Kun aurinko myöhään syksyllä laskeutui keltaisiin myrskyisiin
sadepilviin, tuli tuo pieni kaupunki pilkkosen pimeäksi, eikä tätä
pimeyttä millään lailla vastustettu -- jos ei ollut pidettävä
tämmöisenä vastustuksena eräs muurinrakosessa raastuvan ovella oleva
pieni, luminen lyhty.
Muuten oli pimeä, pilkkosen pimeä ahtailla mutkikkailla kaduilla, ja
silloilta putosi päistikkaa veteen se, joka sattui olemaan päissään tai
vieras kaupungissa.
Pienissä puotiloissa paloi hylkeenrasva-lamput tahi
talikynttilät; hienommissa puodeissa oli ruvettu käyttämään riippuvia
moderatöri-lamppuja, jotka vaivasivat vanhojen ihmisten silmiä.
Vesilätäkköjä valaisi silloin himmeä valo, ja ne, jotka hyvin tunsivat
katua, taisivat hyppiä eteenpäin jotensakin kuivin jaloin. Vaan enin
osa astui suuret saappaat jalassa niin että läiskyi rapakot.
Siellä täällä tuli pieni lyhty näkyviin, milloin huolistuneena maahan
kallistuen, löytääkseen käytävän pahimpien paikkojen yli, milloin
valaisten rohkealla tavalla ohitse kulkevien kasvoja tai mataloita
puurakennuksia.
Naisia meni vieraisin, käsivarrella kori josta kudinneulat pistivät
esille, tai palveluspiika valaisi varovasti tietä lyhdyllä, ja jälessä
hyppi pari kolme pientä tyttöä, joidenka oli mentävä tanssikouluun
hoikkine valkoisine säärineen ja suuret päällyskengät jaloissa.
Mutta kello seitsemän jälkeen tuskin oli mitään kynttilää puotiloissa
ja hiljaisuus vallitsi kaduilla; ainoastaan silloin tällöin pääsi
valon-raita lätäkköihin ja rapakkoihin kun jonkun kapakan ovi avattiin,
jossa merimiehiä tai kodistuneita juoppoja istui ryyppäämässä,
riitelemässä ja tappelemassa.
Sitten rupesivat yövartijat kulkemaan raastuvasta ympäri kaupunkia. Ne
olivat enimmiten vanhoja merimiehiä ja laivanveistäjöitä, jotka eivät
enään jaksaneet työtä tehdä; heidän äänensä oli karhea ja sekainen,
kyyryselkäisiä ja kuuroja olivat tavallisesti myöskin.
He kävelivät vitkaillen pitkissä, paksuissa sarkanutuissa, lyhty
vasemmassa kädessä, iskien raskasta piikkisauvaa katukivihin, jotta
heidän lähestymisensä jo kaukaa kuului. Määrätyissä kadunkulmissa he
huusivat mikä aika oli ja mistäpäin tuuli kävi niin, että jokaista
yövartijaa ymmärrettiin hänen omalla kadullansa, vaan tuskinpa missään
muualla koko maailmassa.
Kun sitten vieraissa kävijät palasivat kotia hyvään aikaan noin k:lo
10, näkyi taas muutamia lyhtyjä kaduilla; he kohtasivat yövartijaa ja
toivottivat hyvää iltaa; nuoret kysyivät mitä kello oli, kiusataksensa
häntä, mutta vanhat kysyivät täydellä todella mistäpäin tuuli kävi.
Vaan sen jälkeen oli kaupunki pilkkosen pimeä ja aivan kuin kuollut.
Joku juopunut mies horjui eteenpäin kunnes kaatui johonkin
kellarin-suuhun, katuojaan, mereen tai, jos hän kompastui yövartijaan,
raastupaan. Mutta ei ollut niinkään helppo kompastua yövartijoihin,
sillä heillä oli hyvin kätketyt makuu-sijat, joita sangen
vastahakoisesti jättivät kun heidän piti huutaa jotakin tai kun kadulla
kuului kierto-vahdin vanhojen, kankeain saappaitten kopina.
Kierto-vahti oli oikea palovahti. Siinä oli, luullakseni, oikein
ikivanhoja yövartijoita, joissa ei enää ollut mitään ääntä.
Heitä oli neljä viisi seurassa, ja kaikki olivat nostaneet kauluksensa
ja vetäneet alas nahkatakit niin syvälle, että tuskin mitään tulipaloa
näkivät ennenkuin heidän partansa korventui.
Ja kuitenkin kaupunki nukkui niin tyvenesti ja rauhaisasti.
Jos joku heräsi ja rupesi ajattelemaan kaikkia niitä ruis-varastoja,
mitä oli makasinissa, tai kuva toisensa perästä syntyi mielessä --
selvästi, vastustamattomasti, niinkuin niitä yön pimeydessä syntyy --
kuvia -- tulesta -- tulesta, joka hehkuu jossakin, sytyttää seinän
tuleen, pääsee valloilleen, ympäröi talon, polttaa tuhaksi rukiit,
suolat, tynnyrit ja koko puodin tavaroineen päivineen! Silloin kuului
laahaavia askeleita kadulla, vanhojen, kankeain saappaitten kopina,
piikkisauvat iskettiin katukiviin; ne lähestyivät ja kulkivat ohitse.
Ah, kulku-vahti! Kaikki järjestyksessä. Kas niin, Jumalan kiitos! nyt
saa tyvenesti jatkaa untansa.
Tai lapsi heräsi pahasta unesta ja makasi kuunnellen ja pelkäsi
mörköjä, varkaita ja rosvoja, jotka tulivat sisälle kyökin ikkunasta
tappamaan isää ja äitiä pitkillä puukoillaan! Silloin kuului ulkoa
kulmasta: "Kuule vartijan ääntä! kello on kymmenen lyönyt. Tyyni on
ilma!"
Ah, yövartija! Se en totta, vartija on siellä, siis ei mitään varkaita
eikä rosvoja kyökin ikkunasta. Kaikkien pahojen ihmisten täytyi pysyä
kotonansa, muuten vartija otti ne kiinni ja vei raastupaan; niin,
ehk'ei löytynytkään pahoja ihmisiä -- ainoastaan hyviä ja siivoja, ja
yövartijoita. Sitten nukkuivat taas levollisina ja kiitollisina,
eivätkä uneksineet enään niin mitään.
Mutta -- kun joskus kuului nuo kolme kauheata palolaukausta, jotka
panivat ikkunaruudut helisemään ja särkivät monta -- silloinpa oli hätä
ja tuska rajatoin.
Punertava valo hohti kaduilla kuin tulimeri sumeassa sade-ilmassa,
vaikkapa vaan olisi ollut tavallinen nokivalkea; pitkä Jörgen rumpali
rummutti kuin riivattu kapuloiden paksulla päällä; katuja pitkin juoksi
karkea-äänisiä miehiä ja kimakka-äänisiä poikia, huutaen täyttä
kulkkua: tuli on valloillaan! Tuli on valloillaan!
Ruiskuhuoneelle kokoontui lyhdyillä varustettua väkeä, huutaen,
kiroten: Avaimet? Ne riippuivat palopäällikön sängyn takana -- pois
noutamaan palopäällikköä! Pimeässä joku astui suoraan hänen
vatsallensa, ja avain-kimppu hukkui, piru vieköön, rapakkoon; etsiessä
sitä kolmella lyhdyllä, muutamat kipparit mursivat oven auki, ja
ruiskut kalisivat tietä myöten kolkolla kamalalla jyrinällä.
Vanhoja piikoja juoksi ulos kadulle pesuvati tai silitysrauta kourassa,
ja taloissa kaikki kokoontuivat isän ja äidin makuuhuoneen edustalle.
Pienet lapset istuivat itkemässä sängyissään; täysikasvuiset tyttäret
koettivat heitä lohdutella, puoleksi puettuina, hiukset hajallaan,
kalpeina, pelosta vavisten.
Mutta äiti käski keittämään kahvia -- lämmin kahvi on aina ja kaikissa
tapauksissa terveellinen; sill'aikaa tuli isä kotia ja kertoi kuinka
kävi.
Pojat olivat kohta pukeutuneet ja katosivat. Heistä se oli juhla,
kauhistuksen juhla. Punertava taivas yli pimeän yön, liekki, joka
välistä nousi paksusta savu-pilvestä, täysikasvuisia miehiä
juoksemassa, huutamassa; tuo kaikki jännitti heidän mieltänsä enemmän
kuin kymmenen romania; pyytäen uskaltaa jotain tavatonta, jotain
uljasta ja miehuullista, he syöksivät taloihin, joissa ei ollut valkeaa
eikä vaaraa, ja ryhtyivät raivokkaasti liikkumattomimpiin,
mahdottomimpiin esineisin, pelastaakseen niitä.
Palopäällikkö seisoi ruiskujen luona ja komensi. Kaksi riviä miehiä ja
puolikasvuisia poikia haalasi käsi kädestä vettä ylös ja tyhjiä ämpäriä
takaisin. Rannalla tai alhaalla kaivolla nuoret merimiehet täyttivät
vuorottain sankoja kunnes kastuivat läpimäriksi ja käsivarret kuolivat.
Porvarikunnan upserit sinisissä, valkonauhaisissa hännystakeissaan
juoksentelivat ympäri ja olivat joka paikassa pitkine sapelineen sekä
itsensä että muiden tiellä.
Mutta meri-pekat olivat tulessa. He olivat taloissa pelastamassa kunnes
katto romahti alas, olivat naapuritalon katolla, niitä märillä
purjeilla suojelemassa, repivät maahan aitoja ja pieniä rakennuksia.
Tuomas Randulf ja Jaakko Worse olivat pienistä pojista asti tunnetut
uljaimpina tulipalomiehinä. Aina olivat ensimmäiset paikalla, kantoivat
ulos vanhat ja sairaat ja seisoivat sitten kuumimmissa ja
vaarallisimmissa paikoissa sammuttamassa. Tosi on että he johtivat
kaikki, huolimatta siitä, että palopäällikön kolmikulmainen hattu oli
koristettu sekä keltaisilla että punaisilla sulilla.
Kaiken tuon tapahtuessa kauppiaat kärsivät kovinta tuskaa. Palovakuutus
oli aivan tavatonta; heränneistä moni arveli että palo-vakuutus olisi
epäluottamuksen osotus taivaan hallitsijaa kohtaan; muutamat sanoivat
vakuuttaneensa omaisuutensa Jumalan luona.
Mutta kun tuuli kiihtyi ja toinen pieni talo toisen perästä syttyi
tuleen, niin viisaimmat ja maltillisimmatkin joutuivat päästä pyörälle;
he juoksivat makasineissaan maalla ja rannalla ja olivat avullisina
heittämässä jauhosäkkejä ja jyväsäkkejä mereen, tehden työtä ja tuhoa
otsansa hiessä ja unohtaen pelastaa rahat konttorista puodin takaa.
Mutta läpi tulen ja savun -- korkealta yli melun ja huutojen kaikui
suuren kellon ääni tuomiokirkosta. Kolme neljä juhlallista lyöntiä,
sitten pitkä loma, sen jälkeen taas muutamia lyöntiä väliajan perästä.
Tuo kuului niin raskaalta, niin toivottomalta. Se ei ollut myrskykello,
jonka oli ihmisiä apuun ja pelastukseen herättäminen; se oli kirkon
armon huuto, tuo uudistettu epätoivon huuto Jumalan puoleen, että Hän
sammuttaisi riehuvan tulen.
Mutta talvis-yö taisi kertoa toisenlaisestakin elämästä tuossa pienessä
piki-pimeässä kaupungissa. Se oli joulun aikana tai kohta uuden vuoden
jälestä, kun lounas-tuuli lumipyryineen raivosi joka puolen tunnin
perästä ja tähdet sillä välin tuikkivat taivaalla.
Silloin kaupungin vuonoon yht'äkkiä purjehti joku vene, sitten
toinen ja vieläpä kolmaskin, sen perästä pieni jaala ja sitten taas
pieniä veneitä. Ne purjehtivat eri haaroille satamaan; hakivat
kiinnitys-paikkojansa makasinien edustalla tai siltojen luona.
Joku mies hyppäsi rannalle ja juoksi voimiensa takaa kaupunkiin; suuret
merisaappaat jättivät norsun jälkiä lumeen, joka peitti viimeisen
sateen muodostamat rapakot.
Vartija nosti lyhtynsä ja katseli miestä. Hänen saappaansa, hänen
housunsa -- niin, koko mies keltaseen nahkahattuunsa asti kimalteli
kuin hopeoittuna, täynnä lukemattomia pieniä tähtiä. Vartija hymyili
ja, vanha vakava otus kun oli ja seisoessaan juuri kippari Worsen
kulmassa torin varrella, hän huusi: "luoteesta käy tuuli; -- sillit
ovat tulleet."
Enemmän veneitä ja pieniä aluksia saapui satamaan; siellä täällä kilisi
ja kalisi ankkurit, joita laskettiin. Kolkutettiin makasinin seinään;
väkeä tuli näkyviin ja juostiin lyhty kädessä. Makasinin ovet
alimmaisissa kerroksissa heitettiin selki selälleen ja valossa nähtiin
miehiä veneissä siellä ulkona sekä hopean hohtava paljous kauniita
lihavia kevätsillejä.
Ylhäällä kaupungissa kolkutettiin kauppamiesten taloissa; koko talo
tärisi kun tuo suurisaappainen mies nosti kiven kadulta ja heitti sen
seinään, hän ei ollut peloissaan, hän tiesi olevansa tervetullut.
Kaikki heräsivät ja ajattelivat kohta tulipaloa. Mutta talon isäntä
hyppäsi heti sängystään ja heitti ikkunan auki.
"Minulla on teille terveisiä Iivari Österbö'ltä: hän on ostanut teille
neljä sataa tynnyriä."
"Tiedätkö hinnan?"
"Kolme ortia ja kahdeksantoista. Me olemme pohjoisen makasinin
edustalla 80 tynnörin kanssa; toiset ovat jäljissämme."
"Mistä käy tuuli?"
"Luoteesta, lumiräntää sataa."
"Juokse Laurin tuo Berjeen ja käske hänen ko'ota vaimoväki; hän tietää
tehtävänsä."
Ikkuna lyötiin kiinni; merisaapasjalka-mies juoksi eteenpäin ja kohtasi
tiellä miehiä, jotka myöskin olivat ruvenneet juoksemaan. Mutta
kauppamies kiiruusti pukeutui makasini-vaatteisin, jotka riippuivat
valmiina. Vaimo sängystä käski häntä ottamaan päällensä kaksi paksuinta
villapaitaa, ja niin hän tekikin. Hän tiesi miltä tuntui olla
makasinissa kun käy luoteistuuli, lumiräntää ajaen.
Vihurien tullessa tuuli kiihtyi, tuoden lumipyörteitä mukanansa; muuten
oli jotensakin ravakka luoteinen, ja veneitä sekä laivoja tuli
tulemistaan, kunnes koko satama oli yhtenä huutona ja meluna; aallot
loiskivat, purjeet nostettiin ja hyvien ankkuriketjujen iloinen hälinä
kuului niitä laskiessa.
Ylhäällä makasinien neljännessä kerroksessa näkyi valkeata;
hylkeenrasva-lamppuja asetettiin siellä täällä, väkeä saapui, miehiä,
akkoja ja nuoria tyttöjä; suolapuoti avattiin, vanteitten tekijä
puuhasi tynnyrien ääressä; miehet veneissä kävivät maltittomiksi,
huutaen he makasinissa oleville ilmoittivat että nyt aikoivat aloittaa,
ja ensimmäiset neljä kiiltävää silliä heitettiin makasinin laattialle.
Mutta nyt oli uutinen jo levinnyt yli koko kaupungin, etäisimpään
soppeen asti; kynttilöitä sytytettiin pikkusten ikkunaruutujen takana
ja lukemattomia kahvipannuja asetettiin tulelle. Kaikkialla puuhattiin
ja iloittiin; silli oli tullut -- silli, jota kaikki olivat odottaneet
ja jolta kaikki jotakin odottivat.
Nuoret tytöt ja vaimot, joiden piti "ganata" sillejä, s.o. perata
sisukset, pukeutuivat perkaus-vaatteisin, nauraen ja leikkiä laskien,
vaikka oli niin kolkkoa nousta, että hampaat kalisivat suussa. Ennen
kaikkia he sitoivat paksun liinan hyvästi päänsä ympäri, jotta ei
näkynyt muuta kuin suu ja nenä, sillä jos hiuksiin tuli sillilientä,
niin siitä syntyi haavoja.
Kun olivat valmiina, he juoksivat joukottain sen makasinin luo, jossa
jo edeltäpäin olivat tilanneet työtä itselleen; yks kaks he löysivät
työpiirinsä ja paikkansa keskellä sillikasoja, joihin heidän
puukenkänsä upposivat, keskellä suola-astioita ja tynnyriä ja tuon
onnettoman talikynttilän ympärillä, joka, kiinnitettynä kepin päähän,
oli pistetty sillikasaan ja aina oli vastuksena kun sitä piti niistää
märillä sormilla, kun se kaatui tai muuta hankaluutta aikaan sai. He
vetivät esille pienet terävät perkaus-puukkonsa ja sitten kiireimmän
kautta leikkaamaan silliä toisen perästä puhki.
Nyt oli lumi täynnä norsun jälkiä, eikä siitä ollut vähintäkään apua,
että vihurit uudestaan peittivät jäljet; uusi lumipeite sotkettiin heti
rapakkoon.
Ainoastaan ylhäällä kaupungissa leveimmillä kaduilla oli vielä sen
verran lunta, että koulupojat saivat aikaan pientä lumisotaa, kun aamu
vihdoin koitti.
Kun nuo kalpeat, vaaleanaamaiset yläluokkien koululaiset mennä
hössöttivät kouluun, kuollut kuorma latinalaisia ja kreikkalaisia
kirjoja kainalossa, ja ajatukset tiesi missä menneessä kultturi-ajassa,
aivot täynnä kielioppia -- puoleksi sääntöjä, puoleksi poikkeuksia --
ja kun sitten tiellänsä kohtasivat perkaustyttöjä, jotka menivät kotia,
seisottuansa silleissä puolen yön, niin silloinpa tapahtui että nuo
iloiset tytöt pistivät päänsä kokoon ja nauroivat.
He olivat vetäneet huivinsa alas, jotta vaan suu oli peittämättä, ja
kävelivät nyt keskellä katua iloisesti jutellen ja haastellen,
tulisina, punaposkisina työstä sekä koristettuina kiiltävillä
sillinsuomuksilla hameissa jopa nenälläkin. Moni heistä oli
saman-ikäinen, kuin nuo oppineet herrat, tai nuorempikin; kuitenkin he
katselivat heitä sangen ylhäiseltä kannalta ja nauroivat raikkaasti
niille halukkaille, ylenkatseellisille silmäyksille, joita heihin
luotiin.
Nuo oppineet herrat tuota kenties hiukan tajusivat. Mutta heitä
lohdutti plebs plebis tai semper varium et mutabile tai joku
senkaltainen klassillinen sukkeluus.
He tiesivät että sillit olivat tulleet viime yönä; he näkivät sataman,
jossa laivoja kiehui, ja näkivät kiireen kaupungissa.
Mutta mitäs tuo heitä koski? Ansaita rahoja! Hekö semmoista
ajattelemaan? Heidän maailmansa oli ylempi tuota raakaa joukkoa; he kun
kulkevat ad parnassum, ylenkatsoivat syvästi noita alhaisia sieluja,
kaikkea roskaväkeä, joka orjaili halki elämän, nenä maahan käännettynä
kuin kukoilla, ilman jumaluuden kipinää tieteen pyhältä alttarilta.
Ja tätä juurtunutta ylenkatsetta kansaa kohtaan he uskollisesti
säilyttivät kunnes joutuivat alas parnassus'elta ja tulivat
virkamiehiksi. Tosi kyllä, he oppivat puheita pitämään elinkeinojen
syntymisestä, vaan itse asiassa he olivat niistä välinpitämättömiä.
Tuskinpa muut virkamiehet iloitsivat runsaasta kalansaaliista, kuin
papit, sillä sen kautta heidänkin saaliinsa tuli runsaammaksi. Mutta
kun sillejä tulvaili rannoille, kun rahoja levisi rahvaalle, jotta
jokainen itse selvisi asioistaan, jopa pääsi vähän pinnallekin
kohoamaan, silloin lakimiehet valittivat huonoja aikoja.
Vaan kun rahvaan olot ovat tukalat, kun kalansaalis tai vuodentulo
menee hukkaan, kun niukat rahavarat sulkevat tulo-lähteet, jotta
vahvasti tapahtuu vararikkoja, ryöstöjä, pakkohuutokauppoja korkeilla
prosenteilla ja runsailla sivutuloilla -- silloinpa lakimiehet
menestyvät.
Vaan, huolimatta virkamiehistä ja niistä harvalukuisista perheistä,
jotka elivät eläkkeistänsä tai koroistaan, oli ilo ja juhlallinen mieli
yleinen kaikissa muissa kaupungin asukkaissa kun sillit tulivat. Tämä
tapaus oli kaikille tärkeä. Runsas kalansaalis saattoi monen
toiveittensa perille ja oli monelle pelastus huolista. Ensiksikin
olivat kaikki, joilla oli tekemistä merellä -- ja melkein koko kaupunki
kuului niihin -- ahkerimmassa työssä; itse kalastajista alkaen aina
suolaus-laitosten omistajiin ja keinottelijoihin asti -- kaikki olivat
kiihkoissaan niin kauan kuin kalastus-aikaa kesti.
Silloin eivät ainoastaan kipparit, vaan aivan nuoret perämiehetkin
saivat viedäkseen aluksia kalastus-retkille, ja mitä rohkeimmin
purjehdittiin, jotta päästiin ensimmäiseksi kalastus-paikalle, täyttä
lastia saamaan. Silloin toinen petti toista väärillä tiedoilla,
tapeltiin ja juotiin itsensä aika humalaan ajan ja tarpeen vaatimusten
mukaan.
Kotona klubissa oli hauskat illat; kaikki huoneet täynnä, ihmisiä istui
biljardinkin ääressä, joka muuten oli kielletty.
Joka viimeiseksi tuli, sai aina kertoa missä päin sillit olivat, mikä
hinta oli, kuinka monta lukkoa oli käytetty ja mitä muuten pohjoisesta
kuului. Se oli ainoa tapa, millä tietoja saatiin, ja näiden tietojen
mukaan toimitettiin. Välistä nuo tiedot olivat oikeat, välistä vääriä;
välistä oli kalansaalis runsahin kun kerrottiin että meri oli
valkoisena, sillit kun oli kääntyneet pois rannikolta; välistä kaikki
loppui juuri kun huhu tiesi kertoa suunnattoman suurista sillijoukoista
ja saaliista, ja siinä sitten istuttiin varastot täynnä kalliita
suoloja ja tyhjiä tynnyriä.
Juotiin myös sangen ahkerasti klubissa illoin kun oli oltu kotona
syömässä; silloin ei kukaan enää ajatellut asioita sinä päivänä, vaan
silloin laulettiin.
Tavallisesti joku nuori kippari astui esille ja, tehden äänensä niin
karkeaksi ja puuromaiseksi kuin mahdollista, kysyi eikö saisi tarjota
seuralle lasillista. He tiesivät että hän oli ansainnut yli 100
specie-taaleria yhdellä matkalla, jotta hänellä kyllä oli varaa
tarjota.
Kun malja oli asetettu vanhimpien, satamavouti Snell'in ja
luotsioltermannin eteen, laulettiin kernaasti uusi silli-laulu
nuotilla: "Ja nyt rakkaan sukupuolen malja".
"Ylistäös tunturis uljuutta
Ja laaksois loistoa, Norjan miesi,
Mutt' laula myös mertesi suuruutta,
Vaiheilla vuon jos on huonehes liesi.
Ylt'yli rantaa
Sen aallot kantaa
Hopeeta ja kultaa -- näin aarteita antaa
Ve'et Norjallen.
"Ja valas ja lokki kun viestin tuo,
Ett' aallot kiehuvi Ahdin viljaa,
Niin pursista täyttyvi valtava vuo,
Ja syvyys se nielevi verkot hiljaa.
Kas! -- vedet valaa
Hopeista kalaa
Ja ruuhet ne riemuten laineilta palaa
Taas rannallen.
"Oi Vellamo, Ahtolan kaunoisin,
Sa kultihin pohjoiset rantamme peitä!
Sua kuohuvin maljoin ma tervehdin
Ja laulan kuin taattomme ennen meitä
Suo viljas iitää
Vesiimme kiitää
Ja riemun viestinä suo lokin liitää
Vuonoimme luo".
He tyhjensivät pikarinsa vanhojen tavalla ja lauloivat laulun toisen
perästä vanhan Norjan ja meriliikkeen sekä perustuslain kunniaksi, ja
viimein luotsioltermanni sai lauletuksi laulunsa:
"Pidä arvossa vanhukset seppele-päät,
He mit' ovat olleet, sen meistä sä näät.
Myös loistivat nuorina, uljaina he,
Ja että he lempivät, toistamme me."
Myöhään yöllä ikkunat vielä voimakkaasti tärisivät yhteislaulusta,
sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä väkevämmin he huusivat ja löivät
paksuilla lasilla tahtia pöytään.
Vaan kaupungissa oli niitäkin, jotka eivät koskaan juoneet eivätkä
astuneet klubin oven sisäpuolelle ja jotka kuitenkin riippuivat
toimeentulonsa puolesta kalastuksesta. Ja nämä olivat Haugelaiset,
heränneet -- pyhät -- miten pilkkaajat heitä nimittivät.
Paitsi Sivert Jespersen ja veljekset Egeland, joilla oli suuret
suolaus-laitokset ja jotka harjoittivat maatavara-kauppaa, enin osa
Haugelaisista teki sillikauppaa. Parhaasta päästä he olivat
talonpoikia, jotka olivat tulleet kaupunkiin palvelemaan jonkun
"vanhemman" luona ja siellä oppivat Haugelaisten säästäväisyyttä,
vaatimattomuutta ja väsymätöntä uutteruutta.
Kun sitten alkoivat omin päin vähin asioida, he pian pääsivät
itsenäisiksi. Kalastusretkissä, joilla usein elettiin hyvin hurjasti,
he myöskin olivat osallisina, vaikka kärsivät paljon pilkkaa siitä,
että lauloivat virsiä eivätkä juoneet ja kironneet.
Vaan vähitellen muutkin rupesivat käsittämään ett'ei "pyhiä" ollut
ylenkatsominen. Heidän parissaan ei tapahtunut mitään hullutuksia
eivätkä heidän miehensä tapelleet eivätkä ryypänneet, heidän veneensä
oli aina reilassa ja pyytimensä parhaimmassa kunnossa; ja vaikka eivät
kiroilleet eivätkä juoneet, he kuitenkin purjehtivat kilpaa rohkeimpien
kanssa ja vaikka käyttäytyivät tyynesti ja puhuivat nöyrästi, he
kuitenkin pääsivät oikeuksiensa perille, ja jokainen ajatteli pari
kertaa ennenkuin heitä solvaisi.
Sivert Jespersen oli myöskin tuommoinen maalaispoika, joka oli
aloittanut tyhjin käsin. Nyt hänellä oli kaksi suurta makasinia
kaupungissa ja useita suolaus-laitoksia pohjoisessa; paitsi sitä
hänellä oli monta laivan-osaa.
Hän ei enää lähtenyt itse kalastusretkille; hän oli kuudennella
kymmenennellä, oli kyyryselkäinen ja kitui luuvaloa niinkuin useimmat,
jotka nuoruudessaan olivat olleet osallisina talvikalastuksessa.
Mutta sillien tullessa käveli hän makasinissaan ikivanhassa
kalmukki-takissaan ja karvalakki päässä, ja silloin hän oli
oivallisella tuulella.
Koko talo täynnä ihmisiä, silliä, suoloja, tynnyriä aina orsiin asti;
huutoa ja melua, vanteiden tekijäin iskuja; nosto-köysiä, joita
vedettiin ylös ja laskettiin alas, laattiat ja portaat märkinä ja
liukkaina sillien verestä ja suolavedestä, joka tippui ylisiltä
laattian läpi alas kivijalkaan saakka, sillien suomuksia pitkin seiniä,
minne vaan kääntyi, ja pahaa hajua niinkuin valaskalan vatsassa --
keskellä tuota kaikkea käveli Sivert Gefvint talikynttilä kädessä edes
takaisin ympäri koko taloa, puoliääneen laulaen mielivirttänsä:
"O Kriste, Jumal-ihmisnä
Rauhalla ihanalla
Mun kurjan sielun täytit sä,
Ja veres purppuralla
Mun synnin vallast' irti sait
Ja tyhjäks saatit kuolon lait."
"Ylös sieluni! laula ja iloitse -- ei -- ei!" huusi hän yht'äkkiä
terävällä äänellä. Jotain oli tekeillä perkaaja-tyttöjen parissa: joko
tappelivat taikka laskivat leikkiä; he olivat niin rajuja, että
kaasivat pari täytettyä tynnyriä, jotta sillejä lensi ympäri laattiaa
sekä suola-astioihin, kaikki mullin mallin.
"Ei, ei, ei!" toisti Sivert Jespersen, tultuansa paikalle, ja nyt hänen
äänensä taas oli lempeä ja suloinen kuin ainakin, "teidän pitää
menetellä varovasti Jumalan lahjoilla, jotta eivät mene hukkaan ja
pilaannu. Eikö niin, rakkaat lapseni?"
Hän katseli toisesta toiseen terävillä vaaleansinisillä silmillään ja
ikuisella hymyllään; tyttöjoukko vaikeni kuin muuri ja kaikki rupesivat
kiiruusti kokoamaan sillejä ja saattamaan kaikki entiseen
järjestykseen. Se oli kahta kauheampaa kun Sivert Jespersen sanoi:
rakkaat lapseni kuin jos joku muu olisi sanonut: te helvetin kekäleet!
Vaikka Haugen ystävät menettelivät näin hiljaisesti ja näyttivät
toimivan niin huolellisesti, eivät heidän asiansa suinkaan olleet
varmalla ja vakavalla kannalla. Jos vaan tapahtui että kalastus
onnistui huonosti parina vuonna tai tulipalo hävitti heidän
vakuuttamattomia kalleuksiansa, niin monet näönnäisesti suuret varat
menivät tyhjiin.
Sitäpä he itsekin tunsivat kun viipyi tavallista kauemmin ennenkuin
sillit saapuivat rannikolle, ja varsinkin kevätpuolella kun kassa oli
tyhjä ja silli-varat makasivat makasineissa ja niiden ulosvienti
riippui hinnan nousemisesta tai laskeumisesta Venäjällä tai Preussissä.
Silloin vapisivat heidän kätensä postin tullessa kerran viikossa, he
nukkuivat huonosti öisin ja lauloivat varsinkin siihen aikaan virsiä.
Heillä oli rukoushetkiä melkein joka päivä, he lukivat, rukoilivat,
lauloivat yhdessä. Ja kun näin kaikki olivat ko'ossa ja istuivat
katselemassa toisiansa, toinen tunsi toisen asiat ja kuinka paljon hän
oli pannut alttiiksi, kuinka hiljaiset ja hurskaat he olivat, kuinka
Jumalan käsi tähän asti oli heitä suojellut eikä nytkään heitä suinkaan
jättäisi -- jos ei minun ansioiden tähden, niin muiden -- silloin
saivat voimia rukouksista, hymyilivät ystävällisesti toisillensa ja
menivät hyvillä toiveilla kotia.
Eikä toivo pettänyt. Vuosi vuoden perästä heidän kävi hyvin, heidän
pääomansa kasvoi, ja he panivat sen kohta asioihin. Joka tänä vuonna
oli suolattanut 1,000 tynnyriä, hän tahtoi tulevana vuonna suolattaa
3,000; heillä oli aina silmät auki, aina purjeet reilassa, ja vaikka
käyttäytyivät niin hiljaisesti, laulaen virsiään ja puhuen nöyrästi, he
tosiaan olivat uskaliaita, rohkeita keinottelijoita.
Sepä se kaikkein vähimmin miellytti Hans Nilsen Fennefos'ia. Ei sen
vuoksi että olisi sotinut Haugen tahtoa ja järjestelmää vastaan, että
veljekset harjoittivat kauppaa, päinvastoin. Mutta se ei ollut tuota
vanhaa uutteruutta ja vanhaa tapaa, millä nöyrä toimeentulo
saavutettiin. Rahoja saatiin liian helposti ja liian suurin määrin.
Fennefos myös arveli että ylellisyys oli päässyt veljesten
seuraelämään, heillä oli päivällis-pitoja, joissa syötiin tarpeettoman
paljon.
Asian laita oli se, että näille ihmisille, yksinkertaisia tavoiltaan
kun olivat, paisti ja sokerileivokset olivat uutta ja tavatonta; ja
huomattuansa että heillä oli varoja siihen, iloitsivat he lapsellisesti
siitä, että kaupungin ruoanlaittaja-rouva valmisti ruokaa heille
niinkuin ylhäisten taloissa.
Fennefos puhui heille siitä, moittien heitä; he kuuntelivat häntä,
hymyilivät ja kiittivät; vaan mitään muutosta ei havaittu.
Kaupungin julkisessakin elämässä rupesivat nuo hiljaiset miehet, jotka
olivat rikastuneet kenenkään huomaamatta, astumaan esille. Useissa
kohdin oli pakko ottaa heitäkin lukuun; heidän hurskaat tapansa ja
puheensa saivat viimein olla pilkkaamatta.
Niin, mitä enemmän Haugen ystävät saavuttivat ulkonaista arvoa ja
kadottivat alkuperäistä hengellisyyttään, levisi heistä ja heidän
herätyksestään yhteiskuntaan sekä kaupungissa että maalla pintapuolinen
hurskaus ja julkinen tekopyhyys, joka kasvaa rehoitti.
Sellainen oli kaupunki siihen aikaan: vanha kaupunki täynnä uutta,
ahdas, mutkainen, synkkä ja pietistillinen, mutta raitis ja hymyilevä
sinertävää mertä kohti pulskine laivoineen, kelpo merimiehineen.
Se oli nähtävä jonakin lepopäivänä auringon paisteessa ja
pohjois-tuulessa, kajavain lentäessä vuonon yli edestakaisin sataman
valkoisten makasiinin ohitse, kun lahdella suolalastia purettiin ja
tuuli toi kaupungin puoleen tuon iloisen laulun: "Amalia Maria! me
tulimme Lissabon'ista", -- sill'aikaa kuin suoloja ratisi alas
puujuovaa myöten lastiveneesen hauskalla, unohtumattomalla äänellä ja
koko kaupunki tuli vähän silliltä, mutta vielä enemmän mereltä --
raittiilta Pohjoismereltä.
Ja ne, jotka olivat kauan olleet poissa kotoa ja maailmaa matkustaneet,
vakuuttivat ett'ei muualla maailmassa ollut semmoista ilmaa; ja he
lähtivät ulos maailmaan ja palasivat jälleen; kotona oli joitakuita,
joiden mieli teki myös maailmaan, mutta kaikki, jotka olivat ulkona
maailmassa, ikävöivät kotia.