VII.

Se ei ollut teeskentelemistä kun matami Torvestad puhui kuinka paljon

arvoa hän siihen pani että Hans Nilsen asui hänen talossaan, ja että

koski häneen kipeästi kun hänen piti lähteä pois. Toiselta puolen hän

ei voinut salata että se nyt tapahtui sangen sopivaan aikaan.

Nyt hän pisti kaikki airot veteen, saadakseen tyttärelleen kippari

Worsen.

Syyt, miksi hän tahtoi aikaansaada tämän avioliiton, olivat hyvin

monimutkaisia. Itse hän kaiketi pääsyyksi selitti, että tahtoi pelastaa

eksyvän sieluraukan, joka ainoastaan sillä tavoin saatettaisiin pois

kadotuksen tieltä. Vaan ne, jotka häntä tunsivat, ne tiesivät että yhä

kiihtyvä vallanhimo oli hänen helmasyntiänsä.

Ja siihen katsoen Jaakko Worse kyllä oli tuon vaivan maksava, varsinkin

nyt kun hänestä oli tullut Garman'in kumppani. Se ei ainoastaan

ulkonaisesti vahvistaisi veljesten seurakuntaa, vaan -- joka hänestä

kenties oli kaikista tärkein asia -- se vahvistaisi hänen asemansa

veljesten keskuudessa, jos hän heille hankkisi tuon uuden

kallis-arvoisen veljen.

Sillä matami ei ensinkään epäillyt että hänen onnistuisi tehdä Jaakko

Worsesta "veli". Hän, matami, oli nähnyt maailmaa, oli nähnyt useita

vanhanpuolisia miehiä, jotka olivat naineet nuoret tytöt; hän aikoi

hallita Worsea tyttärensä kautta, hänen valtansa alkaisi tuolla pihan

perällä ja ulottuisi yli koko talon; veljet tulisivat häntä kiittämään,

ja Jumalan asia edistyisi.

Saara näki tuon kaiken lähenevän. Siitä asti kun keskustelivat

viinipuusta ei hän enää epäillyt mitä hänelle määrätty oli.

Lähtiessään Hans Nilsen lahjoitti Saaralle kalliimman kapineen, mitä

hänellä oli. Se oli omakätinen kirje Haugelta hänen äidillensä. Paperi

oli kellastunut ja kulunut ja läkki vaaleentunut. Fennefos, joka oli

ollut kirjansitojan opissa, oli itse tehnyt somat kannet, joissa kirje

säilytettäisiin. Kansiin oli Saaran nimi ja raamatun-lause painettuna.

Naisten kesken siitä puhuttiin paljon, niin merkillistä se heistä oli,

että Hans Nilsen luopui semmoisesta kalleudesta. Mutta joka sen

johdosta teki johtopäätöksiä matamin kuullen, hän sai niin terävän ja

jäähdyttävän muistutuksen, ett'ei kukaan yrittänyt sitä uudistamaan.

Saara oli hämillänsä; iloinen ja onnellinen lahjasta sekä niistä

sydämellisistä sanoista, jotka Hans Nilsen oli ennen lähtöänsä hänelle

lausunut; vaan muuten oli hän onneton, sanomattoman onneton. Öisin

makasi hän itkien vuoteellansa ja rukoili apua itsensä voittamiseksi.

Eräänä semmoisena yönä tuli äiti Saaran makuuhuoneesen. Siellä oli

aivan pimeä, ja Saara, joka makasi itkemässä, ei huomannut mitään

ennenkuin kuuli äidin sanovan: "Näetkös nyt, lapseni, että olen

oikeassa! Kiitä nyt Herraa että ajoissa huomasit vaaran".

Sen sanoi hän niin ankarasti ja moittivasti, että Saara nousi sängyssä

ja istui siinä kauan itkemättä ja rukoilematta ristiriitaisten

ajatusten vallassa.

Vanha Aatami häntä ahdisti, vaan Saara ei huolinut taistella hänen

kanssansa. Hän antoi pahojen ajatuksien tulla ja mennä minne vaan

tahtoivat -- hän ajatteli kaikkia vikoja, mitä ikinä oli havainnut

veljissä ja aavistanut äidissään -- hän ajatteli kippari Worsea

ja hänen tupakanhajuansa ja kirouksiaan, kunnes kävi aivan

vastenmieliseksi -- hän antoi ajatusten lentää kauas kielletyille

aloille, missä oli valoa ja onnea -- missä hän oli yksinänsä tuon

rotevan voimakkaan miehen kanssa, jolla oli raitis suu ja valkoiset

hampaat -- hän heittäysi taas pitkäkseen sänkyyn, uneksien

puolinukuksissa; vaan aamulla herätessään painoi häntä sanomattoman

kurjuuden raskas taakka.

Kippari Worse tiesi alussa sangen vähän siitä onnesta, joka oli hänelle

määrätty. Hän tarvitsi päinvastoin useita viittauksia matami

Torvestad'ilta ennenkuin käsitti, että tuo kaunis Saara, jonka oli

nähnyt kasvavan pienestä tyttösestä, voi tulla hänen vaimoksensa.

Vaan kun se selvisi hänelle, niin hänet valloitti tuo ukkojen rakkaus,

joka nuorentaa yhtä paljon kuin se sokaisee.

Kalansaanti oli hyvin runsas sinä vuonna. Jaakko Worse toimiskeli

väsymättä ja oli oivallisella tuulella. Ajatus noista lämpösistä

huoneista matami Torvestad'in asunnossa, hänen hauskasta sijastaan

Saaran vieressä, pehmeistä, hienoista käsistä, millä Saara tarjosi

hänelle teetä, johon matami -- sanomattoman suurena suosion-osotuksena

-- tiputti pari pisaraa rommia -- se ajatus häntä seurasi

kaikkialla; hänen juuri ollessansa mitä ahkerimmassa puuhassa sillien

tähden, ilmautui lempeä, melkein haaveksiva hymy hänen vanhaan

kippari-naamaansa, vaikka harvat sitä huomasivat tai ymmärsivät.

Ei hän ollut koskaan ollut niin toimelias eikä semmoisella

menestyksellä toiminut. Hän suolasi tänä vuonna kauppahuoneen

yhteiseksi eduksi ja osti suunnattoman paljon silliä. Ollen hilpeä ja

reipas kuin nuorukainen, toi hän vireyttä ja iloa mukanansa minne vaan

tuli; ja kaikki olivat siinä yksimieliset että Jaakko Worse oli

peijakkaan hauska vanha otus.

Mutta vanhaksi ei saatu häntä sanoa tähän aikaan.

"Piru on vanha", oli hänen tapana vastata, sysäten lasin luotansa, kun

joku oli kyllä onneton esittämään vanhan Worsen maljaa.

Vaan kun hän kalastuksen aikana sai aihetta lähteä kaupunkiin

sillilastineen, joudutti hän työtään makasinissa ja meni kotia pesemään

itsensä puhtaaksi.

Hän hieroi ruumistaan lipeällä ja muutti vaatteita alusta loppuun. Eikä

hän kuitenkaan ollut varma siitä, ett'ei häntä seurannut vähäisen

sillihajua ja sentähden -- jospa Randulf sen tietäisi! -- priiskutti

hän päällensä hajuvettä, jota Laurits kaikessa salaisuudessa oli

hänelle ostanut.

Puhtaana, sievistettynä ja parta ajettuna, saukon-nahka harjattuna ja

myrskyaallot, jotka rupesivat harmaantumaan, tarkasti järjestettyinä

sormien eteen näin ilmestyi kapteni Worse, Garman & Worsen

kauppahuoneesta, kosijana piharakennuksessa.

Hänessä oli jotain sydämellistä ja ritarillista esittäessään asiansa,

ja se olisi häntä kaunistanut vielä enemmän jos asia olisi koskenut

äitiä eikä tytärtä.

Vaan että naisi vanhanpuolisen, pyhän lesken, se oli ajatus, joka ei

ikinään olisi pöllähtänyt tuon lystikkään kaptenin päähän, ja sen

matamikin jo aikoja sitten oli ymmärtänyt.

Saatuansa kaptenin vauhtiin ja nähdessään hänen nuoruuden-intoansa,

matami muutti menetystapaansa, vetäysi takaisin eikä ensinkään

ymmärtänyt Worsen viittauksia, ja kun ne tulivat tarpeeksi selviksi,

oli hänellä lukemattomia arveluttavia seikkoja esiintuoda.

Saara oli ostettava korkealla hinnalla.

Ensiksikin oli tuo suuri eroitus ijässä -- matami tunnusti että eroitus

oli suurempi kuin hän oli luullut, hän ei todellakaan olisi uskonut

Worsen olevan niin lähellä viidettäkymmentä ikävuottansa.

Vaan -- sehän oli vähäisempää; tärkein arveluttavin kohta oli hänen

sielunsa tila, hänen kiroilemisensa, maailmallinen mielentilansa ja

että hän oli niin kiinnitetty kaikkeen, mitä tähän maailmaan kuuluu.

Worse myönsi ett'ei hän ollut Herramme kaikkein parahimpia lapsia, vaan

ei hän ollut huonoimpiakaan; ja voisihan hän parantua.

Niinpä todellakin, se oli välttämätöntä, jos hän tahtoi Saaraa

omakseen; hänen pitäisi peräti muuttua monessa suhteessa. Worse lupasi

kaikki. Hänestä tuntui niinkuin hän jaksaisi kärsiä rajattoman määrän

rukoushetkiä kun vaan saisi istua Saaransa vieressä ja sitten viedä

hänet mukaansa kotia.

Mutta kuitenkin jäivät välipuheet kesken. Worse ei todellakaan tietänyt

edistyikö hänen asiansa vai menikö se myttyyn. Hän oli nyt aivan

hurmauntunut ja hyppäsi Saaran ympärillä kuin vanha kalkkuna.

Mitä Saara ajatteli, siitä ei paljoa puhuttu äidin ja kosijan välillä;

matami Torvestad "tunsi tyttärensä". Ja Jaakko Worse, tuo vanha

viekastelija, luuli että, kun Saara punastui hänen katseistaan eikä

uskaltanut olla yksinään hänen kanssansa sekä kieltäytyi ottamasta

hänen lahjojansa, se muka oli ynseäin tyttöjen tapa, josta hän oli

laulanut ja jommoista oli nähnyt tarpeeksi sekä Itä- että Välimerellä.

Vaikka näytti siltä kuin konsuli Garman'illa olisi hyvin vähän

tekemistä kaupungin kanssa, oli hänellä kuitenkin urkkijoita, ja

Sandsgaardissa tiedettiin yhtä ja toista, sekä suurta että pientä, mitä

kaupungissa tapahtui. Varsinkin huvitti neiti Birgitteä ja neiti Metteä

kaikki uutiset, olkootpa mitä laatua tahansa.

Näin tuli pian Garman'in tiedoksi, että Jaakko Worse kävi kosimassa,

joka synnytti sekä mielipahaa että huolta konsulissa.

Ensiksikin se oli aivan hänen mieltänsä vastaan, että kauppakumppaninsa

meni uuteen naimiseen, se tekisi vaan asiat mutkallisemmiksi.

Toiseksi ajatteli hän levottomuudella, että nuo pyhät -- hän tunsi sen

joukon -- pilaisivat kunnon kaptenin häneltä.

Konsuli Garman melkein vihasi heränneitä, vaikka tunsi heitä sangen

vähän. Mutta häntä pahoitti, että jumallista oppia, joka oli

annettu ihmisille valistukseksi ja hyvien avujen sekä järkevän

sivistyksen enentämiseksi, muutamain kiihkoisten haaveksijain kautta

väärinkäytettiin rahvaan hämmentämiseksi ja villitsemiseksi, joka juuri

oli terveen ja käytöllisen kristillisyyden tarpeessa. Sentähden hän

kohta lähetti kapteni Worsea hakemaan kun neidit Birgitte ja Mette

kertoivat toinen toisensa suuhun, että Jaakko Worse nai pyhän matami

Torvestad'in tyttären.

Worsen tultua, konsuli suurella innolla rupesi puhumaan eräästä

laivasta, josta oli lukenut että se oli myytävänä Bremenissä. He saivat

Börsen-Hallen käsiinsä, tutkivat laivan suuruutta, sen ikää, ja

laskivat sen hintaa arviosta, ja viimein molemmat tulivat siihen

päätökseen, että tämä laiva olisi erittäin sopiva Garman & Worselle.

Toisen into tarttui toiseenkin; usein ei tapahtunut että konsuli noin

paistikkaa heittäysi uusiin yrityksiin; eikä aikaakaan, niin oli

päätetty että Worse heti huomenna tai ylihuomenna lähtisi eräällä

Bremeniläisellä laivalla, joka makasi ulkosatamassa odottamassa

pohjoistuulta, lähtisi laivan ostoon, jos laiva vastaisi kertomusta

siitä ja muuten olisi kunnollinen; sen tehtyään Worsen piti joko palata

Sandsgaard'iin tai ottaa rahtia, jos semmoinen olisi saatavissa

muualle.

Täynnä intoa ja toiminnan halua Worse jätti hyvästi, valmistuakseen

matkalle; vasta kun istui veneessä, juolahti hänen mieleensä että hänen

oli eroaminen Saarasta.

Tuo jalo laiva kävi yhä kehnommaksi hänen tätä ajatellessaan, ja hyvä

kauppa yhä arveluttavammaksi. Intonsa laimistui peräti ja hän istui

keksimässä tuhansia esteitä soutaessa lahden pohjukkaan.

Konsuli Garman puolestaan hieroi käsiänsä, hän oli hyvään aikaan

ryhtynyt asiaan. Sitten hän istui tuumimaan ja laskemaan tuota laivan

kauppaa; Jumala tiesi oliko se oikeastaan hyvä kauppa.

Iltapäivällä matami Torvestad huomasi että Worsen piiat kiireellisesti

harjasivat vaatteita ja piiskasivat matka-kapineita.

"Lähteekö kapteni matkoille, Martta?" kysyi hän ystävällisesti

parvelta, joka kulki sen rakennuksen ympäri pääpuolella, jossa hänen

asuntonsa oli.

"Lähtee", vastasi Martta äreästi, sillä piiat eivät rakastaneet

matamia.

"Vai niin? Tiedätkö minne?"

"En tiedä, mutta varmaankin pitkälle matkalle -- varmaankin pitemmälle

kuin viime kerralla, niinpä luulen."

Martta tunsi ilmassa että se harmittaisi matamia; ja siinä olikin

oikeassa. Matami Torvestad joutui aivan hämilleen. Vaan hän maltti aina

mieltään, palasi huoneisinsa ja jäi hetkeksi seisomaan miettimään.

"Saara! pane teepannu tulelle. Martta sanoo kapteni Worsen lähtevän

matkoille; vaan minä luulen hänen erehtyneen; mitä sinä arvelet?"

"Minäkö äiti?"

Matami Torvestad olisi tahtonut sanoa enempää, mutta Saaran katsanto

oli niin kummallinen että sanominen jäi sikseen.

Saara on viisas, hän ajatteli: ei tarvita sanoja.

Sitten silitti matami hiuksiansa, otti kalopin yllensä ja meni. Hän

meni ulos takatietä talon ympäri portille, sillä hän ei tahtonut mennä

poikki pihan, jossa Martta oli.

Jaakko Worse istui äreänä puhumassa makasinin-hoitajalleen, joka

samalla oli hänen valtuusmiehenänsä hänen poissa ollessaan. Kauppa

kaupungissa oli vielä Worsen yksityisenä asiana, huolimatta siitä että

hän oli otettu firmaan.

Niinikään oli Sandsgaard laitoksineen nyt niinkuin ennenkin konsulin

käsissä. Kumppanuus oli supistettu erityisiin osiin kauppatoimesta,

joihin Jaakko Worsen rahat oli sijoitettu, varsinkin laivaliikkeesen ja

mitä siihen kuului.

Nähdessään matami Torvestad'in, Worse lähetti pois makasinin-hoitajan

ja tervehti vähän hämillänsä.

"Tulen toivottamaan teille hyvää ja siunattua matkaa, kapteni Worse!"

"Kiitoksia -- hm -- suuri kiitos, matami -- minä olisin muuten --"

"Tuleeko siitä pitkällinen matka?"

"Sitä ei ole helppo tietää. Hän tahtoo että minä --"

"Kuka tahtoo, sanotte?"

"Konsuli -- konsuli Garman; hän lähettää minut Bremeniin laivan

ostoon."

"Lähettää?" sanoi matami Torvestad hymyillen epäilevästi, "en luullut

että toinen kumppani noin ilman muita mutkia voi lähettää --"

"Kumppani! -- No niin -- hän on konsuli Garman, näetten, ja minä olen

kippari Worse, eikä se seikka muutu koskaan. Ja paitsi sitä, kun on

kysymys laivan ostosta, niin se toimi juuri sopii minulle."

"Se minua kummastuttaa ja huolettaa, ett'ette yhtä hyvin voi sanoa

minulle todellista syytä lähtöönne. Meidän olisi sopinut odottaa teiltä

sitä vilpittömyyttä."

Worse katseli häneen suu selällään.

"Sillä tietäkää, kapteni Worse, minä ymmärrän varsin hyvin että

lähdette, päästäksenne irti kaikesta."

Hän aikoi jatkaa tällä uhkaavalla tavalla, mutta kapteni hyppäsi

seisalleen innoissaan ja hehkuvin kasvoin.

"Ei, tiedättekö, matami Torvestad, nyt teette minulle vääryyttä,

perhana vieköön -- anteeksi että kiroilen, mutta mitä on sanottava, se

on sanottava! Ensiksi olen käynyt vihan karvaiseksi miettiessäni

mitenkä pääsisin tästä kirotusta matkasta, ja sitten te tulette

sanomaan että menettelen viekkaudella ja saatanan konsteilla. Luulenpa

että joka ikinen on riivattu tänä päivänä!"

Hän astui ympäri huonetta, raapien saukon nahkaansa; mutta matami

Torvestad katseli häntä mielihyvillään; taakka putosi hänen

sydämestään.

Levottomuus ja hermottomuus, joka tullessa oli hänessä vallinnut,

hävisi aivan ja hän puhui taas levollisella ja ylpeällä äänellään,

niinkuin äiti ainakin puhuu arveluttavalle kosijalle.

"Sen jälkeen, mitä meidän keskenämme viime aikoina on puhuttu,

hämmästyin suuresti kuullessani tästä äkkipikaisesta lähdöstänne."

"Ettekö luule minun sitäkin ajatelleen? Vakuutan teille, matami, että

kun ajattelen että minun pitää lähteä ilman mitään varmaa lupausta,

olen hulluksi tulemaisillani. Piru periköön koko Bremenin laivan. Jos

vaan voisin keksiä jotakin syytä tai keinoa --!"

"Oh, kaksikymmentä vuotta sitten Jaakko Worse kai olisi jotakin keinoa

keksinyt tällaisessa tapauksessa."

Sepä koski hänen arimpaan puolehensa. Että häntä pidettäisiin vanhana

pöllönä, joka ei enää ymmärrä rakkautta, se suututti häntä

mahdottomasti; ja hän kuvasi matamille tunteitansa tulisesti ja

suoraan, ja matamin täytyi keskeyttää hänet, sillä sitä tuli jo

liiaksikin.

"Hyvä, hyvä, kapteni Worse! -- Kylläksi -- kylläksi, minä en sitä

epäile", huusi hän useita kertoja, "mutta muuta kuin maallista

rakkautta tarvitaan, olkoonpa se kuinka uskollinen tahansa. Se mies,

jolle minä täydellä luottamuksella uskoisin lapseni, minun Saarani, sen

pitää olla sidottuna häneen myöskin yhteisessä rakkaudessa Herraan. Ja

te tiedätte mitä usein olen sanonut: teidän merimiehen elämänne on

täynnä kiusauksia eikä ollenkaan sovelias kantamaan kääntymyksen

hedelmiä."

"Oi, matami, meillä kaikilla on heikko liha monessa kohdin", vastasi

kippari Worse, ja hän toivoi että tuo oli raamatun lause.

"Niin meillä on, kapteni Worse, muutamilla suuremmassa, toisilla

vähemmässä määrässä. Mutta juuri sentähden teidän pitää luopua siitä

elämästä, jossa on niin paljon kiusauksia tarjona. Entäs jos nyt olisin

antanut teille tyttäreni ja te sitten olisitte lähteneet kohta häiden

jälkeen."

"Ei, matami, siitä lähdöstä ei olisi tullut mitään, sen voisitte

huoleti vannoa!"

"Jos minä nyt -- otaksuen että antaisin suostumukseni, luuletteko että

konsuli siinä tapauksessa -- että teidän kumppaninne sallisi teidän

jättää tämä matka sikseen!"

"Tietysti! Tietysti! Sehän on selvä." Hän aivan innostui sitä

ajatellessaan.

"Voisinko luottaa siihen?"

"Niin, periköön minut --"

"Älkää kiroilko! Minä uskon paremmin ilman kirouksia. Istukaa taas ja

kuulkaa mitä minulla on teille sanottavaa. Olen viime aikoina paljon

miettinyt tätä. Sisällinen ääni ikäänkuin vakuuttaa minulle, että tämä

liitto tyttäreni kanssa olisi teidän sielunne pelastukseksi. Niin, minä

ai'oin jo paljon miettimisen ja huolen jälkeen määrätä ensi sunnuntai

hääpäiväksi --"

"Mitä -- mitä sanotte?" huusi Worse hyppien ylös tuolilta. "Oi matami,

te olette sentään peijakkaan kelpo vaimo!"

"Mutta nyt havaittuani että äkkinäinen matkakäsky voi riistää teidät

perheeltänne, heittääkseen teidät kiusauksiin ja vaaroihin, jotka

helposti -- me tiedämme kuinka helposti -- voi tukehduttaa hyvät

siemenet ja taas tehdä teidät kadotuksen lapseksi, nyt en uskalla

ajatellakaan sitä, että uskoisin teille lapseni, rakkaan Saarani!"

"Mutta, matami, matami! Minä en lähde, minä en tahdo lähteä, minä menen

suoraan konsulin luo ilmoittamaan että hän saa lähettää toisen; minä

vannon ett'en lähde!"

"Ehk'ette tällä kertaa, vaan toisen kerran, kun juolahtaisi kumppaninne

mieleen --"

"Ei koskaan! Jos saan hänet, niin minä lupaan --"

Hän vaikeni: ikkunasta näki hän "Perheen toivon" Sandsgaard'in

lahdella; ja matami Torvestad hymyili katkerasti.

"Älkää luvatko mitä ette kykene täyttämään. Saara on tosiaan

valmistettu, vaan vielä ei hän varmuudella tiedä mitään; en ole puhunut

ystävillekään siitä, ja häitä aioin viettää kaikessa hiljaisuudessa,

niinkuin tapa on meidän kesken, papin ja parin veljen läsnäollessa.

Onhan talonne valmis; teidän tulisi vaan viedä hänet siihen."

"Minä lupaan jättää meren siitä päivästä, kuin nain tyttärenne", sanoi

Jaakko Worse, ojentaen kättänsä.

Hän oli tullut ajatelleeksi että saisi viedä Saaran huoneisinsa, lukita

oven hänen jälkeensä ja aina pitää häntä siellä itseksensä.

Mutta matami sanoi: "Se on arveluttava asia. Olen kuullut puhuttavan

monesta merimiehestä, joka ei ole voinut luopua merestä, vaikka jo

olivat ijäkkäitä ja varakkaita ja vaikka heillä oli vaimo ja lapsia.

Sellaista nähdään, vaikk'en minä tosiaan sitä käsitä. Minusta

merimiehen pitäisi kiittää Jumalaa hyvästä satamasta myrskyisen elämän

jälkeen."

"Te olette oikeassa, matami, niin on minun laitani nyt. Antakaa

tyttärenne minulle ja saattepa nähdä että olen parantuva kaikin tavoin,

niinkuin te tahdotte."

He ojensivat toinen toiselleen kättä, ja Worse tahtoi kohta mennä

Saaran luo. Vaan mennessään pihan yli, jossa Martta sai käskyn panna

pois matkavaatteet, tuntui asia toki hänestä vähän arveluttavalta.

"Mitä luulette Saaran sanovan?" kysyi Worse hiljaa.

"Saarasta on tuleva uskollinen ja hellä puoliso sille miehelle, jonka

hänen äitinsä, rukoillen Jumalaa, on hänelle valinnut", vastasi matami

Torvestad vakaalla, varmalla äänellä, joka suuresti rauhoitti kaptenia.

Saara kuuli heidän tulevan; hän oli odottanut heitä, eikä jälkeäkään

näkynyt niistä kyyneleistä, joita hän oli itkenyt. Kalpeana kuin

ainakin, silmät alasluotuina, tuli hän huoneesen äidin kutsumuksesta.

"Saara! tässä seisoo mies, joka pyytää sinua vaimoksensa. Minä olen

luvannut sinun puolestasi että olet tuleva hänelle uskolliseksi ja

helläksi aviopuolisoksi Jumalan ja ihmisten edessä. Eikö totta,

lapseni, sinä tahdot noudattaa äitisi tahtoa, siten totellen Jumalan

käskyä?"

"Tahdon, äiti."

"Ojentakaa siis toinen toisellenne kättä Jesuksen nimessä -- Amen!"

Jaakko Worse oli liikutettu; hän yritti sanomaan muutamia sanoja siitä,

että tahtoi olla isänä Saaralle; vaan keskellä lausetta hän hoksasi

ett'ei se sopinutkaan, ja tahtoi sanoa jotakin parempaa, vaan silloin

siitä tuli paljasta sekasotkua, jonka tähden hän tyytyi pusertamaan

matami Torvestad'in kättä tavallista vahvemmin. Mutta morsiamensa

käteen hän tarttui hyvin varovasti ja nautti tuntiessaan kuinka pehmeä

ja hieno se oli.

Koko illan hän menetteli sangen kömpelösti, mutta hän oli niin

sanomattoman onnellinen että tuskin huomasi mikä katse Saaran kalpeissa

kasvoissa oli.

Palattuaan huoneisinsa, käveli hän kauan edes takaisin autuaissa

unelmissa; nyt oli tiistai, sunnuntaipäivään ainoastaan neljä päivää;

hän aikoi järjestää taloansa, se ei likimainkaan ollut tarpeeksi

hyvässä kunnossa.

Kauan hän mietti tuottaisiko vaimo-vainajansa sängyn alas ylisiltä,

vaan viimein hän kuitenkin päätti ostaa uuden.

Kaptenin mentyä matami Torvestad käski Henrietten panemaan maata; Saara

aikoi mennä samalla, vaan äiti käski hänen jäämään.

"Nyt saat kiittää Jumalaa kaikesta hänen armostansa, Saara!"

"Niin, äitini."

"Etkö kiitä minuakin?"

Saara oli ääneti eikä liikahtanut.

Äiti tunsi ikäänkuin pistoksen.

"Saara!" sanoi hän ankarasti.

Mutta nyt Saara katsahti äitiinsä ja silmissään välkkyi jotakin, joka

hämmästytti äitiä; hän ei kysellyt enää, sanoi vaan hyvää yötä, ja

tytär meni.

Matami Torvestad vaipui monenlaisiin mietteisin. Nuoruuden muistelmat

heräsivät, eivätkä ne olleet kauniita. Hänkin oli annettu miehelle,

jota ei tuntenut; vanhempi häntä oli hänkin ollut; vaan hän oli

ymmärtänyt kohdella vaimoansa oikealla tavalla.

Hän muisteli kyllä vuodattaneensa kyyneleitä ensi aikoina, vaan sitten

oli kaikki käynyt hyväksi; hän oli pelastunut turhamaisuudesta ja

joutavista rakkauden unelmista, ja niistä aikoi hän pelastaa

lapsensakin.

Vaan tuossa tyttären katseessa oli kuitenkin jotakin, joka sattui

arkaan paikkaan hänessä, ja tuo katse tunkeutui syvälle kuin

piikki. Hän, joka muuten oli niin varma itsestänsä ja tekojensa

oivallisuudesta, joutui tukalaan epäilykseen. Kaikki heränneet muistot

ja epäselvä pelko siitä, ett'ei hän kuitenkaan tuntenut tätä hiljaista

tytärtänsä perin pohjin, teki unen levottomaksi ja rasitti häntä

ilkeillä unilla.

Mutta Henriette, joka kuuli Saaran itkevän, hiipi hänen sänkyynsä ja

tahtoi häntä lohduttaa.