VI.

Neiti Saara ja Henriette istuivat kutoma-huoneessa ja kerivät lankaa, --

Henriette kuiskasi. Äiti istui kirjoittamassa kirjeitä ja ovi oli auki;

mutta hän kuuli huonosti.

"-- Ja sitten, ajatteleppas, eikö ole kummallista mitä kaikkia he

voivat tehdä, he varastivat köyden, ajatteleppas --"

"Mitkä?"

"Laurits ja ne muut."

"Varastivatko?"

"Oletko hassu?" sanoi Henriette suutuksissaan, "luuletko että Laurits

varastaa! Ei, he ottivat sen vaan -- ottivat, ymmärrätkö, oven takaa,

oven takaa Worsen ryytipuodista -- tuommoisen köysi-raaskan, joka ei

ollut kuudenkaan killingin arvoinen -- rikkaalta kippari Worselta,

sekös nyt mitään tekisi?"

"Mutta, Henriette, tiedäthän sinä, ett'ei siitä riipu, otetaanko suurta

vai pientä, jokainen, joka varastaa --"

"-- on varas; niin minä tunnen sen raamatun lauseen", katkaisi

Henriette hänen puheensa yht'äkkiä, "mutta kuullos, mitä he tekivät

köydellä; eilen illalla Laurits kertoi sen minulle kyökissä teetä

puuhatessani --"

"Silloinko kun täällä oli rukouskokous?" kysyi Saara moittien.

Henriette nyökäytti päätään.

"Älä vaan kerro sitä äidille! Oi, hän on niin hupainen tuo Laurits; hän

naurattaa minua sanomattomasti, mutta ajatteleppas, he laskivat nuoran

kadun poikki, kaksi miestä piti kiinni kummastakin päästä kun tuli

hämärä, ja kun joku tuli kävellen, johonka olivat suuttuneet,

jännittivät he köyttä, jotta hän lankesi, ja sitten tuli sotakomisarius

-- tiedäthän, tuo äreä punakasvoinen -- ja lankesi nenälleen ja taittoi

käsivartensa."

"Olet varmaankin menettänyt järkesi, Henriette! Ethän arvanne tuota

hyvin tehdyksi?"

"Aivan mainiosti! Jospa vaan tietäisit kuinka ilkeä hän on; kaikki

pojat koko kaupungissa ovat suuttuneet häneen -- minä myöskin; kun hän

on virastossa, istuu hän koko ajan kiroilemassa tai huutamassa,

ja kun on oikein pahimmillaan, lyö hän -- ajatteleppas, hän lyö

ratsuraipallansa. Hyi sitä! se oli aivan oikein hänelle; jospa vaan

olisi taittanut molemmat käsivartensa -- tuo rakkari!"

Saara oli aivan hämillään; vaan samassapa äiti liikahti, juuri kuin

noustaksensa, ja sisaret työskentelivät hetkisen ahkeraan ja hiljaa.

Saara istui ajattelemassa että oli aivan hullu tuo Henrietten laita, ja

eiköhän hänen olisi velvollisuus puhua siitä äidille. Mutta matami

Torvestad oli niin kummallisen heikko nuorempaa tytärtänsä kohtaan.

Kerran oli hän sanonut: "Henrietten puolesta en pelkää, hän on helposti

taivutettu ja armon kutsumus on kyllä hänet herättävä aikanansa. Toisin

on sinun laitasi, Saara, sinulla on vastahakoinen luonto, joka aikaisin

on pantava Herran kurituksen alaiseksi. Ja kiitos Jumalalle, ei

rehellinen isäsi enkä minä ole säästäneet vitsaamme, ja Jumala on

antanut runsaan siunauksensa siihen, jotta nyt olet semmoinen kuin

olet."

Sen hän lausui tavattoman hellästi. Muuten oli äidin ja tyttären väli

hieman jäykkä. He taisivat keskustella maallisista ja hengellisistä

asioista, vaan avosydämisiä he eivät koskaan olleet.

Saaran kasvatuksessa oli noudatettu ankaria perusteita lapsen

velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan, ja hän suuresti kunnioitti

äitiänsä. Hän olisi ennemmin hakannut kätensä poikki kuin loukannut

äitinsä tahtoa; vaan hän ei uskaltanut langeta hänen kaulaansa niinkuin

monasti olisi mieli tehnyt.

Kun Henriette raivio suuteli ja halaili äitiä, tuntui se hänestä niin

oudon suloiselta, mutta hän päästi äidin kohta, sillä hän tiesi ett'ei

äiti rakastanut hyväilemistä.

Kun tytöt olivat tehneet työtä hetken aikaa, kuiskasi Henriette taas:

"hän oli päissään lauantaina."

"Ken?"

"Laurits."

"Hyi! kuinka sinä sen tiedät?"

"Hän kertoi sen minulle."

"Mutta onhan hän kaikkea häpeätä vailla!"

"Oh, ei se suinkaan niin vaarallista ollut; ei hän ollut vallan

juopunut, ymmärräthän; ainoastaan hieman hutikassa, niinkuin sanotaan."

Henriette oli nähtävästi ylpeä Laurits'ista. Vaan ennenkuin Saara oli

tointunut kauhistuksestaan äiti huusi:

"Saara! tule tänne ja auta minua vähäisen. Missä on se paikka, jossa

Herra puhuu viinipuusta?"

"Johanneksen viidennessätoista luvussa."

"Lue se minulle."

Saara rupesi lukemaan ja äiti katseli häntä sill'aikaa tutkivalla

silmällä; mutta hän oli kiinnittävinään kaiken huomionsa kirjeesen ja

siihen mitä luettiin.

Matami Torvestad kirjoitti monta kirjettä, joita pitivät suuressa

arvossa ystävät ympäri maata. Ne luettiin ääneen seurakunnissa minne

tulivat, ja säilytettiin sitten huolellisesti lainattaviksi

rasitetuille sieluille, jotka kaipasivat hyvää sanaa. Sillä hänen

kirjeensä olivat lempeitä ja helliä.

Saaran lukiessa kahdettatoista värssyä: "se on minun käskyni, että te

rakastatte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin", äiti

hänen keskeytti: "niin, tuota värssyä minä ajattelin".

Hän katseli kirjeesen, jatkaen ikäänkuin noudattamalla kirjoituksen

ajatussuuntaa, vaikka Saara varsin hyvin ymmärsi että äidin sanat

tarkoittivat häntäkin.

"Oikean viinipuun oksien ensimmäinen hedelmä on: rakkaus, veljesten

keskinäinen rakkaus; tätä rakkautta tuo suloinen Johannes sanoo Jumalan

lasten tunnusmerkiksi. Vaan, rakas sielu, ole varoillasi: tutki millä

lailla rakkautesi veljiin on syntynyt ja millä tavalla heitä rakastat;

rakastatko heitä sentähden, että ovat uudestaan syntyneet Jumalassa,

vai viehättääkö sinua heidän personallinen suloutensa. Tutki syntyikö

rakkautesi silloin ja sen kautta, että sinä itse etsit Herraa, halaten

hänen armoansa ja rauhaa Jumalan kanssa, rakastaen Häntä niin että niin

pian kuin kuulit tai näit jonkun muun halaavan ja rakastavan Herraa,

hän ainoastaan sen kautta tuli sinulle niin rakkaaksi, niin

miellyttäväksi, niin veljellisesti sinuun liitetyksi, jotta siitä

syystä unohdit kaikki hänen muut ominaisuutensa."

Saara kävi tulipunaiseksi ja kumartui raamatun yli; hän oli

aloittamaisillaan kolmattatoista värssyä, mutta äiti keskeytti:

"kiitos, Saara, sinun ei tarvitse lukea enempää; tahdoinpa juuri

herättää näitä mietteitä keskinäisestä rakkaudesta itsessäni pyhän

sanan kautta".

Ja hän jatkoi taas samalla tavalla -- puoleksi Saaralle, puoleksi

itselleen: "Kas siihen on kiusaaja taas pannut kavalan verkkonsa. Ole

varoillasi ja rukoile Jumalaa ohjaamaan askeleitasi, ett'et astu

siihen. Sillä syntinen lempi väijyy sinua veljellisen rakkauden

naamalla, ikäänkuin käärme piileili ihanain hedelmäin takana. Katso

siksi ettäs rakastat hengessä etkä lihassa. Vaan jos rakastat hengessä

ja tielläsi kohtaat sitä, joka etsii samaa Jumalaa, jota sinä rakastat

ja jossa rakkaudessa olette yksimieliset, niin tätä etsijää sinun on

rakastaminen. Ja vaikkapa hän olisi" -- nämä sanat hän lausui erittäin

pontevasti -- "ja vaikkapa tämä etsijä vielä on kaukana, on eksynyt

niin että hän ainoastaan vilahdukselta näkee valoa ja heikosti haperoi

sitä -- vaikkapa hänen ulkomuotonsa, hänen käytöksensä ja luonnollinen

mielentilansa on arveluttava, sinun kuitenkin pitää häntä rakastaa tuon

yhteisen rakkauden tähden, joka ensin teitä rakasti. Kas niin, lapseni,

kiitos avustas. Mene nyt työhösi ja rukoile Jumalaa rakkautensa kautta

selittämään sinulle mitä veljellinen rakkaus on, jotta et eksyisi".

Kun Saara oli ovella, äiti jatkoi: "Se minua kummastuttaa että kun

Henriette ja sinä istutte noin kahden kesken, te ette veisaa virsiä;

niin aina tehtiin minun nuoruuteni aikana. Se helpottaa työtä ja

varjelee sydäntä pahoista ajatuksista ja kiusaajan ahdistuksista".

Kohta sen jälkeen sisaret veisasivat hiljaa ja puhtaasti erästä virttä,

jota tiesivät äidin rakastavan:

"Sun porttis, oves avaja,

Kanss' nöyräst' itses' alenna, --"

Kun Henriette ei muistanut sanoja, hyräili hän kunnes muistuivat

mieleen jälleen. Mutta Saara istui vähän kalpeana laulamassa, hänen

silmiänsä poltti, vaan hän ei nostanut niitä.

Ei kumpikaan tytöistä kuullut että Hans Nilsen Fennefos tuli portaita

myöten ja jäi seisomaan oven ulkopuolelle.

Hän seisoi kuuntelemassa tuota kaunista laulua ja mieleensä muistui tuo

yö, jolloin kuuli äitinsä veisaavan. Hän tuli syvästi liikutetuksi;

hänestä Saaran suloinen ääni muistutti hänen äitinsä ääntä, ja

kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Tultuansa ylös huoneesensa, ristiriitaiset ajatukset ajelivat toisiansa

hänen mielessään. Kuinka hyvä nyt olisi ollut jos hänellä olisi ollut

äiti neuvon antajaksi. Vaan hän oli kuollut kaksi vuotta sitten. Jotka

olivat olleet hän kuolinvuoteensa ääressä, he kertoivat että hän

ikäänkuin oli laulanut itsensä taivaasen.

Hans Nilsen tuli vanhimpien veljes-kokouksesta. Hän kuului itse niiden

joukkoon, sillä ikä ei ollut siinä määräävä vaan usko, rakkaus,

hurskaus ja kokemus hengellisissä asioissa -- sekä todellinen viisaus.

Kirje oli nimittäin tullut hänen kotipaikoiltansa, jossa valitettiin

että kaikellainen hentomielisyys oli päässyt valloilleen ystävissä

siellä; ja he rukoilivat innokkaasti että heille lähetettäisiin joku

mies tai vaimo virkistyttämään sammuvaa tulta, ennenkuin se hiiltyen

aivan sammuisi.

Mieluimmin he tietysti tahtoivat saada Hans Nilsen'in; mutta

tyytyisivät kehenkä hyvänänsä, jonka vanhimmat lähettäisivät heidän

luo.

Tämän kirjeen luettua, lausui vanhin heistä -- eräs vanhus, joka oli

tuntenut Haugea ja työtä tehnyt hänen kanssansa:

"No -- rakas Hans Nilsen! -- mitä sinä arvelet? -- Todistaako henki

sinussa että sinun pitää noudattaa veljesten kutsumusta? Vai tiedätkö

jotakuta toista, joka olisi sopivampi?"

"Minä luulen Hans Nilsen'in arvelevan että hänen on hyvä olla missä nyt

on", sanoi Sivert Jespersen, katsomatta postillasta, jonka lehtiä hän

käänteli.

Enempää siitä ei puhuttu. Mutta he olivat niin tottuneet toisiinsa,

ymmärsivät niin hyvin pienet viittaukset ja hienointa äänen korkoa,

että se äänettömyys, joka nyt syntyi, oli heille yhtä valaiseva ja

jännittävä kuin kiivas keskustelu.

Viimein Fennefos nousi ja vastasi:

"Tahdon tutkia itseäni ja rukoilla hengen johtoa; huomenna tai kenties

tänä iltana kokouksessa annan vastaukseni, jos Jumala sen sallii."

Nyt hän istui siinä ja pyysi olla täydelleen todenperäinen, päästäkseen

selville omasta itsestään.

Sen moitteen, jonka hän varsin hyvin oivalsi Sivert Jespersen'in

muistutuksesta, oli hän ennenkin saanut kuulla siellä täällä. Ylimalkain

tahdottiin häntä pitää seurakunnassa; vaan muutamia oli, joita hän

rasitti. Ne antoivat pieniä viittauksia siitä, että matami Torvestad'in

talo voi olla vaarallinen maallikko-saarnaajalle, voi houkutella häntä

hentomielisyyteen.

Kun Fennefos sen huomasi, hän kohta ajatteli Saaraa. Hän oli niin

tarkasti kuin mahdollista tutkinut sydäntänsä. Mutta hänen oli

mahdotoin päättää, oliko se ilo, jota hän tunsi Saaran seurassa,

syntisen lemmen alkua vaiko, mitä sen olisi pitänyt olla: sydämellistä

ystävyyttä ja rakkautta naiseen, joka oli kaikkia muita puhtaampi ja

parempi.

Vaan kun hän ei voinut tulla mihinkään varmaan päätökseen ja se rupesi

häntä vaivaamaan ja huolistuttamaan, oli hän eräänä päivänä mennyt

suoraan matami Torvestad'in luo ja kysynyt häneltä, arveliko hän että

hänen pitäisi mennä naimiseen, ja tiesikö hän siinä tapauksessa jotain

kristillistä naista, jonka voisi ehdottaa hänelle vaimoksi.

Se ei hämmästyttänyt matami Torvestad'ia. Oli tullut tavaksi Haugen

ystäväin keskuudessa ja varsinkin Herrnhutein seurakunnassa, että

nuoret tässä asiassa noudattivat vanhempien neuvoja. Sukkeluuksien

sepittäjät kaupungissa tiesivät kertoa että Torvestad-vainaja oli

saanut vaimonsa arvan määräyksestä Kristiansfeldt'issä.

Toiselta puolen oli niin luonnollista, että matami Torvestad nyt

ajattelisi omia tyttäriänsä, etupäässä Saaraa, jotta olisi sopinut

pitää Hans Nilsen'in kysymystä melkein kosimisena. Mutta hän pyysi

välttää vastausta. Hän ei uskonut että Hans Nilsen, joka oli niin hyvin

tunnettu ja rakastettu saarnaaja, vielä saisi la'ata matkustamasta

ympäri maata; ja itse hän kaiketi ymmärsi, lisäsi matami Torvestad,

että sen ei ole niin helppo päästä matkustamaan, joka on naimisissa.

Tätä nykyä ei hänen tuttavissaan ollutkaan ketään, joka soveltuisi

hänelle vaimoksi. Se hämmästytti Hans Nilseniä. Hän ei käsittänyt

minkätähden matami Torvestad ei tahtonut antaa hänelle tytärtänsä.

Hänen mieleensä ei juolahtanut, että matamilla oli toisia naimistuumia,

eikä hän ajatuksissaankaan olisi häntä vastustanut.

Hän pyysi päästä siihen päätökseen, että matami Torvestad oli oikeassa;

ponnistelemalla voimiansa se hänelle onnistuikin.

Viikko oli kulunut tuon keskustelun perästä, ja sen ajan kuluessa Hans

Nilsen tarkasti oli tutkinut itseänsä. Hän arveli että jos lihallinen

himo olisi häntä vetänyt Saaran puoleen, niin hän olisi kovasti

kärsinyt toiveensa rauetessa.

Vaan hän ei kärsinyt suuresti; muuta hänen ei sopinut sanoa. Hän olisi

ollut sanomattoman onnellinen jos olisi käynyt toivonsa mukaan; vaan

nyt, kun hän kuitenkin jäi Saaran läheisyyteen, eikä halunnut päästä

likemmäksi häntä, eikä tahtonut häntä paetakaan pahojen himojen tähden,

nyt hän katsoi todistetuksi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaat, ja

hän rauhottui, vaikka mielensä oli vähän raskas.

Mutta sitten tuli tuo kirje, se selvä epäluulo, joka piileksi Sivert

Jespersen'in sanoissa, ja hänen omat tunteensa kuullessansa Saaran

laulavan. Kaikki epäilykset heräsivät jälleen, ja hänen istuessaan

pienessä kovassa sohvassaan illan hämärtäessä kuohui hänen verensä, ja

ajatuksia, joita hän ei tuntenut, tulvaili häneen, soimaten ja

puolustaen toisiansa.

Miksi ei hän tahtonut lähteä pois ja noudattaen kutsumusta kulkea

majasta toiseen pimeällä talvella? Miksi eivät vetäneet häntä

puolehensa kaikki nuo huolistuneet raukat, joita istui kaikkialla

yksinäisyydessään taistelemassa kiusausta ja epäilystä vastaan? Miksi

ei hän nyt, niinkuin ennen, pyrkinyt taisteluun helvetin voimia

vastaan?

Eikö ollut totta mitä Sivert Jespersen sanoi: hänen oli liian hyvä olla

missä nyt oli? -- Eikö ollut Saara -- yhä vaan Saara, joka teki kaikki

niin hyväksi ja siunatuksi hänessä sekä hänen ympärillänsä?

Hän tunsi että nyt läheni yksi noita pahoja hetkiä, jotka välistä häntä

ahdistivat -- varsinkin hänen nuoruudessansa. Hän väänteli käsiänsä,

rukoillen että Henki häntä johtaisi ja pimeys poistuisi. Hän hikoili,

hän vaipui kokoon tuskasta, ja hengitti raskaasti ja tukalasti. Ja

sill'aikaa ajatukset ajelivat toisiansa -- pahat, rumat, saastaiset

ajatukset, jotka eivät olleet hänen omiansa. Todellisen itsetutkimuksen

sijaan muisteli hän niitä epäilyksiä ja sitä pilkkaa, mitä oli kuullut;

outoja, sekaisia kuvituksia lenteli hänen aivoissaan, ja kun hän tahtoi

tehdä päätöstä, kiinnittää mielensä johonkin, päästäksensä tästä

kamalasta kiusauksesta, silloin hän ikäänkuin makasi voimattomana,

käsistä ja jaloista sidottuna, ja paholainen seisoi häntä nauramassa.

Nyt huusi hän ääneensä: "poistu minusta saatana!" ja hermottomana,

masennettuna hän heittäysi sohvalle, kätkien kasvonsa.

Vaan ummistaen silmänsä näki hän ikäänkuin pieniä tulikieliä, jotka

hänen silmälaudoistaan hohtivat, kokoontuen, hajoten, kunnes yht'äkkiä

pimeässä, ummistettujen silmiensä edessä luki sanan: lähde!

Hän hypähti seisalleen ja katseli ympärilleen hämärässä, kertoen sanaa:

"Lähde -- lähde!" Päänsä selvisi jälleen ja mielensä rauhottui; rukous

oli kuultu; henki oli häntä johtanut ja poistanut pimeyden ja hän

laskeutui polvilleen, kiittäen Jumalaa.

Sitten heitti hän yltään takin ja liivit, avasi ikkunan ja antoi sataa

kasvojansa vastaan. Hän oli selvillään omasta itsestänsä. Täällä oli

todellakin vaara käsissä; pois hänen täytyi lähteä mitä pikemmin, ja

nyt hän ikävöi -- kiitos Jumalalle -- hän ikävöi taistelua helvetin

voimien kanssa.

Sytytettyänsä kynttilän, ajoi hän partansa, käden vapisematta; hän oli

aivan tyyni, hiukan voimaton, vaan niin oudon iloinen ja tyyni

mieleltään. Sitten riisui hän kaikki vaatteensa, pesi voimakkaan,

kauniin ruumiinsa ja pukeutui puhtaisin vaatteisin.

Hans Nilsen'in otsa ei ollut aivan korkea, mutta leveä, ja katseensa

oli suora; hiukset tummat ja paksut, jonka tähden hän piti ne lyhyiksi

leikattuina; nenä oli suuri ja kaareva, suu vakava, huulet

kapeanlaiset, leuka vahva ja puhdas.

Koska huulet olivat niin kapeat ja parrattomat, näkyivät hampaat

selvästi kun hän puhui -- tiviit, suorat talonpoikaiset hampaat; moni

seurakunnassa katseli mielellään hänen suutansa kun hän luki tai

lauloi, tuo suu oli punainen ja valkoinen, raitis ja puhdas, eikä se

koskaan ollut maistanut tupakkaa eikä viinaa.

Puhtaus oli ylimalkain tuon miehen pääominaisuuksia. Vaatteensa olivat

puhtaat sekä kauluksensa, ja kasvotkin olivat puhtaat suurine selvine

muotoineen, voimakas leuka oli sileäksi ajettu parrasta. Silmistä,

jotka olivat harmaat ja kirkkaat, loisti niin puhdas ja totinen valo,

että ihmisiä löytyi, jotka eivät mielellään niihin katsoneet.

Hänellä ei ollut tuota terävän julkeaa katsetta, millä muutamat hänen

virkaveljistään tavallisesti tarkastivat syntistä, ikäänkuin olisivat

tahtoneet tunkea salaisen synnin ja pahuuden syvyyteen. Hans Nilsen

katseli aina ihmistä niinkuin heidän silmistänsä olisi odottanut samaa

puhtauden loistetta, joka hohti hänen omista silmistänsä, ja siitäpä

syystä kenties useimmat katselivat sivulle päin kun seisoivat hänen

edessänsä.

Melkein kaikki kaupungin Haugelaiset olivat kokoontuneet, koska oli

lauantai. He ilostuivat sanomattomasti kun Fennefos meni Endre

Egeland'in luo, joka juuri seisoi pienessä katederissa, aikoen lukea

postillasta, ja pyysi häneltä saadakseen puhua muutamia sanoja.

Kaikki asettuivat paikoilleen, oikein iloitakseen rakastetusta

puhujasta; oli niin pitkä aika siitä kuin viimein olivat saaneet häntä

kuulla; viime aikoina hän ei ollut tuntenut mitään kutsumusta puhumaan.

Vaan ilo kävi surunsekaiseksi Hans Nilsen'in aloittaessa: "Rakkaat

veljet ja sisaret! Minä seison tässä sanoakseni teille jäähyväiset!"

Oli sittenkin niin hyvä kuulla häntä. Vanhat innostuneina nyykäyttivät

päätään, hymyillen toisilleen. Se oli vanha tuttu ääni, tunnetuita

voimakkaita sanoja Haugen omasta ajasta, jolloin hyvä viini ei vielä

ollut käynyt laimeaksi ja sekoitetuksi.

Hans Nilsen'in ryhti oli myös aivan toisellainen kuin niiden, jotka

tavallisesti ohjasivat kokouksia; ääni ei ollut valittavainen eikä hän

koskaan hymyillyt. Korkeana ja jalona hän seisoi heidän keskuudessansa,

tehden harvoja ja yksinkertaisia liikuntoja, kääntäen silloin tällöin

kaunista päätänsä ja ikäänkuin valaisten jokaista soppea sädeloisteella

kirkkaista, harmaista silmistään.

Ensin hän neuvoi heitä totisesti ja vakavasti; sitten hän kiitti heitä

kaikkia sydämellisesti hyvästä ja uskollisesta veljeydestä; sitten hän

kääntyi, kaikkien nähden, erittäin Sivert Jespersen'in puoleen,

kiittäessään niitä, jotka olivat ojentaneet hänelle kättä kun hän

haparoi ja eksyi.

Lopuksi hän rukoili rukouksen, jota ystävät kauan muistivat. Se oli

niitä hetkiä, jolloin sanat tulivat hänelle myrskyn tavalla ja koko

hänen olentonsa hohti intoisuudesta.

Jälestäpäin he kokoontuivat hänen ympärilleen, saadaksensa häneltä

pienen muistisanan, sillä eihän kukaan voinut arvata kauanko hän tulisi

olemaan poissa. Kun tämmöinen rakastettu opettaja kerran lähti

matkoille, hän helposti vedettiin seudusta toiseen koko maan ympäri;

sillä kaikkialla tahdottiin häntä kuulla, ja varmaankin moni kutsuisi

häntä luokseen kun tietyksi tuli että hän oli kulussa.

Sentähden vallitsi nyt ystävissä kyyneleet ja surumielisyys. Fennefos

oli tosiaankin seurakunnan vahvimpia pylväitä. Sillä monesta muusta,

esim. nyt Endre Egeland'ista ja. Sivert Jespersen'istä -- lausuttiin

aina joku pieni "mutta"; ainakin heistä aina puhuttiin pahaa, ja

kaikilla haaroilla heitä ympäröi panettelijat ja pilkkaajat, vaan Hans

Nilsen'in maineessa ei koskaan ollut pienintäkään pilkkua. Niinpä

kaupungin uusi pappi, joka oli lähestyvinään Haugelaisia, puhui

Fennefos'ista suurella myötätuntoisuudella. Siitä eivät veljet niinkään

vähän ylpeilleet. Ei tapahtunut joka päivä, että pappismies kiitti

maallikkosaarnaajaa.

Hans Nilsen'in oli lähteminen parin päivän perästä niin pian kuin

vanhimmat olivat kirjoittaneet kirjeet, jotka hänen piti viedä

muassaan, sekä sittenkuin ne kirjat ja kirjaset olivat järjestetyt,

joita hänen piti jakaa rahvaalle matkallansa.

Oltiin lokakuun lopussa, ja Hans Nilsen'in tuli käydä talosta taloon

Kristiansand'iin asti, ko'oten ystäviä rukoushetkiin missä hän vaan

kulki.

Kristiansand'ista hänen piti mennä Saeter-laaksoon, ja joulun aikana

hän luuli olevansa kotipaikoillaan.