Ennenkun huhu siitä, mitä Aumolassa tapahtunut oli, kerkesi levetä
pitäjäälle, oli Pilveisten Hannu tullut tilaisuuteen toteuttaa
kostonhankkeensa tuota vihattua Juhoa vastaan.
Iltaa ennen kuin Helena oli lähtenyt Aumolasta, oli Juho käynyt
toisella puolen jokea ja kulkenut sivu Hannun kodin. Hannu oli heti
lähtenyt tähystämään, mihin toinen meni, ja nähnyt Juhon kääntyvän
Torvelan kujalle. Hannu arvasi, että Juho ei Torvelassa kauaa viipyisi
ja asettui eräälle kankaalle, jossa ei taloa ollut lähellä, odottamaan
Juhon palaamista. Koston tuli paloi Hannun silmissä, kun hän
malttamattomasti katseli sinne päin, josta hänen vihattunsa oli tuleva.
Hyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin
kaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan
hänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli
tuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä.
"Nyt me olemme täällä kahden kesken", kähisi Hannu. -- "Minulla on
sinulle vähän sanomista ja koska pelkäsin, ett'et saapuisi puheilleni
käskemällä, niin täytyi minun tällä tavalla sinua saada tavata".
"Tämmöistä tapaa ei oikea mies käytä", sanoi Juho. "Tämä on häpeällistä
kaikkien mielestä, joilla kunniantuntoa on".
"Ole huoleti; ei sinun tarvitse hävetä", sanoi Hannu pilkallisesti,
"koska ei kukaan ole tässä näkemässä eikä kuulemassa. Niin, minä ai'on
sinulle nyt sanoa, että sinä kuulut kertoneen pitäjäällä minun naivan
Valpurin ainoastaan rahan vuoksi. Luuletko minua semmoiseksi mieheksi?"
"Luulen kyllä", sanoi Juho ja koetti samalla hyökätä ylös, vaan Hannu
arvasi pitää varansa eikä päästänyt häntä altaan.
"Mutta nyt minä aion sinulle opettaa, mitä maksaa noin mennä pilaamaan
miehen mainetta", sanoi Hannu, polkasi oikealla polvellaan Juhon
vasenta käsivartta ja otti oikealla kädellään tupesta puukon. Hän
puristi sen peukalon ja nuolusormen väliin, niin että puolen tuuman
verta terästä jäi näkyviin ja vihloi sillä Juhon vasenta kuvetta.
"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan", sanoi Hannu.
Juho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua
haavasta.
"Joko sait kyllisi?" kysyi Hannu. "Ai'otko vielä minun mainettani
heikontaa?"
"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse", virkkoi
Juho. "Päästä minut!"
"En vielä", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.
"Sinä kunnoton raukka!" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.
"Vai sinä tässä!" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.
"Nyt on kerraksi kyllä", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan
päin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää
tuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi
Luopion emännäksi ja piiaksi. "Lempo vieköön!" murisi Hannu
hampaittensa välistä, "kylän ensimäinen juoruakka näki minun". --
"Emäntä on varmaan meille menossa?" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen
puukon. "Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta", virkkoi
Luopion emäntä. "Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?"
"Käärme minua pisti", sanoi Hannu, "ja minä koetin puukolla leikata
myrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt."
"Oih! -- taaskin pistokset minua ahdistavat!" uikutti Luopion emäntä.
"Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole
leikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän", hän lisäsi ja istahti
kivelle.
Hannu mietti hetken, vaan kun hän ymmärsi, että Juho menisi oikotietä
rantaan, tuli hän levolliseksi ja lähti astumaan.
Tuskin oli Hannu nähtävistä kadonnut, ennenkun Luopion emäntä hypähti
jalkeille.
"Täällä on jotakin tapahtunut. Seuraa minua Elsa!" He lähtivät astumaan
sitä tietä, jota Hannu oli juossut, ennenkun heidät tapasi. Juho oli
juuri noussut ja aikoi lähteä rantaanpäin, kun hän näki Luopion emännän
ja hänen piikansa.
"Tuliko se paholainen teitä vastaan?" kysyi Juho.
"Kuka paholainen?" kysyi Luopion emäntä, joka oikein oli piintynyt
siihen katsantotapaan, ettei hän mitään tiennyt.
"Pilveisen Hannu se konna, hän minua puukolla vihloi; kas kuinka läpi
vaatteenki on vuotanut!"
"Mutta miten se olisi mahdollista? Mehän tulemme tuoltapäin; olisihan
hänen pitänyt tulla meitä vastaan, virkkoi Luopion emäntä kummastellen.
"Hän on varmaankin juossut syrjään, kun teidät huomasi", sanoi Juho.
"Sen kalu, kun ette nähneet häntä! Olisipa sopinut haastattaa hänet
käräjiin."
"Jumala varjelkoon, poika, mitä puhut! Noin nuori jo käräjiä kävisi!
Ei; minä olen jo näin vanha enkä ole käräjiä käynyt. Kun elää
rehellisesti, niin ei ole sinne asiaa", sanoi Luopion emäntä. "Tule
Elsa!" Vaimonpuolet kääntyivät samaa tietä menemään kun olivat tulleet.
Juho katseli kummastellen heitä, miettien, miksi he palasivat hänen
luotaan, vaan lähti sitten astumaan, jupisten: "Nyt on tämä asia kohta
ympäri pitäjän enkä voi Hannulle mitään. Häpeä on minun".
Juho oli Luopion emännästä liian vähäpätöinen henkilö, että häntä
kannattaisi auttaa. Sitä vastoin vaati selvä järki, että Hannun
rikoksesta piti olla tietämättä, sillä ilmivihollisuus Pilveisten ja
Helenan kanssa olisi voinut seurata siitä, jos hän olisi ilmaissut mitä
tiesi. Kun siis Luopion emäntä tuli Pilveisten luo ja tapasi Hannun,
sanoi hän, silmää iskien; "Poika, poika, sinäkö vanhaa ihmistä narraat;
näytäpä se käärmeen pistos". Hannu kalpeni nyt, vaan Luopion emäntä
lausui, taaski silmää iskien: "Luuletko, että tuota mökin poikaa
puolustaisin? Ole huoleti! Minä en tiedä mitään siitä, että häntä
mökyytit".
Hannu ihastui tähän vapaasen katsantotapaan ja vaati äitiään olemaan
ottamatta maksua lohesta, johon Sofia suostui, kun hän sai kuulla
rakkaan Hannunsa viimmeisen urotyön. Tapanikaan ei moittinut poikansa
tekoa. Molemminpuolisilla muuttumattoman ystävyyden vakuutuksilla erosi
Luopion emäntä Pilveisten väestä ja varoitti kotimatkallaan piikaansa
"tietämästä" mitään tämän illan tapauksista.