Seuraavana iltana kippari Worse taas oli klubissa, ja hyvä hänen oli
olla. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä siellä oli ollut niin kiusallista
noiden nuorten Amerikkalaisten seurassa.
Myöhemmin vanhat ystävät kokoontuivat hänen ympärillensä, ja hän kertoi
heille monta hauskaa juttua Rio de Janeirosta, lauloipa heille erään
englantilaisen laulunkin espanjalaisella jälki-säikeellä, minkä oli
oppinut eräältä kauniilta tytöltä, joka oli maannut riippu-matossa
kahden palmupuun välissä.
Se huvitti, sillä klubissa oli tapana laulaa melkein joka ilta; ja
opittuansa jälki-säikeen lauloi koko joukko voimakkaasti niin että
lusikat kilisivät suurissa höyryävissä toddy-laseissa:
"Ah chio -- chio -- la-la-la,
Ah -- chio -- chio voi!"
Siellä oli sekä satamavouti Snell että kontrollöri Aarestrup,
tullinhoitaja Preuss, palopäällikkö ja muuten koko joukko kipparia ja
laivan-omistajia.
Tietysti puhuttiin koko kaupungissa kippari Worsen olosta Haugelaisten
kokouksessa, ja hän sai pitää hyvänänsä paljon iva-sanoja sen johdosta.
Hänestä oli paras nauraa muiden kanssa; suuttuminen ei olisi asiaa
parantanut, ja lopulta oli hän niin jumalaton että luki pöytärukousta
Endre Egeland'in tapaan. Paitse sitä huvitti häntä kun kaikki klubissa
viimein päättivät että Jaakko Worse oli viekas vanha armastelija, joka
viljeli pyhien tuttavuutta kauniitten tyttöjen tähden.
Matami Torvestad ei sittemmin ollut häntä häirinnyt. Kun he tapasivat
toisiansa, pyysi hän aina kaptenia muistamaan jälkiänsä, mutta yhtä
lempeä hän oli, vaikk'ei Worse tullutkaan.
Saatuansa kapineensa laivasta, lähetti hän Laurits'in neiti Saaralle
viemään arkun, joka oli näkinkengillä koristettu ja ihmeellisin kapine,
minkä hän oli Riosta tuonut.
Tästä suuresta lahjasta matami Torvestad tyttärensä puolesta kiitti
kaptenia lempeästi, nuhdellen häntä siitä, sanoen että tällaiset komeat
esineet helposti nuoressa tyttösessä voivat synnyttää maailmallista ja
turhaa mieltä.
Kesän kuluessa Worse lakkasi kaipaamasta Randulfia. Hänestä tuntui
hyvältä olla rauhassa kotona, asiansa menestyivät hyvin, ja koko
kaupunki jumaloitsi häntä hieman, hän kun oli vienyt ensimmäisen laivan
Rioon.
Pojaltansa Lybekistä hän ei usein saanut kirjeitä. Mutta rätingeistä
hän näki että tuo nuori herra eli ja eli reippaastikin. Heidän välinsä
ei ollut koskaan ollut erittäin hellä, osittain siitä syystä että isä
oli niin paljon poissa kotoa ja osittain sentähden että poika oli
äitinsä mämmittelemä ja lellittelemä.
Äiti oli ollut teeskennelty hentohermoinen nainen, joka ei ajatellut
muuta kuin ritareja, linnaneitosia, aseenkantajia, kuutamoa, salaovia,
pitkiä kiharoita ja kierto-portaita.
Hän oli aikanansa viehättänyt perämies Worsea eräällä soutoretkellä
kuutamossa. Kippari Worse ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoa
naista, niin suuria kosteita silmiä -- ei Itämerellä eikä Välimerellä.
Ja tämä nainen oli tullut hänen omakseen ennenmainitulla
souto-retkellä, kun Worse, sittenkuin seura oli juonut kahvia eräässä
pienessä saaressa, oli ottanut hänet syliinsä ja kaalaten kantanut
häntä veneesen, odottamatta kunnes se pääsi oikein rantaan.
Sepä muistutti tuota hienoa naista vähäisen Romarinosta, joka iski
vahvan käsivartensa Mirandan hoikkaan vartaloon ja hyppäsi satulaan,
kallis taakka sylissään, lähtien hänen kanssansa kuorsuvalla
ratsullansa ulos linnan portista.
Mutta Worse oli yhtä vähän ritari, kuin hänen vaimonsa oli
kipparin-matami. Läpiluettuansa kaupungin lainakirjaston, vaimo vaipui
tunteellisiin unelmiin, joista ainoastaan heräsi valittamaan ja
voivottamaan; Jaakko Worse rupesi silloin lähtemään pitkille
merimatkoillensa.
Kerran kun Worse oli paluumatkalla Lissabonista, synnytti hänen vaimonsa
pojan, jonka joutuisaan ristitti Romarinoksi.
Se koski kipeästi Worsen sydämeen. Hän ei voinut oikein iloitakaan
tuosta pienestä, kehdossa olevasta kalpeasta olennosta sen nimen
tähden, joka ikäänkuin eroitti pojan hänestä ja veti hänet äidin
maailmaan. Ja olipa se todellakin mitä kummallisinta ajatella voi --
kun kuuli kippari Worsen sanovan: Romarino.
Tuon heikon huokailevan naisen kuollessa Romarino oli 15-vuotias; ja
hän lähetettiin erään perheen luo Kyöbenhamniin, joka konsuli Garman'in
pyynnöstä otti hänet huostaansa; kotia, tuohon suureen tyhjään taloon,
ei hän voinut jäädä, isä kun aina oli matkoilla.
Nyt hän oli 20-vuotias ja ennen Jaakko Worsen lähtöä pitkälle Rion
matkalle oli poika käynyt kotona.
Hän oli vielä nytkin vaalea-ihoinen ja vaaleatukkainen, puettuna
olivi-vihriään takkiin, keltaisiin liiviin, ahtaisin housuihin, joita
saappaiden alla olevat valkonahkaiset hihnat vahvasti pinnistivät.
Äärettömän korkeata silkkihuopahattua kannatti kolme hiuskarvaa tahi
oikeammin kaksi; ihmeellistä oli, ett'ei se pudonnut hänen päästänsä --
useammin.
Näin hän kummastutti muutamia päiviä pientä kalastuskaupunkia. Kävellen
hoikka espanjan-ruokokeppi kädessä, katseli hän ylön kaikki ja kaikkea;
eikä hän voinut oikein puhua Norjan kieltäkään.
Isä puoleksi ihaeli, puoleksi häpesi häntä. Mutta ihailu sai kovan
kolauksen, kun Tuomas Randulf eräänä päivänä vannoi että Romarinolla
oli hajuvettä nenäliinassaan.
Kuitenkin Worse aina rakasti poikaansa. Vaikkapa olisikin toivonut
hänessä olevan vähän enemmän merimiehen verta. Usein hän ajatteli
kuinka hyvältä olisi tuntunut jättää "Perheen toivo" pojallensa --
semmoisen kuin Laurits Seehus hänen olisi pitänyt olla.
Romarino Worse oli todellakin mitä hän näytti olevan -- keikari, joka
käytti hyväkseen isänsä rahoja ja sydämessään ylenkatsoi halpaa
kipparia, -- jota hän aikanaan oli äidiltänsä oppinut.
-- Mitä enemmän kippari Worse perehtyi kaupungin oloihin, sitä enemmän
rupesi hän miettimään kuinka laita oikein oli Sandsgaard'issa.
Sillä niinkuin ennen siellä ei ollut, perhana tiesi mitenkä siellä
oikein oli laita. Että rouva Garman oli kuollut, se teki tietysti
suuren eroituksen, vaan eihän se voinut olla syynä siihen, että
Sandsgaard'issa yhä vieläkin oli niin kolkkoa ja ahdistavaa. Viimein
Worse rupesi epäilemään asian oikeata laitaa. Ei yksistään satamavouti
Snell, silloin ensimmäisenä iltana, ollut viitannut siihen, että E. F.
Garman oli rahapulassa. Samaa hän sai kuulla useilta haaroilta. Ensin
hän nauroi, mutta lopulta häntä rupesi arveluttamaan.
Usein kun Worse soudatti itsensä Sandsgaard'iin, päätti hän sillä
kertaa puhua suunsa puhtaaksi konsulille. Herranen aika! -- jos E. F.
Garman todellakin oli rahan puutteessa, olihan Jaakko Worsella koko
joukko rahoja käytettävänä, ja enemmän hän voisi hankkia.
Mutta häneltä puuttui uskallusta kysymään.
Oli vanha tapa että niin pian kuin nähtiin kippari Worsen venettä
soudettavan Sandsgaard'in lahdelle, Sakari makasini-renki sai käskyn
ottaa kala-sumpusta suuren turskan; sillä se oli kippari Worsen
mieliruokaa.
Sekä neiti Mette että neiti Birgitte iloitsivat sydämestään kun hän
tuli; vaikka suuttuivat häneen julmasti kun hän ärsytti heitä, ja sitä
hän aina teki.
Tervehdittyänsä neitoja, Jaakko Worse aina ensimäiseksi meni
konttoriin, joka oli perheen-huoneen takana; ovi siihen oli
tavallisesti avoinna. Konttorissa hän tarttui almanakkaan, ja
havaitessaan että sillä päivällä oli pyhän Krispinuksen tai pyhän
Hieronymuksen nimi, oli hänellä tapana hieroa käsiänsä:
"Kuolema ja kirous, senkö pyhimyksen päivä se olikin! Minä tunnen sitä
Italiasta, se on heidän parhaimpia pyhiänsä. No -- pitää siis saada
lasillinen toddya tänä iltana".
Konsuli Garman hymyili ja vanha kirjanpitäjä Adam Kruse hirnakoitsi
pulpettinsa takaa; hän käskettiin tavallisesti toddylle kun kapteni oli
siellä. Sitten otti Worse, joka oli aivan kuin kotonansa talossa,
konttorin kaapin avaimet ja veti esille muutamia neliskulmaisia
Hollannin pulloja.
Illalla hän pelasi "styrvalt" neitien kanssa; konsuli istui heitä
katselemassa ja nauroi sydämmellisesti kun kapteni pelasi väärin ja
petti noita arvoisia nettiä niin, että heidän myssy-nauhansa vapisivat
vihasta.
Välistä konsuli ja Worse myös puhuivat politikia "Hamburger
Nachrichten'in" mukaan; silloin vanha kirjanpitäjä istui ääneti lasinsa
ääressä nöyrällä paikallansa nurkassa suuren lyömä-kellon vieressä
imien liitupiippuansa.
Vanhassa perheen-huoneessa, sataman puolella, seisoi kaksi
talikynttilää pöydällä sohvan edessä, jossa konsuli istui, ja kaksi
kynttilää paloi toddy-pöydällä uunin kohdalla, kun oli vieraita.
Yläpuolella valkoista panelia, joka oli yhtä korkea kuin nuo
kankea-selkäiset tuolit, oli seinät verhotut viheriäiseksi maalatulla
palttinalla. Harmaissa rullakartiineissa, jotka hiljakkoin oli tuotu
Kyöbenhamnista, oli kuvattuina Kristianborgin, Kronborgin ja
Fredriksborgin linnat. Etupuolella niissä seisoi joku pitkä
mies-vaeltaja erään puun juurella, katsellen yli veden pinnan linnaan
päin ja kolme vallasnaista, pitkä shaali hartioilla ja hattu päässä,
jotka hatut olivat vaunu-kuomien näköiset, käveli oikealle päin.
Uunin-nurkassa oli kerinpuut, joita neidit käyttivät kun eivät juosseet
toinen toisensa jäljissä tai puuhanneet taloustoimissa.
Rouva Garman'in kuoltua konsulin ei onnistunut jakaa työtä sisarusten
välillä. Kun neiti Birgitte hetken aikaa oli lukenut pöytävaatteita,
hopeita, pesoa y.m.s., valloitti hänet vastustamatoin halu valvomaan
ett'ei kyökissä haaskattaisi liian paljon voita. Ja kun neiti Mette
viikon aikaa oli hoitanut ruo'an laittamista ja talouskassaa, ei hän
voinut nukkua ennenkuin hänkin oli lukenut pöytäliinat ja hopealusikat.
Tämä sai aikaan suurta häiriötä taloudessa ja sisarten välillä
arveluttavia kahakoita, joista kuitenkin vaan viimeiset mainingit
tulivat konsulin näkyviin. Ainoastaan yhdessä asiassa he olivat
yksimieliset, nimittäin rakkaudessa kanaria-lintuun. Heillä oli ollut
useita lintuja vuosien kuluessa, ja joka kerta, kun kissa jonkun vei,
vannoivat he ett'eivät enää tahdo joutua semmoisen surun valtaan.
Mutta kapteni Worsen laskujen mukaan hovisuru kanarialinnun jälkeen
kesti ummelleen kolme viikkoa; sen ajan kuluttua hankittiin aina uusi.
Ne olivat aina naaraslintuja, sillä neidit eivät kärsineet mitään
urospuolista, ja paitsi sitä laulu heitä vaivasi.
Nykyinen kanarialintu oli suloisin, mikä heillä oli ollut. Sillä paitsi
muita oivallisia ominaisuuksia oli sillä sekin, joka alussa heitä vähän
hämmästytti: se taisi munia.
Mutta koska tuo pikkunen älykäs eläin nähtävästi tiesi kuinka turhaa
tuo muniminen yksinäisyydessä oli, ei se muninutkaan järjellisellä ja
varovaisella tavalla pesäänsä. Se etsi aina jotain korkeata paikkaa, ja
siitä se pudotti munansa alas pöydälle tai lattialle, jotta nuo somat
pienet munat menivät vallan murskaksi.
Tuo suretti suuresti neiti Birgetteä ja neiti Metteä, sillä kun ensin
olivat tottuneet tuohon ihmeesen, joka alussa heidän mielestään oli
sopimattomuuden rajalla, halutti heitä saada noita somia pieniä munia
-- yksi kummallekin heistä --, ja he tuumasivat ja miettivät mitenkä
saisivat lintua järjellisesti käyttäymään.
Häkkiin he panivat pumpulia ja hienoja lankoja; ympäri huonetta,
varsinkin niille paikoille, mistä joskus olivat löytäneet rikkinäisen
munan, he rakensivat taitavasti pieniä pesiä pehmeästä savesta ja
sisustivat ne pumpulilla ja jouhilla; jopa viimein juoksentelivat
ympäri huonetta, pesä kummassakin kädessä, kun linnun menetystapa
heidän mielestänsä oli arveluttava. Mutta parantumaton pikku eläin sai
aina heidän toiveensa raukeemaan tyhjiin. Sillä oli varsinainen
mielipaikka ylhäällä peilin päällä, josta se muni alas pöydälle kun ei
kukaan sitä huomannut.
Siitä oli katkeraa surua neiti Birgettellä ja neiti Mettellä; ja
tulisina hetkinä eivät voineet olla toisiansa syyttämättä siitä
onnettomuudesta. --
-- Eräänä iltana klubissa kysyi satamavouti ivallisesti: "Onko vanha
Aatami lähtenyt Bergeniin?"
"On -- hän läksi viime viikolla", vastasi Worse.
"Asioita tietysti. E. F. Garman'illa on paljon asioita Bergenissä."
"Lainata rahoja -- kenties -- pop -- pop."
"Kuulkaa nyt satamavouti! -- nyt olen jo saanut tarpeekseni tuosta",
huusi Jaakko Worse.
Mutta toinen jatkoi joutamatta häirityksi:
"Ei ole niin varmaa -- pop-pop -- tukalat ajat suurilla ja pienillä.
Puhuttelin kapteni Andersen'iä -- Freya --, hän tuli suoraan
Bergenistä. Vanha Aatami pyysi saadakseen pari tuhatta specie-taaleria
vaikka mistä -- tiesivät he; mutta hän ei saanut niitä -- niks -- ei!
sanoivat Bergeniläiset -- pop -- pop! Sinne ei ole vilkasemista!"
Nyt kävi liian hulluksi. Worse meni suoraan kotia. Joko nyt oli
ihmisten suussa, että E. F. Garman'in laita oli huono, ja että luotto
oli menetetty; silloin, Jumala paratkoon, oli aika Worsen ryhtyä
asiaan.
Seuraavana päivänä hän ilmautui konttoriin, lukitsi oven
perheen-huoneesen ja sisimpään konttoriin; hän halusi puhutella
konsulia kahden kesken.
Worse oli tänään hyvin kummallinen käytökseltään -- hän näytti puoleksi
ujolta ja puoleksi viekkaalta, jotta konsuli, nojautuen tuoliinsa,
kysyi:
"Onko jotain tapahtunut?"
"Ei -- ei suinkaan -- ei suinkaan", vastasi Worse, nojautuen milloin
toiseen milloin toiseen jalkaansa, "ai'oin vaan pyytää kunselilta
jotain."
"Me olemme aina valmiit täyttämään vanhojen ystävien toivomukset, sitä
myöten kuin voimia riittää. Istukaa -- kapteni Worse!"
"On nyt niin, että tahtoisin lähteä kalastus-retkelle tänä talvena
omaksi hyödykseni, -- ja -- ja sitten -- sitten --"
"Luulin teidän, kapteni Worse, menneistä ajoista tietävän ett'emme
tahdo estää teitä asioitsemisesta sillinkalastuksen aikana. Niin tulee
olemaan laita tänäkin vuonna --"
"Niin -- tietysti! -- Kiitoksia -- tiedänhän sen -- paljon kiitoksia!
mutta siihen tarvitaan paljon rahaa -- herra konsuli!"
Konsulin kasvot venyivät kun hän kuuli nämä sanat.
Mutta Worse rohkaisi mielensä ja pani suuren pomminsa räjähtämään:
"Tahtooko E. F. Garman lainata minulle 2,000 specie-taaleria
vekseli-obligationia vastaan?"
Morten Garman hypähti tuolissaan.
"Mitä! tahtooko Jaakko Worsekin lainata rahoja?"
"Niin -- katsokaas -- herra konsuli, kaikki ihmiset kokoovat rahoja
syksyksi kalastusta varten, ja minun tekee kerran mieli kilpailla Sivert
Jespersen'in ja noitten toisten kanssa --"
"Kas, siinä nyt ollaan!" huusi konsuli, "niin tähän aikaan eletään.
Toinen tahtoo olla toista parempi, ja sitte on vaan puhetta
lainaamisesta -- lainaamisesta ja keinottelemisesta; mutta kun sitten
tilinteon päivä tulee, -- silloin ollaan pulassa".
"Mitä siihen tulee -- herra konsuli! niin toivon että E. F. Garman
tietää Jaakko Worsen olevan 2,000 specie-taalerin arvoisen ja vähän
päällekin!"
"Hyvin mahdollista -- hyvin mahdollista", vastasi konsuli äkäisesti;
"mutta me olemme nyt jo siihen määrään etumaksuja antaneet puolen
maailman puolesta, ett'emme loppua siitä näe; suurempiin emme voi
ryhtyä näinä huonoina aikoina".
Jaakko Worse, jota huvitti pieni komedia, näytteli eteenpäin.
"Sepä paha kyllä", vastasi hän hieman äreän näköisenä, "että minun
täytyy kääntyä muitten puoleen, sillä sitten kentiesi luullaan ett'en
ole hyvässä sovinnossa kauppahuoneen kanssa, tai keksitään muita
valheita niiden lisäksi, mitä ihmiset jo hokevat --"
"Mitä sillä tarkoitatte? -- mitä sanotaan E. F. Garman'ista?" -- kysyi
konsuli terävästi.
"No -- eilen oli esimerkiksi klubissa eräs, joka sanoi, että muuan
henkilö oli lähtenyt Bergeniin hankkimaan rahoja muutamalle toiselle."
Konsuli Garman käänsi pois kasvonsa ja katseli ulos puistoon, jossa
syksy hajoitteli ensimmäisiä kellastuneita lehtiä; ei hän koskaan
ennen ollut nähnyt vaaraa niin läheltä; hänen kevyt mielensä, hänen
uhkarohkeutensa ei koskaan ollut oikein selvästi tajunnut että
kauppahuone E. F. Garman -- että vanha Sandsgaard -- kaikki riippui
hiuskarvasta -- valmisna raukeemaan niinkuin vararikkountunut ainakin.
"Niin niin --" mutisi hän, "oli hullusti tehty että lähetin Krusen
Bergeniin. Mutta --" yhtäkkiä väsyi hän kantamaan tuota taakkaa
yksinänsä, hän kääntyi suoraan Worsen puoleen, sanoen: "E. F. Garman'in
laita ei ole niin hyvä kuin luulet -- Jaakko!"
Hän tuli sinutelleeksi Worsea niinkuin muinoin kun Jaakko Worse oli
matrosina ja Morten Garman koulupoikana.
Nyt oli tuo viekas kippari Worse päässyt tarkoituksensa perille.
Yht'äkkiä hän heitti takkinsa auki, sieppasi setelipalan
rintataskustaan ja heitti sen konsulin eteen.
"5,000 specie-taaleria -- herra kunseli! Aluksi tämä, ja kymmenen tai
viisitoista tuhatta kun olen ehtinyt haalia ne kokoon"; hänen kasvonsa
loistivat ja hän nauraa hohotti täyttä kulkkua.
Mutta hänen ilonsa sai pikaisen lopun kun konsuli sysäsi rahapakan
luotansa, kysyen kylmimmällä äänellänsä:
"Mitä tämä tietää? -- mitä pitää minun tehdä noilla rahoilla?"
"Käyttää niitä, lainata, pitää niitä niin kauan kuin mieli tekee --
herra kunseli!"
"Ah, vai niin! -- Te olette siis ilveilleet täällä minun kanssani;
sangen somasti tehty -- herra kapteni Worse! Mutta niin pitkälle E. F.
Garman ei ole joutunut, että lainaavat rahoja omalta -- omalta
väeltänsä."
Hetkisen istui tuo viekas kippari Worse äänetönnä; mutta viimein se
tuntui hänestä liian hassulta; hän kiivastui ja löi nyrkkinsä pöytään:
"Ei, kuules Morten -- Vaari! nyt tuo ylhäisyytesi jo hyppää aisojen
yli! Jos E. F. Garman tarvitsee rahoja, niin on luonnollisinta että se
lainaa minulta, joka olen ansainnut jok'ainoan äyrin teidän ja isänne
palveluksessa!"
"Mutta etkös ymmärrä --" huusi konsuli, kiivastuen hänkin vuorostansa,
"tuhat tulimmaista, etkös käsitä että luottomme kärsii siitä jos
saadaan tietää että yksi omista kippareistamme on pelastanut meidät
pulasta?"
"Oh -- mene sinä metsään luottonesi päivinesi! -- rahat ovat luottoa
paremmat, luulisin ma! Minun rahani ovat totta tosiaan yhtä hyvät kuin
sinun -- Morten Garman! -- ja jos et sinä ota niitä, niin et olekaan
sama mies, minä sinua pidän."
Jaakko Worse oli nyt vallan innoissaan ja he sinuttelivat toisiansa
sitä huomaamattakaan.
"No -- no, Jaakko, älkäämme rikkoko ystävyyttämme!" -- sanoi konsuli,
järjestäen kaulaliinaansa; ensi kerran joku rupesi hänen käskijäkseen.
Hän katseli rahoja ja katseli ulos puistoon, ja pitkä äänettömyys
syntyi.
Kippari Worse oli noussut ja seisoi selin pöytää vasten, katsellen
seinällä olevaa karttaa. Perheen-huoneen vanha lyömäkello tikitti
yksitoikkoisesti.
Viimein konsuli Garman nousi ja meni Worsen luo.
"Kuules, Jaakko Worse! -- Minä otan rahasi jos tahdot ruveta
kumppanikseni."
"Mitä? -- mitä sanotte? -- kumppaniksi? -- Oletteko mieletön? herra
kunseli!"
"Kuulkaa nyt: te panette teidän pääomanne asioihimme, se on: niin
paljon pääomastanne kuin itse tahdotte, ja sillä te tulette Garman &
Worsen kauppahuoneen osakkaaksi prosentilla, jonka vast'edes voimme
määrätä."
"Ei -- ei -- kunseli! Se ei ollut tarkoitukseni. Muutettaisiinko
toiminimi? Se ei koskaan käy laatuun; eikä se ole tarkoitukseni?"
"Mutta se on minun tahtoni ja on ainoa keino. Istukaamme, puhukaamme
tyvenesti. -- Se ajatus, että lainaisin rahoja teiltä, on kärsimätön.
Sitä vastoin ei se ensinkään loukkaa tunnettani eikä väliämme, että me
ahtaana ja -- ja -- kuinka sanoisinkaan -- hm -- tukalana aikana,
julkisesti otamme kumppaniksemme miehen, joka monta vuotta on tehnyt
työtä kanssamme, jonka tähden liitämme hänen nimensä meidän nimeemme ja
tästälähin sanomme yhteisen kauppahuoneemme: Garman & Worseksi."
"Niin -- mutta, mutta -- kaikki muu kävisi laatuun, mutta nimi --
isänne nimi --"
"Isäni kentiesi ei olisi sitä tehnyt, mutta minä sitä tahdon. Tämä
keino on -- hm -- on kauppahuoneen pelastus; minä tahdon sen tunnustaa,
ja minä pyydän teitä suostumaan ehdotukseeni."
"Mutta, hyvä herra konsuli", aloitti Worse taas. Hän oli taas alentunut
tavalliseen asemaansa eikä voinut suostua siihen ajatukseen, että
tulisi itse konsulin, Morten V. Garman'in kumppaniksi.
Vaan toinen pysyi päätöksessään; ja koska hän todellakin sitä tahtoi,
ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.
He istuivat vielä kauan yhdessä keskustelemassa, mitenkä asiat
asetettaisiin tulevaisuudessa; ja konsuli sanoi suoraan toivovansa
ett'ei Jaakko Worse liioin sekaantuisi asioiden hoitoon, jota Worse
nauroi makeasti -- se ei voinut hänen mieleensä juolahtaa.
Soutaessaan kaupunkiin tuntui hänestä ikäänkuin hän nyt olisi aivan
toinen Jaakko Worse kuin se, joka souti Sandsgaardiin. Hänessä rupesi
liikkumaan suuria ajatuksia uudesta arvostansa, ja hän istui
mutisemassa: Garman & Worse, ja ajatteli minkä vaikutuksen tuo tulisi
tekemään Randulfiin. Ei hän kuitenkaan ollut oikein iloinen; se oli
hänestä liikaa, oli tapahtunut liian äkkiä; ja hän häpesi puhua siitä.
Vaan konsuli Garman ei pitänyt toiminimen muutosta salassa, ja
seuraavana päivänä uutinen oli luettavana kaupungin molemmissa
sanomalehdissä, jotka kokonsa ja sisällyksensä puolesta olivat
tavallisten kaalilehtien kaltaiset.
Helppo on arvata kuinka tervetulleena aiheena tuo oli pitoihin ja
ylimääräisiin juominkeihin klubissa. Jaakko Worsea kunnioitettiin
komeilla puheilla pöydässä, ja pilkattiin sitten mitä enemmän juotiin.
Kateus on aina sangen sukkelapuheinen, jotta Worsella ei ollut pelkkää
iloa ylennyksestänsä.
Ja Randulf, tuo vanha pölkky, joka Riiasta oli lähettänyt sanoman
paluumatkastaan, hän lähetti nyt tiedon siitä, että oli törmännyt
yhteen erään Rostockin laivan kanssa ja sitten palannut Volderaan
takaisin purkamaan lastiansa ja korjauttamaan vammoja. Nyt puuttui vaan
että hän jäätyisi kiinni syksyksi.
Saatuansa tiedon tuosta suuresta tapauksesta, kirjoitti Romarino ensi
kerran kiittävällä tavalla isälleen. Vaan isälle tuo kiitos ei
maistunut juuri makealta, se kun oli lausuttu näillä sanoilla:
"Vaikka olet hiomaton merimies, täytyy minun tunnustaa että tässä
tilaisuudessa olet temppuellut viisaasti ja hienosti."
Mutta matami Torvestad'in ystävällisyys kasvoi kahdenkertaiseksi, ja
syksyn tullessa, myrskyineen ja sateineen, Jaakko Worsen mielestä oli
hauska istua piharakennuksessa teekupin ääressä matamin ja neitien
seurassa -- kun siellä ei ollut rukouskokousta.
Klubissa he olivat niin kirotun sukkelapuheisia.