Silloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.
"Ahaa, äitini!" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. "Minä näen,
että houreenne on enenemään päin!"
"Minä olen totellut omantuntoni ääntä", virkkoi Lovisa.
"Omatunto!" naurahti katkerasti Helena. "Onko se omatunto oikea, joka
syöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä
kulleki, nimittäin oman lapsen? -- Te olitte siis leskelle ilmoittaneet
asiasta?"
"Niin olen tehnyt".
"Haa!" huusi Helena säihkyvin silmin. "Te ansaitsisitte tulla
kuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa
jäljellä ole. -- Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa
ei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla".
Näin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä
Takalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen
tai oli juovuksissa) kotiinsa.
Kohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän
talutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi
hänen matkustaa kotiaan.
Sitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: "Jos te vielä
hullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta
samoin kuiri leskikin".
"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset", sanoi Lovisa ja kyyneleet
tukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: "näinkö eroat äidistäsi?"
"Näin", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.
Esa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään
ilmoittanut, sanoi vaan: "äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos
hän pääsisi vaivoistaan".