Seuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut
tietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen
yli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen
läpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän
sammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.
Hän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.
Hänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.
"Kaikki maan päällä on pysymätöntä", hän ajatteli. "Lieneekö tuolla
ylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on
siellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö,
että synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä
ennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!"
Hän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:
"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin
olet minua parempi".
Hän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa
suuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti
kohta ajajan.
"Kas! Aumolan emäntä", sanoi ajaja. "Mihin matkanne? Ettekö halua
kärryihin nousta? -- Ptruu!"
Helena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.
"Oletteko hyvin väsynyt tai kipeä?" kysyi ajaja.
"Vähän kumpainenkin", virkkoi Helena.
Mies kärryissä rupesi nyt ajamaan kovemmin. Hän ajatteli, että Helena
oli menossa tohtorin puheille. Äänetönnä ajettiin nyt eteenpäin. Kun
oli saavuttu lähelle X:n kaupunkia, kysyi mies kärryissä: "missä on
majatalonne?"
"Majataloni?" kertoi Helena kuin unissa. "Minä nousen tullin kohdalla
ja kävelen sitten majatalooni".
Kun oli saavuttu tullin tykö, Helena laskeusi maahan, avasi kukkaronsa
ja antoi miehelle moniaita hopearahoja. Sitten hän meni tullista
oikealle kädelle ja saapui kohta kirkkomaalle.
"Tääll' on minun majataloni", hän jupisi ja heittäysi erään haudan
viereen asetetulle sohvalle istumaan.
Aurinko laski ja viileä ilma ilmoitti kohta, että päivän ruhtinas oli
mennyt mailleen. Eräs nainen istui penkillä, joka ei ollut kaukana
Helenasta. Hän kohautteli olkapäitään, haukotteli ja lähti astumaan.
"Minkähänlainen koti tuollakin on?" ajatteli Helena katkerasti ja
lisäsi: "ainakin parempi kuin minulla".
"Tämä on kuolleiden valtakunta", jupisi Helena hetken perästä. "He
eivät ainakaan minua karsaalla silmällä katso, jotka lepäävät maan
povessa".
Koillisesta kohosi nyt metsän takaa kuu ja valaisi puiden läpi
kirkkomaata osittain. Niin kaamialta alkoi olo tuntua Helenasta täällä
yksinäisyydessä, kuolleiden seurassa. Ja vilun väreet alkoivat häntä
pudistuttaa.
Äkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut
lautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti
sekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi
kiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän
pitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että
hän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä
ruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja
ensi portista sisään.
Hän kopautti muutamalle ovelle.
"Kuka p--le siellä kolisee?" ärjäsi muuan karkea bassoääni.
"Suokaa leposijaa kipeälle", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.
"Tämä ei ole mikään lasareti!" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.
Helena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki
kadulla ja näki Helenan.
"Te olette kipeä", hän virkkoi. "Olette kai kaupunkilainen?"
"En ole", sanoi Helena. "Viekäät minua johonki. En jaksa enään
seisoaltaan".
"Tuossa asun", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä
ja talutti häntä kotiin.
"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen", virkkoi vaimonpuoli. "Kaiketi
omaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään".
"Minulla ei ole omaisia", virkkoi kuumeellisella innolla Helena.
"Eikö ole? Ovatko he sitten kaikki kuolleet?" kysyi vaimo. "Sittenhän
olette niinkuin minä. Isäni on kuollut, äitini on kuollut, veljeni ja
sisareni ovat kuolleet, setäni ja enoni ovat kuolleet ja minä olen
naimaton. Oli minulla ylkä -- hm -- mutta hän minut petti -- maailma on
petollisuutta täynnä".
Helena ei vastannut mitään, vaan kääntyi seinää kohden. Kova
päänkivistys häntä vaivasi.
"Mikähän tuo mahtaa olla?" jupisi vaimo, katsellen Helenaa. -- "Ei
hänen puvustaan luulisi häntä köyhäksikään". -- Ääneen hän lisäsi:
"haluatteko tohtoria tänne?"
"En, en", virkkoi Helena. -- "Minä tahdon kuolla."
"Eikö hän liene houriossa?" jupisi vaimo itsekseen ja virkkoi sitten:
"ei sitä jouda kuolemaan. -- Vaikka minua on petetty eikä minua kukaan
kaipaisi, niin en, kies auta, haluaisi kuolla. Tiedetään missä ollaan,
vaan ei tiedetä mihin tullaan".
"Pane vaatetta ylleni -- huu! -- minua vilustaa", virkkoi Helena ja
hänen huulensa lokattivat, vaikka kasvonsa hohtivat punaisina.
"Kas tuossa", sanoi vaimo. -- "Odottakaapa kun minä keitän kahvia.
Siihen ottaisin vähän apteekista. Onko teillä mitään rahaa?"
"Kas täällä", sanoi Helena ja otti taskustaan kukkaron. "Pidä se ja
pane siitä tautiini". Itsekseen hän jupisi: "Ovathan nämä rahat yhdessä
Esan kanssa ansaittuja eikä hän pahastune, jos niitä käytän. En minä
häneltä enään mitään tahtoisi, en näitäkään rahoja".
Leski avasi kukkaron ja katseli sisältöä: "viisi, kymmenen,
viisitoista, kuusi -- seitsemän -- kahdeksantoista markkaa ja
viisikymmentäviisi penniä. -- Hyvä!" Itsekseen hän jupisi: "jos vaimo
kuolee, niin minä pidän nämä rahat. Pankoon köyhäinhoitohallitus hänet
hautaan".
"Nyt panen kahveen tulelle", virkkoi hän tytyväisellä äänellä, "ja
sitten juoksen noutamaan vähän rohtoja. Minä olen jo monet taudit
parantanut reseptilläni". Ovessa hän vielä virkkoi: "miks'ei
vaimonpuolikin kelpaisi tohtoriksi? Kansan seassa parantavat viisaat
akat ihmisiä yhtä paljon kuin viisaat miehetkin".