Pienoisessa mökissään istui Takalon Elsa kangaspuitten ääressä. Hän
koetti kutomalla ansaita sen, minkä hän ylläpitämiseensä tarvitsi.
Surut, nuo ihmismuodon armottomat vanhentajat, olivat lesken muotoon
piirtäneet katoamattomat merkkinsä. Kun häneltä hänen ainoa lapsensa
ryöstettiin, oli hän itkenyt viikkokaudet, yötä päivää. Ja nyt, kun hän
oli kuullut, että hänen kauan kaivattu lapsensa eli terveennä ja
onnellisena eikä leskellä näyttänyt olevan mitään toivoa näyttää
toteen, että Valpuri oli hänen lapsensa, nyt hän taas joutui
kuumeentapaiseen levottomuuteen, joka valvotti häntä öisin ja teki
hänen päivänsä ikäviksi, niin että hän yöllä toivoi päivän tulevan ja
päivällä taas ikävöi yötä, yötä, jolloin ei hän nähnyt kaikenlaisia
esineitä, jotka muistuttivat häntä lapsestaan.
Mielikuvituksissaan hän alinomaa ajatteli, mitä hänen rakas lapsensa
kullaki hetkellä toimi ja missä hän liikkui. Kun äiti kyynelsilmin luki
yön pitkät hetket, iloitsi hän samassa, että hänen valvottinsa, hänen
rakas tyttärensä, toivon mukaan saisi nauttia unen virvoittavaa voimaa.
Teräväjärkisempiki ihminen kuin leski olisi ollut saamaton,
koettaessaan todistaa omistusoikeuttaan Valpuriin. Kuollut oli Aumolan
vanha emäntä, se ainoa, jonka ilmoitus olisi voinut olla jostaki
merkityksestä asiassa, vaikka seki todistus olisi ollut la'in edessä
vaillinainen.
Leski nousi ylös kangaispuitten äärestä, otti seinään lyödyltä laudalta
virsikirjan ja rupesi veisaamaan yhtä virttä. Vaan kun itku uhkasi
häneltä äänen salvata, niin hän lopetti tuon koetuksensa.
"Oi Jumala, älä johdata minua kiusaukseen!" huokasi leski. "Älä minua
ylitse voimani koettele! Jos ei se ole todellinen etuni, että saan
lapseni takaisin, niin tapahtukoon Sinun tahtos. Mutta vuodata
kärsimystä sydämmeeni, ett'en epätoivoon joudu".
Hän silmäili nyt akkunasta luontoa, jota aurinko jo osaksi oli
herättänyt sen talvi-unesta. Siellä täällä näkyi pilviä ja aurinko
niiden alaa alinomaa lisäsi. Leskessä heräsi halu, hetkeksi
unhottaakseen huolensa, lähteä hakemaan jotaki seuraa.
Hän puki siis yllensä vähän lisää siihen, mitä hänellä oli, ja läksi
astumaan Luopion taloon.
Luopion emäntä otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut joutanut
käydä Elsalta tiedustelemassa tuota mieltä jännittävää asiaa Valpurin
suhteen ja totta sanoen ei ollut oikein tahtonutkaan, sillä se olisi
mahdollisesti ollut hänen arvollensa alentavaista käydä köyhän lesken
mökissä.
"Mitäs Elsalle kuuluu?" alotti emäntä puheen. "Onko mikään huoli mieltä
rasittanut, koska ulkomuoto näyttää niin alakuloiselta?"
"Minä tulin tänne keventämään sydäntäni. Se on nääntymäisillään
surusta. Oma lapseni elää enkä saa häntä tyköni, en saa häntä edes
lapsekseni kutsuakaan".
"Mitä kuulen?" huudahti Luopion emäntä. "Onko siis mitä perää siinä
kulkupuheessa, että Valpuri olisi lapsesi?"
"Jumala tuntee, etten minä siinä asiassa valhettele", sanoi leski ja
rupesi itkemään.
"No, mutta tietysti sinulle pitää oikeus tapahtuman", virkkoi Luopion
emäntä. "Sehän on hirveätä, ettei saa omistaa omaa lastansa. Voinethan
jotenkin todistaa Valpurin olevan sinun lapsesi?"
"Sitä en voi todistaa ja ainoa, joka sen minulle on sanonut, Aumolan
vanha emäntä, on kuollut".
"Asia on hyvin merkillinen ja arveluttava", virkkoi Luopion emäntä,
joka alkoi peljätä, että hän ehkä liiaksi rohkaiseisi leskeä. "Ja
Lovisa sanoi kuinka tuosta ryöstöstä?"
"Hän sanoi, että Aumolan nuori emäntä oli maannut kuoliaaksi lapsensa
ja sitten ryösti multa lapsen".
"Kuka ryösti?"
"Nuori emäntä", vastasi Elsa.
"Tuo siveä, arvossa pidetty Helena", huudahti Luopion emäntä. "Kuka
voisi aavistaa semmoisia tapahtuvan? Mutta nyt minä olen kuullut niin
paljo, että luulen voivani ryhtyä asiaan ja minä takaan, että jos minä
rupean sitä ajamaan. -- Kas tuollapa tulee vieraita. Älkäämme puhuko
mitään kellekään tästä keskustelusta. Minä voin parhaiten toimia
kaikkien tietämättä".
"Jumala teitä siunatkoon", virkkoi Elsa. Samassa ovi avattiin ja
Valpuri astui sisään.
Ilohuudolla hypähti Elsa pystöön ja juoksi Valpuria kohden, vaan tämä
väistyi pelvosta huudahtaen.
"Tule rintaani vasten lepäämään, siitä poistamaan surun monivuotista
routaa", huudahti Elsa.
"Vaimo-parka!" virkkoi Valpuri. "Miksi noin minua hyväilet? olemmehan
melkein oudot toisillemme".
"Sinä et ole minulle outo, joskin minä sinulle. Äidin sydän tuntee
lapsensa".
Valpuri katsahti oveen päin, josta Hannu tuli sisään.
"Usko minua lapseni", virkkoi Elsa. "Minä olen äitisi".
Valpuri pudisti surullisesti päätään.
"Tuossa nyt lienee se houraava leski, josta olen kuullut puhuttavan",
sanoi Hannu ivaavalla äänellä. "Tulevainen anoppini!"
"Sinun anopiksesi en tahdo tulla, Pilveisten Hannu", virkkoi Elsa.
"Se on kyllä selvintä", sanoi Hannu. "Minä pelkään että me tappelisimme
ainaki kerran vuorokaudessa eli 365 kertaa vuodessa".
"Älä mielipuolta viihdi ärsyttää", sanoi Valpuri hiljaa Hannulle.
Elsa kuuli tuon sanan: mielipuoli. "En ole mikään mielipuoli. Oi
taivaan tekijä, miksi minua hulluksi sanotaan!" hän huudahti ja katsoi
tuskallisesti Valpuriin.
"Me olemme asialla", virkkoi Hannu Luopion emännälle. "Aumolan isäntä
pani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä
liikenevän".
"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa", sanoi
Luopion emäntä.
"Emme halua istua nyt", sanoi Hannu; "lesken seurassa emme viihdy.
Jääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!"
Näin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet
ulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt
astuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen
tunteitaan olivat katkeroittaneet.
"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa", virkkoi Valpuri. "Hän on
selvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua
lapsekseen luulee".
"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää", sanoi Luopion emäntä.
"Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta
tulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille
tarjota kahvia".
"Nyt tuonne sopii mennä", sanoi Hannu, "kun anoppi on poissa. Tule
Valpuri!"
Luopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon
ikävään hourelmaan, vaan "kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin
asioihin?" lisäsi hän.
"Kun ette ajaneet lesken ulos?" sanoi Hannu.
"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo
kyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan
houreista", virkkoi emäntä.
Kun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion
emännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: "Leski voi olla
oikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan
vaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä
syntyisi kaikenlaista hankaluutta".