Oli synkkä päivä vuoden alulla. Tasainen pilviverho peitti taivahan ja
aurinko, joka vasta lähellä kello kymmentä kohosi taivaanrannan
yläpuolelle ja moniaan tunnin sitä pitkin hiivittyään, laski, ei edes
päiväsydäntä voinut saada niinkään valoisaksi, että helposti olisi
voitu lukea akkunan ääressä. Puolihämärässä kamarissaan makasi Lovisa
ja katseli harmaata taivasta, mietiskellen, mitä tuon verhon takana
mahtaisi löytyä, jos voisi tunkea oikein kauas sen taakse. "Siellä
istuu" -- hän ajatteli -- "Ijankaikkinen ja hänen laumansa häntä
ympäröivät ja ehkä minun kohta pitää ilmestymän siellä tekemään tiliä
elämästäni. Ja silloin tuon kurjan lesken kyyneleet ja rukoukset
asetetaan mun silmäini eteen ja minulta kysytään: 'millä ai'ot nämä
maksaa'?"
Niin elävästi nämä ajatukset olivat vallanneet Lovisan mielen, että
kauhistuksen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän ajatuksissaan kuuli
tuon kysymyksen.
Helena, joka oli ollut kartanolla ja kuullut tuon huudon, tuli
kiiruusti sisään, luullen, että äitinsä loppua teki, jota hän, suoraan
sanoen, milt'ei olisi suonut, sillä hän suuresti pelkäsi, että Lovisa,
jonkun mielenliikutuksen valloittamana voisi Esalle ilmoittaa
salaisuuden.
Levottomasti käänsi Lovisa hehkuvat silmänsä tyttäreensä ja sanoi:
"Minä tunnen, kuinka lähenemistäni lähenen sitä rajaa, jonka
ylitsementyäni en enään voi katua enkä sovittaa osaksikaan suurta
syntiäni. Jos sitä ai'on tehdä, on se nyt tehtävä. Kaksikymmentä vuotta
olen kantanut kauhean syntiä sydämmessäni: olen vietellyt sinun, olen
pettänyt sinun miehesi ja Valpurin ja mitä kauheinta: olen tehnyt yhden
ihmisen elämän onnettomaksi. Terveyteni päivinä ei tuo rikos suuresti
mua painanut, mutta nyt, kun ei yökään mulle unta suo, kohoaa rikokseni
kuin vuori edessäni ja estää mua näkemästä mitään autuuden toivoa
tulevaisessa elämässä."
"Te olette, äitini, heikko sairaudestanne ja katsotte tuota asiaa
paljoa pahemmaksi kuin se ensinkään on", virkkoi Helena. "Onhan Valpuri
onnellinen ja onhan tuo hänen n.k. äitinsä jo kauan sitte hänet
unhottanut. Olisi hyvin typerästi mennä mullistamaan jo vakaantuneita
oloja kun ne ovat varsin tyydyttävällä kannalla. Ja mitäs Esa siitä
sanoisi? Olkaa levollinen, äitini; te ette suinkaan ole mikään niin
suuri syntinen kuin luulottelette itseänne ja muita".
"Sinä puhut niinkuin nukkuva omatuntoni mulleki puhui ennen, vaan
nytten enään tyydy tuohon puheesen", virkkoi Lovisa.
"Ja mihin te sitte tyydytte? Te olette aina olleet levoton sielu",
sanoi Helena.
"Minä noudatan lesken ja tunnustan hänelle tekoni".
"Siitä ei pidä mitään tuleman", virkkoi Helena vihasta punastuen. "Ei
niinkauan, kuin minä olen emäntänä tässä talossa".
"Sinä olet luonnoton lapsi, joka et muista neljättä käskyä", virkkoi
Lovisa, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan.
"Ei sitäkään aina voi puustavin mukaan seurata", sanoi Helena. "Jos te
nyt käskisitte mun tuoda teille raakaveitsen ja uhkaisitte tappaa
itsenne sillä, niin en minä sitä toisi".
"Noin julkeat puhua! Onko se sama tunnustaa syntinsä ja tappaa
itsensä?"
"Ei juuri tavallisesti; vaan tosiaanki estän teidät tekemästä
hullutuksen, kun vastustan tahtoanne, lesken tänne noutamista. Siitä
seuraisi suotta suurin häiriö".
"Kerran sunki silmäsi vielä aukenevat", virkkoi Lovisa. "Kerran tulee
sulleki se hetki eteen, jolloin huudat: 'te vuoret, suojelkaa mua'".
"Kauniita puheita, äitini", sanoi Helena. "Minä en kyllä ole
niin pakanallinen kuin luulette ja ai'on kyllä pitää huolta
tulevaisuudestani", virkkoi hän, puolittain katuen ensi sanojaan.
"Mutta mun täytyy koettaa pitää sopu talossamme voimassa, enkä siis voi
suostua tuumiin, jotka sitä suorastaan uhkaavat".
"Niin, niin lapsi parka; mailmallinen sopu on sulla päätarkoitus, mutta
sopu Luojasi kanssa kautta Vapahtajan, se on asia, joka on toisessa
sijassa, jospa niinkään".
"Minä en enään tahdo vaivata teitä saarnaamaan", sanoi Helena ja meni
ulos.
Leski katsoi tuskallisesti hänen jälkeensä ja jupisi: "Minä etsiskelen
isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen".
Hän kääntyi seinää kohden ja koetti nukkua. Vaan unta ei tullut
silmään. Koko päivän hän makasi levottomana. Hän arvasi, että Helena
kyllä esti muita käymästä sairaan luona.
Illalla myöhään kulki joku hänen akkunansa ohitse. Lovisa naputti
hiljaa akkunalautaan. Kohta astui muuan mies sisään. Lovisa otti
valkean kynttilään ja näki mustaverisen, ruokottoman ja ilkeännäköisen
miehen edessään, joka sitä paitsi silminnähtävästi oli väkevien
liikuttama.
"Minä olen kuullut -- hih -- että te makaatte kuoleman kielissä -- hih
-- ja Silpon Lauri tuli katsomaan, tekö täällä akkunaan kolahutitte tai
keijukaiset", virkkoi mies nikuttaen. "Minä olen nyt sillä tuulella,
ett'en pelkää eläviä enkä kuolleita".
"Tahdotko tehdä mulle viimeisen palvelukseni?" kysyi Lovisa.
"Onko siitä paljo vaivaa ja onko siitä mitään palkkaa?" kysyi Lauri.
"Vaivasi palkitsen kyllä. Minä tahdon tavata Takalon Elsaa. Mene häntä
huomen aamulla käskemään ja käske hänen tulla puheilleni huomen illalla
kenenkään huomaamatta".
"Hm", jupisi Lauri. "Mutta minä tarvitsen jo huomen aamulla rahaa".
"Anna mulle hameeni tuosta tuolilta", käski Lovisa. Lauri ojensi hameen
Lovisalle ja tämä otti taskustaan setelin ja antoi sen Laurille.
"Onko siinä kyllä?" kysyi Lovisa.
"No, suunnille", jupisi Lauri. "Vaan mulla olisi huomenna muutakin
toimitusta".
Lovisa laski Laurin kouraan kaksi hopearahaa ja kysyi, "onko nyt
kyllin?"
"Nyt on", sanoi Lauri. "Ja nyt saatte uskoa, että minä asiani ajan,
vaikka puukkoja satelisi".
Hän meni nyt ulos. Sairas pani kätensä ristiin rintansa yli, heikko
hymy ilmaantui hänen huulilleen ja hän lausui itsekseen: "miks'en ole
ennen tätä tehnyt? Kunhan ei olisi liian hiljaista nyt. Vaan toivossa
koetan elää, että Herra huokaukseni kuulee."
Hän sammutti nyt kynttilän, siunasi ja ummisti silmänsä ja vaipui kohta
virvoittavaan uneen. Tosin unta ei kestänyt monta tuntia, vaan nuo
kauheat ajatukset eivät nyt häntä vaivanneet, vaan hän näki unta, että
valkeasiipinen enkeli seisoi hänen vuoteensa vieressä ja pidätti
kiusauksen henkiä lähenemästä sairasta. Nuo henget huusivat
raivoissaan: "hän on meidän", vaan enkeli sanoi: "ei hän ole teidän,
ennenkun hän kääntää selkänsä armon ovelle".