Luokaamme nyt silmäys Pilveisten oloihin, joissa suuri muutos
kihlauksen rikkomisen kautta tapahtui.
Tapanilta oli työhalu tykkänään kadonnut. Hän kuljeskeli pitäjäällä,
istuskeli tuntikaudet kussakin paikassa ja antoi Sofian ainoastaan
yöseuduin eikä aina silloinkaan nähdä puolisoaan. Sofian luulevaisuus
kiihtyi kiihtymistään ja parantaakseen pahaa mieltään eli, niinkuin hän
itse sanoi, terveyttään, hän rupesi turvaamaan rohtoihin, joita ei
lääkäri määrää, nimittäin väkeviin juomiin. Samanlaiseen terveyden
vahvistamiseen myös Hannu oli tottunut, vaikka hän suoraan sanoi
nauttivansa väkeviä ma'un ja hyvän tuulen vuoksi, vaan ei rohtoina.
Usein nähtiin Hannun päiväsydännä hoipertelevan Rankisen muorin mökistä
ulos. Hän taisteli kenenkä kanssa sai; milloin voitti, milloin sai
selkäänsä.
Eräänä päivänä puolisen seuduissa tuli Tapani kotiinsa. Hän näytti
tytyväisemmältä kuin moneen aikaan. Vaan Sofian tämä tytyväisyys ei
ensinkään ollut mieleen, koska hän ajatteli jonkun naisen
matkaansaaneen sen.
"Kuinka mamma jaksaa?" virkkoi Tapani, istuen penkille.
"Mikäpä minun on jaksaessa", sanoi Sofia kärtyisästi. "Mutta kuinka
sinä jaksat juosta kuin koira ympäri kylää ja kuinka kehtaat sitä
tehdä, sen haluaisin tietää".
"Älä pane, mamma, pahaksesi, että --"
"Minä panen pahakseni, että saan tehdä työtä kuin orja, ja sinä vaan
laukkaat".
"Entä poikanne?"
"Entä poikanne? Kuuluuko se tähän? Hän liikkuu murheesta vaan, mutta
sinä iloitset, kun kaikki käy nurin", virkkoi Sofia ja löi kapustalla
pöytään.
Samassa Hannu astui sisään.
"Onko mamma pahalla tuulella?" kysäsi hän, "koska kapusta kajahtelee".
Sofia rupesi itkemään. "Oi tätä kurjuutta!" hän huudahti ja heittäytyi
penkille istumaan.
"Kuinka?" ärjäsi Hannu. "Isä on taaskin teitä pahoin kohdellut, sen
arvaan. Vai kuinka?"
"Sopiiko sinun noin puhua minusta ja minulle?" virkkoi Tapani.
"Sopii hyvinkin", sanoi Hannu. "Miksi olisin teille kiitollisuuden
velassa? Siitäkö, että olen tähän kurjaan mailmaan tullut, jossa kaikki
käy nurin? Ei, kiitollisuudesta ei ole kysymystä".
"Kaunis poika!" huokasi Tapani.
"En ole erittäin kaunis, vaan voimia minulla on. Tulepa, isä,
koettamaan voimia".
Hän tarttui Tapanin kaulustaan ja heitti hänet lattialle.
"Poika, poika, päästä minut!" huusi Tapani.
"Koettakaa nousta!" virkkoi Hannu. "Koettakaapa!"
"Sofia, Sofia", huusi Tapani. "Auta minua!"
"Ponnistelkaa nyt vähän", virkkoi Sofia. "Isä ja poika! Kaksi on yhden
herra, sanoi sontiainen, kun seiväspariin lensi".
"Kunhan ylös pääsen, niin kautta Jumalan, muistatte tämän teon", huusi
Tapani.
"Joko minä teitä kolautan päähän, ett'ette nousekaan?" sanoi Hannu.
"Älkää liioin suuta käyttäkö!"
Askeleita kuului nyt ulkoa ja se teki lopun tästä arveluttavasta
asemasta, jonka seuraus olisi voinut olla hyvinkin kamala.
Viinapäissään Hannu helposti olisi voinut tappaa isänsä.
Kaksi Hannun ikäistä nuorta miestä tuli ovesta sisään etsimään
seuraansa häntä. He olivat Hannun juomatovereita.
Isä ja poika olivat nousseet lattialta. Tapani oli vihasta kalpea,
hänen huulensa värisivät.
"Tule poikaseni, meidän seuraamme", virkkoi toinen tulleista.
"Olemme lyöneet vetoa, kumpiko meistä ennen kuolee ja nyt juomme sen
vedon".
"Hahhaa!" nauroi Hannu. "Kuka sitten vedon maksaa?"
"Se, joka enemmän aikaa elää", naurahti Aappo, joka äsken oli puhunut.
"Ja pelkäänpä minun ikäni olevan pitemmäksi mitatun kuin Matin. Kolme
hallia viinaa on veto. Tule Hannu!"
"Minä lähden vaikka Kaliforniaan", virkkoi Hannu ja, avaten oven,
lauloi:
"Oi noita aikoja entisii, oi surun aikoja näitä,
Kun minun täytyypi muistella noita Pukkilan Jaskan häitä".
Kun Hannu toveriensa kera oli mennyt, heittäytyi Tapani pitkäkseen
sänkyyn.
Sofia pistäytyi vähän ulkona korjaamassa terveyttään, tuli sitten
sisälle ja lausui Tapanille: "Minä olin äsken vähän huonolla tuulella
ja lienen sinua loukannut. Älä sitä enää muista".
Tapani ei vastannut mitään.
"Hannukin oli vähän nokkaantunut ja vimmapäinen. Noin isäänsä kohdella
ei ole sopivaa".
Tapani oli edelleen ääneti.
"Mitä ajattelet, ukkoni? Kuulet kaiketi puheeni".
"Mitä putelin suusta lähtee, siihen ei ole luottamista", sanoi Tapani.
"Minä en unhota sanaasi: Isä ja poika. Toivon vaan vielä saavani
sanoa sinulle: Äiti ja poika!"
"Sano, sano, sano heti. Saat sen sanoa, rakas mieheni. Lohduta mielesi
sillä lauseella: äiti ja poika!"
Tapani kääntyi seinää kohden eikä vastannut sen enempää arvoisan
puolisonsa puheihin. Tämä, hetken supistuaan miehelleen, läksi vihdoin
portaille, johon hän istui raitistuttamaan itseään. Ilma oli helteinen.
Vaskenkarvainen pilvimuuri kohosi vastatuuleen, ennustaen ukonilmaa.
Hiljaisuus vallitsi ympäristössä. Lapset tulivat toinen toisensa
jälestä kotiinsa leikkipaikoiltaan, tuntien ett'ei nyt ollut hyvä olla
ulkona.