Viikon päivät olivat kuluneet kuoleman tapauksesta peijaisiin.
Peijaispäivänä kello viisi iltapäivällä alkoi vieraita saapua Aumolaan.
Keltaisessa reessä, vanha savakka valjaissa, tuli Pilveisten väki. Sen
jälestä nähtiin rovastin vaimonsa kera tuleskelevan kuomireessä, komea
karhuntalja takana riippuen, säveä ruuna edessä. Useita isäntiä
emäntineen nähtiin sitten, mitkä komeammilla hevosilla, mitkä
yksinkertaisemmilla. Ja vihdoin saapui nimismiehen mainio juoksija,
Priapus (tiesi, miten se lie saanut niin omituisen nimen!) ja reessä
istui nimismies ja hänen lihava rouvansa. -- Vaikka kuulun
hevosystäväin yhtiöön, tunnen, että minussa tarvitsisi olla jotaki
Pindarontapaista, voidakseni kyllin ylistää tuota oivallista oritta,
joka oli juossut radan kolme kertaa 6 minutissa 6 sekunnissa. Olkoon
siis yksinkertaisin ylistykseni lausuttu sinulle, joka kaimojesi sekaan
voit lukea linnunpeloittajia Roomalaisten yrttitarhoissa!
Arvokkaimmat vieraat asettuivat kamareihin oikealla puolen porstuaa.
Siellä istuivat rovasti, nimismies, lukkari, Tapani, sekä Torvelan ja
Luopion isännät ja Esa toisessa kamarissa; ja heidän vaimonsa toisessa.
Pirtin takaisissa kamareissa oleskeli nuorempi väki ja siellä olivat
myös Valpuri ja Hannu.
"Mitä vallesmannille tarjottiin kilpa-ajoissa tuosta oriista?" kysyi
Torvela, joka akkunasta silmäili hevosia kartanolla ja tiesi, että
hevosasiat olivat arvoisan nimismiehen A ja O.
"Yhdeksänsataa markkaa", vastasi pitkä, hoikka, punatukkainen
nimismies, petolinnunsilmillään tuijottaen kysyjään.
"Ettekö myöneet siihen hintaan!" virkkoi suloisella silmän iskulla
Luopion isäntä.
"Siihen hintaan? Olisinpa silloin hullu ollut", virkkoi nimismies, "kun
ajattelen mitä juoksijalla voidaan saada". Sytytettyään sikarin, hän
jatkoi: "Jaakosta, joka sittemmin oli siitto-oriina ja jonka
jälkeläisiä olivat mainiot Ampiainen ja Veikko, saatiin 4,500 markkaa.
Se sai sitä paitsi pääkaupunginpalkinnon, 1,000 mk, kruunun palkinnon,
500 ja Hämeenlinnan palkinnon, 500 mk. Summa summarum 6,500 markkaa.
Sanoo kuusituhatta viisisataa! Hevoseni on nyt paraillaan 6 vuotias,
jota pidetään parhaan voiman ikänä paikottain, vaikka 8. vuosi vasta
lienee kukoistuksen aika hevosilla, ainaki Suomessa. Katsokaa tuota
hevostani! Sen voima on takaosassa eikä etuosassa, niinkuin vetäjällä.
Eikä sen häntä ole kuin saranoilla, joka olisi varman huonouden merkki.
Väli, polvesta kavioon on lyhempi kuin polvesta vatsan alaosaan. Niin
aina oikealla juoksijalla on. Kaiken tämän johdosta minä sanon, etten
paljoa alle kahdesta tuhannesta ai'o myydä Priapustani".
Läsnäolevaiset näyttivät täysin vakuutetuilta yllämainitusta
ansioluettelosta ja tyhjensivät kahvikuppinsa miettivällä katsannolla.
Rovastin muodossa ilmestyi kuitenki kohta joku tyytymättömyyden merkki
ja hän lausui vihdoin, sytytettyään paperiliuskalla pitkäletkuisen
piipun: "Hevonen on jalo eläin, vaan kilpa-ajot ovat paholaisen
keksintöjä. Mitä todistaa se rautainen marhaminta, joka reen pohjalla
romisee. Jos se kielin voisi kertoa näkönsä, niin eläinrääkkäys, yhtä
julma kuin milloinkaan ennen, tulisi tunnetuksi".
"Minä en kiusaa Priapusta", ärähti nimismies. "Ei ole rautamarhaminta
sen selkää kosketellut sinä ilmoisna ikänä".
"No, no, en suinkaan sitä ole sanonut", jatkoi rovasti. "Vaan moni
rääkkää hevosiaan, saadakseen nuo pari, kolme tai neljä sataa markkaa
ja kunnian tulla mailmalle julistetuksi semmoisena miehenä, jota
hevonen on kunniaan kohottanut. Semmoinen hevoskunnia ei ole suuresta
arvosta".
"Minä en halua väitellä asiasta veljen kanssa, joka ei ole hevosmies",
vastasi nimismies kopeasti.
"Jumalalle kiitos en toki ole hevosmies", virkkoi rovasti.
"Ja voidaan isänmaa saada kohoamaan sivistyksessä muutoinki kun
hevosvoimilla", hän jatkoi.
Läsnäolevat hyvin kummastuivat, kun Priapus samassa hirnui kartanolla,
ikääskun olisi se kuullut rovastin puheen. Nimismies tämän johdosta
lausui: "Priapus pani vastalauseensa".
Naisten huoneessa oli puheenaine vaihteleva. Nimismiehen rouva puhui
miehensä yskästä, joka oli arveluttavan kova, varsinki yöllä. Torvelan
emäntä (joka kuului erääsen nykyaikana tunnettuun lahkoon) arveli,
että kunki tulee ajatella mitä tietä hän vaeltaapi, leveääkö, vai
kaitaista ja lisäsi, moniaat kun hymyilivät, että se asia koski
kaikkiin. Luopion emäntä väitti laihuuden vähemmän vaaralliseksi kuin
lihavuuden, jonka arvelun nimismiehen rouva jätti arvoonsa. Rovastin
rouva mainitsi nyt sanasen kerjäläisten paljoudesta sinä vuonna ja
niiden kiittämättömyydestä, lisäten, ettei heitä suinkaan kiitoksen
vuoksi autettu. Nimismiehen rouva sanoi, etteivät kaikki, jotka
köyhäksi sanovat itsensä, olekaan köyhiä, jonka Luopion emäntä vakuutti
aivan todeksi, vaan Torvelan emäntä kielsi, sanoen, että me kaikki
olemme hengellisesti köyhiä (jota ei rovastin rouva ollut puheellaan
kieltänytkään).
Nimismiehen rouva lähestyi Luopion emäntää ja kuiskasi hänelle: "Onko
emäntä kuullut mitään uutta?"
Luopion emäntä, joka oman lauseensa mukaan ei koskaan tiennyt mistään
mitään, sanoi hiljaa: "En, en. -- No, mitä on tapahtunut?"
"Hm", jupisi nimismiehen rouva. -- "Kyllä kaiketi te olette kuulleet
Takalon Elsasta jotaki".
"Takalon Elsasta? En tämän taivaallista", vakuutti Luopion emäntä,
lyöden kädellään puuskaan.
"En tahdo täällä kertoa asiasta, joka koskee tämän talon väkeä",
virkkoi nimismiehen rouva hiljaa. "Vaan kuulustelkaa Takalon Elsalta
asiata, niin kyllä meillä Edvardin päivillä tulevalla viikolla
nostetaan kysymys siitä seikasta". Vielä hiljempaa hän lisäsi: "Aumolan
emäntä kantaa päätään liian pystyssä ja lukee itsensä rouvien
veroiseksi, niinkuin hän äsken muutamassa tilaisuudessa oli
sanonutkin".
"Niin, niin, minä sen kyllä uskon", virkkoi hiljaa Luopion emäntä.
"Kyllä minä kuulustelen Takalon Elsalta".
Helenan terävä silmä huomasi jotaki nimismiehen rouvan käytöksessä,
joka ei oikein ollut hänestä mieleen. Vaan kun nimismiehen rouva,
haudalta palattua, ja Aumolan vierasvaraisuutta nautittuaan muiden
kanssa, lopussa muistutti sydämmellisellä äänellä Edvardin päivistä,
niin Helenan epäluulo osaksi katosi. Kaikki erosivat sitten, oivallisen
illallisaterian syötyään, peijaistalosta, ajatuksissaan ylistäen
peijaisien pitäjiä, vaan hyvin vähän muistellen häntä, jonka
maahanpaniaisia oli vietetty.