Helena ja Valpuri katselivat akkunasta kujalle ja näkivät Esan tulevan,
ja hänen rinnallaan astui vaimonpuoli, jonka he kohta tunsivat Silpon
Laurin vaimoksi. Kuoleman kalpeus peitti Helenan posket ja hän oli
pyörtymäisillään. Käskettyään Valpurin tuoda hänelle vähän raitista
vettä, hän tointui kiihoitetusta mielentilastaan ja astui portaille,
heti johtaakseen asiain menoa miten parhaiten voi.
"Tämä vaimo", alotti Esa puheensa, "sanoo itsellään olevan asiata
sinulle, eikä tahdo sitä minulle ilmoittaa. Niinkuin tiedät, en minä
milloinkaan ole udellut yksityisiä asioitasi, kummastelenhan vaan, mitä
sinun ja Silpon Laurin välillä mahtanee olla, sillä Laurin asiaksi hän
sanoo sanottavaansa".
"Se on vähäinen asia vaan", virkkoi Helena, "jos suot, niin kohta
lähetän tämän vaimon takaisin".
"Tee kuten tahdot", virkkoi Esa ja meni sisälle.
"Sano miehellesi", lausui kiiruusti Helena, "että hän liian vapaasti
käyttää sitä oikeutta, jonka hänelle olen suonut. Nyt jo hän vaatii
uutta -- ja näin varomattomasti! Tällä kertaa ei minun sovi antaa
mieheni läsnäollen, vaan ensi tilassa lähetän teille. Jää hyvästi!"
Näin puheli Helena vaimolle puoleksi ajattelematta, sillä koko hänen
ajatuksensa koski sitä, miten häh selittäisi asian Esalle.
Vaimo lähti pois. Helena seisoi hetken miettien. Sitten hän meni
sisälle.
"Tuommoisen roskaväen kanssa on pääsemättömissä!" jupisi Helena
ikäänkuin itselleen, vaikka tarkoitus oli, että Esaki sitä kuulisi.
"Kun heille kerran antaa vähän, niin he sitte ovat aina kärttämässä. --
Vaan minä käskin vaimon mennä enkä antanut mitään", hän lisäsi
kovemmalla äänellä.
"Jopa on Laurinki ylpeys masentunut, kun kerjätä täytyy", virkkoi Esa.
"Mun puoleeni ei hän uskalla kääntyä, sillä hän tietää, ett'en häntä
suvaitse. Oletko useinki häntä auttanut?"
"Yhden ainoan kerran vaan", virkkoi Helena.
"Armeliaisuus on hyvä asia, kun sitä oikein harjoitetaan", sanoi Esa.
"Vaan tässä tapauksessa luulen olevan viisainta, että ei totuteta tuota
ilkiötä juoppoa saamaan ilmaiseksi. Tehköön työtä, sitten voidaan
antaa. Roteva, terve mies hän on".
"Se on totta", sanoi Helena, joka tuskin voi salata mieltymystään, kun
asia näin onnellisesti päättyi. "Mutta nyt meillä on vähän ikävä asia
ilmoitettava", jatkoi Helena, katsoen Valpuriin. "Äsken täällä kävi
Pilveisen Sofia ja Hannu, ja Sofia tuli valittamaan, ettei nuorten väli
ole niinkuin kihlattujen pitäisi oleman ja kysyi meiltä syytä ja neuvoa
siihen. Me päätimme odottaa, kunnes saamme kuulla sinun lauseesi".
"Ei ole tarvinnut liian terävää silmää, huomatakseen, että asia
valitettavasti on, niinkuin Sofia on sanonut", virkkoi Esa, nojaten
otsansa kämmentään vastaan. "Hyvin vastahakoisestihan myönnyin Sofian
esitykseen kaksikymmentä vuotta taapäin. Muistan silloin sanoneeni:
'tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatki toisiaan?' ja
Sofia vastasi jotenki niin, että hän kyllä pitäisi huolen siitä, että
he rakastaisivat toisiaan. Eikö ollut se niin?"
"Niin sinä sanoit ja niin Sofia sanoi", virkkoi Helena.
"Sanoinpa myöski: 'onnettomuus lankeaa sinun päällesi, jos tämä liitto
vie onnettomuuteen'".
"Kyllä se oli niin", todisti Helena.
"Mutta sinä pyysit minua tuohon esitykseen suostumaan", virkkoi Esa.
"Se on totta", sanoi Helena hämillään. "En voinut aavistaa --"
"Järkevintä on aina olla suostumatta siihen, jota ei voi aavistaa",
virkkoi Esa vähän tyytymättömästi.
Nyt seurasi äänettömyys, jota kesti hyvän aikaa.
"Sinä et siis, Valpuri, rakasta häntä?" kysyi Esa Valpurilta, joka
punoittaen istui akkunan ääressä.
"Me olemme niin eriluontoiset, ett'emme voi tulla onnellisiksi",
virkkoi Valpuri. "Hän on usein loukannut minun pyhimpiä tunteitani ja
ehkä olen minä tehnyt samoin hänen suhteensa". Lähestyen Esaa, hän
lisäsi: "Oi, rakas isäni, älkää suostuko tuohon liittoon, koska jo sitä
solmitessa puolittain olitte sitä vastaan".
"Valitettavasti minä vihdoin ehdottomasti myönnyin, kun Sofia ei
tahtonut kuulla mistään ehdoista. On kuitenki kamalata tuolla tavalla
myydä lastensa tulevaisuus! Ah! kuinka kadun, ett'en ollut jäykempi
niinkuin nyt oisin. Vaan kaksikymmentä vuotta olen sen ajan jälkeen
kerennyt ihmiskuntaa tutkia".
Hetken ääneti oltuaan Esa jatkoi: "Niin, mitä siis nyt on tekeminen?
Lupausta on vaikea rikkoa ja kahden onnettomuuteen on vielä vaikeampi
suostua. Voisinhan sanoa: hoitakoon Sofia asian, kun hän lupasi pitää
huolta siitä, että nuoret toisiinsa mieltyvät; vaan vähäinen lohdutus
siitä olisi. En siis ensi aluksi tiedä muuta kuin jättää asiain meno
sikseen; ehkä joku sattumus voisi muutoksen aikaan saada".
"Sitä sattumusta ei taida tulla", virkkoi huo'aten Helena.
"Ei se ole mahdotonta", virkkoi Esa painavasti. "Kuitenki en tahdo olla
käyttämättä kaikkia tilaisuuksia, jotka voivat tarjoutua, saadakseni
tuon luonnottoman liiton ehkäistyksi", hän lisäsi, akkunasta silmäillen
uhkaavata taivasta.
Ilma oli koko päivän ollut helteinen. Nyt iltamalla alkoi kuulua
ukkosen majesteetillista ääntä. Häikäiseviä leimauksia välähti aina
tiheämpään raskaista pilvistä. Helena ja Valpuri menivät kamariinsa,
pannakseen levolle. Kumpikin oli päivän kuluessa ollut kiihotetussa
tilassa ja siis heidän hermostonsa oli tavallistaan arempi. He istuivat
vuoteensa laidalla ja katselivat pelvolla leimauksia ja virtana
taivaasta valuvata sadetta. Muuan kymmenkunta syltää heistä seisova
kaunis riippakoivu, jota Helena enin ihasteli kaikista puista Aumolassa
ja nimitti omaksi puukseen, joutui ukon-ilman uhriksi ja meni
pirstaleiksi. Helena lausui tästä Valpurille pahan aavistuksen; vaan
Valpuri koetti lohduttaa levotonta.
Sydän-yön aikana ilma vihdoin asettui. Silloin vasta Helena ja Valpuri
pääsivät levolle ja edellinen päätti heti aamulla lähteä Silpon Laurin
puheille ja asettaa suhteensa tuohon ilkeään mieheen, josta hänen
kohtalonsa aivan riippui, luotettavammalle kannalle kuin tähän saakka.