I.

"Laurits! Saakelin poika! Ylös! Viiri selvilleen!"

Kippari Worse seisoi perällä laivamajan takana. Raitis pohjoistuuli

kävi vuonon yli, ja vanha priki purjehti mukavasti sisäänpäin, pienillä

purjeilla.

Virta meni ulospäin ja nosti lakkapäitä laineita sen niemen kohdalla,

jossa Sandsgaardin lahti alkoi. Kääntyessään sinnepäin, "Perheen

Toivo", tuo hyvä laiva, näytti hyvin menestyvän kodikkaassa vanhassa

satamassa.

Mutta kippari Worse vilkkui perämiehelle: "Tuhat tulimmaista, kyllä se

tietää missä ollaan, päästyämme niemen ohitse".

Sillä "Perheen Toivo" ei ollut muitten laivain laatuinen. Oli kenties

laivoja, jotka köykäisemmiltä ja hienommilta näyttivät; olihan

mahdollista -- vaikk'ei Jaakko Worse niitä koskaan ollut nähnyt --

mutta mahdotointa ei ollut että noiden uusmuotisten englantilaisten

parissa oli jokunen, joka purjehti hiukan paremmin.

Mutta siihen kaikki myöntymiset päättyivät kun päättyivätkin.

Vahvempaa, tukevampaa, kelvollisempaa kuin "Perheen Toivo" ei merellä

liikkunut eikä koskaan tulisi merellä liikkumaan.

Sentähden aurinko niin juhlallisesti valaisi Sandsgaardin taloja,

valaisi merta ja laivaveistämöä, valaisi koko tuota ystävällistä

lahtea, jossa sinertävät kesäaallot joukottain riensivät rannalle

ilmoittamaan että Jaakko Worse oli vuonolla.

Mutta Sakari meriaitta-renki oli sen jo ilmoittanut.

"Oletko oikein varma asiasta?" kysyi konsuli Garman terävästi.

"Me olemme hänet observeranneet kiikarilla -- herra konsuli! Se on yhtä

varmaan 'Perheen Toivo', kuin minä olen syntinen ihminen Jumalan

edessä. Se tulee juuri Sandsgaardin lahdelle".

Morten V. Garman nousi nojatuolistaan. Hän oli pitkä, vahva mies, tukka

kutrinen ja vaalea, alahuuli esiin pistävä.

Ottaessaan hatun ja kepin, vapisi kätensä hieman; sillä "Perheen Toivo"

oli ollut hyvin kauan poissa.

Ulkona konttorin etuhuoneessa seisoi kirjanpitäjä ikkunan edessä.

Konsuli otti kiikarin hänen kädestänsä, katseli vuonolle päin, löi

kiikarin kokoon ja sanoi: "Niin on todellakin. Jaakko Worse on

luotettava mies."

Ensimmäisen kerran oli laiva näiltä paikoilta käynyt Rio de Janeirossa,

ja sen uskaliaan työn Jaakko Worsen kunnianhimo oikeastaan oli aikaan

saanut. Mutta kun hän oli ollut niin kauan poissa, oli konsuli

heittänyt kaiken toivon "Perheen Toivosta", niinkuin monesta muustakin

viime vuosina.

Nyt hän kyllä oli hyvillään, sekä laivan, että vanhan kapteni Worsen

tulosta, mutta kuitenkin hänen askeleensa kuuluivat raskailta ja

huolistuneilta, kulkiessansa niitä leveitä portaita myöten, jotka

veivät toiseen kerrokseen.

Sillä enempi kuin yksi onnellinen matka tarvittiin huolistuneen

kauppamiehen mielen rauhoittamiseksi. Sandsgaard olikin tyhjä ja autio,

ei mitään nuorisoa, ei mitään seuroja, -- ainoastaan vanhoja muistoja

hienoista kavaljereista, kevytmielisesti puetuista naisista, jotka

olivat jättäneet huoneisin tuoksun, mikä saattoi sydämen tykyttämään.

Rouva Garman'in kuoltua viime kesänä olivat kaikki seurahuoneet

toisessa kerroksessa olleet lukittuina. Molemmat pojat olivat

ulkomailla, Kristian Fredrik Lontoossa ja Rikkard Tukholmassa, ja

konsuli Garman, joka koko elinaikanansa oli tottunut iloiseen,

huolettomaan seuraelämään, tietysti ei voinut juuri iloisesti elää

kahden vanhan pii'an seurassa -- hänen vaimo-vainajansa sisaria, jotka

nyt riitelivät hänen talonsa hoidosta.

Nähdessään hyvästä laivastansa kaiken sen viisauden, joka syntyi

laivaveistämöllä ja lahden rannalla, Jaakko Worsen sydän paisui

ylpeydestä. Kaikki veneet soudettiin ulospäin. Laivaväestön sukulaiset,

äidit ja morsiamet heiluttivat huiviansa, itkien liikutuksesta; enin

osa heistä oli jo aikoja sitten heittänyt kaiken toivon "Perheen

Toivosta".

Ei mikään sukulainen vastaan-ottanut kippari Worsea; hän oli leskimies,

ja hänen poikansa oli kauppakoulussa Lybekissä. Se häntä ilahutti, että

saisi kertoa noille muille kippareille klubissa Rio de Janeirosta,

jossa ei kukaan heistä ollut käynyt; mutta enimmin hän iloitsi kaikista

niistä jutuista, joita aikoi syöttää kippari Randulfille.

Mitä Randulfin mainio matka Taganrog'iin oli Rion matkan rinnalla! Hän

-- Worse -- ei pitäisi väliä, vaan voitelisi juttujansa oikein

paksulta.

Nuorena Jaakko Worse oli ollut aika hulivili, ja vieläkin hän oli

lystikäs vanha poika viidennellä kymmenennellä.

Hänen vartalonsa oli lyhyt ja tukeva, hänen kasvonsa, todellinen

kipparinaama -- neliskulmainen, punertava, suora ja lystikäs. Jos hänen

hiuskarvansa olivat luetut, ne varmaankin tekivät sangen suuren summan;

sillä ne kasvoivat niin tiheästi kuin saukon nahassa ja lisäksi aivan

omituisella tavallaan.

Näytti siltä kuin myrsky joskus olisi puhaltanut hänen kiireesensä

pienen spiralimuotoisen hiuspyörrön ja sitten loput hiuksista sivuille

ja otsallepäin. Ja siinä järjestyksessä hänen hiuksensa nyt pysyivät

järkähtämättömäsi, huolimatta kaikista myöhemmistä myrskyistä; korvien

eteen oli tuuli ajanut pienet kutrit, jotka muistuttivat juoksevasta

hiedasta myrskyn jälkeen.

Sillalta "rouvan vene" lykättiin vesille; kippari Worse hieroi

käsiänsä, se oli erinomainen kunnian-osoitus. Mutta kun hän sitten näki

konsulin itsensä astuvan veneesen, hyppäsi hän laivan kannella, kuin

vallaton poika. Sillä se, että konsuli itse tuli ottamaan laivaa

vastaan, oli tavatonta. Tavallisesti joku tuli konttorista, kun eivät

nuoret herrat olleet kotona; silloin Kristian Fredrik, mutta varsinkin

Rikkard oli vastassa jo kaukana vuonolla purjehtiakseen satamaan ja

juodakseen Marsala-viiniä laiva-majassa.

Prikin kääntyessä ankkuri-paikkaa kohti, oli "rouvan vene" vielä

kappaleen matkaa siitä. Mutta kippari Worse ei enää voinut malttaa

mieltänsä, vaan tarttuen vanttiin, nousi hän laivan portaalle, heilutti

hattuansa ja huusi niin että kuului yli koko Sandsgaardin: "Me tulemme

myöhään -- herra Kunseli! Mutta me tulemme varmaan!"

Konsuli Garman hymyili ja vastasi tervehdykseen, vetäen kaikessa

hiljaisuudessa sormukset pois oikeasta kädestään; sillä hän tunsi

varsin hyvin Jaakko Worsen käden-puserrusta kun Worse palasi

matkoiltaan.

Kannella seisoi kapteni kaikella kunnioituksella ja autuaana hattu

kourassa, konsulin noustessa varovasti ja kankeasti köysiportaita

myöten.

"Tervetullut kotia -- Jaakko Worse!"

"Kiitoksia vaan -- herra kunseli!"

Konsuli antoi kätensä puserrettavaksi.

Laivan miehistö seisoi kunnioittavasti ympärillä. Kaikki olivat pestyt

ja puetut -- valmiit astumaan maalle, sillä sukulaisia ja ystäviä oli

tulvaillut laivaan heidän lähestyessään, jotta eivät nyt ehtineet

ruveta ankkurin laskemiseen ja laivan kiinnittämiseen.

Konsuli tervehti heitä ystävällisesti. Nuo päivettyneet kasvot

näyttivät niin oudoilta ja reippailta täällä kotona kevätkesän

viileässä ilmassa; muutamalla oli tulipunainen paita, toisella sininen

merimiehen lakki, jotka olivat kotoisin tuosta merkillisestä Riosta. --

Ja kaikkien hymyilevistä kasvoista huomattiin selvästi että tiesivät

mitä perhanan poikia he olivat ja kuinka maltittomasti ikävöivät päästä

maalle näyttämään itseänsä ja kertomaan juttujansa.

"Täällä on eräs hulivili", sanoi kippari Worse, "hän läksi merelle

majapoikana; mutta me olemme tehneet hänet jungmanniksi matkalla. --

Tietäkää, kunseli, siellä kuoli pari miestä Riossa -- saakelin ankara

ilman-ala siellä! -- No Laurits! -- Esille nyt!"

Viiden-, kuudentoista vuotias poika sysättiin esille joukosta, hän

näytti nöyrältä ja ujolta; punaset ja pyöreät kasvonsa hohtivat kuin

omena ankaran pesun perästä.

"Mikä on nimensä?" kysyi konsuli.

"Laurits Seehus", vastasi poika.

"Laurits Voldeman[1] Seehus", oikasi kapteni; ja toverit tirskahuttivat

keskenänsä, sillä he nimittivät häntä Laurits Vollemandiksi.[2]

"Meillä on aina ollut syytä panna suurta arvoa kapteni Worsen

suositukseen, ja, jos tämä nuorukainen aikoo astua näin kunnollisen

merimiehen jälkiä" -- tätä sanoessaan konsuli kumarsi kaptenille -- "on

kauppahuoneeni häntä palkitseva hänen ansionsa mukaan. Paitse sitä on

koko laivaväki saava suhteellisen palkinnon tästä pitkästä ja

vaarallisesta matkasta. Kauppahuone kiittää jokaista erikseen heidän

kelvollisesta ja uskollisesta työstään."

Konsuli tervehti joka haaralle ja meni majaan kaptenin seurassa.

Miehistö oli mainiolla tuulella sekä palkkion tähden että sen

tavattoman tapauksen vuoksi, että laivan-omistaja itse tuli laivaan

kiittämään halpoja merimiehiä.

Konsuli Garman'in tapana ei ollutkaan liikkua paljon väkensä

keskuudessa. Ei sen vuoksi että hän olisi ollut kova isäntä -- päin

vastoin; hän tervehti aina ystävällisesti, sanoi myös silloin tällöin

jonkun sanan ohitse mennessään. Mutta hän oli sittenkin niin äärettömän

korkea ja ylhäinen että pieninkin ystävällisyys hänen puoleltansa

vastaan-otettiin kiitollisella ja ihastuksella.

Astuessansa puolen tunnin perästä jälleen veneesen, lähteäksensä

maalle, hurrattiin hänelle laivasta. Konsuli nousi seisalleen veneessä

ja otti hatun päästänsä. Hän oli hyvin liikutettu ja halusi kotiin

konttoriinsa ja yksinäisyyteen.

Konsuli vei mukaansa maalle laivan paperit ja pussillisen hyviä

Souvereign'ia.[J] Oli ollut hyvä matka; kauppahuone E. F. Garman ei

ollut moneen aikaan niin hyvin onnistunut asioissaan; se oli

ilahuttavaa; vaan siinä ei ollut tarpeeksi.

Niinä vuosina, joina Morten Garman isänsä kuoleman jälkeen oli

koettanut saada laveat asiansa kukoistamaan, ei hänen työnsä ollut

onnistunut.

Kauppahuone oli sotavuosina ja rahamuutoksen aikoina kadottanut niin

paljon, että sen voimat olivat moneksi vuodeksi masentuneet, -- niin,

näyttipä siltä, kuin ei se koskaan enää ottaisi voimistuakseen. Asia

oli nimittäin se, että tällä kauppahuoneella entisistä ajoista oli niin

paljon kiinteätä omaisuutta, ett'ei ollut minkäänlaista järjellistä

suhdetta sen ja vähentyneen liike-pääoman välillä; lisäksi tuli

velkoja, jotka rasittivat.

Asiat eivät parantuneet; Morten V. Garman, joka oli tavattoman ky'ykäs

kauppias, sai panna kaikki voimansa ja koko ahkeruutensa alttiiksi

pitääkseen voimassa talon vanhaa loistoa ja arvoa.

Niin kauan kuin hän vielä oli nuori, semmoinen elämä kävi päinsä, vaan

lähestyessään viidettäkymmentä vuotta, kun vaimonsa oli kuollut ja

Sandsgaard oli tyhjä ja autio, rasitti se häntä kaksinkertaisesti, että

kauppatoimensa, hänen ilonsa ja ylpeytensä, jota oli toivonut

saattavansa suurenmoiseksi ja voimakkaaksi, jäisi kitumaan hänen

jälkeensä, ilman elinvoimaa, ja kenties joutuisi rappiotilaan.

Talonpito Sandsgaard'issa oli aina ollut hyvin kallis. Vilkasluontoinen

kaunis rouva Garman oli mieltynyt seuroihin, naamiohuveihin ja

kaikenlaisiin huvituksiin, ja hänen miestänsä miellytti samanlainen

elämä kuin häntäkin.

Vuosisadan alkupuolen vapaat aatteet ynnä hänen asemansa suuren

kauppahuoneen ainoana poikana olivat saattaneet hänet harrastamaan

ylellisyyttä. -- Kaupungissa pilkattiin hänen turhamaisuuttansa ja

oltiin harmissaan siitä.

Vaan siitä ei hän itse tietänyt mitään.

Nuoruutensa elämästä ulkomailla ja avaroilta matkoiltansa toi hän

mukanaan oman ilman-alansa, jossa eli -- mielipiteitä ja aatteita,

jotka suuresti erosivat niistä, mitkä silloin vallitsivat tuossa

pienessä yksinkertaisessa kaupungissa taloudellisen ponnistuksen ja

voimakkaan hengellisen liikkeen muodossa.

Mutta Sandsgaard'issa elettiin vielä perukin eli valetukan

aikakaudella. Ylpeät virkamiehet ja kaupungin upserit elpyivät taas ja

löysivät vanhat tapansa jälleen Sandsgaard'in pidoissa, joissa syötiin

ja juotiin kauan pitkien pöytien ääressä; joissa seura oli niin hienon

hieno ja luotti niin vilpittömästi omaan hienouteensa, ett'ei

keskustelun aina tarvinnut olla niin tuskallisen hienoa; joissa rohkea

sana taikka käden tai jalan puserrus, mikä sattui minne sen ei olisi

pitänyt sattua, taikka viuhkan-takainen kuiskaus, mikä oikeastaan oli

suutelo korvalle; joissa sata pientä lankaa, liian keveitä olemaan

kevytmielisiä, sitoi koko seuran hienoon loistavaan silkkiverkkoon,

minkä suojassa irstaisuus näytti hienolta, sievältä, siveältä kuin

minuetti.

Ja tässä elämässä konsuli Garman uiskenteli -- vakavasti ja mukavasti

kuin kiiltävä kala.

Istuessaan suurina seura-päivinä aamupuolella konttorissaan, lenteli

hänen kynänsä paperia myöten, ja silloin hän kirjoitti parhaat

kirjeensä. Hänen ajatuksensa olivat niin selvät, hänen mielensä niin

terävä ja huoletoin, että pienet kuin suuretkin asiat tulivat

mainituiksi oikeassa järjestyksessä, oikeassa paikassa.

Samassa kirjeessä, jossa hän tilasi laivanlastillisen kahvia, ei

häneltä unohtunut tilaamatta kaksitoista tukkua lakkaa eikä kaksi

korillista hollantilaisia liitu-piippuja puotiinsa. Annettuansa

haaksirikkoa kärsineelle kaptenille käskyjänsä, voi hän ilman

vähintäkään vaikeutta kertoa kaikki yksityiskohdat niissä

uunintorvissa, joita oli nähnyt Lontoossa ja jommoisia hän tahtoi

rakennettavaksi kaupungin sairashuoneesen.

Mutta suoritettuansa postin k:lo 3 aikana, -- päivällis-aika hänen

suurissa seuroissaan -- konsuli ajoi partansa tarkasti, käytteli

hajuvesiä kaikenlaisista pulloista ja purkkiloista, astui sitten ylös

leveitä portaita myöten, puettuna pitkään siniseen takkiin, joka oli

varustettu kiiltävillä napeilla, puhkat olkapäissä, ahtaat liivit,

timanttineula röyhelössä ja harmaat hiukset kutrisina ja ikäänkuin

hiukan puuderoittuna. Tapahtuipa silloin välistä että hän hyräili

jotakin kevyt-mielistä ranskalaista nuottia -- ajatellen nuoruutensa

kepposia, asetellen kauniita sääriänsä kaikkien hienouden sääntöjen

mukaan; hän toivoi että polvihousujen aikakausi vielä palajaa.

Huolimatta nuoruuden kepposista oli konsuli Garman ollut aviomiehen

esikuva ajan vaatimusten mukaan; ja kun vaimonsa kuoli, hän suri häntä

koko sydämestänsä sekä pystytti monta, ystävällisillä kirjoituksilla

varustettua muistopatsasta vaimonsa mielipaikoille puistoon. -- Rouvan

kuoltua seurat lakkasivat, jotenka talon kulungit melkoisesti

vähenivät; mutta sen sijaan kaksi kulunkisummaa nousi aika lailla,

nimittäin nuorten herrain -- varsinkin Rikkard'in.

Konsulin luonto oli ikäänkuin kahtia jakaantunut noille pojille.

Rikkard oli hänen ylpeytensä ja hänen heikkoutensa. Hänen kaunis

ulkomuotonsa ja kevyt mielensä oli kuin heijastus konsulin omasta

nuoruudesta. Kun Rikkard otti parhaan hevosen, kauniimmat suitset sekä

konsulin oman ratsuraipan, jota ei muka kukaan saanut koskea,

silloin isä hiipi ikkunasta toiseen niin kauan kuin poikaa näkyi,

ihastuksissaan siitä tavasta millä hän istui hevosen selässä ja kuinka

hyvin kaikki hänelle soveltui.

Mutta vanhempaa poikaansa -- Kristian Fredrikiä -- kohtaan oli konsuli

ankarampi.

Välistä hän kenties kirjoitti Rikkard'ille kun hänen tuhlaavaisuutensa

meni liian pitkälle: "Voin varsin hyvin käsittää että se carrière,

jonka vanhempasi suostumuksella olet valinnut, kysyy kaikenlaisia

raha-menoja, jotka näyttävät turhamaisilta, vaan tarkemmin

tarkasteltuina, katsoen kaikenlaisiin suhteisin ja oloihin, voivat

olla, ellei välttämättömän tarpeellisia, kuitenkin yllämainittujen

olojen vaatimat; mutta toiselta puolen jätän sinun ratkaistavaksi, etkö

voisi saavuttaa samaa päämäärää diplomatisella elämän-urallasi paljon

vähennetyillä expense'illä. Varsinkin neuvon sinua pitämään regulair'iä

kirjaa raha-menoistasi; ei niin paljon siitä syystä, että minä

tahtoisin tarkastaa niitä, kuin siitä syystä, että kokemus on minulle

osottanut että siten parhaiten voimme tarkastaa itseämme."

Mutta kirjanpitoa Rikkard ei juuri harrastanut -- vielä vähemmin

säännöllistä kirjanpitoa; hän yritti silloin tällöin, mutta siitä

syntyi ainoastaan lystillisiä juttuja, jotka huvittivat vanhusta ja

saattoivat hänet unohtamaan rahat.

Kristian Fredrik puolestaan lähetti kuukausittain otteita

kassakirjastaan aina siitä ajasta alkaen, jolloin kävi Kristianiassa

koulua; ja näitä otteita konsuli tarkasti armottomasti. Jos niissä oli

virheellinen sijoitus, puhumattakaan laskuvirheistä -- tai joku summa,

joka näytti tavattoman suurelta, sai poika kohta ankaran kirjeen siitä,

kuinka peräti sopimaton huolimaton kirjanpito ja tuhlaavaisuus on

kauppamiehelle.

Tuo piti Kristian Fredrik'ia pelossa ja vavistuksessa, jopa loukkasikin

häntä välistä. Mutta hän olisi rauhoittunut, jos olisi nähnyt, millä

mieltymyksellä konsuli luki näitä siistiä laskuja, ja kuinka

huolellisesti ne sitten numeroituina laskettiin määrä-laatikkoonsa.

Paitsi sitä Kristian Fredrik nyt oli ainoa, jolle konsuli uskoi

tuumansa ja toimensa; ja pitkissä kirjeissään, joita hän ainakin kerran

kuukaudessa kirjoitti, selvitti hän asiansa perin pohjin vanhimmalle

pojallensa. Tapahtuipa että hän kysyi pojan ajatusta toisesta tai

toisesta asiasta.

Kaupungin taloudellinen edistys oli niitä seikkoja, jotka viime aikoina

erittäin kummastuttivat ja arveluttivat konsuli Garman'ia.

Aivan uusia henkilöitä ilmestyi taskut täynnä rahoja; ne ostivat

silliä, suolasivat omaksi edukseen ja lähettivät keväällä tuhansittain

tynnyriä ulkomaille. Suurta omaisuutta ansaitsivat Haugelaiset ja

kaikenlaiset allapäiset ihmiset, jotka sekoittivat raamatun lauseita

kauppakirjeisinsä eivätkä aavistaneetkaan mitä kirjanpito on.

Oli semmoista liikettä ja kiirettä ja virsien veisaamista ja

saarnaamista kaupungissa että vanhus Sandsgaard'issa ei voinut sitä

kyllin kummeksia. Ja kaikilla noilla ihmisillä oli rahaa.

Siitä alkoi sitten taas konsulin murheelliset mietteet, mutta ne hän

piti itsekseen. Ei Kristian Fredrikkään saanut tietää kuinka tukalat

olot hänellä välistä oli.

"Perheen Toivo" oli nyt kiinnitetty ja koristettu lipuilla ja

viireillä. Merimiehet läksivät maalle ja vieraita kävi yhtä mittaa

laivassa, sekä kaupungista että Sandsgaard'ista.

Kaptenin valkoinen vene laskettiin vesille, Jaakko Worse istui perään,

suurelle levitetylle lipulle, jonka kulmat ulottuivat veteen. Hänen

taaksensa Laurits Voldeman asettihe istumaan ja tarttui peräsimen

nuoriin; tuopa kaikki tulisi näyttämään aivan sotaveneeltä. Kuusi

miestä souti pitkillä vetämisillä, kuohuttaen vettä airoillaan.

Näin kippari Worse aina oli uneksinut palaavansa Rion matkaltansa,

sentähden hän olikin niin sielustansa iloinen lähestyessään kaupunkia.

Sillä eipä juolahtanutkaan hänen mieleensä soudattaa venettänsä

Sandsgaardiin, kävelläkseen sieltä kaupunkiin, vaikka se tie olisi

ollut suorempi. Hänen päähänsä oli pistänyt että Sandsgaard oli saari,

ja vaikka ilma olisi ollut minlainen hyvänsä, hän aina soudatti itsensä

sekä sinne että takaisin.

Hän näki jo että olivat nostattaneet lipun hänen makasininsa katolle

torisillan varrella. Worsella oli vanha avara kauppatalo, joka täytti

koko korttelin torin varrella ja päättyi suureen, viisikertaiseen

meri-aittaan lahden puolella. Sillä Jaakko Worsella oli rahoja, joita

oli säästänyt monta vuotta kipparina ollessaan ja ansainnut omalla

kauppaliikkeellänsä.

Ollessaan kotona talvisaikana oli hän hartahin kalastaja kohta

kalastus-ajan ensimmäisestä päivästä siihen asti kun se päättyi. Hän

osti, myi ja suolasi omaksi hyväkseen.

E. F. Garman ei käynyt sillikauppaa; se harjoitti enimmiten

välityskauppaa suolalla ja viljalla sekä pankki- ja vekseli-asioita.

Kippari Worse oli siis vuosien kuluessa tullut verraten rikkaaksi

mieheksi; ja oltuansa kauan poissa -- niinkuin tällä kertaa -- oli hän

utelias tiedustamaan mitenkä väkensä oli asioita sillä aikaa hoitanut.

Vaan ennen kaikkia hän kuitenkin halusi tavata kippari Randulfia; joka

kerta kun vaan sitä ajatteli, löi hän kätensä polveen ja nauroi

ääneensä.

Laivoja oli satamassa vähän, kesä kun oli, mutta siellä täällä saatiin

kuitenkin lippuja esille kun Jaakko Worsen vene kulki ohitse. Silloilta

ja meri-aitoista sataman molemmilta puolin tervehtivät tuttavat häntä,

hän vastasi tervehdyksiin ja hymyili -- ylpeänä ja mielihyvillään.

"Minnekä aiot mennä, Laurits?" kysyi hän heidän lähestyessään siltaa;

sillä Laurits Seehus'in koti oli Flekkefjord'issa.

"Arvattavasti matami Torvestad'in luo; siellä olen aina ennen asunut",

vastasi poika.

"Piru vieköön -- sanoi Jaakko Worse, olethan nyt täysikasvuinen, poika;

ethän voi jäädä asumaan tuon vanhan tekopyhän postillan luokse."

Mutta huomattuaan irvistyksiä soutomiesten kasvoissa, ymmärsi hän yskän

ja huusi: "Ahaa, saakelin poika! Vai tyttöjenkö tähden sinä tahdot

matami Torvestad'in luo! -- ole sinä varoillasi; tiedäthän että minä

sitäkin jaalaa komennan."

Se oli sukkeluus; sillä matami Torvestad asui pihanpuolella Worsen

talossa.

Mutta tori-sillalla odotti kippari Worsea katkera sanoma: Randulf oli

Itämerellä sillilastilla.