Varhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli
aamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu
niin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä
vuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona
raitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden
äitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan
noutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla
näki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku
outo tunne pidätti hänet paikallaan.
Katkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. "Olisko
hänkin jo muuttunut?" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.
Hän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä
tarkoin.
"Sinä olet itkenyt!" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi
vähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.
"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa", sanoi Valpuri, katsoen
ujostellen äitiinsä.
"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?" kysyi
Helena.
"Ei", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.
"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun", virkkoi Helena ja toivon tuli
leimahti hänen silmissään. "Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken
suhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?"
"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua
menemään", virkkoi Valpuri.
"Siitä ei tule mitään", sanoi Helena. "Me pakenemme vaikka Amerikaan ja
tulemme kyllä toimeen".
Kovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli
hellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo
loisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa
teki.
"Koetan hänelle niin varovasti kuin mahdollista, ilmoittaa päätökseni",
mietti Valpuri.
"Rakas kasvattajani", sanoi hän, "eivät mitkään maalliset myrskyt ole
voineet vähentää rakkauttani teihin. Kuitenkin minun velvollisuuteni on
osoittaa lapsellista rakkautta häntä kohtaan, joka on oikea äitini.
Vaikka hän on köyhä, ottaa hän minut niin mielellään luokseen ja minä
tyydyn vähempiinkin oloihin, kun oikeus niin vaatii. Kun minä siten
täytän oikeuden vaatimukset, niin teidän, joita vieläkin vanhempinani
rakastan muistella, välinne paranee ja minä puolestani pidän suurimpana
ilonani usein saada tulla käymään luonanne".
Viimmeiset sanat lausuessaan Valpuri purskahti itkemään. Helena nousi.
Kuolon kalpeus peitti hänen kasvonsa. "Olenko teitä loukannut, niin
Jumalan nimessä antakaa minulle anteeksi", virkkoi Valpuri rukoillen.
"Oletko minua loukannut!" kertoi Helena ivallisesti. "Sydänvereni sinä
noilla sanoilla panet vuotamaan! Minä onneton olento olen toivonut,
ett'et ainakaan sinä minusta luopuisi ratkaisevalla hetkellä! Oi kuinka
katkerasti, kuinka katkerasti olen erehtynyt! Laupias Jumala! Iske
minua salamallasi ja pelasta minut hengittämästä ilmaa, jota kamalin
kiittämättömyys on saastuttanut!"
Näin sanottuaan Helena läksi kujaa astumaan. Valpuri huusi häntä
takaisin, vaan Helena ei katsonut taakseen, vihdoin hän tien mutkassa
katosi nähtävistä!
Samassa venhe laski Aumolan rantaan ja leski hyppäsi keveillä
askeleilla matalaa mäkeä ylös taloon.
Esa tuli samassa portaille, nosti Valpuria, joka puolitainnuksissa
istui portailla, ja talutti häntä lesken luo. Ilosta itkien sulki tämä
syliinsä kauan kaivatun lapsensa. Hän oli kuin houriossa, itki ja
nauroi vuorotellen, pani kätensä ristiin, hieroi ohimoitaan ja, luoden
silmänsä Valpuriin, lausui: "kuka olisi uskonut -- minulla tuommoinen
tytär -- miten sovit nyt matalan majan asukkaaksi?"
"Minä olen miettinyt", sanoi Esa, "että myömme mökkisi ja sinä muutat
asumaan tuonne pienelle puolelle, anoppivainajan kamariin, ja toinen
kamari vieressä siistitään Valpurille. Ehkäpä Helenakin tulee
lepytetyksi, kun kuulee Valpurin pysyvän täällä".
"Te olette yli tavallisen järjen mitan!" sanoi leski, katsoen
ihmetellen Esaa. "En ainakaan minä ole koskaan kuullut enkä nähnyt
mitään tämänkaltaista".
"Tämä päätöksemme kuitenkin, muutamasta erityisestä syystä, pidetään
aluksi salassa ja sinä Valpuri muutat viikon ajaksi mökkiin".
"Nytkö heti?" kysyi leski.
"Sen parempi kuta ennemmin", sanoi Esa.
"No, lähtekäämme heti", sanoi leski. "Minä käskin Antin ja Sannan tulla
tervehtimään sisartaan heidän vanhaan kotiinsa. -- Niin --- et suinkaan
heitä ujostele, Valpuri? Ovathan he sinun veljesi ja sisaresi".
"Valpuri ei ole niin kasvatettu, että hän olisi ylpeäksi käynyt", sanoi
Esa vakavasti. "Minä lähden teitä saattamaan. Tulkaa jo huomenna täällä
käymään ja viikon päästä ainaiseksi".
Leski ei ottanut sen enempää miettiäkseen, miksi Valpurin piti viikon
päivät olla mökissä. -- Kohta venhe lipui joen kirkasta pintaa ja
noustiin toiselle puolen maalle. Sitten Esa palasi ja antoi toisten
jatkaa matkaansa. Metsän liepeessä oli kaksi hehkuvaa silmää nähnyt
venheen kulkevan yli joen. -- Kun Helena sen näki, vaipui hän
pyörtyneenä puun juurelle.
Hetken näin maattuaan hän heräsi ja katsoi kummastellen ympärilleen.
Sitten hän vaivaloisesti nousi ja läksi astumaan pois Aumolasta päin.
Esa istui jonkun ajan kotona. Sitten hän lähti ulos kujaa kävelemään.
Salainen toivo eli hänessä, että Helena kohta palaisi, sillä mihinkäpä
hän menisi. Esa käveli pelloillaan ja niityillään. Päivä kului ja
viileä ilta tuli. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ilma tuntui nyt
kolkommalta kuin pariin viikkoon.
Vihdoin Esa palasi kotiinsa ja istui akkunan ääreen odottamaan, eikö
vaimonsa tulisi. Kummallinen, outo tunne täytti hänen rintansa.
Kello löi 10, löi 11 ja 12. Esa heittäysi täysissä vaatteissa sänkyyn.
Hän ummisti silmänsä, vaan unta ei hän saanut. Hän nousi, astui jonkun
ajan edestakaisin huoneessa ja heittäysi taas maata.
Niin vienosti paistoi akkunasta täysikuu Esan vuoteelle heikontuneella
valolla, ikääskuin hälvenevä muisto menneistä ajoista! Niin monta
onnellista hetkeä hänen elämässään oli se valaissut!
Vihdoin hän vaipui levottomaan uneen. "Ehkä hän huomenna on sänkyni
vieressä!" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta -- Helena ei tullut.