Muutamana päivänä, kun Esa oli matkustanut hevosella läheiseen kylään,
josta hän illalla palasi, tuli Aumolaan Silpon Lauri ja pyysi saada
puhutella Helenaa. Tämä, vähän kummastellen tuon inhoittavan ja juopon
miehen pyyntöä, käski hänen tulla toiselle puolelle porstuaan. Helena
oli nimittäin par'aikaa maitokamarissa voita kirnuamassa.
Laurilla oli tyhjä säkki kainalossa, jonka hän laski porstuan
kynnykselle ja istui itse viereen.
"Armollinen emäntä", hän alotti puheensa, "te elätte nyt onnen
päivänpaisteessa ja Silpon Lauri on köyhä. Senpävuoksi katson
kohtuulliseksi, että ja'atte mulle jotaki yltäkylläisyydestänne ja
'pyydän nöyrimmästi', niinkuin sanotaan, kun oikein hienosti puhutaan,
että täytätte tämän, puolen tynnyrin säkin rukiilla tai
rukiinjauhoilla".
"Mitä sinä höpiset?" virkkoi Helena. "Taaski olet päissäsi. Lähde kohta
kotiisi, ettei mieheni kerkeä tulla kotiin".
"Miehenne ei tule niin pian, ett'ette kerkeä tehdä minulle tuota pientä
ystävyyden palvelusta", virkkoi Lauri ja naurahti ilkeästi, kun hän
lisäsi: "siitä on teille paljon hyötyä".
"Hyötyä!" virkkoi Helena ylenkatseella. "Sinä et voine minua hyödyttää
etkä juuri vahingoittaakaan".
"Noin te nyt puhutte, mutta minä vannon, että te, ennenkun kymmenen
minuuttia on kulunut, puhutte eri tavalla", sanoi Lauri uhkaavalla
äänellä.
"Kelpaapa koettaa! Jos väkivaltaa ai'ot käyttää, niin minä kyllä löydän
apua", sanoi rohkeasti Helena.
"En suinkaan", virkkoi Lauri pilkallisesti. "Minä puhun vaan hyvin
siivosti. Mulla on salaisuus, jonka ilmoittamisen olen säästänyt siksi,
kunnes tarvis vaatii".
"Säästä se edelleenki", sanoi ylpeästi Helena. "Minä en ole elähytetty
sinun salaisuuksistasi".
"Sen uskon", naurahti Lauri. "Mutta maailma on hyvin elähytetty, kun
saa täyden tiedon siitä, että te olette ryöstäneet lesken lapsen".
Vavahdus pudistutti Helenaa. Hän tointui ja virkkoi sitten: "Siis
sinäki levittelet sitä huhua?"
"Niin voi käydä", sanoi Lauri. "Minä ja Leiviskän Sakari seisoimme oven
takana pimeässä, kun äitivainajanne tunnusti yllyttäneensä teitä
ryöstöön. Tiedämme jotaki".
"Ja voitko todistaa, etteivät ne sanat olleet kipeän houreita vaan?"
virkkoi Helena näennäisellä tyyneydellä.
"Voin, sillä äitivainajanne oli aivan selvällä päällä, kun hän lähetti
minun käskemään lesken luoksensa", sanoi Lauri. "Ja vanha äitini
todistaa teidän kerran siihen aikaan vieneen arkkusen kirkkomaalle.
Luulen tietäväni, mitä se arkku sisälti".
"Kaikkivaltias Jumala, minkä julmurin mielivaltaan olet minut
jättänyt!" huudahti Helena ja vaipui, käsiään väännellen, penkille.
"Älkää toki noin valittako! Päin vastoin en ole mikään julmuri, kun
lupaan olla asiasta mitään ilmoittamatta, jos pidätte mun hyvällä
tuulella. Vaan sen minä vaadin".
"Sinä et siis ilmoita mitään, kun täytän säkkisi", virkkoi häpeän ja
epätoivon rajalla Helena.
"Saatte olla aivan huoleti niin kauan kun se säkki sisältää jotaki,
vaan kun se tyhjenee, vaatii se täyttämistä", sanoi Lauri, kynsien
korvallistaan.
"Oi minua onnetonta!" vaikeroi Helena. Vähän toinnuttuaan lisäsi hän:
"Minä olen sun vallassasi. Tule aittaan, niin saat minkä vaatinut
olet".
"Nyt te puhutte kuin järkevä ihminen", sanoi Lauri, raakamaisella
naurulla, joka tarkoitti kohteliaisuutta.
Helena nouti aitan avaimen ja meni aittaan, jossa hän täytti Laurin
säkin.
"Kas niin. Paljon kiitoksia tällä kertaa", sanoi Lauri ja läksi
astumaan, säkki selässä.
"Kun vasta vaadit lisää, niin ilmoita mulle äläkä itse tule, kyllä minä
lähetän sulle saatavasi", virkkoi Helena menevälle.
"Se on vielä kohteliaammin", sanoi Lauri. "Jos joskus tarvitsisin
jotaki muuta, mitä talosta liikenee, niin kyllä annan sanan. Olkaa siis
huoleti!"
Tällä röyhkeällä lauseella erosi Lauri Helenasta.
"Minä muistan nyt", mutisi tämä itsekseen "että, ollessani
äitivainajani kamarissa, silloin kun leski makasi siellä lattialla,
kuulin salin ovea avattavan ja suljettavan ja silloin nuo konnat
menivät ulos. Ja koska Lauri oli käynyt leskeä käskemässä, niin on
hyvin luonnollista, että hän uteliaisuudesta meni oven taa kuulemaan,
mitä salaisuuksia siellä puhuttiin. Oi kurjuutta, oi ääretöntä häpeää,
joka riippuu kuin miekka hienolla langalla pääni yli! Kahdenkymmenen
vuoden vaivat, kahdenkymmenen vuoden ilot ovat kohta ehkä arvottomat ja
minua uhkaa mieheni ja kaikkien ihmisten oikeutettu kauhistus ja inho!"
Näin vaikeroi Aumolan emäntä ja repi hurjan tuskan vallassa tukkaansa.
Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä tuijottivat kamalasti eteensä,
vaan ei mikään kyyneltulva helpoittanut sydämen särkevää vaivaa.
"Minun täytyy tointua", jupisi hän. "Minun täytyy koettaa jatkaa samaan
tapaan, kuin olen aloittanut. Miten voisin ilmestyä viallisena niiden
silmissä, jotka minua puhtaana ovat pitäneet ja niin hellästi minua
rakastaneet? Ah! Sydäntäni vihloo jo mahdollisuus, että he saisivat
tiedon tosioloista. Esan oikeuden tunto vaatisi silloin että Valpuri
annettaisiin leskelle. Haa! Minun pieni valvottini multa
riistettäisiin! Ei, ei, ei!"
Helena viskoi hapsensa, jotka riippuivat epäjärjestyksessä ohimoilla
syrjään ja virkkoi kohottaen päätään: "En vielä ai'o alistua kohtalon
alle. Tahdon koettaa, mitä voin, kun kaksi minua kaikesta sydämmestään
rakastavat. Niin kauan kuin heillä on minuun luottamusta voin yhä
vapaasti hengittää".
Samassa näkyi pölypilvi maantiellä ja Esa tuli hyvää vauhtia ajaen.
Helena astui sulosilmin ja hymysuin vastaanottamaan miestään, joka ei
aavistanut, mikä myrsky juur'ikään oli raivonnut suopean vaimonsa
povessa.