Aamulla varhain tuli muuan piika kiiruusti Helenan luokse ja ilmoitti,
että vanha emäntä teki loppua.
Esa ja Helena riensivät yli pihan toiselle puolelle. Kun he tulivat
sisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti
henkeä ja sitten kaikki oli päättynyt.
Valpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen.
Siinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä
toiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän
muodon juonteet.
Ei Helenan sydän ollut niin kova, kuin joku ehkä edellä sanotusta olisi
valmis päättämään. Mielenkiihkossaan hän oli lausunut nuo kovat sanat
äidilleen ja oli kohta niiden lausuttua katunut lausuneensa ne ja
päättänyt seuraavana aamuna pyytää anteeksi äidiltään. Nyt oli se liian
myöhäistä.
Helenan ensi tehtävä oli nyt tavata renki, joka oli vienyt lesken. Hän
kysyi rengiltä, oliko Elsa puhunut mitään käynnistään vainajan luona,
johon renki vastasi, että leski oli istua mököttänyt aivan äänetönnä.
"Jos hän puhuu jotakin, niin ei hänen puheesensa ole luottamista",
sanoi Helena. "Elsa on aina ollut vähä nöyräpäinen, ja nyt hän näyttää
menettäneen vähäisenki järkensä melkein kokonaan".
Nyt alettiin tehdä valmistuksia peijaisiin, jotka eivät olleet ai'otut
pieniksi.
Pari päivää oli kulunut kuoleman tapauksesta, kun Helena
hämmästyksekseen ja harmikseen eräänä iltapäivänä näki Elsan tulevan
Aumolaan ja hän arvasi helposti, missä asiassa.