"Saara! -- sinun on mentävä rukoushetkeen iltapäivällä", sanoi matami
Torvestad vanhimmalle tyttärelleen.
"Menen, äiti."
"Kippari Worse on tullut kotia; minä tahdon mennä häntä tervehtimään."
"Tuo kurja mies elää arvattavasti vielä synneissään, haluamatta päästä
veljesten kanssa armon-istuimen osallisuuteen. Aatteles Saara! Jos joku
meistä voisi tulla välikappaleeksi Herran kädessä tuon eksyneen
pelastamiseksi!"
Matami Torvestad katseli vakaasti tyttäreensä; mutta Saara, joka seisoi
kyökissä pöydän ääressä pesemässä astioita päivällisen jälkeen, ei
nostanut silmiänsä, jotka olivat tummat ja suuret, pitkillä ripsillä ja
mustilla kulmilla varustetut. "Voit kysyä ystäviltä, eikö joku heistä
tahtoisi poiketa meidän luo keskustelemaan siitä, mitä seurakunnassa on
puhuttu, ja siten vahvistamaan toisiamme armon liitossa."
"Kysyn, äiti."
Matami Torvestad meni perähuoneesen, joka oli hieman pimeä, pihan
perällä kun oli. Muuten se oli somasti ja kunnollisesti sisustettu,
kaikki oli puhdasta ja siistiä, mutta tuntui sentään jotenkin karulta.
Matami oli Veljesseurakunnan esimiehen leski, jonka esimiehen kuoltua
ei ollut jälkeistä tullut. Sillä todellisten Herrnhutien luku ei ollut
suuri, eikä heidän lukunsa lisääntynytkään, koska hengellinen liike
yleensä kävi Haugelaisten suuntaan.
Heidän opissaan olikin niin paljon sisällistä yhtäläisyyttä ja heidän
elämässään niin paljon ulkonaista yhtäläisyyttä, sitä ne, jotka olivat
herätyksen ulkopuolella, pitivät niitä niin yhtäläisinä kuin "hip" ja
"hop"; tosiasia oli että nuo kaksi hengellistä suuntaa vähitellen
sulivat yhteen.
Alkuansa ei eroitus ollut vähäinen yhteiseen sivistykseen katsoen
Haugen ystäväin ja veljesten välillä. Hauge etsi ja löysi ensimmäiset
uskovaisensa talonpoikien parista. Veljes-seurakuntaan taas kuului
suuri osa rikkaita kaupunkilaisia, jotka saksalaisten esimiestensä
kautta, sekä käyden Kristiansfeldt'issä ja muissa herrnhutien
pesäpaikoissa saavuttivat enemmän ulkonaista ja sisällistä sivistystä.
Mutta myöhemmin, kun Hans Nilsen Haugen herätys oli kaikunut yli maan
ja voittanut lukemattomat koetukset ja varsinkin Haugen pitkällisen
vankeuden ja hänen kuolemansa jälkeen, kun kansan tiedoksi tuli mitä
hirmuista väkivaltaa virkasääty oli harjoittanut viattomia, hurskaita
ihmisiä kohtaan -- silloin tämä liike sai monta uskolaista niissäkin
säätyluokissa, joissa siihen saakka oli kammottu ja ylenkatsottu noita
talonpoikaisia haaveksijoita ja raivijoita.
Se helpoitti yhteensulatuksen. Haugen ystävät olivatkin aina sopuisat
ja kärsivälliset missä vaan tapasivat elävää kristin-uskoa. Herrnhutit
eivät puolestaan olleet niin lukuisat ja voimakkaat että olisivat
voineet säilyttää erityisasemansa vaikkapa olisivatkin sitä tahtoneet.
Haugelaisten uuteen kokoussaliin matami Torvestad siis lähetti
tyttärensä, ja niinikään tuli hänen pieniin hengellisiin kokouksiinsa
heränneitä molemmista uskonlahoista ilman erotuksetta. Itse käytti hän
joitakuita sanoja ja lausetapoja, jotka muistuttivat asiantuntevia
hänen pitkästä olostansa Gnadanissa, ja häntä suuresti miellytti pienten
pietistillisten kirjain lukeminen, joista hän itse oli muutamia
kääntänyt saksan kielestä.
Perheen-huoneesta matami Torvestad meni kutomahuoneesen, jossa
palveluspiika heitteli sukkulaansa ahkerasti ja tahdikkaasti. Siinä
seisoi rukkia ja kerin-jalkoja ja ikkunalla oli räätälin työtä; sillä
talossa vuorottain harjoitettiin rukousta ja laulua sekä ankaraa ja
hyödyllistä työtä.
"Missä on Henriette?"
"Hän meni ulos kuulustamaan miksi lippuja nostetaan satamassa."
"Oi, oi -- Martha! -- kuinka kauan nuori sydän sentään riippuu kiinni
tämän maailman turhuuksissa! -- Näytäs kuinka pitkälle olet ehtinyt."
Saara sill'aikaa jatkoi työtään, hyräillen virttä. Hänen vuoronsa oli
hoitaa kyökkiä; hän ja piika pitivät sitä toimenaan vuorottain;
Henriette oli vielä liian nuori.
Saara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja
pulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin
kalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa
pitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.
Hänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka
muistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja
palmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.
Neiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota
jokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään
seuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot
muodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen
kauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.
Kolistellessaan kuppeja ja talrikkeja -- hyräillen virttään, ei hän
kuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi
avattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.
Ovella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään
silmänsä alas sanoen: -- "Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa',
josta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!"
"Kiitos Hans Nilsen!" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei
voinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski
sen sentähden penkille ja läksi taas pois.
Saara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; Hans
Nilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.
Sitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki
sieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan
tehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin
pitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.
Mutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon
rakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle
eteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi
oivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti
päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi
Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas
loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.
Nyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara
kuuli selvästi; Henriette tuli, -- ei epäilystäkään -- reippaita,
nopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten
muutamia askeleita jälleen -- aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on
kompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.
Henriette tuli sisään -- punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka
hajallaan ja aloitti kiiruulla: "Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei
kummempaa! Kuinka ällistyin, -- jos vaan tietäisit, -- tiedätkös kuka
on kuilut kotia?"
"Hys -- hys -- Henriette", torui sisar, "entäs jos äiti tulisi ja
näkisi sinut!"
Kohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta
tukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan:
"minä olin torilla -- aivan alhaalla sillalla, -- älä kerro äidille; ja
silloin tuli kippari Worse soutaen, -- kippari Worse on palannut
Riosta, -- tiesitkö sinä sen? -- hänellä oli kuusi soutomiestä ja
lippu, -- ja perässä istui Laurits -- en tuntenut häntä ennenkun hän
hyppäsi maalle, -- noin pitkä hän oli" -- hän osoitti ilmaan -- "hän
näki minut, luulenpa että hän on jälessäni!"
"Ei, mutta Henriette" -- aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa
kokoon.
Mutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos
käytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.
Saaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju
luonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut
koskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli
ankarasti taivutettava Herran pelvossa.
Kuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus
Henriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse
olisi tahtonut olla yhtäläinen.
Se oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja
upotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella,
rukouksilla ja sanan käyttämisellä; -- mutta kuitenkin -- --
Vielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät
kasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.
Mutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä;
hän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.
"Tervetullut kotia Laurits", sanoi Saara ystävällisesti.
"Kiitoksia siitä", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi
kurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea
vasten.
"Tahdoitko puhua äitini kanssa?"
"Tahdoin -- tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä."
"Hän on perheen-huoneessa."
Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä
aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt
matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei
ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä
lapsia.
Vähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja
allapäisen näköisenä.
"No -- Laurits!" -- sanoi Saara, "pitääkö sinun kohta lähteä?"
"Pitää" -- vastasi hän rientäen ulos, "en saanutkaan".
Mutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän
mielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki -- ensi kerran
jungmanniksi päästyänsä.
Se ajatus oli ollut hänen ilonsa matkalla: että saisi vanhan
ylis-kamarinsa jälleen, saisi olla Henrietten seurassa joka päivä,
lahjoittaa hänelle kaikki ne oudot kalut, mitkä hänellä oli kirstussa,
hiipiä ulos soutamaan hänen kanssansa kun matami oli seurakunnassa, tai
laskea mäkeä hänen kanssansa talvis-iltoina kuutamossa, -- kaikki nämä
loistavat toiveet, jotka olivat niin varmat, niin monta kertaa
vakaantuneet pitkinä, yksinäisinä vahtituntina laivankannella -- kaikki
olivat rau'enneet.
Nyt ei hänellä olisi mitään iloa enää tässä maailmassa ja tuskinpa
tulevassakaan.
Saaran tuli häntä sääli sydämessään. Mutta äiti astui huoneesen ja
sanoi: "sinä näit Laurits'in? -- Saara!"
"Näin, äiti".
"Puhuttelitko häntä?"
"En -- sanoin häntä vaan tervetulleeksi".
"Luuletko että hän on herännyt?"
Saara ei tietänyt mitä vastata; mutta äiti jatkoi ankarasti: "sano sinä
vaan 'en' -- lapseni! Tuommoiselta ei kääntynyt katuvainen syntinen
näytä. Tuomio tosin on Herran; mutta meidän on käyttäminen silmiämme ja
järkeämme, jotta ei syyhyinen lammas tunkeu saastuttamaan koko laumaa".
Saaran oli sydämessään myöntäminen että äiti oli oikeassa; sillä hän
ymmärsi että Henriette ja Laurits nyt olivat siinä ijässä, että heidän
keskenäinen tuttavuutensa helposti voi muuttua syntiseksi rakkaudeksi.
Sill'aikaa kun Laurits oli kamarissa oli Saara arvellut itsekseen, että
velvollisuus kentiesi vaatisi häntä lausumaan äidille mielipiteensä.
Nyt hän pääsi siitä, ja hänen vakuutuksensa oli että asian nykyinen
laita oli paras noille nuorille.
Kuitenkin juohtui hänelle mieleen, kuinka nololta Laurits takaakin
näytti hiipiessään ulos kyökin ovesta ja kuinka pahoille mielin
Henriette joutuisi siitä, -- olihan Laurits aina asunut heidän luona.
Tietysti oli hyvä kummallekin että kiusaus saatettiin pois heidän
tieltänsä -- mutta kuitenkin! -- kuitenkin -- --
Jo kello seitsemän aikana oli Jaakko Worse lähtenyt pois klubista;
siellä ei ollut olemista.
Kaikki oli mennyt takalukkoon, ei mitään ollut käynyt hänen toivonsa
mukaan siitä asti kuin maalle astui.
Klubissa oli hän tavannut kaksi suomalaista haaksirikkountunutta
laivuria; aivan nuoria miehiä, jotka olivat tulleet Amerikasta. Toinen
heistä -- oikein hävytön naama, varustettu englantilaisella parralla ja
keltaisilla kellonvitjoilla -- oli ollut Rio de Janeirossa -- kaksi
kertaa.
Oi Randulf -- Randulf! Miksi olit sinä Itämerellä!
Kippari Worsen kävi niinkuin tavallisesti käy niiden, joilla on kevyt
mieli. Pieninkin ilo taisi saattaa hänet mainion hyvälle tuulelle ja
auttaa häntä kaikenlaisten vastusten halki; mutta jos -- päinvastoin --
pieni kiusa saattoi hänen mielensä toiselle uralle, silloin oli kaikki
päin männikköön, koko joukko onnettomuuksia muka sateli hänen päällensä
eikä kukaan ollut siihen määrään kohtalon vainooma, kuin hän -- sinä
päivänä; sillä tavallisesti hän sitten nukkui itsensä tasapainoon
jälleen.
Tänäänpä juuri oli tuommoinen onnettomuuden päivä siitä hetkestä asti,
kun Worse kuuli että Randulf oli poissa; sentähden ei hän havainnut
mitään ilon aihetta klubissa eikä konttorissa, ei kauppapuodissa eikä
meriaitassa, vaikka asiat oli nuhteettomasti hoidettu hänen poissa
ollessaan ja hänen väkensä olisi ansainnut enemmän kiitosta kuin
saivat.
Kiukkuisena ja alakuloisena hän käveli edes takaisin suurissa kauniissa
huoneissaan. Aurinko oli laskeumaisillaan luoteesen ja kaupungin
sataman sekä Sandsgaard'in lahden rajalla kuvautui keltaista
iltataivasta vasten "Perheen Toivon" raaka-puut.
Vaan apua ei ollut niistäkään. Päälle päätteeksi muistui mieleensä että
vanha satamavouti Snell klubissa oli vienyt hänet erilleen erääsen
nurkkaan ja kuiskannut -- sormi pitkää punasta nenäänsä vasten
painettuna: "Pop -- pop! Jaakko! parhaasen aikaan toit kun toitkin
vanhukselle muutamia killinkiä. Sanotaan -- pop -- pop -- että hän
tarvitsee niitä tätä nykyä."
"Hitto vieköön! mitä hän sillä tarkoitti?" huusi kippari Worse äreästi,
muistellessaan asiaa, "tahtooko tuo vanha veijari uskotella minulle
että E. F. Garman on killinkien puutteessa -- puh! -- mitä sinä tahdot?
-- Laurits!" huusi hän yht'äkkiä, nähdessään jungmanninsa ovessa.
"Ei mitään -- kapteni!" -- vastasi Laurits matalalla äänellä ja meni
taas. Mutta Worse juoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni käytävässä
ja veti hänet sisään huoneesen.
Tosi on, mitä Laurits oli puhunut; hän ei oikeastaan tahtonut mitään.
Mutta kun hän surussaan ja hyljätyssä tilassaan näki ikkunoista
kaptenin, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, kävelevän edes
takaisin, uskalsi hän mennä sisään, toivoen saavansa jonkinlaista
lohdutusta.
Worse piti häntä niskasta kiinni ja katseli häntä: "Hm! -- vai niin, on
siis toinenkin, jolla ei ole ollut juuri hauskaa kotia palattuaan. Tule
poika! -- juokaamme lasillinen yhdessä, niin saat jälestäpäin kertoa
vastoinkäymisiäsi".
Kippari Worse avasi nurkassa seisovan ruokakaapin luukun, otti esille
kaksi ympyriäistä Hollannin lasia ja kaasi kirsikkaviiniä Lauritsille
ja vanhaa keltaista Jamaicaa itsellensä.
"Kas niin!" -- sanoi Worse heidän juotuansa -- "kerro nyt surujasi ja
huoliasi".
Mutta aloittamatta mitään kertomusta pisti Laurits hui hai lasinsa
ruokakaappiin ja kaptenin lasin niinikään, sysäsi luukun kiinni ja
istui puutuolille oven viereen.
Worse luuli pojan käyneen hulluksi; mutta ennenkuin ennätti aloittaa
mitään pauhinaa, kolkutettiin ovelle ja matami Torvestad astui sisään.
Laurits oli nähnyt hänen menevän ikkunan ohitse ja matamin pelko oli
siihen määrään painunut hänen vereensä, että matamin ilmestyminen
karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästänsä paitsi sen: kun ei hän
vaan näkisi meidän juovan.
Ei Worsekaan olisi tahtonut että matami olisi tavannut häntä
nuorukaisen kanssa ruokakaapin luukun edessä; ja kun hän nyt oivalsi
Laurits'in menetyksen, tirkisteli hän vaan viekkaasti toisella silmällä
poikaa, viedessään matamia sohvaan istumaan.
Hän oli puettu mustaan silkki-kaloppiin, tumman-harmaasen hattuun,
jossa oli suuri esiinpistävä lieri ja atlasinauhoja. Hänen pukunsa ja
koko hänen personansa näytti varakkaalta ja juhlallisen totiselta.
Tuo isonlainen, kaksinkertainen leuka sekä pystyssä pidetty pää tekivät
hänen katsantonsa käskeväiseksi. Siinäpä hän erosikin muista
heränneistä. Sillä ne koettivat ulkomuodossaan ja koko olennossaan
näyttää nöyriltä, niinkuin myös oli tullut tavaksi Haugen ystäväin
parissa maan läntisissä osissa puhua surkealla, imelällä äänellä.
Matami Torvestad ei ollut unohtanut että hän oli veljesseurakunnan
esimiehen leski, ja hän pyysi aina pitää taloansa hengellisen liikkeen
keskikohtana. Sentähden olivat hänen pienet kokouksensa -- puoleksi
raamatunselitys-hetkiä ja puoleksi iltaseuroja -- hänen mielestänsä
sangen tärkeät, ja samasta syystä otti hän taloonsa hyyryläisiä, jota
hänen ei tulojen vuoksi olisi tarvinnut tehdä.
Lauritsi'a ei hän siinä lukuun ottanut; hänet oli hän ottanut luoksensa
Flekkefjord'issa olevain ystäväin pyynnöstä; vaan muut, jotka asuivat
hänen luonansa, olivat hurskaita nuoria ihmisiä -- enimmiten
matkustavia maallikko-saarnaajia, jotka tulivat ja menivät, jäivät
muutamiksi päiviksi ystäväin luo keskustelemaan ja mieltänsä keskenään
ylentämään.
Ja siten matami saavutti sen, että hänen talonsa oli yksi kaupungin
heränneitten kokouspaikoista ja hän itse oli mitä mahtavimpia naisia,
jota vanhemmat tavallisesti kutsuivat neuvotteluihinsa.
Kippari Worsen edessä matami aina oli vähemmin ankara ja totinen kuin
kaikkien muitten, -- siitäkö syystä, että hän monta vuotta oli ollut
kipparin hyyryläisenä -- vaiko siitä että hän luuli siten paraiten
voittavansa hänen sielunsa armon kutsumukselle, vai oliko hänellä
kenties muita syitä.
Kaikissa tapauksissa oli huomattava, että hän hyvin vähän sekoitti
Jumalan sanaa ja hurskaita lauseparsia puheesensa keskustellessaan
Worsen kanssa; jopa kärsi -- niin, välistä nauroikin lystikkään
kaptenin sukkeluuksia, kun ne olivat aivan viattomia.
Sanottuansa häntä tervetulleeksi kotia ja kerrottuansa yhtä ja toista,
mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, lopetti hän kysymällä, eikö
kapteni -- joka istui täällä niin yksinänsä -- tahtoisi tulla hänen
luoksensa illalliselle. Se ilahuttaisi hänen tyttäriänsä.
"Eikö tule muita?" kysyi Jaakko Worse epäluulolla.
"Mahdollista kyllä, että joku ystävistä poikkee meille palatessaan
seurakunnasta."
"Vai niin -- kiitoksia sitten minun puolestani!" mutisi Jaakko Worse
äreästi, "te tiedätte ett'en sovi siihen seuraan".
"Älkää sanoko niin -- kapteni Worse! vaan toivokaamme ja rukoilkaamme,
että tulisitte oikein hyvin sopimaan siihen seuraan, jossa Jumalan
sanaa kuullaan mielen ylennykseksi Herrassa"; sen hän sanoi hyvin
innokkaasti katsellen kaptenia viisailla silmillään.
Kippari Worse joutui vähän hämilleen ja käveli hetken aikaa. Ei ollut
helppo vastata tuommoisiin lauseihin; hän, hitto vieköön, ei tahtonut
mennä seurakuntaan, mutta hän kaipasi kohteliasta syytä kieltämiseen.
Laurits nousi samassa oven vierestä ja aikoi mennä.
"Ei -- ei -- Laurits!" huusi kapteni, "et saa mennä; pitihän meidän
puhua keskenämme. Minne ai'ot?"
"Minun täytyy mennä kaupunkiin etsimään itselleni yösijaa", vastasi
Laurits synkeänä, mutta vähän rohkeammin viinin jälkeen.
"Mitä -- tulethan asumaan matami Torvestad'in luona? Eikö niin?
Matami?"
"Ei", vastasi tämä kuivasti, "kuten tiedätte minun luonani asuu
enimmiten hurskaita nuoria ihmisiä. Minä en vastaan-ota meriväkeä."
"No -- mutta Laurits'illa on aina ollut ikäänkuin koti teidän luonanne,
matami! -- On liian kova kohtalo tulla kotia ja sitten joutua
heitetyksi kadulle."
Worse käsitti nyt että siinä oli syy jungmannin suruun, ja
hyväntahtoisuudessaan hän mielellään tahtoi auttaa poikaa.
Matami Torvestad ei vastannut siihen mitään; hän kiersi kalopin
ympärilleen ja aikoi mennä.
"Niin jääkää siis hyvästi -- kapteni Worse", sanoi hän, "ja
sydämellisesti tervetullut te olette. Puolen tunnin perästä tulee Saara
ja ehkä pari seurakuntalaista paitsi häntä, ja kenties joku meistä
sitten pitää pienen rukouksen. Ettekö te tunne mitään halua toisten
uskovaisten kanssa kiitoksella kääntymään Hänen puoleensa, joka on
pelastanut teidät myrskyistä ja saattanut teidät vahingoittumatta
pauhaavien aaltojen yli?"
"Tietysti -- tietysti -- matami! -- näettehän, mutta" -- Worse seisoi
kynsien korvanjuurta.
"Tulkaa nyt! Älkää olko vastahakoinen kutsumukselle!" Hän ojensi
kaptenille kättä ja katseli häntä ystävällisesti.
Mutta Worse peräytyi ja sanoi puoleksi leikillä: "en ole mielelläni
vastahakoinen. Mutta minusta te matami Torvestad olette sangen
vastahakoinen, kun ette suo Laurits paralle asuntoa. Tehkäämme sopimus?
-- Minä tulen raamatunselitykseen, jos te annatte Laurits'in asua
luonanne, -- mitä? Kätenne, matami Torvestad!"
"Tekisinpä enemmänkin, -- kapteni Worse! -- jos siten voisin edistää
armon työtä teissä", vastasi hän, hellästi ojentaen kaptenille
kättänsä.
Sitten sanoi hän tavallisella äänellänsä Laurits'ille: "sinä kuulet
että teen sen kaptenin tähden. Näytäs että käytät itseäsi niin, ett'en
sitä kadu. Sinä saat vanhan kamarisi; se on reilassa."
Näin sanoen hän läksi.
Kapteni ja jungmanni tyhjensivät vielä lasillisen ruokakaapin ääressä.
Se oli virvoittanut Worsea ja nähdessään kuinka sielun pohjasta
iloisena Laurits juoksi meripuodille noutamaan kirstuansa
kalleuksinensa, hän hetkeksi unohti kuinka kalliisti oli maksanut
jungmanninsa pienen yliskamarin.