Oli kaunis aamu kesäkuun alkupuolella. Luonto oli jo morsiuspukuunsa
pukeunut. Mikä elämä maassa ja maan yläpuolella! Talven tainnuksissa
olleet lukemattomat itikat olivat auringon tenhovoimasta virenneet
uuteen eloon. Muurahaiset häärivät pesiensä ääressä, vetäen sinne
hakoneuloja niinkuin rakentaja hirsiä majansa kokoonpanoa varten.
Toukkia jos jonkinkarvaisia vilisi puussa ja maanpinnalla. Kukkien
terillä liipottelivat perhoset, niiden harvain kukkien, jotka vielä
olivat puhjenneet.
Tuomet seisoivat lumivalkeissa kukkaisvaipoissaan, ja pihlajat
odottivat kohtatulevata kukkimisvuoroaan. Kuusien latvat ja kyljet
punottivat niistä helpeistä, joista oli tuleva oksien jatkoa, sekä
pienoisista kävyistä.
Puiden oksilla kilpailivat peipposet, keltavarpuset, pajulinnut;
sannikolla ja raunioilla kumartelivat kivitaskut, aidanseipäissä
kultasirkat ja västäräkit antoivat kuulla yksitoikkoiset säveleensä. Ja
"kaukana korvessa käkönen kukkui".
Aumolan portailla istui Valpuri ja veti mielihyvällä henkeensä suloista
kesäilmaa. Hänellä oli helmassaan ryyniä, joita hän heitteli
kartanolle, jossa pöyhkeilevä kukko seurueineen nokki ne suuhunsa.
Nopeasti nousi joen rannalta muuan venheellä vasta sinne tullut
nuorukainen ja oli kohta ehtinyt pihalle. Hän tervehti Valpuria ja
kysyi, oliko isäntä talossa kotona.
"Hän on tuolla kamarissa", sanoi Valpuri, heittäen ryyniä kukon jalkain
eteen, joka muka nokki niitä, vaan jätti useimmat hyvin kohteliaasti
kanoille.
"Eikö Valpuri minua enään tunne?" kysyi hymysuin nuori mies ja
seisahtui pari askelta nuoresta tytöstä, joka vähän ujostellen nyt
tarkemmin silmäili reipasta nuorukaista.
"En vaan", vastasi Valpuri.
"Minä olenki monta vuotta ollut poissa tästä paikkakunnasta", jatkoi
nuori mies. "Leikimme me piennä yhdessä kunnes minua kiellettiin täällä
käymästä".
"Juho!" huudahti Valpuri. Hän punastui, ikäänkuin peljästyen tätä
mielenosoitustaan liian eläväksi ja lisäsi tyvenemmällä äänellä: "Missä
olet näin monta vuotta ollut?"
"Ensin lähdin merelle", virkkoi Juho, "jossa olin neljä vuotta. Kävin
kahdesti Itä- ja kerran Länsi-Indiassa. Mutta tuo merelläolo ei minua
miellyttänyt, sen vuoksi tulin taas etelä-Suomeen erääsen tehtaasen,
jossa olen työskennellyt viisi vuotta. Siinä olen vieläki ja siinä
ai'on pysyä, koska se työ minua miellyttää ja palkka on hyvä. Tulin nyt
tänne vähäksi ajaksi tervehtimään äitiäni ja kysymään, eikö hänki
seuraisi minua eteläänpäin".
"Kummallista on", lisäsi Juho silmäillen seutuja taloa ympärillä
"kuinka nuo lapsuuden muistelmat hälvenemättä säilyvät mielessämme ja
kuinka ne kaikki esiintyvät onnen päiväpaisteessa. Tuolla rannassa me
usein heittelimme kiviä veteen ja tuossa saunassa me eräänä
Juhannusaattona olimme morsiusparina -- mutta se ilo oli lyhyt, sillä
seuraavana päivänä minua tykkänään kiellettiin käymästä täällä.
Muistaako Valpuri sitä?"
"Kyllä sen muistan", virkkoi Valpuri, katsellen hämillään maahan.
"Ja silloin minä itkin monet, monet kerrat ja minä hiivin tuonne metsän
liepeesen; josta usein näin sinut (suonet minun vielä lapsuuden
tuttavana sinutella) ja erään pojan, joka kelpasi sinulle paremmin
leikkikumppaniksi. No, niin, -- se ei ollut sinun tahtosi. -- Vaan
aivanpa minä latelen entisyydestä ja unohutan nykyisyyden. Nyt menen
isääsi puhuttelemaan".
Nuori mies astui kevein askelin kamarin ovelle ja siitä sisään. Mikä
suloisuus hänen muodossaan, puheessaan ja liikkeissään!
Ajatuksissaan Valpuri asetti vastamenneen sen rinnalle, jota kohtalo
oli määrännyt hänet rakastamaan. Huokauksella hän kohta koetti sysätä
mielestään tuon vertauksen, ja katso, toinen verrattavista väistyiki
helposti mielestä, jonka toinen mieli aivan täyttää. Valpuri nousi
paikaltaan ja läksi joen törmää myöten rantaan. Siellä hän liikkui
edestakaisin, koettaen liikkumalla päästä vapaaksi ajatustensa
nykyisestä juoksusta, jota hän piti aivan luvattomana. Mutta ikäänkuin
näkymätön vetovoima suuntasi hänen askeleensa talon pihalle päin ja hän
joutui taaski istumaan portaille.
Sisää kuului Esan ja Juhon puhe joka tuntui olevan hyvin elähytettyä
laatua. Valpuri oli tottunut tuntemaan isänsä puheesta, milloin tämä
oli enemmän tai vähemmän mieltynyt kanssapuhujaansa ja nyt tuntui
edellinen mieliala olevan Esassa valloillaan. "Aivan luonnollistahan
tuo onki", ajatteli Valpuri.
Kun hän nyt huomasi, ettei hän yksinäisyydessä ensinkään voinut ohjata
aatteitaan, joita hän piti syntisinä, koska ne selvästi sotivat hänen
vanhempainsa tahtoa ja lupausta vastaan, läksi Valpuri äitinsä luo. Hän
istui selin akkunaan, ettei hän näkisi kartanolle, kun joku menisi ulos
Esan kamarista.
Hetken kuluttua Juhon ääni kuului porstuasta sekä Esan, joka häntä
portaille seurasi.
"Kuka tuo oli?" kysyi Helena, katsahtaen pihalle.
"Entinen naapurin Juho", virkkoi Valpuri ja kääntyi niin
kylmäkiskoisesti kuin mahdollista katsomaan menevätä.
"Ahaa", sanoi Helena tyytymättömällä äänellä, "joko se junkkari on
tullut kotiaan? Kielsinhän hänen silloin täällä käymästä. Sitä ei hän
enään muistane".
"Onhan hän nyt täysikasvuinen eikä hän nyt opettane minulle mitään
sopimatonta, jos tuommoinen lasten leikki oli sopimaton", virkkoi
Valpuri punastuen.
"Ikäänkuin ei täysikasvuiset vielä paremmin voisi. -- No eihän tuo
sentään ole vaarallista, jos hän käviki täällä ja vastaki käy jonkun
kerran. -- Olethan vakuutettu jo. Mutta minä suorastaan tunnustan,
etten nytkään juuri haluaisi häntä täällä nähdä".
Nyt tuli Esa sisälle. Hän puolestaan oli erittäin mieltynyt Juhoon ja
kehui sekä hänen käytöstään että myös hänen järkeään. Tämä kehuminen ei
ollut Helenan mieleen ja hän sanoi suorastaan, ettei ollut aivan sopiva
noin kehua vierasta, kun eräs tulevaisuudessa läheinen sukulainen ei
ollut lähestulkoonkaan tuommoista ylistyksen tulvaa Esan huulilta
saanut vuotamaan.
"Älä minua väärin käsitä", sanoi Esa. "En minä toista kehumalla toista
tahdo alentaa".
"Et kyllä tahdo, vaan kuitenki niin teet", virkkoi Helena.
"Jos niin on", lausui Esa hymyillen, "niin jääkööt ylistykset sikseen.
Mutta nyt minun täytyy lähteä Pilveisten luo asialle. Haluatko,
Valpuri, tulla soutamaan?"
Mielellään Valpuri suostui ehdoitukseen ja he lähtivät matkalle.
"Miten voi Esa olla noin varomaton?" jupisi Helena, kun he olivat
menneet. "Valpurin koko käytös osoitti levottomuutta, jonka todellisen
syyn minä pelkään aavistavani. Nuori kokematon sydän ei älyä oikeassa
asiassa pitää varaansa, sen vuoksi on minun astuminen apuun, ennenkun
olisi liian myöhäistä. Mikä synti ja häpeä olisi tuo epäluuloni
mahdollisuus! Ja kuitenki luulen semmoistaki voivan tapahtua
maailmassa".
Näin ajatteli Helena. Vaan joen kirkasta pintaa kiiti venhe ja neitonen
keulassa katseli ja kuunteli, ajatuksiin vaipuneena, luonnon
kukoistusta ympärillään ja siivillisen laulukunnan sulosäveleitä.