Eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, oli kansaa tavan mukaan kokoontunut
M:n pitäjän padolle. Lohensaaliin katsominen oli muuan vaikuttava
syy näihin kokouksiin, sillä kun ei patoa pyhäaamuna koettu, oli
lohia kokoontunut "pöhniin". Mutta löytyipä muitaki syitä tänne
kokoontumiseen. Täällä olivat vanhemmat ihmiset tilaisuudessa purkaa
viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulijoille ja vuorostaan taas
heiltä kuulla jotakin uutta. Siellä neitoset näyttivät uusia
vaatteitaan ja rohkaisivat silmäyksillään nuoria miehiä, jotka
kaikenlaisissa kilpaleikeissä osoittivat ruumiinsa notkeutta ja voimaa.
Täällä tapaamme useat tuttavamme. Tapani, erittäin siistitty, istui
arvoisan puolisonsa vieressä ja heitteli helliä silmäyksiä nuoriin
tyttölöihin, jotka, nykästen toisiaan hiasta, olivat nauruun
purskahtamaisillaan, katsoessaan Sofian uhkaavaa muotoa. Tuolla istui
Esa ja Helena ja Valpuri ja pastorin Mari ja tuolla tulee vihdoin
nimismiehen Herpertti, joka oli kohonnut kuudennelle luokalle ehdoilla
latinassa ja matematikassa.
"Mihin Hannu jäi?" kysyi Tapani Sofialta.
"Olenko minä hänen paimenensa?" sanoi Sofia puol'ääneen. "On minulla
kyllin sinunkin paimentamisessasi".
"Joko taas?" sanoi Tapani. "Mitä olen tehnyt?"
"Sinä rikot silmilläsi kuudetta käskyä vastaan", sanoi Sofia,
vaivaloisesti hilliten vihansa. "Siitä puhutaan enemmän kotona.
Mulkoile nyt niin paljo kuin silmistäsi lähtee".
Näin sanoen Sofia lähti kävelemään. Hän tuli kohta muutaman ladon luo,
jossa muutamat pojat palvelivat neljää kuningasta eli löivät korttia.
Näiden joukkoon kuului myös Sofian toivorikas poika, Hannu.
Muuan sämpylänkauppias, joka istui ladon ovella ja katsoi karsaasen,
sanoi, nähdessään Sofian, hiljaa Hannulle: "Pane paperit syrjään!
Äitisi on kohta ovella".
Hannu pisti kortit naapurinsa saappaan varteen, nousi polviltaan
seisoalleen ja, juurikuin Sofia saapui ovelle, virkkoi kortinlyöjille:
"Eikö teillä ole parempaa ajanviettoa pyhäpäivänä? Kas äitini! Minä
nuhtelen näitä poikia, vaan he ovat paatuneita".
"Tule pois sieltä", sanoi Sofia vähän malttamattomasti.
Hannu seurasi äitiään jokitörmälle, jossa nuoret miehet patovaajoja
viiputtivat, heidän joukossaan huomattiin myös Juho.
Vaadittiin taitoa ja voimaa saadessa viisi, kuusi syltää pitkät
patovaajat viiputetuiksi ympäri, varsinki jos se tapahtui niin, ettei
vaajan pää koskenut maahan.
"Huonojapa te olette", huusi Hannu ja tarttui suurimpaan vaajaan sekä
heitti sen helposti ympäri.
Ei keltään se niin komeasti mennyt kuin Hannulta.
Rohkaistuna tästä voitosta, kysyi Hannu, halusiko joku nostella
tervatynnyreitä kilpaa hänen kanssaan.
Oli kaksi riviä tervatynnyreitä päällekkäin, jotka muuan lähellä patoa
asuva oli tuottanut tänne, lastatakseen ne tästä kolmilaitoihin. Hannu
otti muutaman tynnyrin kummastakin uurteesta kiinni ja nosti tynnyrin
helposti päänsä päälle ja taas takaisin paikalleen, ryvettämättä
itseään.
Tapani ja Sofia katselivat ylpeydellä poikaansa.
"Nyt painimaan", virkkoi Hannu. "Se on viimeinen koetus. Toivonpa
siinäkin puoleni pitäväni".
Hän katseli ympärilleen, etsiskellen vastustajaa. Juho astui esiin.
Nuoret miehet ottelivat lujasti. Vihdoin Hannu keijahti alle.
"Hurraa", huusivat läsnä olevat nuoret miehet.
Vihasta väristen nousi Hannu. "En ole tässä pitäjäässä löytänyt
vertaistani painimisessa. Mistä asti olet?"
"Tästä kylästä ollaan", virkkoi Juho.
"Sen valhettelet!" huusi Hannu.
"Minulla ei ole sitä tapaa", sanoi tyvenesti Juho. "Olenhan Inkolan
Juho".
"Inkolan Juho!" huudahti Hannu. "No, kaikista tulee miehentapaisia.
Mutta vielä täytyy neljäs koetus tapahtua. Tule sormikoukkusille".
Juho ojensi sormensa ja kumpikin nuori mies nojasi jalkansa kantoa
kohden. Kumpiki punotti ja suonet kohosivat heidän otsassaan.
Vihdoin Hannun sormi oikeni, niin että pamahti.
Silmät vihasta säihkyen ja ruumis vavisten meni Hannu ääneti isänsä
viereen istumaan,
Juho loi silmänsä Valpuriin ja näki hänen istuvan kalpeana,
alakuloisena. Oliko Juhon voitto loukannut nuorta tytärtä, jonka ylkä
oli voitettu?
"Minä olen häväisty!" jupisi Hannu hampaittensa välistä. "Mutta kyllä
kostan, kunhan tilaisuus tulee", hän ajatteli itsekseen. "Tätä häpeää
en anteeksi anna".
"Tuleeko tuo heittiö kauan viipymään täällä?" kysyi Sofia hiljaa
Helenalta, osoittaen Juhoa.
"Sitä en tiedä", virkkoi Helena. "Soisin, että hän pian täältä lähtisi.
Hän voi jotakin ikävää täällä matkaan saada".
"Koskeeko se meihin?" kysyi uteliaasti Sofia.
"Juuri meihin", virkkoi hiljaa Helena. "Vaan toivotaan, ett'ei mitään
ikävää tapahdu. -- Minä olen varoittanut ja vieläki varoitan Valpuria
tuosta miehestä".
"Valpuria!" huudahti Sofia. "Miten se olisi mahdollista? Onhan
sovittu --"
"Naisen sydän ei aina huoli vanhempain sopimisista. -- Vaan jättäkäämme
tämä asia. Valpuri on hyvä, siveä tytär. Minä toivon, että hän on
varoillaan".
Hetken kuluttua lähdettiin padolta kotiin. Valpuri oli hyvin
harvapuheinen. Kun Pilveiset olivat eronneet Aumolaisista, kertoi Sofia
Helenan epäluulosta ja sanoi, että Juho tavalla tai toisella olisi
karkoitettava seudusta ja etenkin Aumolasta.
"Siis Valpuri olisi niin keveäkenkäinen --", alotti Tapani. "Kuin
sinä", jatkoi Sofia. "Jaa! -- kyllä se onkin arveluttava asia, kun jo
ennen häitä katsellaan parempaa kumppania".
"Olkaa huoleti!" sanoi Hannu. "Kyllä minä hoidan Juhoa, niin että hän
sen tuntee. Aumolan omaisuus ei jouda semmoisen roiston käsiin".
Tapani ja Sofia menivät nyt kotiinsa, vaan Hannu läksi vielä tapaamaan
muutamaa tuttavaa.
Kun Pilveisten isäntäväki tuli sisälle, alkoi Sofia purkaa pahan
tuulensa puuskat Tapanille, kutsui häntä houkkioksi ja saamattomaksi
raukaksi ja ärsytteli miestään niin kauan, että tämä, vihan vimmassa,
tarttui vaimonsa tukkaan ja veti hänet yli lattian. Tästä Sofia rupesi
huutamaan että miehensä hänet tappaa. Oli pyhä-ilta ja väkeä kokoontui
talon läheisyyteen. Tulipa vihdoin Hannukin ja oli erittäin kärtyisellä
tuulella. Hän oli tuon tuttavan luona rohkaissut mieltään parilla
viinaryypyllä ja parilla olutlasilla. Kun nyt Sofia hänelle valitti
Tapanin väkivaltaa, rupesi poika isäänsä nuhtelemaan ja uhkaamaan. Nyt
muuan ulkopuolella olevista meni sisään ja puheli, mikä häpeä oli
pyhäiltana riidellä noin julkisesti, kehui kutakin sisällä olevista
hyväksi ihmiseksi ja käski heidän sopia. Täten eripuraisuus saatiin
päättymään ja kohta riitelevät puhuivat ystävällisesti toisilleen ja
nauroivatkin, sanoen kaikkea tapahtunutta enemmän leikiksi kuin
todeksi. Muisto tästä torasta ei kuitenkaan hälvennyt muuta kuin
hetkeksi ja kun tulevaisuudessa taas riita syttyi, oli tämän pyhä-illan
tapaus sytyke, joka paljon joudutti riitaa ja lisäsi sen voimaa.