Jyräyksiä alkoi kuulua, ensin etäämpää taivaanrannan läheisyydestä,
vaan kohta lähempää ja taajempaan, aina ankarampia, aina tiheämpäin
leimausten seuraamina. Sofia oli lapsineen mennyt tupaan, jossa Tapani
kuorsasi. Tupa pimeni niin, ett'eivät sisällä olevat oikein toisiaan
erottaneet. Nyt taivahan akkunat aukenivat ja vettä alkoi tulla oikein
holvaamalla. Tapani heräsi raju-ilman johdosta. Moniaat lapsista
vetäytyivät lähelle häntä, toiset lähelle Sofiaa.
Nyt kauhea leimaus valasi taivahan ja jyräys seurasi sitä kintereillä,
rymisyttäen avaruutta niin, että olisi voinut luulla sen halkeavan.
Samassa tuvan ovi repäistiin auki ikäänkuin vihurin voimalla ja
kuoleman kalpeana, avopäin, silmät tuijottaen kamalasti eteensä,
syöksyi Hannu sisään.
"Minä olen hukassa!" huusi hän. "Kätkekää minut heti!"
"Jumala auttakoon!" huusi Sofia.
"Minua ei nyt Jumala auta, vaan te, äiti, piiloittakaa minut johonkin
-- vaikka maan alle. Minua tullaan hakemaan!"
"Mihin, mihin sinut kätken? Oi, mitä olet sitte tehnyt?"
"Kellariin, laarin alle! Tulkaa heti!" virkkoi Hannu.
Sofia otti seinältä kellarin avaimen ja läksi poikansa kanssa
kellariin.
Kellarissa oli kaksi ovea. Sisä-oven sisäpuolella, lähellä kattoa, oli
seinässä syvänne, jossa oli pidetty pottuvasuja. Sofia otti vasut alas
ja Hannu kiipesi sinne. Se paikka oli aivan pimeässä, kun ovikin oli
auki.
"Menkäät nyt sisälle ja varoittakaa muita siellä mitään minusta
tietämästä. Tulevana yönä päästäkää minut ulos; minä lähden
matkustamaan", virkkoi Hannu.
"Mitä olet tehnyt?" kysyi Sofia levottomasti.
"Kyllä sen kuulette kohta. Menkää nyt sisälle", virkkoi Hannu.
Sofia sulki huo'aten kellarin ja meni sisälle. Ukonilma oli nyt
melkoisesti asettunut.
Sofia kielsi lapsia ilmoittamasta mitään heidän veljestään, ja istui
sitten tuolille levottomana odottamaan mitä seuraisi. Kaksi miestä tuli
nyt pihalle. He katselivat ympärilleen ja menivät sitte sisään. Toinen
heistä oli kyytirättäri.
"Missä on poikanne?" kysyi jälkimäinen Sofialta.
"Poikaniko?" virkkoi tämä, kummastuen muka.
"Niin, sanokaa te mulle, missä hän on".
"Hän läksi kahden tuttavansa kanssa täältä äsken. Onko hänelle mitään
tapahtunut?"
"Älkää häntä piilottako", sanoi rättäri. "Ilmoittakaa heti, mihin hänen
olette kätkeneet?"
"Kätkeneet!" naurahti Sofia. "Hakekaa läpi koko talon".
Miehet silmäilivät tupaa.
"Täällä hän ei ole", sanoi rättäri. "Suokaa anteeksi, että käymme
ulkohuoneissakin. Se tapahtuu la'in nimessä".
"Hyvin mielellänne suon teidän la'in nimessä hakea ulkoa ja sisää",
sanoi Sofia ja seurasi miehiä ulos.
Lapset tulivat kartanonpuoleiseen akkunaan katsomaan mitä seuraisi.
Miehet hakivat nyt lakasta eli ullakosta, tallista, navetasta,
kellarista y.m., mutta Hannua ei löydetty.
"Lempo vieköön", mutisi rättäri; "mihin se konna on kerennyt
luiskahtaa? Kyllä tieto hänestä jo on pantu menemään pitkin maantietä,
niin että hän kyllä siellä nipistetään".
"Olemmeko nyt katsoneet läpi kaikki paikat?" kysyi toinen mies
rättäriltä.
"Olemme kaiketi", virkkoi toinen.
"Lähtekäämme sitte pois", jatkoi kysyjä haukotellen.
Silloin tuvan akkuna avattiin, Tapani katsoi ulos ja huusi: "Poikani on
kellarissa, sisäoven lähellä, katonrajassa. -- Ja nyt Sofia minä sanon
sinulle: äiti ja poika!" Samassa Sofia heilautti kellarin avaimen
kädestään niin kauas kuin jaksoi. Se putosi jokeen.
"Vai niin, jopa sinä, akka, olet meille valhetellut!" sanoi rättäri
ankarasti. "Kyllä me tuon oven au'omme".
"Kelpaapa koettaa", sanoi Sofia.
Rättäri meni nyt tuvan akkunan edustalle ja käski Tapanin lähteä
hakemaan avainta tai käydä tirkkoja sepältä. "Me vartioimme sill'aikaa
ovea", lisäsi hän.
Sofian haukkuessa häntä, lähti hän matkalle ja palasi jonkun ajan
kuluttua tirkkojen kanssa, jotka oli käynyt Leiviskän Sakarilta
noutamassa.
"Kaunis kunnia!" huusi Sofia. "Isä jättää poikansa oikeuden valtaan!"
"Älä sinä puhu kunniasta, mamma; meidän kesken se ei tule kysymykseen",
sanoi Tapani katkerasti.
"Minun poikani olisi minun tänään ehkä tappanut ja sinä vaan nauroit.
Nyt on teidän vuoronne".
Samassa kellarin ovi avattiin tirkan avulla.
"Tule ulos, kunnoton sikiö!" huusi Tapani ovelta. -- Ei kuulunut mitään
kellarista. --
"Astutko ulos?" huusi Tapani, jonka kiukku muuttui raivoksi, "tai,
Jumal' auta, noudan luodikkoni ja pamautan kalloosi! Kyllä minä tiedän,
mihin tähtään".
Nyt kuului liikkuminen kellarista ja kohta astui Hannu ulos kalpeana,
seisahtui rättärin eteen, ojensi kätensä ja sanoi: "sitokaa!"
Sofian huulilta kuului kamala huuto ja hän kaatui tainnotonna kellarin
eteen. -- -- --
"Mitäs poikani on tehnyt?" kysyi Tapani rättäriltä.
"Hän löi muutamaa juomatoveriansa -- Laikkalan Aappoa -- liian kovasti
sattui käymään -- poika ei sen enempää noussut".
"Hän olisi joutanut nousemaan", virkkoi Hannu, "mutta muuan toinen,
joka tänään oli allani, olisi sen iskun ansainnut. Ymmärrättehän, isä".
"Viekää pois tuo kurja", sanoi Tapani.
Miehet lähtivät Hannun kanssa. Sofia kohotti päätään, nousi polvilleen,
ojensi kätensä ja huusi: "Minun poikani, sydämeni pakahtuu surusta!"