Peijaat Aumolassa olivat ohitse. Se määräaika, jonka tehtaanomistaja
oli suonut Juholle, oli päättynyt ja tämä oli lähtenyt pois M:n
pitäjäästä, tällä kertaa tietäen, että joku toinenkin, paitsi oma
äitinsä, häntä ikävöisi sydämmensä pohjasta.
Kun syksyn myrskyt raivosivat luonnossa, eli toivon kevät nuorten
mielessä ja kun talven aurinko oli alimmillaan, saapui Juho taas
kotiseudulleen, viettämään elämän Juhannusjuhlaa lapsuuden tuttavansa
kanssa.
Silloin, iltana moniahana, nähtiin Aumolan akkunain valosta
voimakkaasti välkkyvän. Pakkanen paukkui nurkissa ja huppupäissä
saapuivat vieraat häihin. Hevosistaan he jo useimmat etempääkin
tunnettiin, etenkin nimismiehen perhe, jota Priapus, uusissa,
hopeanhohtavissa värkeissään, tuulen nopeudella toi Aumolaan. Nimismies
istui re'essä suorana kuin keppi ja huuti vaan: ptruu -- ptruu.
Pappilan ruuni pani myös parastaan tämän päivän kunniaksi, vaan
Pilveisten savakkaa ei näkynyt ei kuulunut. Pilveiset olivat päättäneet
loistaa poissa olollaan "sanansa-syöjän" ja "häpeämättömän torpantytön"
kunniapäiviltä.
Turkkien mystillisestä syvyydestä ilmestyi nyt vanhoja tuttaviamme:
rovasti rouvineen; pastori Fidén n.k. paremman puoliskonsa kanssa sekä
viehättävän Marin y.m. lastensa seuraamana; nimismies Niilonen
perheineen; Torvelan ja Luopion perheet; y.m. Pirtti oli siistitty
tanssihuoneeksi ja kaksi "pelimannia" alkoivat kilpailla keskenään sen
taiteen alalla, jossa Mozart ja Beethoven ovat tulleet tunnetuiksi.
Kun naiset olivat asettuneet, nostettiin kohta kysymys siitä melusta ja
siitä valkoisesta olennosta, joka, päivää ennen, oli huomattu Torvelan
ulkohuoneiden takana ja josta Luopion emäntä ei vielä ollut kuullut
mitään. Nimismiehen rouva arveli, että kyöpeleitä ei löydykään, jonka
ajatuksen Torvelan emäntä piti sokean omantunnon ja "sen vanhan
lohikäärmeen" viettelyksenä. Kun kukin oli lausunut mielipiteensä
asiassa, huomattiin että kuusi oli Torvelan emännän mieltä ja
kuusitoista puolustivat nimismiehen rouvaa.
Sill'aikaa kun tämä "kyöpelikysymys" oli tarkastelun alaisena naisten
puolella, puheltiin miesten puolella hyvin eroavista asioista. Rovasti
ja pastori väittelivät eräästä hämärästä kohdasta Johanneksen
Ilmestyskirjassa ja kaikki kuuntelivat alussa tätä puhetta; vaan kun se
oli yleisölle liian vaikeata ja kohta nousi yli väittäjienkin
käsitysvoiman, josta syystä he sen jättivät sikseen ja rupesivat
puhumaan kukin toisten kanssa, niin leveni nyt keskustelu monelle
alalle. Nimismies ja Torvela puhelivat hevosen kasvatuksesta (Torvela
oli todellinen "hevosmies"); Luopion isäntä ja pastori väittelivät
peltojen lannoituksesta, mutta jälkimäisen hajamielisyys esti hänet
seuraamasta toisen väitöstä, niin että pastori vihdoin huomattiin
istuvan yksinään nurkassa, hiljaa viheltäen itsekseen enkelien kööriä
Hayden'in Luomisesta.
Kun rovasti oli toimittanut vihkimisen, alkoivat viulun ja klanetin
säveleet kaikua pirtistä. Kohta oli nuorten ilo korkeimmillaan.
Ilokyyneleet kohosivat Elsan silmiin, hänen katsellessaan Valpuria
valittunsa rinnalla. Juhon äiti silloin tällöin riuhtoi Elsaa hiasta ja
onnelliset äidit katselivat silloin toisiinsa ja sitte taas lapsiinsa.
Herpertti oli talvilomalla ja heilutteli kelpo tavalla pastorin Maria.
Silloin tällöin joku naineistakin lähti hyörimään permannolle. Esa
katseli mieltymyksellä, johon surua oli seoitettu, tätä iloa; hän
muisteli omia häitään ja niitä toiveita, jotka silloin häntä
elähyttivät. Rovasti sattui juuri menemään hänen sivutsensa ja kuiskasi
hänelle: "sinä ajattelet: noin onnellinen minäkin olin häissäni. Ja
miksi Jumala teki avioliittoni lopun niin onnettomaksi?"
"Oikein arvattu", sanoi Esa. "ja miksi niin tapahtui?"
"Siksi että luottamusta puuttui vaimoltasi. Avioliitossa ei pidä
löytymän salaisuuksia. Kun me vihillä lupaamme rakastaa puolisoamme,
niin meidän pitää muistaa, että sana rakastaa sisältää paljon,
nimittäin kristillisessä merkityksessä".
"Sen myönnän", virkkoi Esa. "Vaan tahdonpa väittää, että vaimoni
rakkaudesta minua kohden tuon onnettoman teon teki, vaan ei muistanut,
että hän siten osoitti suurinta säälimättömyyttä lähimmäistään
kohtaan".
"Sepä seikka juuri veti rangaistuksen hänen ylitsensä", sanoi rovasti.
"Vaan jättäkäämme se asia. Karkoittakaamme muodoistamme surullisten
muistojen pilvet ja antakaamme tulevaisuuden toiveiden niitä valaista,
luottaen siihen, että Herra meille lähettää surut ja ilot".
Näin puheli vakava rovasti ja hänen muotonsa kirkastui sisällisen
vakuutuksen valosta.
Vihdoin kun oli kyllin iloittu, alkoivat häävieraat toinen toisensa
perästä jättää hyvästiä. Kulkusten ja tiukujen helinä kaikui vielä joen
jäältä, kun Esa astui portahille, silmäili sekeistä taivasta, josta
tähtien loistava lauma ihastutti hänen silmiänsä ja lausui huoaten:
"jos kuolevaisen ääni voi kuulua haudan toiselle puolelle, niin kuule
sanani: Sinä, joka hellimmät tunteeni ensin herätit, sinä ne myös,
enemmän aikaa kuin kukaan muu kuolevainen, hereillä pidät, Helena!"