Se ahdasmielisyys eli alhainen henki, jonka lukija on huomannut
vallitsevan Pilveisten perheessä, tuotti mukanaan alinomaisen
levottomuuden ja kärtyisyyden, varsinkin Sofiassa. Muutamana päivänä
hän päätti lähteä Aumolaan, saadakseen ainakin yhden noista uhkaavista
vaaroista, nimittäin tuon kylmäkiskoisuuden nuorten väliltä,
poistetuksi. Hän käski Hannun seurata muassa ja kohta olivat äiti ja
poika Aumolassa.
Sofia oli edeltäpäin tarkoin miettinyt, miten hän ajaisi asian ja
käskenyt Hannun olla ääneti. "Kyllä minä toimitan niin, että Valpuri
kaulassasi riippuu, ennenkun Aumolasta erkanemme", oli Sofia sanonut.
Hän tiesi, että Esa olisi poissa kotoa sinä iltapäivänä ja pitikin tätä
poissaoloa tarpeellisena.
Ei monta minuuttia ollut Sofia istunut, ennenkuin hän, pari kertaa
ryväistyään, rupesi puhumaan näin:
"Minä ja useat muutkin ovat huomanneet, että teidän nuorten väli (hän
katsoi ensin Valpuriin, sitten Hannuun) ei ole ollut semmoinen kuin
kihlattujen tavallisesti on. Syytä tähän on minun ollut vaikea arvata,
sillä aina olen pitänyt sinua, Valpuri, oivallisena tyttärenä ja
poikani puolesta voin myös ta'ata. Jonkun arvelu, että vastatullut
muuan maan kuleksija olisi Valpurin mielen muuttanut, ei ole mikään
pääsyy, sillä semmoinen mielen muutos ei voisi tapahtua, jos ei jotakin
vieraantumista edeltäpäin löytyisi. Sydäntäni pakoittaa, kun ajattelen,
mihin tuommoinen kylmäkiskoisuus voi johtaa, ell'ei se aikoinaan tule
estetyksi. Olen siis tullut tästä tärkeästä asiasta tuumailemaan ja
käsken nyt kunkin puhua suunsa puhtaaksi, niin voi vielä toivoa apua
löytyvän tässä ikävässä seikassa".
Valpuri seisoi punoittavin poskin kuullen tätä puhetta.
"Miten on oikeastaan tämän asian laita?" kysyi Helena. "Mitä vastaat,
Valpuri?"
"Minä vastaan", virkkoi nuori tyttö, joka juuri oli odottanut tämmöistä
tilaisuutta, "että samoin kuin ystävyys vaatii kummankin puolista
myötävaikutusta, niin vaatinee myös rakkaus. Minun on työlästä pitää
semmoisesta, joka useat kerrat on osoittanut, ett'ei hän minusta pidä
ihmisenä, vaan ainoastaan ison talon tyttärenä, ja tuskin sinäkään".
"Kuulkaat, kuulkaat!" sanoi Hannu. "Vihdoin hän suoraan lausui
ajatuksensa. Mitä te nyt sanoisitte, jos olisitte minun paikallani?"
"Minä tosiaanki olen hyvin kummissani siitä, mitä nyt sain kuulla. --
Voiko Valpuri vetää esiin esimerkkejä siihen väitökseen, jonka hän on
tehnyt? Muutoin hänen puhettaan on vaikea ottaa korviin".
Näin puhui Sofia, koettaen niin paljon kuin mahdollista poistaa
sanoistaan kaiken katkeruuden, joka niissä asui.
"Esimerkkejä en erityisesti tahdo vetää esiin", virkkoi punastuen
Valpuri, "sanonhan vaan, että luontomme ovat aivan vastakkaisia, että
hänen käytöksensä ja sanansa usein ovat minua syvästi loukanneet ja
että luultavasti eivät minunkaan puheeni ja käytökseni liene hänelle
mieleen".
Läsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset
mielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden
johdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui
suru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi
lähestyvän myrskyn enteet.
"Minä takaan", hän kiljasi, "että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi,
niin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin
että nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin
ystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta
semmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa.
Luuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun
oikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että
vanhempain tahto on lasten laki. -- Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt
pitäisi tehdä?"
"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä", virkkoi Valpuri; "ensin pitää
isäni ja äitini minua käskeä".
"Herra Jesta! -- Kuule, Helena, tuota puhetta!" huusi Sofia ja löi
kätensä yhteen.
"Tulkaa pois äitini", sanoi Hannu kylmästi. "Ei suinkaan ole suotava,
että minä tuohon tulen liitetyksi".
"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun
vaimoksesi", huudahti Sofia. "Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun
tahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja
Luopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia", virkkoi
Sofia kiihkeästi. "Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia
koske sinunki kunniaasi?"
"Tosin kyllä", virkkoi Helena, "vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet
päättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin
luulen että vielä voidaan sopia".
"No, niin", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, "sovinto on
kyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin
valtasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan
käteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu,
kotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin
tulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas".
Näin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas
poikansa lähtivät paluumatkalle.
"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi", virkkoi Sofia. "Olisin
varmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa
mielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän
taivu?"
"Niin luulisi", naurahti Hannu. "Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa
siitä huoleti. -- Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu,
ettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!"
"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa", virkkoi
Sofia. "Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!"
Näin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.
Aumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien
äitinsä syliin ja sanoi: "Pelastakaa lapsenne suurimmasta
onnettomuudesta!"
"Toinnu rakas lapseni", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa.
"Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen
kohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi".
"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta", virkkoi Helena hetken
mietittyään.
"Puhutaan vaan", sanoi Valpuri. "Minä tiedän, että hän on viisas ja suo
minulle mitä parhainta".