"Niin juuri teitä", sanoi leski. "Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa.
Minä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko
salaisuuden".
"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse", sanoi Helena. "Ensinkin on se
lausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se
on lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä".
"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?" kysyi leski
hyvin kummastuen.
"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?"
virkkoi Helena. "Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan
sulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa".
"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni
takaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa
olisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on
siis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei
teidän sydäntänne näy liikuttavan".
"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko
sinulla muuta asiaa, niin sano se kohta".
"Muuta asiaa", huudahti leski ja purskahti itkemään. "Muuta asiaa!
Eiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut
kaksikymmentä vuotta eroitettu".
"Sinä olet parantumaton", sanoi Helena malttamattomasti. "Etkö ymmärrä,
ettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä
toteen näyttää?"
"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta", sanoi leski ja hänen
kyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. "Kylläpä te olette hävytön,
kun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos
minulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on
taivaan ja maan luonut".
"Jo on aika lopettaa nuo kauniit puheesi. Astu nyt tuosta samasta
ovesta, josta tulit, ulos", virkkoi Helena.
"Minä lähden, kunhan ensin saan lapseni", sanoi leski.
"Minun täytyy siis taaski rengin avulla saada sinut pois täältä", sanoi
Helena. "Vaan nyt saat semmoisen kyydin, ett'et halua palata".
Helena avasi oven ja käski rengin tulla sisälle. "Sysää tuo vaimo
kartanolle, hän on järkensä menettänyt, enkä saa häntä käskemällä
menemään", lausui Helena rengille. Tämä tarttui lesken käsivarteen
kiinni. Leski rupesi nyt huutamaan. Samassa Esa avasi sisäoven ja
katsoi, mikä melun matkaan sai.
"Mielipuoli vaimo on kunniamme solvaissut", huusi Helena ja vihan sekä
hävyn kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Minä haen oikeutta", huudahti leski. "Minä en ole mikään mielipuoli",
virkkoi hän.
"Mikä vääryys on sinulle tapahtunut?" kysyi Esa tyvenesti. "Ja täältäkö
sinä oikeutta haet? Tietääkseni ei sinulle meidän puolelta ole
vääryyttä tapahtunut".
"Teillä on minun lapseni, jonka tuo vaimonne ryösti minulta
kaksikymmentä vuotta sitten. Minä tahdon lapseni takaisin".
Esa seisoi hetkisen tirkistellen vaimoa, sitten hän jupisi: "mielipuoli
raukka" ja lisäsi rengille: "taluta vaimo kartanolle".
Renki teki niinkuin käskettiin.
"Sano hänelle, Esa, ettei hän vasta saa oviamme avata", sanoi Helena
rukoillen miehelleen. "Hän häväisee meidät kaikkien silmissä".
"Tuota puhetta älä uudista meille äläkä muille", sanoi Esa
leskelle. "Sitä et voi toteen näyttää ja siis saat maksaa sakot
kunnianloukkauksesta, sillä en minä ai'o kärsiä syytöntä herjausta".
"Oi isäntä, te ette tiedä", rupesi leski puhumaan, vaan Esa sanoi
malttamattomasti: "Ei sen enempää nyt. Pois täältä, ennenkun tuskaun".
"Armollinen Jumala", huokasi leski. "Näinkö piti minun toiveeni
toteutuman? Mitä minä heille voin? Enhän voi näyttää toteen
syytöstäni".
Katkerasti itkien hän astui ulos pihalta. Ennenkun hän oli joelle
laskeunut, tuli häntä vastaan Valpuri.
Raitis talvi-ilma oli neidon poskille ajanut kauniin punan, Hänen
suuret, tummansiniset silmänsä katselivat kummastuksella itkevää
vaimonpuolta, joka tuli häntä vastaan.
"Mitä itket, vaimoparka?" kysyi Valpuri sääliväisesti.
"Mitä minä itken?" kertoi leski. "Oi sinä viaton olento, sydänverelläni
ravittu! Sinä et aavista, kuka --"