Hans Nilsen Fennefos kuului perheesen, joka aikaisin oli tullut
herätetyksi Haugen matkustaessa maaseuduilla. Lapsuudestansa asti hän
oli kuullut puhuttavan tuosta rakkaasta opettajasta; äitinsä oli
laulanut hänen virsiänsä ja itse hän oli saanut Haugen nimen.
Oli siis paljon, jonka olisi pitänyt saattaa hänet seuraamaan Haugen
jälkiä.
Mutta pojalla oli raju ja intohimoinen luonto, ja
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti tuotti hän äidillensä
paljon surua irstaisella elämällänsä.
Tapahtuipa kerran eräänä yönä hänen palatessaan tanssiaisista, kun
aikoi hiipiä tuvan ohitse ylös kamariinsa, että kuuli äitinsä, joka
makasi valveilla, laulavan:
"Sa sydän-surus jällen
Ja tiesi louhikkaat
Oi usko'os ne Hällen,
Mi johtaa taivaat, maat.
Ken levoon sinilaineen
Ja myrskyn tyyneks saa,
Hän tiesi perkaa, saineen
Sydämmes lohduttaa".
Se virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän
tiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut
paljon sitä ajatellut.
"Ken Luojaansa vain luottaa,
Sen toimet siunataan;
Häll' avun Herra tuottaa
Ja onnen päällä maan.
Ei auta itku meitä.
Ei huolten voihkaus;
Sill' yksin taivon teitä
Vain saapuu siunaus".
Tanssin ja juominkien höyryt haihtuivat hänen päästänsä; ja kun äidin
kaunis, kirkas ääni lauloi: "Sill' yksin taivon teitä; vain saapuu
siunaus", niin nuo sanat vaikuttivat häneen niin nähtävästi, että hän
purskahti katkeraan itkuun, jota hän ei voinut hillitä ennenkuin pääsi
ulos.
Sitten hän kulki koko yön isänsä kartanolla itkien ja tuskissaan
"taistellen Herran kanssa". Vasta päivän noustessa sai hän armon
rukoilla ja kiittää.
Mutta ensi kerran oli hän koko yön ollut ulkona talosta; ja kun hän
astui tupaan, nousi äitinsä penkiltä ja tuli ankarana häntä vastaan.
Mutta, nostettuaan silmänsä ja nähtyään muutoksen pojan kasvoissa ja
käytöksessä, sanoi äiti hiljaa: "poikani! varmaankin Jumala on sinua
lähestynyt tänä yönä". Ja iloisella, rohkealla äänellä hän alkoi:
"Oi riemuitse mun sieluni!
Sull' Lunastajas, Herrasi
Soi uskon voiman uuden.
Vierasna armo-alttarin
Sun valtas autuus runsahin,
Näit taivaan ihanuuden.
"Oi Luoja, kiitos, kunnia!
Tää juhlapäivä kultaisa
Toi rauhan ihanaisen.
Sua hartain mielin kiittelen
Edestä hetken suloisen
Ja armos taivahaisen."
Siitä päivästä alkaen Hans Nilsen ei enää mennyt tanssiaisiin; vaan
monivuotisen kiusauksen ja taistelun jälkeen saavutti hän viimein
sielun rohkeuden, jotta rupesi puhumaan omaistensa ja tuttaviensa
kanssa tuosta ainoasta tärkeästä asiasta. Seurakunnassa hän myöskin sai
puhua, ja yleinen mielipide oli että aikoja oli mennyt siitä, kun
olivat kuulleet niin elävää puhetta.
Mutta muistaen Haugen määräyksen, eivät vanhimmat sallineet hänen
lähteä ystävien luo muualle, ennenkuin hän oli vahvistunut puhtaassa
uskonnossa ja elämänsä oli tuottanut kääntymyksen todellisia hedelmiä.
Vasta täytettyänsä viisikolmatta vuotta hän lähetettiin ulos; ja
kuljettuansa sitten yhtä mittaa viisi kuusi vuotta paikasta toiseen --
joko kutsumuksesta tai Hengen lähettämänä, oli hän tullut hyvin
tunnetuksi ja suuresti kunnioitetuksi maallikko-saarnaajaksi
länsi- rannikolla -- aina Trondhjemin toiselle puolelle asti.
Ne ajat olivat nyt ohitse,[4] jolloin pappi vei nimismiehen tai
juopunee luutnantin mukanansa ja hajoitti noita hengellisiä kokouksia,
soimaten saarnamiestä tai sylkien häntä kasvoihin ja lähettäen hänet
sitten pois pitäjästä lähimmän nimismiehen luo.
Mutta vaikka ei maallikkosaarnaajoita nyt vainottu niinkuin muinoin,
uhkasi heitä kaikenlaiset muut vaarat nytkin, joten heidän tilansa oli
hankala.
Sillä papit eivät suinkaan olleet mieltänsä muuttaneet. Mutta
kun eivät enää uskaltaneet vangita ja julkisesti soimata "noita
haaveksijoita, noita vekkuleja, noita pettureja, valepyhiä konnia ja
kansanviettelijöitä", niin he salassa kuitenkin heitä väijyivät ja
panettelivat.
Tämä oli maallikoille ja varsinkin heidän esi- ja saarnamiehilleen uusi
kuritus kärsivällisyyteen. Sillä sitä myöten kuin heränneitten luku
kasvoi, tapahtui luonnollisesti sekin, että joku heistä lankesi
julkisiin synteihin tai havaittiin valehurskaaksi ja jumalattomaksi.
Ja silloinpa papit olivat liikkeellä; hartaasti ja innokkaasti he
kertoivat kertomistaan saarnastuoleista ja kodeissa kaikenlaisia
rosvojuttuja noista Haugelaisista, noista valepyhistä, jotka
ylenkatsoivat Jumalan huonetta ja turvautuivat omiin hämäriin
kokouksiinsa, joissa kaikenlaista ilkeyttä harjoitettiin.
Ja virkasäädystä levisi koko niinsanottuun sivistyneesen luokkaan
epäluulo ja kammo, jopa vihakin näitä rauhallisia ja yleensä sangen
kunnioitettavia ihmisiä kohtaan.
Siitäpä kirjallisuuteenkin tuli noita ilkeitä, konnantapaisia
maallikkosaarnaajia ja apostolin kaltaisia provasteja ja pappeja --
valon ja rauhan miehiä. Kirjallisuutta viljelevä osa yhteiskunnasta ei
paljon tietänyt maallikkosaarnaajista; mutta kuvaukset pidettiin
todenperäisinä; sillä pappeja -- rauhan miehiä tunsivat he hyvin.
Suurin osa tunsi pappeja, he kun lupa-aikoinaan olivat käyneet
pappiloissa, jotka käynnit aina ovat loistokohtia nuoruuden
muistelmissa -- joko kuun valaisemana kesä-yönä metsässä tai valkoisen,
kimeltävän lumipeitteen aikana, kun kulkusen helinä kuuluu kaukaa ja
lähestyy lähestymistään. Tämmöisen kehyksen ympäröimänä pappi nähtiin
-- kirkastuneena ystävällisenä ja kuitenkin niin totisen hyvänä; kuinka
hupaisia pöytäpuheita hän osasi pitää, kuinka hän rakasti viattomia
leikkipuheita ja kuinka hyvä oli olla vieraanvaraisessa talossa, joka
oli täynnä nuoruuden iloa, "isän" hellän totisuuden turvissa.
Pappi oli aina keskikohtana, -- ei ainoastaan vaimonsa ja tyttärien
huolenpitoon katsoen; nuorison leikeissäkin iloissa "isän" piti olla
muassa, muuten ei ollut niinkuin olla piti; suuri merivaahto-piippu
täytettiin hänelle ja nuoret ihmiset riensivät tuomaan hänelle tulta,
kun se sammui; ja kaikki häntä hellyydellä ympäröivät kun hänen toisena
joulupäivänä piti lähteä kappeli-kirkkoon saarnaamaan ja rouva
tottuneella kädellä kiersi hänet kaikkiin hänen villa-nuttuihinsa,
nahka-nuttuihinsa, tuluppeihinsa, vöihinsä ja turkkiinsa.
Ken olisi voinut unohtaa noita rauhallista lauantai-iltoja, jolloin oli
paras olla ulkona, jotta ei pappia häirittäisi kun hän mietti
saarnaansa konttorissa ja tupakansavu vieri ulos avainrei'ästä kuin
sininen käärme; tahi sunnuntaisaamuja ennenkuin kirkkoon mentiin, kun
odotettiin isää, joka söi muna-toddy'ansa vahvistaakseen ääntänsä.
Ja kuitenkin tuo lupa-ajan pappi saattoi olla aivan toinen mies kun hän
istui yksin talonpoikiensa kanssa vaivais- tai koulu-toimikunnassa;
konttorista kuului välistä ääni, jonka tuskin olisi luullut tulevan
valon ja rauhan miehen suusta.
Niin, tapahtuipa joskus kun nuoriso porstuassa etsi
päällysvaatteitansa, jollekin huvimatkalle lähteäkseen, että
sarkanuttuun puettu talonpoika tuli päistikkaa ulos konttorista ja
ovessa nähtiin punottavien kasvojen hohde, jotka äkkiä katosivat
jälleen, ja liehuva yönuttu samaten.
Silloin sanoi rouva tai joku tyttäristä: "oi! -- isä parka! Siinä oli
taas yksi noita ilkeitä Haugelaisia, jotka tekevät isälle niin paljon
harmia pitäjässä".
Eikä tuo mieliala heränneitä kohtaan hävinnyt silloinkaan kun
pietismi yliopistossa vallalle pääsi. Uudet opettajat ja papit, jotka
eivät ainoastaan olleet Haugelle kiitollisuuden velassa opin
syvämielisyydestä ja sen omistamisesta, vaan myös olivat omistaneet
tuon nöyrän ulkomuodon ja imelän puhetavan sekä tuon suhisevan
"s"-äänen Haugelaisuuden rappioajalta, näyttivät helposti unohtavan
että koko tuo kristillinen henki, jonka kurjista jäännöksistä he
elivät, oli jotakin, jota kansa alhaaltapäin oli itsellensä voittanut.
Ja samoin kuin arvoisat isänsä hekin rupesivat jaarittelemaan että
olivat kansan paimenet ja isät, että jokainen, joka mutkisti hiuskarvaa
heidän päässään, oli kumooja! -- hän kumosi kansan pyhyyden tuntoa ja
koski röyhkeällä kädellään tuohon muinaiseen ihanaan isälliseen väliin
seurakunnan ja sen paimenen kesken!
Hans Fennefos'in ensimmäisinä matkavuosina hän enimmiten tapasi vanhan
koulun pappeja, jotka väijyivät jokaista hänen sanaansa ja askelettaan
sekä tekivät hänelle ja hänen ystävilleen niin paljon haittaa ja harmia
kuin suinkin voivat.
Silloin oli tarkasti vaari pitäminen sekä itsestänsä että ystävistä, ja
siinä nuorella saarnamiehellä oli paljon taistelemista. Sillä hänellä
ei ainoastaan ollut tavattomia ruumiillisia voimia, vaan mieleltäänkin
hän oli uhkarohkea. Vanhat ihmiset sanoivat hänen paljon muistuttavan
Haugea tämän ensimmäisinä aikoina ennenkuin vainoominen oli hänet jo
masentanut.
Sentähden sanottiinkin noissa kirjeissä, joita seurakunnan vanhimmat
lähettivät ystäville kaikkialle, alinomaa että nuori Hans Nilsen yhä
oli kehoitettava tottelevaisuuteen vallanpitäjiä kohtaan, jotta ei
mitään riitaa eikä hämmennystä syntyisi.
Vähittäin hän oppi mieltänsä malttamaan niin että hän monessa paikoin
kaikessa hiljaisuudessa sai eripuraisuuden estetyksi papin ja
seurakunnan välillä.
Täten Fennefos, niinkuin moni muukin maallikkosaarnaaja, sai mielet
niin asettumaan että, jos papilla vaan oli hyvä tahto, hän melkein aina
-- sangen ansaitsemattomasti -- löysi pienen joukon todellisia
kristittyjä seurakunnasta, jotka mielellään kokoontuivat hänen
ympärilleen, jos ei hän nimenomaan tarjonnut heille kiviä leivän
sijasta, niinkuin nuo vanhat papit.
Vaan välistä Hans Nilsen'in oli vaikea malttaa mieltänsä. Vanhojen
kertomuksista Fennefos'issa tunsi hän hyvin kaikki Haugen elämän
vaiheet. Hän tiesi hyvin niiden nimismiesten, tuomarien ja varsinkin
pappien nimet, jotka olivat pilkanneet, vainonneet ja puoleksi
kuolijaksi kiduttaneet rakastettua opettajaa.
Ja missä vaan kulki, hän tapasi noita nimiä. Sekä tuomarinistuimet että
saarnastuolit heidän poikansa olivat perineet -- noiden vanhojen
inhoittavien vainoojien ruumiilliset, eikä ainoastaan hengelliset,
pojat.
Hänen nuori verensä rupesi suonissa kiehumaan, ja kun sanat vapaasti ja
terävästi lausuttiin seurakunnassa, huomasi hän että muidenkin laita
oli sama kuin hänen. Mutta silloin he kurittivat toisiansa lausuen: ei
ole esivaltaa toista kuin Jumalan asettama.
Matkustaessaan maan länsi-osassa jäi hän aina vähäksi aikaa matami
Torvestad'in luokse. Kaupunki oli avaralle levinneen herätyksen
keskikohtana, ja vähittäin Hans Nilsen kodistui siellä paremmin kuin
Fennefos'issa.
Sinne lähetettiin siis myös hänelle kirjeitä ystäviltä maan eri ääriltä
kun jotain kävi nurinpäin heidän parissaan tai kun halu kuulla hänen
puhuvan tuli heissä liian vastustamattomaksi.
Silloin hän läksi heidän luo tai kirjoitti heille kirjeitä; tai
vanhimmat lähettivät jonkun toisen hänen sijaansa jos joku siihen
sopiva henkilö oli tarjona.
Vaan eivät veljet eikä matami Torvestad häntä niin voimakkaasti
vetäneet kaupunkiin tahi saaneet häntä niin kauan sinne jäämään. Sillä
oikeastaan viihtyi hän paremmin talonpoikain parissa.
Matami Torvestad'ista hänellä oli paljon muistuttamista. Monissa kohdin
tuo matami oli liian veltto, täynnä saksalaista pietistillistä
haaveksivaisuutta, jota Fennefos ei kärsinyt, ja ennen kaikkia oli hän
Fennefos'in mielestä sekä talossansa että seurakunnassa liian
käskeväinen ja vallanhimoinen.
Fennefos'ia kaupunkiin veti etupäässä Saara.
Ei sen vuoksi että hän tietääksensä olisi rakastanut Saaraa
minkäänlaisella himolla. Mutta Saara oli niin herätyksen valloittama,
niin perehtynyt raamattuun ja hyviin kirjoihin, ett'ei hän tietänyt
toista ihmistä, jonka kanssa mieluummin olisi puhunut hengellisistä
asioista.
Ystävienkin keskuudessa pidettiin Saaraa suuressa arvossa, ja vanhojen
oli sydämellinen ilo kuulla tuon nuoren naisen puhuvan seurakunnassa
Jumalan sanaa. Se tosin oli harvinaista eikä hänellä ollut paljon "omia
sanoja". Mutta hän osasi niin monta virttä, niin paljon raamatun
lauseita ja kappaleita hyvistä kirjoista ulkoa, ja ennen kaikkia hän
oli perehtynyt itse raamattuun niin, että tuskin kukaan miehistäkään
siinä voi vetää hänelle vertoja.
Pöydällä matami Torvestad'in huoneessa oli siihen kiinnitetty pulpetti;
siinä oli aina avattu raamattu.
Se oli Saaran paikka ja sen viereen asetti matami tänään hyvän tuolin
kippari Worselle.
Muutamia totisia vaimoja oli nyt saapunut, ja he kävivät istumaan
pitkin seiniä, laskivat kädet helmaansa ja huokailivat. Pari nuorta
tyttöä istuutui Henrietten kanssa eräälle hyvin ahtaalle penkille uunin
viereen, ja muuan puolikasvuinen poika, jota vanhemmat veivät mukaansa
kokouksesta toiseen, istui -- kasvoiltaan vaaleankeltaisena, täynnä
suvipilkkuja ja näppylöitä, aivan tylsän näköisenä -- erään tuolin
reunalle, joka seisoi oven suulla.
Vähän ajan kuluttua tuli miesväki joukossa. Siinä oli veljekset Endre
ja Nikolai Egeland, joilla oli suurin talonpoikaiskauppa kaupungissa,
Sivert Jespersen, joka muutaman vuoden kuluessa oli ansainnut suuren
omaisuuden sillikaupalla, ja vielä neljä, viisi etevimmistä
Haugelaisista -- käsityöläisiä ja kauppamiehiä.
Matami Torvestad ojensi kaikille kättä ja koetti hankkia heille
istuinsijoja, joka lopulta oli varsin vaikeata, vaikka huone oli iso ja
täynnä tuoleja.
Hans Fennefos meni Saaraa tervehtimään ja kysyi samalla, kelle
nojatuoli oli asetettu?
"Kippari Worse tulee tänne tänä iltana", vastasi Saara katsomatta
häneen. Hans Nilsen hämmästyi ja hänelle tuli paha ollakseen, vaikk'ei
tietänyt mistä syystä; matami Torvestad tervehti häntä ystävällisesti,
vaan itse hän ei vielä mennyt paikallensa istumaan; hän käveli --
hieman kuumeentapaisesti, kunnes Jaakko Worse viimein tuli.
Avatessansa ovea, Worsen teki suuresti mieli pötkiä tiehensä. Hän tuli
suurista huoneistansa, joissa vielä oli vähän valoa laskeuvasta
auringosta. Mutta täällä oli pimeää ja ahdistavaa; kaksi talikynttilää
seisoi messinki-jaloissa valaisten pöytää ja raamatun pulpettia; mutta
huoneessa ei näkynyt muuta kuin sarja kasvoja pitkin seiniä.
Ei toivomistakaan päästä pois. Matami Torvestad otti häntä
ystävällisesti kädestä ja vei hänet sisään.
Paitsi sitä tunsi hän kaikki läsnäolijat, ja miehet astuivat esille
puristamaan hänen kättänsä ja sanomaan häntä tervetulleeksi kotia.
Yleinen oli ilo nähdä häntä seurakunnassa, sillä Jaakko Worse oli
mahtava mies kylässä ja tähän asti hän oli ollut melkein Haugelaisten
vihamiehiä ja pilkkaajia. He nyykkäsivät hymyillen matami
Torvestad'ille ja tämä nautti voitostaan.
Varsinkin oli Sivert Jespersen hyvillään. Hän ja Worse olivat vanhoja
tuttavia pohjoiseen päin tehdyiltä kalastusretkiltä; ja Sivert Gefvint
-- joksi häntä nimitettiin -- oli kokouksien ulkopuolella vilkas ja
näppärä mies. Samalla kuin hänen suunsa oli täynnä Jumalan sanaa ja
virsiä, oli hän rohkea missä hyvä voitto oli tarjona ja taisi purjehtia
kuin riivattu päästäksensä ensimmäiseksi kalastus-paikalle.
Kippari Worse murisi vähän ja silitti saukonnahkaansa kun Sivert
puristi hänen kättänsä, sydämellisesti ja hellästi sanoen häntä
tervetulleeksi. Oli nimittäin vanha juttu heidän välillänsä
suolakaupasta, jossa Worse arveli Sivertin häntä pettäneen; jota hän
olikin sanonut suoraan Sivert'ille monta kertaa heidän yhtyessään
kalastus-retkillä; mutta Sivert Gefvint hymyili vaan ystävällisesti ja
taputti Worsea olkapäälle.
Matami Torvestad vei nyt Worsen nojatuoliin; kipparin oli hyvin paha
ollakseen ja hän kiroili mielessään sekä Laurits'ia että matamia. Mutta
Laurits istui autuaana eräällä pallilla kahden lihavan matamin takana,
joiden välistä hän näki vähän Henrietteä.
Saara tervehti ujosti kippari Worsea; tämä silitti hänen päätänsä;
olihan hän nähnyt Saaran kasvavan pienestä tyttösestä.
Kun nyt olivat istumassa ja kaikki oli hiljaa, sanoi matami Torvestad:
"No -- pikku Erik Pontoppidan! voitko kertoa minulle mistä puhuttiin
seurakunnassa?"
"Pyhennyksestä" -- sanoi vaaleanaamainen poika oven suusta -- nopeasti
ja yksitoikkoisesti ikäänkuin olisi painettu sähkökellon nappia.
"Mitä virttä te lauloitte -- Henriette! muistanet kai?" kysyi äiti.
Henriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei
Laurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei
hänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa
sai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin
rajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen
vettä hänen päällensä.
Hän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä.
Matami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten
kääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä
oli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta:
"Ei enää synnin valta
Saa mieltäin hallita
Sen voitan. Jumalalta
Saan siihen voimia."
Kokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti
pojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland,
olivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan
tätä kaikkea.
Henrietteä ei kukaan katsellut -- paitsi Laurits; tyttö istui
häpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.
Matami Torvestad aloitti nyt ja muut jatkoivat ilman virsikirjoja:
"Ei enää synnin valta
Saa mieltäin hallita.
Sen voitan. Jumalalta
Saan siihen voimia".
Laulettiin kaikki kuusi värssyä. Jaakko Worsen korvissa tämä soi niin
kummallisen kolkolta ja ilkeältä -- kaikki nuo äänet matalassa
huoneessa, naisten terävät äänet ja miesten matala murina. Hitaasti,
äärettömän hitaasti laulettiin; jokaisen säkeen loppuun Sivert
Jespersen liitti muutamia kummallisia liverryksiä ja trimulantteja,
jotka olivat hänelle omituiset.
Yksi vanhimmista, joka oli puhunut rukouskokouksessa, ei ollut läsnä
tänä iltana matami Torvestad'in luona; tämä pyysi sentähden että joku
kertoisi hänen puhettansa. Näin sanoessaan hän ja moni muu katseli
Fennefos'in puoleen; mutta hän istui ääneti, huulet yhteen
puserrettuina; näytti siltä kuin ei hän tänä iltana tahtonut puhua.
"Niin, minä arvelen kaikessa nöyryydessä", lausui Sivert Jespersen,
"että vanhus puhui oikein hyvin ja sydämellisen yksinkertaisesti. Se
oli pyhän hengen vaikuttamaa, -- niinkuin pieni Erik Pontoppidan kohta
tiesi sanoa -- ja vanhus valitsi alkulauseeksi Lutheruksen sanat
artikkelissa: 'Minä uskon ja tunnustan etten omasta ymmärryksestäni ja
voimastani taida Jesuksen Kristuksen minun Herrani päälle uskoa, eli
hänen tykönsä tulla' -- ja näytti niin selvästi ainakin minun
mielestäni -- sekä raamatusta että jokapäiväisestä kokemuksesta kuinka
surkeasti meidän käy sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa
jos luotamme lihaamme ja kurjaan järkeemme".
Nikolai Egeland, joka ei juuri ollut varustettu hyvillä hengellisillä
lahjoilla, lausui: "Minä uskon, Herra! auta epä-uskoani".
Hän ei todellakaan taitanut muuta kuin neljä viisi raamatun lausetta
ulkoa, joita käytti kun niin sopi, ja välistä eivät ne ollenkaan
sopineet. Mutta veljet tunsivat hänen uskollisuutensa ja kärsivät sitä;
hänelle ei ollut uskottu sen suurempaa lahjaa.
Eräs vaimoista huokasi: "se on totuuden sana -- Sivert Jespersen --
emme pitkälle pääsisi hengellisissä suhteissa omalla ymmärryksellämme".
Matami Torvestad ryhtyi nyt puheesen; hänen oli tapana istua ja
käännellä lehtiä kirjasissa, jotka olivat pöydällä hänen edessänsä,
vastapäätä Saaraa. Ne olivat hengellisiä kirjasia, rukouskokoelmia ja
hengellisiä lauluja. Ja löytäessään niistä jotakin soveliasta, hän sen
koroitti puheesensa, jotta osittain puhui omia sanojansa, osittain luki
kirjasta. "Kristityn on aina muistaminen", alkoi hän, "että armon
järjestyksessä on monta korkeata ja salaista ihmetyötä, joita kurja
ihmisjärki ei ikinä voi käsittää eikä ymmärtää. Sentähden ei meidän
koskaan tarvitse vaivata itseämme pyytämällä sitä käsittää; meidän on
ainoastaan luottaminen Jumalan kaikkivaltaisuuteen ja totisuuteen, joka
on sen meille ilmoittanut. Tosiaan -- niin pian kuin järki tahtoo
ruveta tutkimaan mitenkä se on mahdollista, jota Kristus sanoo, niin
meidän pitää kohta tietämän että silloin kiusauksen hetki on käsissä,
että perkele on läsnä, tuo vanha järkevä käärme, joka vietteli Eevan
kavaluudellansa, ja silloin meidän on heti turvautuminen Jumalan nimeen
puolustukseksi kuolemaa ja itse helvettiä vastaan. Suotakoon meille
kaikille armo siihen".
"Amen" -- sanoi Nikolai Egeland.
"Mutta armaani!" kysyi Sivert Jespersen, kääntyen nuorison puoleen,
"mitenkä meidän on saavuttaminen tätä armoa?"
"Se on pyhän hengen työ", kuului alhaalta oven suusta.
"Oikein vastattu -- pikku Erik! ja miksikä nimität tätä pyhän hengen
työtä?"
"Pyhennykseksi"
"Ja mitkä eri osat pyhennykseen kuuluvat? Voitko siihenkin vastata?"
"Uudesta-syntyminen, vanhurskauttaminen ja uudistus."
Taas kaikki mielihyvillään katselivat tuota oivaa poikaa. Itse hän
istui kasvot muuttumattomina, suu puoleksi avoinna -- valmiina kun vaan
nappia kosketettaisiin.
Mutta nyt Nikolai Egeland'in kunnianhimo paisui ja hän aloitti pisintä
raamatunlausetta, mitä osasi: "yhden ihmisen kautta synti tuli
maailmaan", mutta matami Torvestad katkaisi hänen puheensa lempeästi:
"Ihmeellinen on uudestisyntyneen ihmisen laita; hän ei ole
minkäänlaisen synnin eikä maallisen himon orjana, -- ei viattomissakaan
asioissa. Sanoessani ett'ei hän ole orja, en tahdo sillä kieltää että
hän heikkouden hetkenä voi joutua synnin valtaamaksi; mutta minä
tarkoitan ett'ei hän jää syntiin. Jos perkele tai liha äkkiarvaamatta
karkaavat hänen päällensä, niin että hän lankee syntiin, nousee hän
jälleen, valittaa Jumalalle hätäänsä ja pyytää anteeksi-antamusta, Ja
niin kauan kuin hän näin uudistetaan uskossa ja löytää rauhaa Jumalan
kanssa, hän aina voittaa synnin ja vaeltaa yhä edelleen hengessä."
Saara katseli Fennefos'in puoleen; sillä hän tiesi ett'ei Fennefos
voinut kärsiä sitä kirjaa, josta äiti sen luki. Vaan hän ei liikkunut.
Himmeässä valossa Saara näki hänen voimakkaat suorat kasvonsa -- vähän
ylöspäin käännettyinä ikäänkuin hän olisi lakeen päin katsellut. Koska
Fennefos ei näyttänyt tahtovan puhua tänä iltana, jatkettiin
keskustelua ainoastaan neljänneksen tuntia ilman mitään virkeyttä.
Saara istui koko ajan raamatun edessä; ja aina keskustelua myöten haki
hän raamatun paikkoja sieltä täältä -- joko itsellensä tai muille,
jotka pyysivät häneltä apua muistuttamisessa. Hän löysi kohta kaikki,
mitä haki, ja tärkeimmät paikat hän aina osasi ulkoa.
Kippari Worse ei tuota pyhennys-asiaa ymmärtänyt, ja häntä rupesi
kovasti väsyttämään. Häntä pitivät vielä valveilla yksistään Saaran
pienet sormet, jotka niin ahkerasti liikkuivat pyhän kirjan lehdissä.
Viimein hän kuitenkin olisi nukkunut; mutta silloin matami Torvestad
ehdotti, että he yhdessä veisaisivat erään virren.
Saara otti nyt virsikirjan, piti sitä kaptenin edessä, ja laulu alkoi.
Worse istui puoli-nukuksissaan ja katseli Saaran sormia. Silloin Saara
yht'äkkiä katseli häntä suurilla mustilla silmillänsä, sanoen:
"laulakaa tekin".
Kippari Worse heräsi selki selväksi ja rupesi ynähtelemaän sitä myöten
kuin Saara muutti sormiansa. Virsien veisaaminen ei ollut koskaan ollut
hänen hyviä avujansa, ja kun tuli sanoja semmoisia kuin Jumala ja
Jesus, häpesi hän päästää ne syntisestä suustansa.
Mutta hereillä hän oli ja vieläpä lisäksi: hänen oli hyvä ollakseen.
Tuon tuostakin hän katseli Saaran sormia ja käsivartta myöten hänen
vahvoja olkapäitänsä, katseli tuota hentoa valkoista ihoa korvien
takana ja leu'an alla, jossa kurkku hieman liikkui hänen laulaessaan.
He istuivat niin tuttavasti ja likellä toisiansa, kun Saara kallistui
hänen puoleensa, pitäen virsikirjaa, että kippari Worse tunsi jotakin
lämmintä ja naisellista läheisyydessään -- ensimmäinen kodikas tunne,
mitä oli tuntenut tänään.
Oli toinenkin, joka hyvin menestyi, vaikk'ei hänkään juuri seurannut
hengellisiä selityksiä, ja tuo toinen oli Laurits Seehus nurkassaan.
Hän oli niin onnellinen kovan kärsimyksensä jälkeen, ett'ei hänestä
ensinkään tuntunut samalta kuin muulloin rukouskokouksissa; voihan hän
nähdä Henrietteä. Ja koska pyhä sana ja laulu vaikutti häneenkin, joka
niin kauan oli ollut sitä vailla, tuli hän niin liikutetuksi, että
kiitti Herraa siitä, että oli pannut hänelle tuon pienen koetuksen,
jotta hän nyt sitä paremmin tajuisi kuinka onnellinen hän oli.
Virren veisattua talon tyttäret toivat teetä ja voileipiä. Sittenkuin
Endre Egeland oli lukenut pöytärukouksen, kaikki söivät ja joivat
paljon teetä, jonka jälkeen erosivat kello yhdeksän aikana.
Kun Worse taas seisoi huoneissansa ja näki matami Torvestad'in
vieraiden menevän torin yli, ei hän tietänyt pitikö hänen nauraa vai
kiroilla ajatellessaan että oli näiden ihmisten seurassa viettänyt
ensimmäistä iltaa.
Siinä meni Endre Egeland, josta kerrottiin että hän vietteli
talonpoikaistyttöjä alas makasiniinsa, ja Sivert Gefvint, joka niin
häpeällisesti oli Worsea suolakaupassa pettänyt. Jospa Randulf vaan
tietäisi! Kuitenkin ajatteli hän useita kertoja kuinka hauska oli ollut
laulaa neiti Saaran kanssa, ja hänestä tuntui ikävältä ja tyhjältä
suurissa avaroissa huoneissaan.