Seuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he
porstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki
väkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki
koetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta
vielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa
vihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua
tiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.
Silpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään,
kunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja
heitti hänet koppina pihalle.
Helena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin
keijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi
pihalle ja kuiskasi Laurille; "Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee
minua onnettomaksi!"
"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä
minut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä
ilmoitan kaikki".
"Herran nimessä, ole hiljaa!" virkkoi Helena.
"Minä en ole hiljaa!" huusi Lauri. "Minua on loukattu sisimmäiseen
sydämmeen ja minä tahdon kostaa".
"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa", rukoili Helena käsiään
väännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.
"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä", huusi Lauri. "Kyllä nyt
taas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki".
Esa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui
pihalle ja sanoi Laurille: "Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä
höpiset ilmoittamisesta?"
"Hän on järjeltään", virkkoi tuskissaan Helena. "Oi, toimita hänet
kohta pois täältä!"
"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan
sinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja",
kähisi Lauri ja nousi seisomaan. "Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian
kukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun
ensin on maannut omansa kuoliaaksi".
Kaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat
hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja
hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.
"Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä
tämä merkitsee?"
Samassa tuli Valpuri juosten portaille.
"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen
Helenan viereen.
"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi", sanoi Silpon Lauri,
joka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä
tavallaan rupesi puhumaan. "Jos joku sitä epäilee, niin minä ja
Leiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!"
Nyt hän läksi astumaan, laulaen:
"Ei auta viipyä,
Sillä laivat on rannalla;
Mun täytyypi lähteä sotaan
Isänmaatani varjelemaan".
"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?" virkkoi Esa, tirkistellen
kalpeaan vaimoonsa. "Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini".
"Minä olen kipeä -- viekää minut sisälle", änkytti Helena, painaen
kättään sydäntä vastaan.
Esa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui
vuoteelle.
Siinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin;
sitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä
ja virkkoi: "He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan
eivät he sinua saa, eivät!"
"Mutta tuo kamala huhu?" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen,
heräsi ikäänkuin unesta. "Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä
olisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!"
"Mitä äitivainajani mahdollisesti on puhellut, siihen perustuu tuo
huhu. Hän oli viime vuorokauden houriossa ja silloin kerrotaan lesken
käyneen hänen luonaan -- niin -- ja näinhän minä itse lesken makaavan
äitivainajani kamarinlattialla, josta renki hänet korjasi --"
"Ja mitenkä olisi anoppini juuri tuonkaltaista houreissaan puhunut?"
virkkoi Esa, tarkasti silmäillen vaimoaan.
"Tiedänkö minä, miksi joku hourailee niin, toinen näin", virkkoi Helena
malttamattomasti.
"Mutta jos Silpon Lauri ja Leiviskän Sakari todistavat" --
"Silpon Lauri!" huudahti Helena. "Tuommoinen juoppo ja roisto! Luuletko
hänen todistuksensa kelpaavan oikeuden edessä?"
"Vaikkapa hän on juoppo ja roisto, ei häntä ole ennen sakoitettu ja
siis hänen lauseensa kelpaa", sanoi Esa.
"Vai niin! Näyttää siltä kuin sinua lohduttaisi se, että minua saadaan
oikeuteen", virkkoi Helena katkerasti.
"Siinä olet aivan väärässä", sanoi Esa, luoden surullisen silmäyksen
Helenaan. "Mutta minä vaadin, että tulet puhdistetuksi tuosta kamalasta
syytöksestä, jos et muutoin, niin oikeuden edessä. Kun olet syytön,
sinun ei tarvitse peljätä julkisuutta".
"Rakastatko minua?" kysyi Helena, katsoen vakavasti mieheensä.
"Miksi sitä kysyt?" vastasi Esa.
"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua
rakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli
kummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on
pysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman
häiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta -- no niin
-- mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi
oikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan
ainakin hetkeksi saaneet minua häväistä".
Näin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja
istui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.
"Minun armas Valpurini", sanoi Helena nyyhkien, "sinä rakastat minua
sydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös
sydämmessäni".
"Tämä tila tulee kärsimättömäksi", jupisi Esa. "Tuo huhu vie minulta
yölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen".
Hän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.
Helena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: "Nojaa pääsi
rintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä
ainoa nyt enään sitä lämmität".