut kippari Worselle; vanha onni oli jättänyt hänet, uskallus
myöskin, sanoi moni; Worse kävi vanhaksi, se oli yleinen mielipide.
"Niinpä niin", sanoi Randulf klubissa, "kun noin vanha mies saa niin
nuoren vaimon, niin hän pian on ollut ja mennyt" -- ja hän teki
liikunnon ikäänkuin olisi vääntänyt riepua ja heittänyt sen luotansa.
Kun Jaakko Worse palasi kotia, vaivasi häntä luuvalo ja hän kävi
istumaan uunin nurkkaan vaimonsa luona. Kotona oli parasta olla; ja
keväällä, kun "Perheen Toivon" piti lähteä pitkälle matkalle, Worse
itse esitti että päällikkyys annettaisiin jollenkin toiselle
laivurille, joka oli kauppahuoneen palveluksessa.
Laurits Seehus pääsi silloin perämieheksi. Talvella oli hän käynyt
Bergenin merikoulussa tutkintoa suorittamassa, ja ennen lähtöänsä oli
hän ottanut Henrietteltä uskollisuuden valan elämässä ja kuolemassa.
-- Ei seuraavanakaan kevännä Jaakko Worse lähtenyt merelle. Hän valitti
luuvaloa ja vaivoja vatsassa; tohtori ei tietänyt mitä se oli; vaan hän
pelkäsi maksassa olevan vikaa.
Mutta vaimoonsa Worse kiintyi yhä enemmän. Kun tuota vanhaa miestä
alkoivat vaivata luuvalo ja huono ruoansulatus, hoiti vaimo häntä
tyttären tarkkuudella; ja kun hän samalla oli hänen vaimonsa, sepä
saattoi Worsen vielä onnellisemmaksi ja kiitollisemmaksi.
Aikoja myöten myöskin veisaaminen ja lukeminen hänen ympärillänsä
huomaamatta rupesi vaikuttamaan Worseen.
Hän oli aina kuvaillut itselleen Jumalaa konsuli Garman'in näköiseksi
teräväksi ja ankaraksi herraksi, joka kuitenkin sydämessään oli
hyväntahtoinen ja jota oli helppo tyydyttää kun vaan ei menetelty
viekkaudella ja saatanan kujeilla häntä kohtaan.
Vaan nyt hän oppi aivan toista.
Vähätpä siitä, että hän oli ollut kelpo merimies eikä koskaan ollut
pettänyt yhtäkään norjalaista miestä (saksalaisia ja ruotsalaisia ei
hän ottanut lukuun), että oli ollut rehellinen ja tehnyt kaikille
oikeutta. Tarvittiin paljoa, paljoa enemmin.
Usein heidän lukiessaan ja puhuessansa kääntymisen vaikeudesta, syvästä
tuskasta kiusauksen hetkenä, hän salaa ajatteli itsekseen: lieneeköhän
totta tuo kaikki?
Hän epäili suuresti Sivert Gefvintiä eikä uskonut Endre Egeland'in
kursauksia; siksi tunsi hän heitä liian hyvin nureelta puolelta.
Mutta Saara -- Saara! -- hän, joka kuitenkin kaikessa oli itse
täydellisyys, hän sanoi jok'ainoana päivänä, ihan jok'ainoana päivänä
saavansa taistella vanhaa Aatamia ja perkelettä vastaan omassa
lihassaan.
Se saattoi kipparin vähitellen arvelevaiseksi, ja hän kysyi näkikö
Saara paljon vanhasta Aatamista hänessä.
Saara sanoi sen näkevänsä ja Worse sai tietää enemmän itsestään kuin
häntä halutti kuulla. Ensiksikin, että hän kiroili, sitä hän itsekin
ymmärsi vääräksi, ankarasti hän koettikin jättää pois kiroukset; mutta
tuo tapa oli niin juurtunut; vaan omasta mielestänsä hän oli parantunut
siitä. Mutta hänessä oli kuitenkin niin paljon sekä vanhaa Aatamia että
itse perkelettäkin, että hänen oli hyvin paha ollaksensa.
Saara tahtoi että hänen piti veisata ja rukoilla, vaan sitä ei hän
voinut. Hän ei vielä ollut saavuttanut Hengen vapautta käyttämään
Jumalan sanaa -- sanoi Saara.
Ei -- sitä pahempi, sitä vapautta hänellä ei ollut, jospa hänellä
sentään olisi; sehän varmaan olisi tehnyt hänelle hyvää.
Mutta nähdessään rukoushetkissä millä suloisella hengen vapaudella
Sivert Gefvint käytti Jumalan sanaa, kuullessaan hänen teeskennellyllä
äänellään kuiskaavan niin imelästi ja hurskaasti, ja kun samalla tuli
muistaneeksi miten tuo mies oli julkeasti häntä pettänyt suolakaupassa,
silloin hengen vapaus ei kelvannut Jaakko Worselle, vaan hän meni
klubiin.
Seuraavana päivänä häntä aina kohdeltiin ikään kuin hän olisi ollut
sairas; kaikki sanat olivat turhia, niin totiset kuin leikillisetkin;
kauraliemi ja harmaa villashaali ilmestyivät silloin taas ja vaimonsa
istui hänen viereensä kutomaan. Viimein Worse uskoi olevansa sairaana,
kun hänen vaimonsa sanoi sen. Kirje, jonka Saara oli kirjoittanut
nuorelle Worselle, teki erinomaisen hyvän vaikutuksen; ja kun Romarino
joku aika sen jälkeen palasi kotia, aloittaaksen omia kauppa-asioita,
oli hänen ja nuoren äitipuolen väli hyvin ystävällinen.
Romarino, keikari, liehakoi hieman Saaran edessä, vaan sitä Saara ei
huomannut, tai ei huolinut siitä vähintäkään; vaan talossa oli
kuitenkin nyt vähän nuoruutta. Ja vaikka Jaakko Worse ei ainoatakaan
askelta ottanut neuvottelematta Saaran kanssa, näytti kuitenkin aina
siltä kuin vanhus olisi ollut vastahakoinen ja nuoret vetäneet yhtä
köyttä. Vaan kun Romarino oli asettunut itsenäiselle kannalle ja nainut
erään neiden Bergenistä, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli
iloinen ja maailman-mielinen ja ettei hänen perheensä kuulunut
heränneisin, silloin tuli Saaran ja Romarinon väli kylmäksi. Vanhoilla
ja nuorilla Worseilla ei ollut mitään yhteisiä rientoja, ja he näkivät
toisiansa hyvin harvoin. Romarino osti itselleen talon ja eli hyvin
suurellisesti. Vanha Worse pudisti päätänsä.
Viipyi vähän aikaa ennenkuin matami Torvestad käsitti että hän
täydellisesti oli erehtynyt tyttärensä suhteen. Vaan vähittäin hänelle
selvisi, ett'ei siihen voinut mitään. Tuosta silmäyksestä alkaen, jonka
matami oli saanut kihlaus-iltana, Saara oli irtautunut hänen vallastaan
ja astui yht'äkkiä esiin hänen vertaisenansa; pianpa matami
Torvestad'ista tuli vaan rouva Worsen äiti.
Viisas kun oli, salasi hän että oli pettynyt. Mutta hän lupasi
itselleen, ett'ei kävisi niin Henrietten suhteen; hänen pitäisi saada
mies, jota matami tulisi hallitsemaan, ja itse olisi hän pidettävä
aivan toisellaisessa kurissa kuin tähän asti. Aluksi tuon lapsiraukan
tulisi istua Saaran paikalla kun Saara ei ollut läsnä.
Hans Nilsen Fennefos'ista tuli parin vuoden kuluessa hyvin vähän
tietoja. Hänen sanottiin kulkevan pohjoisessa, pohjoisempana kuin
koskaan ennen oli käynyt, aina synkimmässä Ruijassa asti, sanoivat
muutamat.
Vanhimmat saivat tietää yhtä ja toista, vaan sitä ei kerrottu
seurakunnalle. Jos kysyttiin Fennefos'ia, niin vastattiin että jokainen
saa hoitaa itseänsä, tai että Herran tiet ovat käsittämättömät.
Ystävät eivät nimittäin tietäneet mitään iloisia uutisia Hans
Nilsen'istä.
Hän, joka ennen oli vaeltanut seudusta toiseen suloisena rauhan
sanansaattajana, hän jätti nyt jälkeensä rauhattomuutta ja hämmästystä.
Sanottiin että hän liikkui Herran myrskyn lailla; puheensa oli tulen
kaltainen, ja moni tuli heikkomieliseksi häntä kuullessansa --
kerrottiinpa erään nuoren tytön surmanneen itsensä Fennefos'in saarnan
johdosta.
Papit ryhtyivät hänen kimppuunsa virkakertomuksissaan; hänen vanha
maineensa sävyisyydestä katosi ja uskottomat huusivat riemuten: "Kas --
kas! Hänkin!"
Suuri oli suru tästä heränneissä, minne vaan uutinen tuli, ja vähittäin
se tietysti pääsi leviämään, vaikka vanhimmat koettivat sitä salata.
Useat kirjoittivat hänelle ja rukoilivat häntä hartaasti palaamaan
etelään päin; he toivoivat että hänen henkensä taas rauhottuisi, hänen
päästyänsä vanhojen ystävien pariin.
Vaan hän ei tullut, ja viimein koko maa oli täynnä parkunaa, jota oli
herättänyt tuo raju saarnaaja, joka veisaten kulki majasta majaan läpi
lumen, ja jota oli saattamassa kalpeita miehiä ja naisia, hapset
hajalla, itkien ja huutaen sekä vaatteitansa repien.
Silloin vanhimmat pyysivät matami Torvestad'ia kirjoittamaan hänelle.
Seuraavana päivänä matami antoi heille sinetillä suljetun kirjeen. Se
oli vasten sääntöjä, vaan olot olivat niin eriskummalliset, ett'ei
mitään vastaväitöksiä tehty. Kirje lähetettiin syksyllä, ja
kevät-puolella kerrottiin Hans Nilsen'in kulkevan etelään päin.
Vaan kirjeen Saara oli kirjoittanut; äiti oli itse sitä pyytänyt.