Päivä oli jo enemmän kuin puolissa, kun Valpuri, joka istui akkunan
ääressä, ilmoitti Helenalle, joka levotonna oli levännyt sängyllä ja
taas vuorottain astuskellut edestakaisin lattialla, että Esa tuli. Kuin
sähkön satuttamana Helena kuuli tämän ilmoituksen. "Älä minua hylkää",
hän virkkoi Valpurille, eikä enempää kerennyt sanoa, kun Esa, kalpeana
ja muuttuneen näköisenä, astui sisään.
"Mikä sinua vaivaa?" alotti Helena ja läheni miestänsä, vaan tämä
sysäsi vaimonsa syrjään semmoisella voimalla, että Helena hoiperrellen
vaipui penkille.
"Pois luotani, sinä onneton, joka vielä viimme hetkellä olet minua
koettanut pettää, joka olet köyhältä leskeltä ryöstänyt hänen lapsensa
ja, kun äitisi katui tuota kurjaa neuvoaan, et sittekään korjannut
vääryyttäsi sen verran, minkä sitä korjata voi".
"Minä kysyn sinulta", huudahti Helena vihasta ja hävystä värisevällä
äänellä, "onko sinulla oikeus tämän syyttömän tyttären läsnäollessa,
joka minua vielä äidiksi nimittää ja jonka olen kasvattanut, näin
häväistä minua? Jos sinulla on vähänkään häpeää ja miehuutta, niin
puhut minulle kahden kesken sanottavasi".
Esa viittasi Valpurille joka meni ulos.
"Nyt voimme puhua vapaasti", virkkoi Helena, joka, kuta
arveluttavammaksi hänen tilansa tuli, sen enemmän saavutti luonnollisen
rohkeutensa.
"No niin", sanoi Esa. "Mitä on sinulla vastaamista? Minä tiedän, että
olet syyllinen ja jos koetat kuinka päästä epäluulostani, niin ei se
enään onnistu. Minä tiedän kaikki".
Helena istui sängyn laidalle.
"Kaksikymmentä vuotta olemme eläneet onnellista elämää", aloitti
Helena. "Valpuria olemme kasvattaneet, hänestä olemme nähneet
vanhempain huolet ja ilot. Hän on oppinut meihin katsomaan suuremmalla
luottamuksella kuin keneenkähän muuhun. Ja nyt nuo kummankipuoliset
hellät siteet pitää revittämän! -- Minä olen syyllinen. Se tunnustus
olisi jo aikoja sitten lähtenyt huuliltani, vaan minä olen peljännyt
sen seurausta, nimittäin että menettäisin hänen, joka minua on aina
suurimmalla rakkaudella kohdellut, joka on katsonut minuun kuin
korkeampaan olentoon. Oletko itse ajatellut, miltä se tuntuu, kun
rakkahin meiltä ryöstetään?"
"Ja oletko sinä ajatellut, onko oikein iloita ryöstetyn tavaran
omistamisesta? Oletko sinä ajatellut, miltä se on tuntunut leskelle,
kun häneltä ryöstettiin lapsi? Ja miltä se lie tuntunut, kun hän sai
kuulla, että hänen lapsensa eli eikä ollut toivoa saada häntä
omakseen?" virkkoi Esa, katsoen terävästi vaimoon.
"Minä ryöstin lapsen rakkaudesta sinuun ja väärästä hävystä, jota ei
tarvinne kummastella löytyneeksi suurimmassa määrässä siinä ijässä,
jossa silloin olin ja siinä tilassa. Ja sinä minua vaan armottomasti
tuomitset!"
"Minä en tahdo sinua armottomasti tuomita", virkkoi Esa hellemmällä
äänellä kuin tätä ennen. "Mutta yhden asian minä vaadin: että Valpuri
annetaan äidilleen. Niin vaatii sinunki omatuntosi, jos se ei ole aivan
paatunut. Jumalan ja ihmisten edessä olisi väärin tehty enään pidättää
häntä luonamme".
Helena hyppäsi seisoalleen. Hänen poskensa punottivat ja hän polki
jalkaa, huutaen Esalle: "Sinä olet luonnoton aviomies ja suuri raukka!
Minun tuskistani sinä et huoli ja mailman edessä sinä olet siten
jalomielinen. Jää hyvästi, Aumolan isäntä! Menköön nyt kahdenkymmenen
vuoden rakkaus ja sopu pirstaleiksi!"
Säihkyvin silmin ja pää pystyssä astui Helena ovesta ulos. Kohta hän
näkyi kartanolla Valpuri rinnallaan. Esa avasi akkunan ja huusi:
"Valpuri! Jos vaimoni tahtoo sinua mukaansa, niin et saa mennä, vaan
saattaa kyllä häntä saat".
"Vaimoni!" sanoi Helena, kertoen Esan sanat. "Sinun vaimosi en tahdo
olla, ell'en saa Valpuria lapsenani pitää", lisäsi hän kopeasti.
He eivät olleet menneet monta askelta, ennenkuin näkivät rovastin
tulevan heitä vastaan. Hän tervehti heitä ja kysyi oliko Esa kotona ja,
saatuaan myöntävän vastauksen, hän meni taloon.
"Parasta on että palaat, lapseni", sanoi Helena. "Minä lähden erään
tuttavan luo yöksi. Huomen-aamulla tulen vielä viimmeistä koetusta
tekemään. Jos ei se onnistu, lähden ijäksi täältä. Mieti nyt
huomiseksi, seuraatko minua tai et. Siitä riippuu koko tulevaisuuteni".
Helena painoi suudelman Valpurin huulille, nyykäytti hänelle
näennäisesti iloisena päätään ja meni eteenpäin. Valpuri katsoi hetken
hänen jälkeensä. -- Helena kääntyi vielä kerran, nyykäytti päätään ja
kääntyi sitte menemään. Kyyneltulva herahti hänen silmistään ja hän
huokasi: "Oi Jumala! Kahdenkymmenen vuoden muistelmat minua seuraavat!"
Sill'aikaa kuin naiset olivat ulkona, olivat rovasti ja Esa sisällä
heti tulleet puhumaan siitä asiasta, joka nyt on pääkysymys Aumolassa.
Rovasti oli saanut kuulla leskeltä Esan käynnistä ja tuli kysymään,
oliko lesken puheessa perää. Esa kertoi lyhyesti asian ja lausui
vaikeimman kohdan olevan saada Valpuri erilleen Helenasta.
"Tuollapa tytär tulee", sanoi rovasti Esalle. "Kyllä minäkin koetan
puolestani jotakin vaikuttaa".
Kun nyt Valpuri tuli sisälle, astui rovasti paikaltaan, tervehti häntä
ystävällisesti ja kun Valpuri aikoi mennä ulos, käski rovasti hänet
istua, sanoen tahtovansa puhua pari sanaa hänen kanssaan. Punehtuen
Valpuri asettui oven viereen, vaan Esa vei hänet ystävällisesti
istumaan.
"Kummallinen sattumus", aloitti rovasti, "jonka sivukohtia en nyt huoli
kertoa, on tehnyt sen, että sinä olet kasvatettu perheessä, johon et
oikeastaan olekaan kuuluva. Sinun isäsi ei ole tuossa ja sinun äitisi
ei ole hän, josta vasta erosit. Se leski, joka sinua on lapsekseen
sanonut ja jota on hulluksi luultu eli oikeammin syytetty, hän on sinun
äitisi".
Valpuri katseli laattiaan. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi
vakavasti rovastiin.
"Kaikkeen tähän sinä olet syytön", virkkoi rovasti. "Mutta nyt, kun
Helenan osa tässä surunäytelmässä on päättymäisillään ja kun hän, jota
isäksesi olet sanonut, myös on ruvennut suorittamaan tehtäväänsä, nyt
on sinunkin velvollisuutesi astua taisteluun, elämän taisteluun ja
seurata omantuntosi ääntä. Sinun nyt ei ole kuuleminen muuta kuin sitä
vaan, sinun ei ole ajatteleminen: miltä tuntuu eroaminen hänestä, jota
äidikseni olen sanonut, vaan sinun pitää ajatella: jos joku nuori
tytär olisi minun asemassani ja minä olisin hänen tuomarinaan ja
minulla olisi elävä Jumalan tunto; miten tuomitsisin?"
"Minä ymmärrän velvollisuuteni", sanoi Valpuri. "ja koetan toimia sen
mukaan -- mutta vaikea on erota täältä. Eihän minulla ole isääkään
enää!"
Esa käänsi puolittain pois kasvonsa ja pyyhkäsi kyyneleen silmistään,
vaan hänen tunteensa hänet valtasi, hän levitti kätensä ja sanoi: "Jos
minua vastakin tahdot isäksi nimittää, niin on se suloisin sana, minkä
keltään ihmiseltä kuulla voin!"
Valpuri läheni Esaa ja vaipui hänen rintaansa vasten.
"Nyt sinulla on kaksikin isää", sanoi rovasti. "Etkös äsken muistanut
sitä suurta isää, joka on meistä niin kaukana ja kuitenkin samassa niin
likellä? -- Mutta aika on jo kulunut. Jääkäät hyvästi, rakkaat ystävät!
Herran voimakas käsi siunatkoon kohtalonne niin, että kuolemattomat
sielunne perisivät ijankaikkisen elämän".
Rovastin mentyä asettuivat Esa ja Valpuri levolle. Valpuri muisteli
eilis-iltaa, jonka hän vietti äitinsä seurassa ukon-ilman raivotessa.
Esa toivoi, että mahdollisesti Helena, oltuaan poissa yön, malttaisi
mielensä ja mukaantuisi asiain nykyiseen tilaan. Kumpikin tunsivat,
että huomispäivä oli ratkaiseva heidän ja etenkin Helenan kohtalon.